lauantai 4. tammikuuta 2020

2020, oon valmis

Vanha kunnon uusi vuosi! Ja uusi vuosikymmen! Tässä pitäisi tehdä nyt lupauksia siitä, miten parannan tapani ja minusta tulee uusi ihminen. Onneksi nykyään tätä näkee harvemmin - oma someni täyttyi tänä jouluna ja vuodenvaihteessa lähinnä muistutuksista siitä, miten laihdutuskulttuuri on perseestä (sopii sekä jouluun että uuteenvuoteen) ja miten tärkeää on rakastaa itseään sellaisena kuin on. Jos sitten vielä haluaa muuttaa jotakin, niin siitä vain, mutta sen rakastamisen pitää tulla ensin. Muutos ei saa olla rakastamisen ehto.

Näin jossain meemin, jossa muistuteltiin siitä, ettei kannata ottaa paineita muiden luettelemista saavutuksista, joita nyt vuosikymmenen vaihtuessa näkee. Että on ihan tarpeeksi, jos olet vain selvinnyt hengissä. Mitä hittoa? Minulla se ainakin on ihan ylpeästi suurin saavutus. Olen aina vastannut selviämisen suurimmaksi onnistumisekseni elämässä. Olen helvetin ylpeä siitä, että elän vielä ja olen jopa suhteellisen järjissäni.


Minua ei 2020 niin järisytä, sillä minulle käänteentekevä vuosi oli 2019. Siihen on monta syytä, joista useasta olen täällä avautunutkin, mutta suurin on ehkä oikeanlaisen terapian aloittaminen. Se on vaikuttanut niihin muihinkin onnistumisiin - minulla on ollut rohkeutta tarttua asioihin, jotka muuten olisin jättänyt sikseen. 


Esimerkkejä! Me rakastamme esimerkkejä.

Tänä vuonna olen saanut uuden rakkaan ystävän ja taistelutoverin Sandran. Tämä ei ollut helppoa! Olen kaikki tai ei mitään -ihminen - tunnistan ihmisessä heti jonkin asian, joka tekee hänestä mun ihmisen, ja sitten jatkan siitä täysiä. Näitä ihmisiä ei ole paljon, eikä tunne ole oikeastaan koskaan ollut yksipuolinen. Sandran kanssa kuitenkin jouduin tekemään tuttavuutta aika kauan, ennen kuin hän lämpeni minulle! Jos emme olisi olleet samassa työpaikassa, meistä ei varmaankaan olisi tullut ystäviä, eikä myöskään, jos en olisi ollut terapiassa. Terapiasta sain kuitenkin itseluottamusta ja ymmärrystä siitä, että kaikki eivät ole samanlaisia kuin minä. Ja loppujen lopuksi kärsivällisyys kannatti - vaikka se olikin todella vaikeaa minunkaltaiselleni. Kun Sandra ekan kerran lähetti minulle känniviestejä siitä, miten hän välittää minusta, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan!

Toiseksi koko deittailumaailma ja Tinder-homma. Joo joo, olen siitä täällä ja Instagramissa paasannut jo ihan tarpeeksi, mutta se on ollut iso juttu. Siitäkin kiitän terapiaa.


Kolmanneksi olen pohtinut aktivismijuttuja ja tissiflashmobia. Ilman terapiaa en olisi sanoittanut ajatuksiani niistä etukäteen niin paljoa, ja en olisi ollut varma siitä, että teen täysin oikein ja oman uskomukseni mukaan. Ehkä urpot kommentoijat olisivat saaneet minut epäilemään - nyt kaikki tempaukset ja oikeutukset niille oli mietitty niin perusteellisesti etukäteen, että minua ei paljoa kiinnostaneet epäilijät. Päinvastoin, näin heidän kommenttiensa läpi (mikä ei tosin ollut vaikeaa, kommenttityyppejä oli ehkä neljä erilaista).

Suurin apu terapiasta on ollut itseni ymmärtämisessä. CPTSD on aika monimutkainen juttu, mutta vuoden aikana olen päässyt näkemään sen aiheuttamat toimintamallit itsessäni ja saanut paljon syitä käytökselleni ja mielialoilleni. Pelkästään sen tajuaminen auttaa - pystyn olemaan armollinen itselleni vaikeina aikoina, kun ymmärrän syyt. Olen myös hyväksynyt sen, että kyseessä ei ole sinänsä sairaus vaan mielenterveyden ja tunne-elämän vamma, enkä tule koskaan parantumaan. Se on oikeastaan aika helpottavaa, sillä pääsen eteenpäin siitä parantumisen pakosta ja odottelusta. Nyt vaan opettelen elämään vamman kanssa.


Lisäksi olen tajunnut sen, että tunteet ovat ihania. Myös negatiivisiksi mielletyt. Olen ollut tänä vuonna elossa enemmän kuin koskaan, ja siitä saan kiittää kaikkea kokemaani. Olen aina samaistunut aina Minna Canthin kuuluisaan lausahdukseen:

"Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää." 

Nyt sain kuitenkin tietää lisää kontekstia sitaatille. Se on Minnan kirjeestä, jossa hän alustaa ajatusta erittäin samaistuttavilla ajatuksilla. 

"Olen ollut täällä nyt aivan yksin. Annikin on Kurkiharjussa. Tuo tietysti on outoa ja ikävää, mutta ainahan sen kestäisi, ellei olisi noita tosi elämän tosi huolia jotka karkoittavat unen ja tekevät sydämmen levottomaksi. Tiedän kuitenkin että ne ovat minulle tarpeelliset, sillä ne pitävät sielun voimia eleillä ja kehittävät hermostoa. Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää." (Minna Canthin kirjeet, 1973)
Ihan samaa mieltä Minnan kanssa. Olen suunnitellut uusia tatuointeja, ja yksi niistä on Minna Canthin muotokuva - ajatus vain vahvistui tämän myötä.


Kaiken kaikkiaan vuosi 2020 alkaa paljon paremmissa merkeissä kuin 2019, mutta toivottavasti se on yhtä ihana. Olen todella onnellinen, että asun tällaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa saan tuettua terapiaa. Menen terapiaan joka kerta todella kiitollisin mielin, vaikka ei siellä aina mukavaa ole. Lisäksi olen kiitollinen ystävistäni ja itsestäni.