Menin naimisiin!

Nyt muutaman vuoden sinkkuna viihtyneenä olen huomannut sellaisen asian, että minulla muka pitäisi olla paljon vähemmän aihetta juhlaan kuin parisuhteessa ollessani. Tämähän ei pidä ollenkaan paikkaansa: olen joka päivä onnellinen siitä, että jaksoin erota ja että nyt saan elää ihan vapaasti tehden juuri sitä, mitä itse haluan. Mutta joitakin erityisiä päiviä parisuhteessa saa juhlia enemmän: molempien synttäreitä, tapaamispäivää, kihlajaispäivää, hääpäivää, nimppareitakin ja erilaisia saavutuksia. Ärsyttävää, että maailma tuntuu juhlivan romanttista rakkautta ylitse kaikkien muiden.

Tämähän ei minulle käy. Todellakin juhlin itsekseni ja ystävieni kanssa kaikenlaisia päiviä ja tapahtumia! Ostan itselleni saavutuksista skumppaa, kutsun ystävät koolle juhlimaan viimeistä lomapäivääni ja vien itseni kylpylään, kun kaipaan hoitoa. Järjestän ystävilleni yllätyksiä ja he järjestävät minulle. Ostan heille ja itselleni arkisia lahjoja ja pieniä kivoja juttuja. 

Täydellinen häälahja ihanalta kaasoltani Sandy Clitiltä <3 Hän maalasi polttareissani minusta ja minusta hääpotretin. #CultCunth

Silti, tämä ei tuntunut riittävältä. Kaipasin isoa elettä ja juhlia uutta elämänkumppaniani, itseäni, varten. Eroni oli astunut vihdoin voimaan, mutta pelkkä paperilappu tuntui antikliimaksilta. Vaihdoin sukunimeni, mutta sitäkään ei mihinkään taivaalle dramaattisesti kirjoiteta. Siksi aluksi puolivitsillä keksin, että menen naimisiin itseni kanssa!

Innoituksena tapahtumaan toimi mm. tämän sloganin kirjoittaja. Kuka tunnistaa ekana?

Kyseessä ei siis olleet erobileet, sillä en juhli eroani. Tässä ei ole kyse kenestäkään muusta kuin minusta. Halusin sitoutua itseeni ja julistaa rakkauteni sitä henkilöä kohtaan, jonka haluan laittaa tästä eteenpäin etusijalle. Kun ajattelin konseptia, vitsi muuttuikin ihan totiseksi jutuksi - näin minulle kyllä yleensäkin käy. Kamala kasarihenkinen kirppislöytöhäämekko vaihtuikin itse (surkeilla taidoilla) ompelemaani mekkoon, valitsin lempibiisejäni soittolistalle ja ostin itselleni sormuksen. 

Kävelin alttarille, minulla oli morsiusneidot, morsius-Vili ja kaaso ja jopa polttarit edeltävänä iltana. Minusta maalattiin maailman ihanin hääpotretti. Taiteilija oli kaasoni ja kulttisisareni Sandy, joka oli todella hyvin sisäistänyt juhlan sielun.

Seremonian hoiti Pillutarkastaja

Tässä yksi morsiusneidoista, siskoni Soldator (Sekopää) ja Elmiquel John sekä tietenkin morsius-Vili ja rakas bff:ni Baby Doll eli Aleksandra Jasmin.

Kaaso Sandy <3

Morsius-Vili <3

Tanssin häävalssin, kirjoitin itselleni valat ja rakkaat läheiseni pitivät herkkiä puheita, jotka muistan ikuisesti. Minulle tehtiin ja esitettiin minusta kertova mieletön biisi, itkin ja nauroin. Lopuksi pakenimme sadetta pihalta sisälle ja ahtauduimme yksiööni ja makasimme sängyllä pelaten Säde-Kahootia ja katsoen siskoni tekemää häävideota. Oli ihanaa.

Paras kasa <3

(Okei, ettei mene ihan liian lässytykseksi, niin kyllä minut ja koko seurue sitten myös heitettiin ulos karaokebaarista myöhemmin :D)

Look up in the mirror like damn she the one
Like damn she the one
That bitch in the mirror like yeah, I'm in love
Love, love, love, love, love, love
(kts. musiikkivideo postauksen lopusta)

Sain tämän takin lahjaksi Sandy Clitiltä! Se on SC Original, eli hän oli tehnyt sen aivan itse minua varten ja se oli saanut inspiraationsa tatskoistani. En ole ansainnut tällaisia ystäviä!

Koko juhla saattaa vaikuttaakin aluksi ihan vitsiltä, mutta oikeasti kun sitä ajattelee, jokaisen pitäisi saada tällaiset omat häät. Sellaiset, joissa ei juhlita saavutusta tai siirtymää. Halusin juhlia omaa, itsenäistä minääni ja kaikkea sitä, mitä olen oppinut ja millainen minusta on tullut. Tarvitsin tällaisen juhlan, jossa hemmottelen itseäni ja muutkin juhlivat minua. Häät juhlan muotona olivat ehkä sitten vähän ekstraa, mutta minä olenkin aika ekstra.

Ja jotenkin ärsyttää, että ainut juhlimisen aihe olisi romanttinen rakkaus. Haluan juhlia ystävyyden vuosipäiviä. Haluan skoolata sille, että olen saavuttanut terapiassa oivalluksia. Haluan päästä eroon ajatuksesta, että se, että joku toinen päättää antaa sinulle sormuksen, olisi jokin ultimaattinen saavutus, jolle kaikki muu kalpenee.

Kielolla on aivan erityinen merkitys minulle ja siskoilleni, ja siksi olenkin ostanut heille rippilahjaksi Kalevala Korun Kielo-sormuksen. Nyt ostin sellaisen itsellenikin, samalla kaiverruksella. Baby Doll tiesi tästä, ja osti minulle Kielo-käädyn! Kuka helvetissä kaipaa ketään muuta, kun on näin ihania ystäviä. Rakastan heitä.

Tästä lähtien juhlin hääpäivääni joka vuosi 5.7. Itseäni juhlin joka päivä. 

ps. Mrs. Ruki FUCKIN Ver! Tässä myös musiikkivideo, joka innoitti minua. Katsokaa ja rakastukaa <3

Hawkings pool

Stranger Thingsin kolmas tuotantokausi tuli ja löi katsojaennätyksiä. Itse ehdin kesäkiireiden takia katsoa sen vähän myöhemmin, mutta nyt se on katsottu. Olen sitä mieltä, että parempi aika julkaisulle olisi ollut syksy, mutta onneksi tuli pari sateista päivää ja kehtasi olla sisällä. Jos on aurinkoinen keli, on syyllinen olo istua sisällä katsomassa sarjaa.

En nyt sen enempää puhu sarjasta, etten spoilaa mitään. Eikä minulla nyt oikeastaan ole siitä mitään erityistä mielipidettäkään, se oli katsottava. Mutta olihan näiden kuvien yhteydessä pakko mainita ainakin jotakin siitä.

Nyt ne, jotka eivät ole nähneet uutta kautta, ihmettelevät, miten nämä kuvat liittyvät Stranger Thingsiin. No, voin varmaan spoilaamatta kertoa, että tämä uikkari on sarjasta. Häpeäkseni pitää tunnustaa, että ostin sen saatanalta eli H&M:stä. Mutta minulla on hyvä puolustus! Olin Milanossa ja tarvitsin uikkarin. No ei se ole kauhean hyvä puolustus. Mutta ainakaan näitä ei enää saa, joten en täällä mainosta kyseistä kauppaa. Nämä olivat nimittäin alennuksessa ainakin siellä Milanossa - outoa, sillä sarja tuli vain viikkoa aiemmin ulos.

Laitoin tähän kuvatekstiksi Instagramiin, että tässä ilmeeni, kun näen mäykyn, mutta oikeasti näin siskon. Se on melkein yhtä hyvä.

Kesä on mennyt aika kivasti. Sen lisäksi, että katsoin Stranger Thingsin kolmannen tuotantokauden, olen saanut jotain ihan järkevääkin aikaan: olen käynyt Milanossa, festareilla, seikkailemassa Suomessa, nukkunut taivasalla, tavannut uusia ihmisiä, mennyt naimisiin ja unohtanut, mikä päivä on. Ne, jotka eivät seuraa minua somessa, niin älkää ihmetelkö: menin naimisiin itseni kanssa. Häät olivat mahtavat ja teen niistä oman postauksensa vielä.

Kaikki tavoitteet siis saavutettu! Suunniteltujen juttujen lisäksi olen löytänyt uusia lempibändejä, käynyt Hangossa elämäni ekaa kertaa, saanut juuri minulle tehdyn upean takin, keksinyt kaksi uutta tatskaideaa, kokeillut ihan uusia juttuja ja rauhoittunut itsekseni. Aika onnistunut loma siis. Kiitos kaikille ihanille, jotka ovat mahdollistaneet nämä mahtavat päivät!

Dream girl

Sain joskus viestin, jossa luki WOW WUNDERSCHÖN DREAMGIRL. Se on jäänyt päähäni. Mutta tässä ei ole kyse siitä, vaan ihan muista D.R.E.A.M.G.I.R.L.Sistä. Kävin ostamassa kokoonpanon paidan!

Pahoittelut, en ostanut paitaa. Se olisi täyttä vähättelyä. Ostin pehmeimmän, söpöimmän ja suojaavimman hupparin maailmassa.

Näin Sofan päällä tällaisen ja musta-vihreän hupparin ja olin heti influensoitu. Matkalla Katin tavaraan hupparia ostamaan mietin pääni puhki, ostanko tämän pastelliliilan vai mustan version. No, päätös olikin tehty puolestani, sillä mustat hupparit olivat viime vuoden mallia ja näin ollen loppu. Onneksi, koska nyt olen tykästynyt tähän väriin kovasti. Minulla ei ole mitään muuta tämän väristä! Ehkä joskus 90-luvulla taisi olla jotakin.

En malta odottaa, että helteet loppuvat ja pääsen oikeasti käyttämään tätä. Otin isoimman koon, mitä kaupasta löytyi, jotta tästä tulisi sellainen jättimäinen ihana turvahuppari. Helma ulottuu puoleen reiteen, joten voin jo kuvitella viettäväni koko syksyn ja talven pelkästään tässä ja legginseissä.

Huppari maksoi 50 euroa ja on jokaisen euron arvoinen. Kuten tiedätte, panostan mieluummin pitkäikäisiin vaatteisiin kuin pikamuotiin, ja tässä näen ehdottomasti kestävän suosikin. Kun ryhdyin asiaa miettimään, hiukan harmittaa, että en kysynyt vaatteen tai materiaalin eettisyydestä mitään - olen sellaisessa vielä hiukan aloittelija. Voisin käydä joku päivä kyselemässä asiaa. No, joka tapauksessa, lohduttaudun ajatuksella, että kun ostos on harkittu ja vaate tulee pitkäikäiseen käyttöön, hankinta on ollut fiksu.

En hirveästi ole hankintoja tehnyt viime aikoina, joten tosi kiva, että pääsin tätä teille sentään esittelemään. Ja muutenkin, että sain kirjoitettua tänne jotain tällaista ihanaa turhanpäiväisyyttä! Vaikka tosin en oikeasti pidä turhanpäiväisenä sitä, että tuen naisten tekemää taidetta ja että julistaudun Dream girliksi.  

Peukalolla (ja hyvillä keskustelutaidoilla) Jäämerelle

Parhaat ideat ovat usein vain hetken ohimeneviä ajatuksia, joista pitää ottaa kiinni. Minun kiireinen pääni vaatii usein myös ajatusten ulkoista talteen ottamista - minulla on epämääräisiä muistilappuja ympäri laukku(j)a, kotia ja työpöytää.

Olen saanut usein kuulla, että minulla on mielettömiä ideoita. Se, tarkoitetaanko mielettömän hyviä vai täysin vailla mieltä olevia, jää usein tulkinnanvaraiseksi. Joskus ne ovat sama asia. Uskon kuitenkin, että aika monella on ihan samanlaisia hyviä ideoita, mutta ne sivuutetaan tai tuomitaan liian hankaliksi. Tässä kohdin minun vahvuuteni pääsevät esille: ideointikykyni ei ehkä ole mitenkään merkillepantavan hyvä, mutta sen myönnän, että olen poikkeuksellisen tehokas toteuttamaan ideoitani.

Ideoiden pahin tappaja on kysymys mitä järkeä tässä on. Kaikessa ei aina tarvitse olla järkeä. Siksi minäkin lähdin hetken mielijohteesta liftaamaan Jäämerelle ja koin jälleen yhden elämäni ikimuistoisimmista seikkailuista.

Minulla oli aikaa muutama päivä, mikä ei oikeastaan ollut ihan täysin tarpeeksi. Rahatilanteeni oli hiukan huono, ja olin myös aika väsynyt. Tekosyitä olisi siis riittänyt, mutta ajattelin, että kaikki hoituu kyllä. Tämä on toinen supervoimani: loputon typerä optimismi. Ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni, nostin peukalon pystyyn ja lähdin matkaan.

Kiitos Pillubingo ja Sandra unimaskista! Se tuli tarpeeseen yöttömässä yössä.

936 km

Olin ollut Sodankylän elokuvajuhlilla, joten tylsä tasainen alkumatka oli jo tehty. Siitä sainkin voimaa ajatukseeni. Olen nimittäin aina halunnut nähdä Pohjoisen jäämeren, mutta en ole saanut aikaiseksi lähteä sitä katsomaan, vaikka olen kyllä pari kertaa suunnitellut matkaa aika yksityiskohtaisestikin. Nyt olin jo tullut melkein tuhat kilometriä pohjoiseen, joten miksi en käyttäisi tilaisuutta hyväkseni ja hoitaisi hommaa kunnialla loppuun?

Onneksi minulla oli lämpimiä vaatteita ja vaelluskengät mukana jo valmiiksi. Ostin proteiinipatukoita ja täytin vesipulloni. Lisäksi minulla oli kirja ja ladattu puhelin. Osan tavaroistani lähetin Helsinkiin, jotta pystyin lähtemään reissuun vain yhdellä repulla.

1252 km

Pääsin Sodankylästä kyydillä Karigasniemelle, joka olikin jo Norjan rajalla. Vuokrasin pienen mökin rinteestä, josta näkyi joen yli Norjan puolelle. Illalla mietin vielä, olinko tehnyt virheen ja että pitäisikö minun vain lähteä takaisin kotiin. Liftaamaan ja seikkailemaan yleensäkin lähteminen on aina minulle jotenkin vaikeaa ja tuntuu pelottavammalta kuin mitä se oikeasti on. Tiesin tämän, ja etsin mielestäni kaikki hyvät muistot, joita olen saanut liftatessa. Ne mielessäni lähdinkin sitten aamulla tien varteen.

1332 km

Kävelin Norjan rajan yli, koska ajattelin, että olisi voinut olla vaikeaa saada kyytiä rajan yli. Kukaan ei kysynyt minulta kuitenkaan mitään enkä nähnyt yhtään ketään, joten ei se kai olisikaan ollut vaikeaa. Autoja oli vähän liikkeellä, mutta sain kyydin nopeasti. Ehdin odottelemaan kymmenisen minuuttia, kun mukava norjalaispariskunta otti minut kyytiin. 

Yleensäkään en ole joutunut odottamaan kyytiä ikinä kovinkaan kauaa. Pisin aika on parisenkymmentä minuuttia, ja sekin siksi, että autoja ei vain ole mennyt ohi. Liftaan yleensä yksin, joten se helpottaa asiaa. 

Reilun tunnin ajamisen jälkeen näinkin jo Jäämeren!

Sori vino horisontti!

1383 km 

Nälkä kuitenkin kasvaa syödessä, ja olinkin jo päättänyt, että Jäämeri ei riitä. Halusin päästä Nordkappiin, Manner-Euroopan pohjoisimpaan pisteeseen (tästä on kiistelyä, mutta mennään tällä määrittelyllä). Pääsin pariskunnan mukana Ryssämarkka-nimiseen kylään saakka, mutta he kääntyivät siitä kotiinsa Hammerfestiin päin, joten jäin odottelemaan seuraavaa kyytiä.

Pääsinkin nopeasti hiukan arveluttavan näköiseen pakettiautoon. Kuljettaja oli ikivanha norjalainen kalastaja, joka ei puhunut kuin norjaa. Saimme jonkin verran keskusteltua kuitenkin ruotsiksi ja elekielellä. Hän lupasi viedä minut Honningsvågiin saakka.

Kalastajan Tikka-koira!

Olen tietenkin varovainen liftatessani. Jos minulle tulee epäilyttävä olo, en mene kyytiin. Yleensä myös otan kuvat kyytien rekkareista ja lähetän ne läheisilleni. Kertaakaan en ole kuitenkaan kieltäytynyt menemästä kyytiin enkä ole kokenut mitään vaaratilanteita. Välillä on ollut epämiellyttäviä vitsejä tai pokausyrityksiä, mutta niistä pääsee hyvällä sosiaalisella pelisilmällä ulos - jonkin verran olen joutunut nielemään ärsyyntymistä joskus.

Hyvät keskustelutaidot ovat tarpeen muutenkin reissussa. Mielestäni liftausmatka maksetaan sillä, että ollaan hyvää seuraa kyyditsijöille. Kerron tarpeen mukaan hauskoja tarinoita, kuuntelen kuskin juttuja tai toimin apukuskina - tai koiransilittäjänä. Tavoitteena on, että molemmille jää hauska muisto yhteisestä matkasta. Olen kuullut sydäntäsärkevän tarinan yksinäisestä maanviljelijästä, saanut elämänohjeita mieheltä, joka valehteli vaimolleen puhelimessa, vastaanottanut kosinnan ja löytänyt yhteisiä tuttuja kyyditsijöiden kanssa. Olen kertonut seikkailuistani ja saanut hyviä vinkkejä kohdekaupungista.

Nytkin sain jälleen uskoa ihmisten hyvyyteen ja vahvistettua luottamusta muihin. Minulla on välillä vaikeuksia siinä, joten koko matka olikin ikään kuin sellaista heittäytymisterapiaa. Sain siis kyydin lisäksi myös jotain tärkeämpää henkisesti - ja lisäksi pariskunnalta pussin pähkinöitä ja kalastajalta suklaata. 

1477 km

Koska ruotsi ei sujunutkaan norjalaiskalastajan kanssa aivan niin hyvin kuin luulin, hän jätti minut hieman hankalaan paikkaan. Kävelin siitä kuitenkin suhteellisen sujuvasti Honningsvågiin, joka on kylä juuri ennen Nordkappia.

Halusin kahvia ja sitä lopulta sainkin. Hetkiseksi myös koin hämmennystä ja pelkoa, kun yhtäkkiä tajusin, että olen vain pieni Ruki keskellä suurta erämaata. Olin vieraassa maassa pienessä kylässä, jossa ei ollut edes takseja näkyvissä. Mietin, mitä tapahtuisi, jos puhelimeni menisi rikki. Onneksi hetki meni ohi, ja sain palattua seikkailumielentilaani.

Pienen tauon ja kylän kiertelyn jälkeen lähdinkin taas tien päälle. Aurinko ei laskenut, mutta pilvet himmensivät sen valoa aika lailla, ja oli jopa pimeää.

Pääsin kyytiin, joka vei minut vain muutaman kilometrin kylästä, parempaan liftauspaikkaan.

1515 km 

Lopulta pääsin ihanan isä-poikatiimin kyydissä ihan perille asti. He eivät olleet edes menossa Nordkappiin, mutta kuulemma tämä esiteini-ikäinen poika oli vaatinut isäänsä pysähtymään ja poimimaan minut kyytiin. He ajoivatkin 60 kilometriä ylimääräistä ihan vain minun takiani! Vaatimaton minäni vaati minua avaamaan suuni ja käskemään heitä jättää minut tien varteen. Kehittynyt minäni sen sijaan muistutti, että he eivät olisi tarjoutuneet, jos he eivät olisi halunneet viedä minua perille. Ja uskon myös, että he saivat jotakin siitä, että saivat olla pelastajia ja esitellä minulle kotiseutuaan. 

 

 

Perillä oli tuulista ja vaikuttavaa. Olen nyt käynyt yksinäni Euroopan pohjoisimmassa pisteessä sekä läntisimmässä pisteessä. Tämä on ihan sattumaa, mutta minulla oli molemmissa paikoissa samanlainen fiilis.

Molempiin paikkoihin olin seikkaillut tieni aivan yksin ja ne olivat tietynlaisia huippukohtia matkoilleni. Sinänsä itse matkanteko oli molemmissa tärkeämpi, mutta jotenkin mieli ja muistot tarvitsevat jonkin pisteen, johon voi sanoa matkan huipentuneen tai kohdistuneen. Saavutus on ihan erilainen, kun voi ajatella menneensä jonnekin ja saavuttaneensa päätepisteen sen sijaan, että matka olisi ollut vain matkustelua. Kumpi kuulostaa vaikuttavammalta:

matkustin Norjassa 

vai

lähdin katsomaan Jäämerta ja Manner-Euroopan pohjoisinta pistettä Nordkappia?

Olin perillä Nordkappissa illalla, ja siellä oleva esittelykeskus sulkeutui kahdelta yöllä. Siispä minun piti miettiä, missä aion olla yötä. Minulle selvisi, että Nordkappista lähtee yhdeltä yöllä bussi, joka kulkee Rovaniemelle saakka. Päätin, että seikkailuni on tältä erää seikkailtu ja varasin paikan bussista. Istuinkin siellä sitten nelisentoista tuntia! No, ainakin minulla oli nukkumapaikka.

Aika lohdutonta!

Rovaniemellä vaihdoin bussin yöjunaan, joka olisi perillä seuraavana aamuna kuudelta. Kuten aiemmin mainitsinkin, aikani oli rajallista, joten jouduin menemään siitä suoraan töihin.

Olin aika reissussa rähjääntynyt, mutta onnellinen. Kuten aiemminkin, tämä reissu oli enemmän kuin matka maailman ääriin (näin niin kuin dramaattisesti sanottuna!) - se oli matka itseeni. Tiedän, niiiin kliseistä. Mutta muistin taas selvemmin sen, kuka olen ja mistä pidän. Muistutin itseäni siitä, että pärjään ja että ihmiset ovat aika ihania. Laitoin itseäni äärirajoille ihmisiin ja maailmaan luottamisessa, ja molemmat osoittautuivat luottamukseni arvoisiksi.

Suosittelen ihan jokaiselle yksin seikkailua, matkailua ja liftaamista. Olen kuullut, että monet eivät pystyisi käymään yksin edes syömässä tai leffassa. Uskon, että tämä olisi hyväksi kaikille. Hyvä alku itsenäiselle seikkailulle on ihan vaikka sellainen, että lähtee yksinään kaupungille viettämään kiireetöntä aikaa. Istu bussissa, kiertele kirpparilla, käy siellä syömässä ja leffassa. Syö jäätelö puistossa. Ehkä innostut ja liftaat joskus yksinäsi Jäämerelle! Tai sitten tyydyt siihen, että aina välillä istut vain omine ajatuksinesi puistossa. Sekin on ok.