Säde best

Mä ajattelen olevani The Shit. Erityinen. Ihana. Lahja maailmalle. Uskon, että mun läheiset on erityisen onnekkaita, kun niillä on tällainen ystävä ja sisko. Mussa on ominaisuuksia, joita ihailen ja usein kehun itseäni. oon äärettömän ylpeä itsestäni, koska olen selvinnyt asioista, joita moni ei joudu kohtaamaan elämässään koskaan. Ja tiedän, että selviän myös tulevaisuudessa. 

Monia tää ärsyttää ja jotkut sanoo sen jopa ääneen. Mut miksi? Kaikesta tästä huolimatta en todellakaan ajattele olevani parempi ku muut. Jos mä saisin päättää, kaikki ajattelisi itsestään näin. Kliseisesti: me ollaan kaikki ainutlaatuisia. Toivoisin, että jokainen ajattelisi olevansa supertyyppi. 

Itsensä arvostaminen ei oo muilta pois. Päinvastoin, mä uskon, että kun aidosti rakastaa itseään, sallii sen myös muille. Niiden, joita joku ominaisuus muissa ärsyttää, kannattaa keskittyä tutkiskelemaan omaa suhdettaan siihen asiaan. 

Mun suhtautuminen itseeni on vaihdellut ja oon oppinut rakastamaan ja arvostamaan itseäni vähän mutkan kautta.

Mä rakastin ihan ensin mun siskojani. En voi kuvitella ketään fiksumpia, ihanampia, vahvempia, kauniimpia ja persoonallisempia ihmisiä ku he. Rakastan heitä enemmän ku mitään. Mä näin, miten he selvisi vaikeista asioista ja menestyi kaikesta paskasta huolimatta ja olin niin ylpeä kaikesta. Kun he rupes esiteineinä puhumaan itsestään feministeinä, mä itkin. 

Sitä kautta opin näkemään itseni arvokkaana. Mietin, minkälainen musta olisi tullut, jos joku olisi uskonut muhun ku olin pieni. Onneksi se ei ollut myöhäistä: mä rupesin rakastamaan ensin pientä Sädeä ja ihan ääneen sanomaan itselleni, että mä olisin ansainnut parempaa. Itkin usein pienen itseni puolesta. 

Mä ajattelin, ettå mä olisin ansainnut jonkun, joka pitää mun puoliani niinku mä pidän mun siskojeni puolta. Sitten ryhdyin sellaiseksi itselleni. Tajusin, miksi musta tuntuu epämärääisen ahdistuneelta, jos en avaa suutani kun tekis mieli. Se pieni Säde oli edelleen turvaton ja suojaton. 

Mä aloin puolustaa pientä Sädeä ja pikkuhiljaa tajusin, että en pidä vain pienen Säden puolia vaan ihan isonkin. Rakastaminen oli vaan helpompi aloittaa, kun ajattelin kohteen olevan erillinen ihminen. 

Mä aloin ihailemaan sitä, että olin selvinnyt. Mitä kaikkea olin tehnyt. Aloin kehua itseäni vuosikymmenten takaisista todistusten kympeistä, hyvistä vitseistä, ahkeruudesta ja lempeydestä. Siitä, kun työnsin yhden pedofiiliopettajan kirjaimellisesti suohon. Siitä, että jaksoin opiskella saksaa kun muut meni hauskoille videokuvauskursseille. Siitä, kun karkasin ikkunasta ja lähdin bileisiin ja tulin vasta aamuseiskalta takaisin. Siitä, miten jaksoin laulaa öisin mun itkeville pikkusiskoille tunteja, ja siitä, että kun tiesin kohta sekoavani ja tekeväni heille jotain pahaa, menin ulos pakkaseen seisomaan ja rauhoittumaan. 

Joten mun itseni rakastaminen ei oo vaan mitään HAHA OON PARAS. Mä aidosti ihailen ja arvostan itseäni melkein yhtä paljon ku mun siskoja ja muita rakkaita.

Se toki saa ärsyttää ihmisiä. Kai se tekee musta myös helpon vihan kohteen - mut tiedän, että se viha ei oikeesti kohdistu muhun vaan vihaajiin itseensä ja siksi se on helppo kestää. Oon ite käynyt ton vaiheen läpi ja siksi mulla on aidosti paha mieli niiden puolesta, jotka joutuu noin tuntemaan. Se on tosi rankkaa. 

Mä uskon, että koko maailma voisi niin paljon paremmin, jos kaikki kävisi elämäänsä ja ajatuksiaan läpi rakkaudella ja ymmärryksellä. En usko, että muita ei voi rakastaa, ellei ensin rakastan itseään. Mut uskon, että muita ei voi vihata, ellei ensin vihaa itseään. 

Säde

En tykkää sun naamasta

Muistan edelleen tunteen, jonka koin, kun avasin suomen kielen pääsykoekirjan. Olin haltioitunut. Kaikki ne ihanat kielioppisäännöt... Miten niitä ei oltu aiemmin käyty yhtä johdonmukaisesti läpi? Miten en ollut aiemmin tajunnut, miten ihanaa kieli on? 

En tajunnut asiaa silloin, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että haltioitumiseni johtui kielen lisäksi siitä, että rakastan selkeitä sääntöjä - vaikka tietysti samaan aikaan en mitään muuta haluakaan kuin kyseenalaistaa niitä. Kun opin säännöt, opin myös, miten niitä rikotaan. Mutta silloin voin tehdä sen tietoisesti enkä tietystikään itse rikkomisen takia, vaan mistä syystä milloinkin. Joskus testatakseni, joskus jos näen säännön olevan typerä tai turha. Kieliopissa näin ei ikinä ole, tietenkään!!!, mutta joskus sääntöjä pitää venyttää. Joskus niiden rikkominen viestittää enemmän kuin niiden noudattaminen. Upeaa. 

Sääntöjen rakastamiseni johtuu klassisesti siitä, että lapsena säännöt ovat olleet mielivaltaisia, vanhempieni mielialan mukaan muuttuvia eivätkä käyneet järkeeni. Halusin aina perustelut kaikkeen ja usein sain siksi sietää väkivaltaa. Sain kehuja, kun tein hyvää ruokaa, mutta toisella kertaa sain saman ruoan tekemisestä selkäsaunan. Syy? Olin laittanut ruokaan valkosipulia ja oli torstai, jolloin isäni hengitys haisisi perjantain tiimipalaverissa.

Faktat pysyvät (yleensä), tutkittu tieto on luotettavaa ja perustellut mielipiteet tuntuvat turvallisilta. Rakastan tiedettä ja loogisuutta. Se käy järkeeni ja tuntuu siltä, että jalkojeni alla on kalliota. 

Traumatisoituneena henkilönä nykyään niin yleinen tunteista ja olotiloista lähtevä argumentointi tuntuu erittäin turvattomalta. Se on minulle paha triggeri ja varoituskellot alkavat soimaan päässäni, kun joku kertoo tunteistaan tai perustelee niillä jotakin. Tunteet ovat subjektiivisia, muuttuvia ja niitä voi käyttää manipulointiin. Niillä voi perustella melkein mitä tahansa, ja jos ne hyväksyy toiminnan syyksi, hyväksyy kaiken - jonkun toisen mahdollisesti vääristyneen kuvan maailmasta totuudeksi. No, oikeasti tunteilla on hyvät ja huonot puolensa kuten kaikella. Ajatusmaailmani oli aika toksinen, joten olen tehnyt ihan valtavasti töitä, jotta pääsisin siitä eroon ja jotten suhtautuisi kylmästi toisten tunteisiin - nuorena useamman kerran olen joutunut tilanteeseen, jossa toinen keskustelija itkee ja minä ihmettelen. 

Tietysti tämä on johtunut siitä, että tunteet ja niiden osoittaminen on mielessäni merkki vaarasta, ja vaaran edessä muutun itse tunteettomaksi robotiksi. Avaan hieman prosessia: Menetän yhteyden todellisuuteen siksi, että mieleni ja kehoni valmistautuu saamaan turpaan sekä henkisesti että fyysisesti. Sammutan tunteeni, ettei niitä loukata (lapselle on psyykkisesti kestämätöntä se, että omat vanhemmat eivät rakasta) tai etten näytä niitä (jolloin vastapuoli saisi selville heikot kohtani), tuntoaistini heikkenee (etten tunne lyöntejä). Samaan aikaan kapinallinen minussa soittaa suutaan kahta kauheammin oikeaksi kokemani asian puolesta (epäilen, että tämä oli ainoa asia joka piti minut jotenkin kiinni itsessäni - en ikinä lakannut aukomasta päätäni). Toisin sanoen dissosioin. 

Onneksi terapian avulla olen päässyt tässä asiassa hyvin paljon eteenpäin. Olen löytänyt kosketuksen omiin tunteisiini ja oppinut antamaan arvoa myös toisten tunteille ja hyväksynyt ne jopa perusteluksi keskusteluissa. Mutta luulen, että oppiessani tätä asiaa menin hetkellisesti liian pitkälle - ääripäästä toiseen taas. Uskon myös, että (keskustelu)kulttuurissa ollaan menty myös liikaa ääripäähän.

Tunteet ovat valideja ja ne tulee ottaa huomioon, mutta niillä ei voi oikeuttaa kaikkea eikä pelkästään niitä voi käyttää ohjenuorana. Jos jokaisen yksilön tunteiden mukaan mentäisiin, olisimme kaaoksessa. Tunteet ovat usein keskenään ristiriitaisia jopa yksilön päässä, saatika sitten yksilöiden välillä. Tunteet voivat johtua jostakin aiemmin koetusta eivätkä ne välttämättä liity lainkaan käynnissä olevaan tilanteeseen. Pahinta on, että usein tälle ollaan itse täysin sokeita. Ja pelkkä tunteilla argumentointi vie tyhmyyksiin, kuten rokotevastaisuuteen ja Trumpiin. 

Minulla oli hiljattain tilanne, jossa oli tapahtunut sekaannus. Olin luullut sopineeni ystäväni kanssa, että näemme aamupäivällä, mutta emme olleetkaan sopineet aikaa ja hän luuli tapaamisen olevan iltapäivällä. Ärsyynnyin, kun hän ei ollutkaan sovittuna aikana paikalla ja sanoin tämän suoraan ("vähän ärsyttää"). Sitten kävi ilmi, että olimme eri käsityksessä asiasta. Okei, kyse oli siis väärinkäsityksestä ja pyysin anteeksi sekaannusta. Ystäväni kuitenkin reagoi voimakkaasti tähän ja syytti minua epäkunnioittavasta käytöksestä ja voimakkain sanoin sanoi minun olevan törkeä ja epäkohtelias ("kukaan muu mun ystävistä ei oo yhtä törkee ja epäkunnioittava"). 

Koska olen harjoitellut tunnetaitoja, en mennyt jäätymismoodiin vaan kysyin, voisiko hän sanoa, mitä olin sanonut väärin ja missä olin ollut törkeä. En aina ole kovin herkkä enkä tajua, joten halusin oppia. Hänen mielestään yleinen sävyni oli ollut törkeä eikä mikään yksittäinen kommentti - minulle tämä oli erittäin epämääräistä ja siksi turvatonta. Kävin keskustelun läpi kahden toisen ystäväni kanssa, jotta he voisivat sanoa minulle, kirjaimellisesti tunne-elämältäni vammautuneelle, missä tein virheen. Heidän mielestään tekstini oli kuitenkin ollut neutraalia. 

Tämä ystäväni oli kuitenkin tulkinnut viestini äärimmäisen törkeiksi ja mietin, mistä tämä tulkintavirhe johtui - luultavasti hänen aiemmista kokemuksistaan. Kun yritin tätä hänelle sanoa, hän vasta suuttuikin. Tässä vaiheessa huomasin, että aloin mennä tunteettomaksi. En tajunnut enää kanssakäymisemme sääntöjä eikä minulle voitu selkeästi näyttää kohtaa, missä olin tehnyt väärin. Ja kun yritin selvittää asiaa, se tulkittiin vittuiluksi.

Ennen olisin hyväksynyt, että en vaan ymmärrä tätä asiaa ja että olen ollut törkeä tietämättäni. Olisin ollut ahdistunut mutta pyytänyt anteeksi. Nyt kuitenkin olen päässyt sen verran eteenpäin terapiassani, että tajusin, että en ole tunneasioissa automaattisesti väärässä. Toinen ihminen ei voi omien tunteidensa pohjalta väittää, että olen ollut törkeä. Hänellä on tietenkin oikeus tunteisiinsa, mutta hän ei voi syyttää niistä minua. Oikea tapa käsitellä tunteita tuossa tilanteessa olisi ollut reflektointi ja ehkä sen jälkeen keskustelu, ei nopea reagointi ja toisen syyttäminen. Muutenkaan tunteet eivät ole sama kuin se tunne, mikä ekana jostain tilanteesta tulee - se on reaktio. Omiin tunteisiinsa ja kenties niiden aiheuttajiin pääsee käsiksi asiaa pohtimalla. 

Kaikki tunteet ovat itselle valideja, mutta ongelma syntyy siitä, jos niiden perusteella lähtee esittämään yleisiä toimintatapoja tai vaatimuksia toisille. Tämä tuntuu olevan valitettavan yleinen tapa nykyään, ja juuri se luo minulle turvattomuuden tunnetta. 

Ystäväni kanssa sattunut kommunikaatiokatkos on mielestäni hyvä vertaus sille, miltä tuntuu olla traumatisoituneena netissä. Mutkia oikova päättely, nopean reagoinnin vaatimus ja reflektion puute saattavat saada kenet tahansa purkamaan pahaa oloaan muiden päälle ilman mitään faktapohjaa. Koska olen tunne-elämältäni vammautunut, en luota omiin kykyihini erottaa tilanteeseen sopivaa tunnereaktiota tai ylimenevää reaktiota ja ahdistun. Kun minulla menee aikaa siihen, että tutkiskelen tunnetta ja konsultoin jotakuta tunnenormaalia, koko tilanne saattaa jo olla ohi. Kun suhtaudun neutraalisti tunnepitoisen ihmisen purkaukseen, vaikutan välinpitämättömältä. Kun sitten äärimmäisessä tilanteessa menen päänaukomisvaiheeseen, vasta vaikutankin kauhealta. 

Olen tajunnut muun muassa kokemaani seksuaalista väkivaltaa käsitellessäni, että joskus vain tunteille tilaa antamalla pystyy pääsemään eteenpäin asioissa, joita järjellä tai faktoilla ei pysty edes ymmärtämään. Näen ja tunnustan siis ehdottomasti tunteiden, niistä puhumisen ja niillä argumentoinnin tärkeyden. Olenhan itsekin oppinut sanomaan, hirveän paniikin ja ahdistuksen ja tunnottoman naaman kautta tosin, että minulle on tullut paha mieli jostain. Mennään kuitenkin ihan täysillä ojaan, jos siirrytään pelkästä logiikasta pelkkiin tunteisiin. 

Toivoisin siis, että ennen tunteistaan kommunikointia jokainen vähän miettisi, mistä ne johtuvat ja onko itsellä oikeus siirtää niitä toisten vastuulle. Olen itse tätä harjoitellut koko elämäni - sisältövaroitukset eivät pelasta traumatisoitunutta, jos joku toisen ilme voi triggeröidä. Siinä on ollut pakko ottaa vastuuta omista tunteistaan, ei oikein voi syyttää kenenkään naamaa.

Ken on meistä kaikkein wokest

Otin pientä somelomaa helmikuussa. Oli yllättävän ihanaa ja vapauttavaa päästä pois jatkuvasta suorituksen kierteestä ja pakollisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Parasta oli kuitenkin olla kaukana kaikesta Jalosta Oikeamielisyydestä.

Jos kritisoi jotakin, joutuu tässä binääreihin mieltyneessä maailmassa aika nopeasti väkisin ängettynä vastustajan leiriin. Se on kumma, sillä olen huomannut, että paras vaihtoehto yleensä on välttää ääripäitä. (Ja pliis ei, feminismi ei ole ääripää - janalla -100-100 se on 0.) Esimerkiksi jos on itse kärsinyt liian kovista säännöistä lapsena, ei ole hyvä mennä omien lasten kanssa ääripäähän eli säännöttömyyteen - silloin on ihan samalla tavalla traumansa vanki kuin sitä toistamalla. 

Viime aikoina on kritisoitu wokeismia (mm. Liila Jokelin Kulttuuricocktailissa ja somessa mm. Fatima Verwijnen ja Linda-Maria Roine). Jotkut ovat nähneet tämän tietysti sitten koko wokekulttuurin mitätöimisenä (esim. Ndéla Faye myös Kulttuuricocktailissa). Kritisointi ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin koko jutun julistaminen pahaksi - tämä on taas mustavalkoisuutta, binääriä. Kriittinen suhtautuminen ja oman toiminnan jatkuva arviointi on olennainen osa kestävän tiedon tai yhteisön rakentamista. Silmien ja korvien sulkeminen liikkeiden tai aatteiden vahingollisilta puolilta tai liiallisuuksiin menemiseltä ei auta yhtään mitään, päinvastoin - se tekee niistä heikkoja. Tunnistamalla ja tunnustamalla heikot kohdat ne voidaan korjata. 

Minua on aina oksettanut kaikenlainen teeskentely, ja siksi koen, että iso syy helpottavaan oloon somettoman helmikuun aikana oli se, että minun ei enää tarvinnut katsella sitä saati osallistua siihen. Joskus viitisen vuotta sitten puhuttiin paljon aitouden kaipuusta ja siitä, miten some on feikkiä: siellä muokataan kuvia, kerrotaan arjesta parhain päin ja kuvataan vain onnelliset hetket. Tästä heräsi vastaliike, jossa hienosti tuotiin esille myös vaikeita ja vähemmän täydellisiä asioita. Antiperfektionismi fuck yeah. 

Nyt haluaisin aitoutta ja antiperfektionismia myös mielipiteiden suorittamiseen. Fatima sanoi osuvasti siitä, miten kahtiajako hyviin ja pahoihin saa ihmisen esittämään ja korostamaan omaa hyvyyttään ja pelkäämään, että paljastuukin pahaksi - ja siinä paniikissa aletaan etsiä isompia vikoja muista ja pyritään alleviivaamaan toisten huonoutta. Tällaisessa kujanjuoksussa ei kukaan voita tai kasva, ja tätä on mm. cancelkulttuuri. Silläkin on aluksi ollut ihan hyvä tarkoitus ja kai se edelleenkin voisi sitä palvella, mutta ikävä kyllä nyt se näyttäytyy vain joukkona epäinhimillisiä ihmisiä, jotka haluavat pöyristyä ja etsivät epätoivoisesti pahuutta toisista. Kun on mukana joukossa, ei ole yksin, ja kun tuomitsee muita, ei ole itse tuomittavana. Se on ymmärrettävää, mutta surullista. En itse olisi ikinä onnellinen sellaisena ihmisenä. 

Kun palasin someen, tein linjauksen, että en halua tehdä omassa somessani enää niin paljon aktivismia. Älkää murehtiko, teen sitä kyllä toisaalla. Jotenkin vain ajatus siitä, että jos en jaa stoorissani jokaista postausta jokaisen vähemmistön hyväksi, olen paha, on todella vastenmielinen. 

Toimin elämässäni periaatteella minimum effort, maximum results. Miksi tehdä paljon töitä, jos pienemmällä panoksella saa saman tai paremman tuloksen? Olen erittäin hyvä saamaan tehokkaasti aikaiseksi asioita tämän periaatteen takia. Esimerkiksi minun ja Sandran tiimissä, jossa minä olen kielen asiantuntija ja Sandra taiteen, minun kannattaa vastata kielestä ja Sandran taiteesta. Toki tuemme toisiamme ja ideoimme ja toteutammekin asioita yhdessä, mutta siitä ei tulisi mitään, että minä rupeaisin taiteilemaan ja Sandra kirjoittamaan. Siinä menisivät resurssit hukkaan. 

Tämä periaate auttaa minua ohjaamaan energiani oikeaan suuntaan. Koska olen kielen ja opetuksen asiantuntija ja kokemusasiantuntija esimerkiksi köyhyyden, alemman sosiaaliluokan, perheväkivallan uhrin, mielenterveyskuntoutujan, seksuaalisen väkivallan uhrin, demiseksuaalin ja naisena olemisen alueilla, minun kannattaa puhua niistä. Minun ei kannata alkaa kirjoitella esimerkiksi tietotekniikasta tai rasismista, koska niistä en tiedä tarpeeksi. Niistä kannattaa puhua niiden, jotka ovat asiantuntijoita tai kokemusasiantuntijoita. Mieluummin kuuntelen ja otan opikseni näistä aiheista kuin että reagoisin nopeasti ja näkyvästi ja ryhtyisin vuodattamaan omia ajatuksiani vaikka rasismista - pahimmillaan siitä tulee itselleni synninpäästö, mutta se ei auta rasismia kokevia tai pura rasistisia rakenteita ollenkaan, pikemminkin päinvastoin. Toisin taas omat kokemukseni asian keskiöön. 

Yritän suhtautua näihin asioihin samalla tavalla kuin toivoisin, että omiin viiteryhmiini suhtauduttaisiin. En tee esimerkiksi mitään sillä, että joku arvailisi, miltä mielenterveysongelmat tuntuvat. En tee myöskään mitään ihmisillä, jotka repostaavat stooriinsa END THE STIGMA, mutta eivät sitten käytännössä tee yhtään mitään asian eteen. Mutta jälleen: ei pidä mennä ääripäihin. On hyvä, että ihmiset jakavat tietoutta asioista ja antavat platformia esimerkiksi rasismia kokeville. Siinä ei itsessään ole mitään pahaa, mutta ikävä kyllä yksinään se ei riitä eikä ratkaise ongelmaa. Näiden ihmisten hyvä omatunto siitä, että nyt he ovat jakaneet stooriinsa kuvan asiasta ja näin ovat Hyviä Ihmisiä, on pikemminkin ärsyttävää. 

Siksi tein linjauksen, että puhun asioista, joista tiedän. Se on tehokkainta ja aidointa. Toki jos satun todistamaan rasistisen tapahtuman tai saamaan mullistavan ajatuksen omasta rasistisuudestani, tai vaikka jos opin uuden asian tietotekniikasta, voin sen jakaa - mutta tällöinkin läsnä on omakohtaisuus. Se, että en postaa jokaisen aatteen muistopäivänä jotain, ei tee minusta aatteen vastustajaa. 

Jotenkin tuntuu, että pitäisi tässä nyt korostaa, miten kuitenkin tietenkin välitän kaikkien vähemmistöjen oikeuksista. Mutta sekin olisi sitten taas sitä muiden vakuuttelua, joten en sano mitään. 

Koko hommassa pätee taas ajatus siitä, että jos ihmiset keskittyisivät enemmän reflektoimaan omia ajatuksiaan ja toimintaansa ja miettisivät vähemmän sitä, miltä vaikuttaa muille ihmisille, maailma olisi parempi paikka. Ja ihmisillä olisi parempi olo. Ehkä siitä tulisi jopa hyvä noidankehä. 

Säde

ps. Olen oppinut myös omasta ehdottomuudestani asioita ja toivon, että voisin jatkossa olla lempeämpi ja yrittää nähdä ihmisissä ensisijaisesti muuta kuin heidän virheensä. 

Bye bye beibi

Olen ollut pienellä somelomalla. Lopputuloksena tälle olen päättänyt asettaa uusia rajoja. Toistaiseksi se tarkoittaa sitä, että poistin blogin sisällön näkyvistä - ei täällä nyt mitään sellaista ole, minkä erityisesti haluaisin piilottaa, mutta koen helpommaksi aloittaa tyhjältä pöydältä. Ehkä jossain vaiheessa julkaisen uudelleen vanhoja tekstejä, mutta nyt tyhjä taulu tuntuu hyvältä. 

Saattaa olla, että lähden somesta kokonaan. En oikein tiedä, mitä se minulle antaa. Katsotaan!