lauantai 10. huhtikuuta 2021

Pillu + feminismi ≠ pillufeminismi

On olemassa pilkallinen käsite pillufeminismi, joka merkitsee feminismiä, joka keskittyy sukuelimiin ja niiden ilmaisemaan naiseuteen. Tällainen feminismi sulkee ulos sukupuolivähemmistöt ja on ehdottomasti perseestä - pillu ei merkitse naiseutta enkä esimerkiksi itse koe mitään erityistä voimaantumista omasta pillustani. En koe olevani nainen, koska minulla on pillu. Haluan kuitenkin antaa kaiken tukeni niille, jotka kokevat pillun tärkeäksi osaksi naiseuttaan tai jotka haluavat voimaantua siitä. 

Pillufeminismiä ei saa liittää pilluhäpeän ja -tabun poistamiseen. Joillakin nämä asiat menevät iloisesti sekaisin - ja ymmärrän sen. Kun kerran on olemassa ihmisiä, jotka vetävät yhtäläismerkit pillun, menkkojen ja kohdun ja naiseuden välille, voivat hälytyskellot alkaa soida, kun näistä puhutaan. Olen lukenut mielipiteitä, joiden mukaan pillukorvikset, pillupiirrokset, Pilluminati-huppari ja Kroonisesti ärhäkkä -podcastin Äkäpussy-merchandise ovat transfobisia, ja minuakin on syytetty paitsi pillufeministiksi myös terfiksi (transihmiset feminismin ulkopuolelle jättäväksi). En tätä kuitenkaan ole. 

On vedetty mutkia aika suoraksi, jos pillufeministiksi nimitetään feministiä, joka puhuu pillusta. Jokaisen, joka olettaa automaattisesti sanan pillu kuullessaan, että nyt puhutaan cisnaisen pillusta, kannattaisi tarkistaa omat olettamukset.

On erittäin etuoikeutettua sanoa, että pillusta ei tarvitsisi enää puhua. Pillu ei liity pelkästään sukupuoli-identiteettiin, vaan myös ihmisten arkeen, kulttuuriin, yhteiskuntaan, terveydenhuoltoon, uskontoon, seksuaalisuuteen, seksiin ja minään. Sitä ei ole missään nimessä normalisoitu, ja tämä näkyy paitsi suoranaisena pilluhäpeänä myös välillisesti vaikkapa juuri terveydenhuollossa. Siksi on erittäin ok voittaa oma häpeänsä ja voimaantua pillusta, menkoista ja kohdusta ja julistaa tätä muillekin. Oman naiseutensa voi löytää pillusta. Ongelma syntyy vasta siinä vaiheessa, jos oman tapansa olla nainen mieltää ainoaksi tavaksi ja yrittää pakottaa muita samaan muottiin, oli kyseessä sitten cis- tai transihminen. 

Ymmärrän todella hyvin, että jos kokee dysforiaa, voi olla ahdistavaa nähdä pillusymboleita tai kuulla pillupuhetta. Tämä ei kuitenkaan saa olla sen tiellä, että pilluasioita normalisoidaan - vaikeneminen oikeasti tappaa. 

Vaikka intersektionaalinen feministi, jollainen itsekin olen, ei usko, että pillu = nainen, patriarkaatti uskoo niin. Tämä pitää tiedostaa, jotta ongelman näkee sellaisena kuin se on ja jotta sen voi murtaa. Jos tätä uskomusta ei olisi, ei gynekologisia vaivoja vähäteltäisi, menkkoja ei hävettäisi, pilluja ei silvottaisi. Raskautta ja synnytystä tutkittaisiin enemmän, raudanpuutetta ei leimattaisi muotisairaudeksi ja endometrioosidiagnoosin saaminen ei kestäisi keskimäärin 7-9 VUOTTA. Ei tehtäisi pillujen "kauneusleikkauksia", orgasmin saaminen ei olisi niin vitun vaivalloista ja seksin harrastamisesta ei syyllistettäisi nimenomaan naisia. Lista jatkuu. 

Ongelma nimenomaan on naisen typistäminen pilluksi, ja tästä yritämme kai kaikki päästä eroon. Jotkut tekevät sen ottamalla pillun omiin nimiinsä ja julistamalla pussy poweria. 

Tässä muutamia ryhmiä, jotka tarvitsevat ja ansaitsevat pillusta puhumista: 

1. Kaikki, jotka ovat kokeneet häpeää ja lääkärien vähättelyä gynekologisissa vaivoissa tai naiserityisiksi mielletyissä sairauksissa/onnettomuuksissa. 

Kelatkaa, että kohdullisten ja pillullisten ja synnyttävien naisten ja muiden terveyden tärkeyteen on herätty Oulun yliopiston professorin ja Naisten terveystutkimuksen päätutkijan Terhi Piltosen mukaan vasta KYMMENEN VIIME VUODEN AIKANA. Mitä vittua, voisin kysyä. Tämä johtuu ihan suoraan häveliäisyydestä ja rahan puutteesta. Häveliäisyys johtuu pilluun liitetystä häpeästä ja rahan puute myös, sillä patriarkaatti on luotu miehille ja vain heidän vaivojaan tutkitaan ja parannetaan. 

Minulla on tästä omakohtaista kokemusta, sillä melkein menetin pikkusiskoni tällaisen "naistenvaivoja" väheksyneen lääkärin takia. 

Siskoni oli 18 ja hänen menkkansa olivat kestäneet jo pari viikkoa erittäin runsaina. Siskoni meni käymään terveyskeskuksessa, jossa lääkäri kyseli oireita. Siskoni kertoi kaiken rehellisesti: hän ei jaksanut enää kuin maata ja verta vuosi niin paljon, että hän vuorasi sängyn pyyhkeillä, kun yösiteetkään eivät enää auttaneet. Päätä ja joka paikkaa särki. Mitä teki (mies)lääkäri? Määräsi buranaa päänsärkyyn ja eiku kotiin! 

Kun kuulin tästä, pakotin siskoni uudelleen lääkäriin, vaikka häntä väsytti ja hän olisi vain halunnut nukkua. Lähdin hänen kanssaan päivystykseen. Siskoni tuli ulos tutkimushuoneesta kädessään resepti rautalisään! Minä suutuin ja menin kysymään lääkäriltä, onko hän tosissaan ja onko hän edes mittauttanut hemoglobiinia siskoltani. Sain vaatia todella kovasti, mutta lopulta hoitaja otti hemoglobiinin, joka oli 56. Lääkäri kummastui tästä ja lähetti siskoni naistentautien osastolle. Siellä kauhistuttiin, että siskoni oli laitettu kävelemään itse osastolle eikä häntä oltu lähetetty ambulanssilla. Hänet laitettiin heti verensiirtoon ja kohtu kaavittiin - kyseessä oli keskenmeno. Jos hän olisi mennyt vielä kotiin, hän olisi vuotanut kuiviin. 

Miten helvetissä kahdelle eri lääkärille ei kummallekaan tullut mieleen, että kahden viikon verenvuoto saattaa aiheuttaa aikamoisen verenhukan? He eivät edes tehneet gynekologista tutkimusta, vaan leimasivat siskoni vain hysteeriseksi. Vuonna 2010. Suomessa. 

Tämä on äärimmäinen esimerkki, mutta kuvaava. Voisin myös kertoa siitä, miten minulle määrättiin kuukautiskipuihin kunnon lääkkeitä vasta olin 30, ja silloinkin ne määrättiin kuukautismigreeniin (myös kiva vaiva, jota ei ole tutkittu tarpeeksi). Ne vaan sattuvat auttamaan myös kipuihin! Kipuni eivät ole olleet merkittäviä kenellekään lääkärille, jolle niistä olen kertonut. Nehän kuuluvat elämään! Naiset aina liioittelevat! Kipukynnykseni on suhteellisen korkea, mutta kuukautiskivut ovat niin pahoja, että olen ainakin kaksi päivää kuukaudessa hyödytön ja ennen menkkalääkkeitä popsin buranaa kuin karkkia. Vertailun vuoksi: suuren leikkauksen jälkeen en tarvinnut mitään särkylääkkeitä, mutta kun menkat alkoivat pari päivää leikkauksesta, söin niitä taas aamusta iltaan. 

Ihan jo pelkästään naisoletettujen kipua ja esim. sydänkohtauksia ei oteta tosissaan terveydenhuollossa (tästä luin todella hyvän artikkelin, mutta nyt en löydä sitä - tietoa löytyy kuitenkin todella paljon, kun googlaa "female pain" tai "female pain hysteria", esim. tämä juttu ja tämä). Kannattaa lukea myös aiheeseen liittyvä kirja Näkymättömät naiset. 

2. Kaikki, jotka kärsivät sairaudesta ja oireista, jotka liittyvät naiserityisiksi miellettyihin vaivoihin, joita ei ole tutkittu tarpeeksi. 

Tämä liittyy kiinteästi edelliseen kohtaan, mutta pelkästään terveydenhuollon ammattilaisia ei voi syyttää naiserityisiksi miellettyjen sairauksien hoitamattomuudesta, sillä kyseessä on isompi ongelma. Sairauksia vähätellään yksilön ja yhteiskunnan tasolla niin paljon, että niistä ei edes tiedetä. Ja mistä ei tiedetä, sitä ei voi tutkia. Mitä ei tutkita, sitä ei voida parantaa. 

3. Kaikki, jotka on silvottu, jotka ovat eläneet tai elävät silpomisen uhassa tai joiden läheinen on silvottu. 

Häpeän ja vaikenemisen kulttuuri mahdollistaa sen, että suomalaisiakin lapsia voidaan viedä ulkomaille silvottavaksi, eivätkä viranomaiset uskalla edes puuttua asiaan. Puhumattakaan siitä, että koko maailmassa elää arviolta 200 miljoonaa silvottua tyttöä, naista tai naiseksi väärin sukupuolitettua. 

4. Vähemmistöt ja kulttuurit, joissa pillu on paha ja likainen (esim. jotkut etniset vähemmistöt tai uskonnolliset yhteisöt). 

Vaikka pillua tuntuu omassa kuplassa tulevan joka tuutista, näin ei kaikissa yhteisöissä ole. On etuoikeutettua olettaa, että koska itse ei tarvitse enää pillustigman poistoa, muut eivät sitä myöskään tarvitsisi. Jos ei ole koskaan joutunut kuuntelemaan saarnaa siitä, miten synti on naisen vikaa ja kostoksi perisynnistä naisen kuuluukin kärsiä mm. synnytyksestä, ei voi sanoa, ettei pillupuhetta tarvitsisi. 

Itse olen kasvanut uskonnollisessa yhteisössä, jossa seksuaalisuus oli tabu. Korkeintaan puhuttiin poikien masturbaatiosta (mikä tietenkin oli myös syntiä). Seksi kuului avioliittoon, seksitaudit tarttuivat kondomista huolimatta ja naisten tehtäväksi jäi johtaa miehiä kiusaukseen ja viettelykseen, jota nämä urhoollisesti sitten vastustivat. Tai useasti he "lankesivat", mutta saivat aina anteeksi ja uskon sankarin maineen, kun asian julkisesti tunnustivat. Naiset jäivät ikuisesti "huonoiksi".

Onnekseni en kumma kyllä ikinä sisäistänyt tätä maailmankatsomusta tai kokenut syyllisyyttä, vaan lähinnä katselin touhua ulkopuolisen silmin epäuskoisena. Mutta moni ystävistäni koki todella lamaannuttavaa syyllisyyttä ja kärsi pahoista mielenterveysongelmista. 

5. Kaikki, jotka ovat hävenneet menkkoja. 

Jos on olemassa joku menkallinen, jolle ei ole käynyt "menkkamokia" (eli öö vuodat verta??? VITTU MIKÄ MOKA!) tai joka ei ole salakuljettanut sidettä tai tamponia vessaan, joka ei ole hävennyt kertoa menkkojen alkamisesta jne., onnittelen häntä. Suurin osa kuitenkin on - Demin megamokien kestoaihe olivat menkkoihin liittyvät nolot tilanteet ja aina, kun kysytään noloimpia juttuja esim. Vauva-foorumilla, moni liittyy menkkoihin. 

Menkkahäpeään liittyy myös syyllistäminen siitä, että haluaa esim. saada menkkatuotteiden verotuksen EDES normaalien hygieniatuotteiden tasolle (nyt vero on 24 %, kun muiden hygieniatuotteiden alv on 10 %, tässäkin taas MITÄ VITTUA). 

Minäkin, joka olen oikea menkkaylpeyden sanansaattaja, olen saanut ihmeellisiä häpeäkohtauksia liittyen menkkoihin. Yhden kerran menkkani alkoivat kesken seksin, ja yhtäkkiä seksikumppanini sanoi, että joka paikka on veressä. Minulle tuli joku ihmeellinen hormoni- ja häpeäryöppy, ja menin vessaan itkemään! Minä! Mies tuli huutelemaan oven taakse, että ei ole mitään hätää ja että se on ihan normaalia, ja minä huusin vihaisena vessasta: "TIEDÄN! MÄ PUHUN MENKOISTA VITTU INSTAGRAMISSA! EN HÄPEÄ NIITÄ!"

Mutta jostain se itku tuli.  

6. Kaikki, jotka ovat hävenneet pilluaan. 

Pilluhäpeä on syvällä meissä ja se liittyy olennaisesti naisvihaan, vaikkei pillun ja naiseuden välille edelleenkään laittaisi itse yhtäläisyysmerkkejä. Pilluhäpeä merkitsee paitsi pillun häpeämistä, myös kaiken siihen liittyvän häpeämistä. Näin menkoista, valkovuodosta, seksuaalisuudesta ja lopulta myös itsestä tulee huono ja hävettävä. Tätä samaa ei opeteta niille, joilla on penis - päinvastoin, siitä opetetaan olemaan ylpeitä. 

Pysäyttäviä kokemuksia pilluhäpeästä voi lukea esimerkiksi Katja Välikankaan @vulvapositiivisuus-tililtä Instagramista. 

7. Kaikki, joille on tehty seksuaalista väkivaltaa ja joiden pillun rajoja on rikottu. 

Kaikki, jotka löytävät yhteyden ja rakkauden pilluunsa traumaattisen väkivallan kokemisen jälkeen, ovat sen ansainneet. 

8. Kaikki, jotka ovat läpikäyneet vulvoplastian. 

Isoon leikkaukseen meneminen on aina riski. Kaikki, jotka ovat haaveilleet pillusta ja ovat sen vihdoin ison prosessin jälkeen saaneet, ansaitsevat todellakin olla ylpeitä siitä. 

9. Kaikki, jotka haluavat. 

Emme voi eikä meidän pidä määrätä, mistä kukakin saa voimaantua. Ainoastaan silloin asiaan pitää puuttua, jos joku ihminen olettaa muiden voimaantuvan samasta asiasta kuin itse tai yrittää ottaa valtaa määritellä jokin kokemuksellinen asia kaikkien puolesta. Tätä ei pidä hyväksyä. Henkilökohtaisesti jokaisella on oikeus löytää voimaa sieltä, mistä löytävät, eikä tämän pitäisi olla keltään muulta pois. Asiasta pitää saada myös kertoa muille kokematta häpeää. Tämän vuoksi mystisesti uhkaavat Pilluminati-hupparit ovat ok, vihaisuuteen luvan antavat Äkäpussy-paidat ovat ok, iloisen värikkäät pillukorvikset ovat ok, erilaisia pilluja juhlivat pillupiirrokset ja koskettavat pillutarinat ovat ok. 


Tietenkin tästä väkisinkin huomataan, että pillu on vain yksi symboli, joka kuvaa montaa asiaa ja tiivistää valtavan, vaikeasti hahmotettavan möykyn, jonka ytimessä on naisviha ja patriarkaatti. Pillun ja siihen liittyvien kuvien ottaminen omiin nimiin provosoi, ja siitä aina tietää, että asian ympäriltä ei ole tabu hävinnyt. 

Se, että pillua käytetään symbolina, ei ole transfobiaa. Pussy power ylittää sukupuolirajat. 

Kirjoittaja on pilluja ja feminismiä rakastava, 32-vuotias sukupuoleton ämmä. 

1 kommentti:

  1. > Kirjoittaja on pilluja ja feminismiä rakastava, 32-vuotias sukupuoleton ämmä.

    Enpä olisi uskonut että yksi Suomen näkyvimmistä naisaktivisteista on ensimmäisten joukossa kieltämässä omaa naiseuttaan. Teksti oli muutenkin niin intersektionaalista ettei siitä saanut selvää.

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin. Elämästä ahdistuneiden pikkulassukoiden raiskausuhkausten takia olen ottanut käyttöön kommenttien moderoinnin - miten surkea loppu sananvapaudelle!