torstai 25. elokuuta 2016

Paljuveneellä Aurajoessa!

Yritin keksiä tälle postaukselle parempaa otsikkoa, mutta en vain keksinyt mitään sen kuvaavampaa tai hauskempaa otsikkoa tälle kokemukselle. Siis kyllä, olimme paljuilemassa Aurajoessa. Tietämättömille: Aurajoki virtaa Turun keskustan halki. En menisi sinne uimaan, eikä se ole edes sallittua, sillä pohjassa on muutama metri metalliromua ja mutaa. Ehkä pari ruumistakin. Nyt pääsin kuitenkin toteuttamaan unelmani Aurajoessa uimisesta (ja todelliseksi turkulaiseksi tulemisesta!), paitsi että toteutin sen yo dawg -tyyliin: joku oli kuullut, että tykkään Aurajoesta, joten ne laittoi paljun mun Aurajokeen, jotta voin kellua kun kellun. 

Vuokraa paljuvene - saa kaikki naiset
No oikeasti Paljuvenettä ei tuotu Suomeen Rukin takia (en tajua, miksi!), vaan sen laittoi Aurajokeen (ja Helsinkiin toisen) Miika, joka on tosi symppis nuori yrittäjä. Laitoin Miikalle viestiä ja kysyin, pääsenkö testaamaan kokemuksen, koska olen fame bloggaaja ja muutenkin tosi kiva tyyppi. Olin siis nähnyt paljuja kellumassa Aurajoessa ja himoinnut niiden kyytiin jo kesän alusta. Kaikki onnistui ja pääsin kutsumaan kavereita paljuilemaan. 

Tässä tyhjä paljuvene...
Paljuun olisi mahtunut kahdeksan ihmistä, mutta kavereistani kolme perui osallistumisensa. Olisin tietenkin lopettanut ystävyyssuhteeni heihin välittömästi, mutta minusta tuntui, että paljuilukokemuksesta paitsi jääminen oli jo tarpeeksi paha rangaistus. Kokemus oli nimittäin vielä huikeampi kuin kuvittelin! Miika varoitteli etukäteen, että paljusta astuu ulos täydellisen rentoutuneita ihmisiä, mutta tuli se silti yllätyksenä. 

...ja tässä puolitäysi! Kyydissä Lady Laiskiainen eli Maaretko, Avainhenkilö, perus-Ruki sekä uusi tuttavuus, Maria (hän pitää Pinnan alla -blogia, mutta onneksi pysyimme pinnalla - eheheh).
Paljuvene on siis ihan oikea vene, jota saa ohjata itse, eikä aikaisempaa kokemusta tarvita. Se liikkuu viiden kilometrin tuntivauhtia, mikä saattaa kuulostaa hitaalta, mutta maksiminopeus oli meille jopa vähän liian nopeaa. Ohjaaminen oli suhteellisen helppoa, vaikka aluksi meinasinkin ohjata meidät päin paria laivaa. Kohta se kuitenkin sujui jo kuin vanhalta merikapteenilta. Olisin halunnut kapteenin hatun, mutta keksin sen idean vasta paljussa! Paljuvenettä mainostettiin uppoamattomaksi, mutta olen nähnyt Titanicin.

Paljun vesi on lämmintä (39-asteista). Onneksi veneen reuna on tarpeeksi leveä, että siihen voi istahtaa välillä vilvoittelemaan, sillä välillä tuli lämmin. Meille osui ihmeellinen sää: ensin oli aurinkoista ja täysin sininen taivas, sitten yhtäkkiä alkoi sataa kaatamalla. Uppouduimme vain hieman syvemmälle paljun lämpimään veteen ja nautimme sateesta. Kaikki säät siis testattu ja testit läpäisty. Kuulemma paljuilun kausi vasta nyt syksyllä kunnolla alkaakin, kun ilmat viilenevät. 

Paljuun sai ottaa omat juomat ja niitä varten täytettiin pieni allas jäillä. Tunsin olevani kuningatar - minua on helppo miellyttää. Toisessa altaassa säilytettiin puhelimia, joita varten sai vedenpitävät suojapussit. Myös musiikin kuuntelu paljussa oli mahdollista!


Kuvasimme paljuilua GoProlla, ja tässä video, joka ehkä havainnollistaa kokemusta paremmin kuin kuvat tai sanat. Laittakaa resoluutiot kakkoon! Volyymin voi laittaa hiljemmalle, sillä jostain syystä videossa on aika kovat äänet. 


Ihmiset heiluttelivat meille rannalta ja ottivat kuvia. Paljuvene sopiikin erityisen hyvin juhliville seurueille. Voisin kuvitella pitäväni synttärit tai polttarit paljuveneessä, mutta veneestä on paljoon muuhunkin. Se sopi myös hyvin tällaiseen arjesta poikkeavaan hemmotteluun ja hauskanpitoon. Voisin myös kuvitella vieväni pikkusiskoni paljuajelulle (ja oikeastaan mietinkin jo, pitäisikö varata Helsingin paljuvene siskosten iltaa varten) tai järjestäväni miehelleni romanttisen illan paljussa kahdestaan. Aurajoessa ainakin oli helppo liikkua ja rajat (Suomen joutsenelta kirjastosillan liepeille) olivat selvät. Lähempänä kirkkoa oli enemmän ihmisiä ja pääsi heiluttelemaan rannalle, sataman puolella sitten joki on vähän leveämpi ja saa olla enemmän rauhassa. 

Paljuvene maksaa 180 e ja sen saa kahdeksi tunniksi käyttöönsä (hinnastoa täällä). Mielestäni hinta on edullinen esimerkiksi kahdeksan hengen kesken jaettuna, eikä esimerkiksi juomista kiskota ylimääräistä, vaan ne saa tuoda itse. Idea on myös mahtava ja minusta on ihanaa, että Suomeen uskalletaan tuoda ja tuodaan kaikenlaista tällaista hauskaa ja vähän hullua.   


Tässä seuraavassa luulin, että minusta otetaan kuva, mutta se olikin sekunnin murto-osan mittainen video. Huomatkaa Åbo taustalla! Tietysti upeat uikkarini vievät huomion, mutta voin kertoa, että ne ovat ihan tavalliset lappubikinit yhdistettynä Ebaysta ostettuun (2 e) harness bra -kumilenksusysteemiin.

video


Kaiken kaikkiaan: suosittelen ehdottomasti ja itsekin suunnittelen jo seuraavaa reissua. Tällaista yrittäjyyttä on ilo tukea - on jo aikakin, että Aurajokeen saadaan jotain värikästä.

ps. Jos menette kahdenkeskiselle paljureissulle, kertokaa minulle, miten palju toimi romanttisen illan puitteena!

lauantai 20. elokuuta 2016

Tyttöjen päivä ja maakuntamatka Somerolle!

Mitäs pidätte uudesta ulkoasusta? He-Man haukkui sen ihan lyttyyn, mutta itse tykkään siitä.Ruudut ovat ehkä vähän liian tummat, mutta ehkä niihin tottuu.  Saa nähdä.

Tänään on luvassa fiilistelyä minun ja Stormiinan viimeviikonloppuisesta tyttöjen päivästä! Työkaverini tosin sanoivat, että aikuinen nainen ei saa nimittää itseään tytöksi, mutta itse tykkään nimityksestä. Grrrl power jne.

Kuten tiedätte, olen aika ihana. Stormiinalla on ollut aika rankka kesä, kuten myös minulla. Päätin, että ansaitsemme molemmat pitkästä aikaa kunnon hemmottelupäivän! Siispä suunnittelin yllätysohjelman lauantaille ja ilmoitin Stormiinalle, että haen hänet puoli kymmeneltä. Hän ei ollut aluksi ihan samaa mieltä, sillä hän luuli, että valmistaudumme iltaa varten, ja jostain kumman syystä laittautuminen ei ala hänen mielestään niin aikaisn aamulla! Mihin tämä maailma on oikein menossa, naiset eivät herää enää aamuyöllä kihartamaan hiuksiaan kuumilla raudoilla ja hieromaan hiiltä silmiinsä? Taivas varjele. No, jouduin paljastamaan Stormiinalle, että tiedossa on JOTAIN. Sain siis hänet suostuteltua ylös puoli kymmeneltä. 

Ensimmäisenä ohjelmassamme olivat tietenkin rentoutushoidot! Kunnon hemmottelupäivä vaatii hivelyä ja tuoksuöljyjä. Saavuimme hoitola Saunan viisauteen (blogiyhteistyö), jossa meitä odottivat yllätyshoidot. Ajattelin yllättää itseänikin, joten en itsekään tiennyt, mitä hoidot sisältäisivät. Hoitolan omistajan Pirjo avasi meille oven ja hänen olemuksensa loi saman tien rauhoittavan ja läsnäolevan ilmapiirin. Hänellä oli valkoiset, puuvillaiset vaatteet ja jotenkin olo heti rentoutui. 


Ensin hoitopöydälle asettui Stormiina ja minä jäin odottelemaan odotushuoneeseen. Rauhoittava musiikki ja eteerisen öljyn tuoksu saivat minut tuntemaan, kuin hoito olisi jo alkanut minullekin! Hoito oli nimeltään Aroma Touch rentoutushieronta, ja siinä hierottiin eteerisillä öljyillä ensin pää ja sitten jalat. Vietin koko hoidon horroksessa, sellaisessa puolitilassa, että en ollut varma, nukuinko vai olinko hereillä. Tämä todellakin tuli tarpeeseen!


Hoidon jälkeen joimme teetä ja juttelimme Pirjon kanssa. Saimme hyviä vinkkejä luontaistuotteiden ja yritten käytöstä. Selvisi myös, miksi hoidon aikana tietyn painallukset olivat tuntuneet voimakkailta, vaikka ne eivät voimakkaita olleet olleetkaan - Pirjo on aloittanut alun perin vyöhyketerapeuttina ja kasvattanut sitten ammattitaitoaan monenlaisiin hoitoihin. Olen aina halunnut kokeilla vyöhyketerapiaa, ja sain siitä paljon lisätietoa. 

Hoitojen jälkeen oli aika siirtyä toisenlaiseen hyvinvointiin eli herkutteluun! Päätimme testata Ravintola 3. linjan brunssin. 3. linja on satamassa, joten sitä ei välttämättä löydä iltakävelyllä, mutta Husky oli käynyt siellä brunssilla ja kehui paikkaa.

Huomatkaa: tarkennus on tärkeimmässä, eli ruoassa!
Rakastan brunsseja niin paljon, että haluaisin teettää (ja aionkin, kunhan ehdin!) itselleni Instagramissa näkemäni paidan tekstillä "bitches who brunch". 3. linjan brunssilla oli kaikki olennainen (=croissantit, salaatit ja karjalanpiirakat munavoilla) ja vielä lisää. Tykkäsin erityisesti mauista, jotka olivat vahvoja mutta yksinkertaisia. Mozzarella-kirsikkatomaattisalaatissa oli basilikaöljyä, mansikka-sitruunajuomassa oli rosmariinia ja tarjolla oli kanaa herkullisessa paprikakastikkeessa. Kyseessä siis ei todellakaan ollut mikään perusbuffetpöytä!



Ravintolan fiilis on melko moderni ja ehkä vähän hipsterimäinen - tyylikäs mutta rento. Ainut miinus on ehkä sijainti kaukana keskustasta, mutta ehkä siinäkin on hyvät puolensa: auton saa helposti parkkiin ja hinnat ovat hiukan keskustaa halvemmat. Brunssi on suosittu ja pöytä kannattaa kuulemma varata etukäteen.


Jälkkäripöydässä oli kahta erilaista kakkua, hedelmiä, iso kulho mansikoita ja vaniljakastiketta sekä terveysshotteja.


Tiivistetysti sanottuna: pyörimme kotiin.

Meillä oli hiukan aikaa ennen iltaa, joten kynsien lakkaamisen ja muun sellaisen lomassa katsoimme HBO Nordicilta huonon leffan. Leffa oli Mystic Pizza vuodelta -88 ja siinä oli Julia Roberts. Suosittelen, jos haluaa kauhistella olkatoppauksia ja isoja tukkia. 

Lopulta saimme laittauduttua ja lähdimme kohti iltakohdettamme. Tiedossa oli nimittäin maakuntamatka Somerolle! Olin saanut Esakallion tanssilavalta liput illan keikalle. Meillä oli oma hovikuljettaja, joka kuljetti meidät Somerolle. Matka oli yllättävän lyhyt - siihen meni vain noin tunti.



Humppajugendia
Meillä oli hiukan aikaa ennen keikkaa, ja päätimme käydä kiertelemässä vähän Someroa. Löysimme ihan täydellisen paikan pariin valokuvaan! Tässä näette myös meidän asut.

Missä se tanssilava olikaan?






Tässä olemme omissa elementeissämme
Olin odottanut keikkaa monta viikkoa, sillä esiintyjinä olivat M. A. Nummisen Underground Rock Orchestra ja Eläkeläiset! Kaikki tietävät, että tykkään Eläkeläisistä, mutta tiesittekö, että fanitan myös M. A. Nummista? Olin vähän liian nuori Gommin ja Pommin aikoihin, mutta minulla oli M. A. Nummisen satukirja lapsena. Se oli ihan paras. Lempisatuni oli Ölgömbö - kammottava köriläs. Myöhemmin olen ostanut M. A. Nummsien levyjä (lapsille ja aikuisille tarkoitettuja) ja nautin niistä suunnattomasti. Oli siis ihan mahtavaa päästä katsomaan M. A. Nummista ihkaelävänä!



Taas tuon videon jälkeen tuli tällainen tyhjä tila! Ärsyttävää. 

M. A. Nummisen keikan aikana kävi kyllä eräs elämäni omituisimmista jutuista. Tunnelma tanssilavalla oli ihan mahtava. Kyseessä tosiaan olikin tanssilava ja tosi suuri sellainen. Katselin kateellisena, kun moni tanssi biisien tahdissa, ovathan ne tosi svengaavia. Juuri kun olin miettinyt mielessäni, että olisipa kiva tanssia, minua tultiinkin hakemaan tanssiin! Tanssiinhakija oli tosi suloinen pappa, sellainen n. 70-vuotias. Tottakai lähdin tanssimaan hänen kanssaan, ja ajattelin, että tämä pappa varmaan osaa viedä. No heti aluksi huomasin, että hänellä ei ollutkaan rytmitajua, sillä tanssimme vähän liian vauhdikkaasti biisin rytmiin verrattuna. Tanssimme ei kestänyt kuin ehkä parikymmentä sekuntia, kun pappa päästikin minusta irti ja rupesi esittelemään oikein kunnon 70-luvun discomuuveja! Kyllä, sormet osottivat taivaalle ja lantio pyöri. Pidättelin nauruani hetken aikaa, mutta en enää millään pystynyt, kun pappa siirtyikin horisontaaliseen tasoon ja rupesi punnertamaan! Parin punnerruksen jälkeen hän rupesi tekemään lantiollaan panoliikkeitä lattian suuntaan. En ikinä ollut nähnyt mitään niin absurdia. En pystynyt lopettamaan nauramista ja olin ihan varma, että olen piilokamerassa. Pappa oli kyllä aika smooth, mutta en sen jälkeen enää uskaltanut lähteä tanssimaan kenenkään kanssa. 



Toinen hassu juttu oli, että meiltä kysyttiin ainakin viisi kertaa, olemmeko me Stormiinan kanssa Helmin edustajia. Ihmettelimme tätä, kunnes selvisi, että Helmi on paikallinen fiftarimekkojen kauppa! Somero, arvostan!

Lopulta oli Eläkeläisten keikan aika. Olin ensin väärällä puolella katsomoa, sillä kukaan ei halunnut moshpittiini. Siirryin toiselle puolelle ja siellä oli kunnon meno. Minulla ehkä oli tukka täydellisesti, korkokengät ja Ralph Laurenin mekko, mutta kyllä keikalla pitää vähän riehua. 

Tässä tukkani Underground Rock Orchestran keikan jälkeen:





Ja tässä Eläkeläisten keikan jälkeen:


En kyllä ymmärrä, miten voi olla niin vastenmielisiä ihmisiä, jotka yrittävät väentungoksessa kouria naisia - aivan kuin en huomaisi eroa siinä, kun joku osuu minuun hyppiessään ja siinä, kun joku ottaa takapuolesta kiinni. Onneksi olen sanavalmis ja mukana oli myös normaaleita ihmisiä, jotka käskivät yhdessä kanssani kourijan painua helvettiin. 

Mutta kaiken kaikkiaan: päivä oli oikein onnistunut. Täydellisen päivän resepti on hemmottelua, ruokaa, keskustelemista, kuoharia, hyvää musiikkia ja adrenaliinin nostattamista lavan edessä.  Ajomatkalla takaisin Turkuun olin onnellisessa puolikoomassa. 

Pus kaikki ihanat lukijat, olen pikku hiljaa palautumassa stressistä!

torstai 11. elokuuta 2016

Liisa Ihmemaassa 2 (ja vastauksia lukijoiden kysymyksiin!)

Heipä hei lukijat, Ruki täällä taas, vähän rauhallisempana kuin viime kerralla. On aika leppoisan girl talkin! Otin mahtavia kuvia Sekopäästä, mutta en keksinyt mitään kirjoitettavaa niiden yhteyteen. Siispä päätin vastailla lukijoiden kysymyksiin, joita on kertynyt aika paljon sähköpostiin ja blogin kommentteihin.


Kuvat Sekopäästä twisti-Liisana on julkaistu jo EMP:n blogissa, mutta ajattelin jakaa ne täälläkin (ja vähän extraa!). Kuvat ovat jatkoa Liisa Ihmemaassa -teemalle, jonka aloitin Herneenverson ja Sammakkoprinsessan kanssa. Yritin muokkailla joistain kuvista happoisia, mutta en oikein osannut. Onneksi kuvat toimivat muutenkin!


Ensimmäisenä Blogisi tarina -haaste, jonka sain Viikarivartti-blogin Varpuslinnulta. Eihän siitä olekaan kuin vasta vuosi, kun minut haastettiin, mikä onkin sopiva aika odottaa tällaista kiireistä bisnesnaista ja ammattiglamouristaa. That's right, keksin uuden nimityksen itselleni - fashionistan mukaan muodostettu glamourista.  

No niin. Blogini tarina.


Miten blogini sai alkunsa? Olen tämän tarinan kertonut jo aika monta kertaa, mutta kerääntykääs nyt jälleen lapset takan ympärille. Blogi sai alkunsa kuten kaikki muut maailman parhaat ideat: kännissä. Minä ja ystäväni Baby Doll (ihanaa, kun saan taas nimittää häntä ystäväkseni!) taivastelimme eräässä turkulaisessa irkkupubissa sitä, miten älyttömän hauskoja ja muutenkin mahtavia me ollaankaan. Meitä säälittivät ihmiset, jotka eivät pääse nauttimaan meidän jutuistamme. Päätimme korjata asian ja luonnostelimme kuitille blogin suuntaviivat. Blogin nimikin keksittiin heti tuona iltana, mistä olen aika ylpeä.


Miten blogini on kehittynyt ajan saatossa? Aluksi blogillamme ei tietenkään ollut lukijoita, joten linkittelimme blogia joka paikkaan väärillä tiedoilla ja naureskelimme keskenämme keksimiämme juttuja. Vauva-foorumilta tuli ennätysyleisö, kun eniten vastauksia saaneita keskusteluja analysoituamme avasimme sinne keskustelun otsikolla "Katsokaa mitä rumia ja läskejä naisia, KUVAT". Tämä oli meistä tosi hupaisaa. Tarkoituksemme oli vaan pitää hauskaa ja trollailla. Vauva-foorumilla muuten yhä vihataan tätä blogia ja kuvitellaan, että kun joku mainitsee tämän jossain, siellä olen minä kirjoittelemassa :D

Muutama kuukausi kirjoiteltuamme teimme postauksen Näin sinustakin tulee naisellinen nainen, ja yhtäkkiä huomasimme Provinssissa, että postausta oli luettu parissa päivässä yli 80 000 kertaa. Ilmeisesti se oli levinnyt Facebookissa. Tämän jälkeen blogimme alkoi saada yhä enemmän lukijoita ja meillä oli tietenkin tosi hauskaa. Tiemme kuitenkin erkanivat Baby Dollin kanssa, eikä hän halunnut enää kirjoittaa blogia. Hetken aikaa harkitsin, jäänkö yksin kirjoittamaan. 


Päätin jäädä, ja vaikka yritin saada kavereitani kirjoittamaan kanssani, kukaan ei oikein jaksanut vierailua tai kahta kauempaa. Siispä blogin tyyli muuttui kaverusten hauskanpitoblogista enemmän henkilökohtaiseksi. Myös blogin menestyminen aiheuttaa jonkunlaisia paineita: en voi enää sanoa ihan mitä tahansa. Kyllä täällä yhä hölmöilen ja joskus teen kieli poskessa postauksia, mutta se ei ole enää samanlaista kuin Baby Dollin kanssa. Nyt tämä on minun blogini, ja vaikka teen postauksia joskus kaverien kanssa, emme enää suunnittele ja kirjoita juttuja nauraa räkättäen yhdessä. Huskyn kanssa joskus, mutta aikaa ei oikein tahdo löytyä luovalle hulluudelle. En osaa sanoa, onko tämä hyvä vai huono juttu - ehkä blogista on tullut vähän syvällisempi ja merkityksekkäämpi. 

Uusi lehti kääntyi blogin historiassa myös silloin, kun annoin haastattelun Hesariin omalla nimelläni. Aiemmin olin käyttänyt vain nimimerkkiäni. Olin pitänyt siviiliminäni ja blogiminäni aivan erillään, mutta haastattelua ei voinut tehdä nimimerkillä. Siispä tulin kaapista ulos sekä Miss Ruki Verinä että mensalaisena. En ole katunut sitäkään, vaan olen oppinut ajattelemaan uudella tavalla - haluan uskaltaa olla rohkeasti sellainen kuin olen, kaikilla elämänalueilla. Blogin kirjoittamisesta tai Hesarin jutusta ei ole ollut mitään haittaa esimerkiksi töissä.

Ps. Juttelimme Baby Dollin kanssa ja ajattelimme, että kun ehdin Poriin, tekisimme taas jonkun yhteispostauksen! Iiik!

Minkälainen on blogin tulevaisuus? Luultavasti tällä linjalla jatketaan. Kirjoitan blogia yksin, mutta toivoisin, että saisin järjestettyä enemmän aikaa kaverien kanssa tehdyille jutuille. Raskaina aikoina on käynyt mielessä blogin kirjoittamisen lopettaminen, sillä tämä ei ole mitään ihan kevyttä puuhaa vaikka kivaa onkin. Pahimmillaan tuntuu, että työpäivän jälkeen istun koneelle ja aloitan uuden työpäivän. Parhaimmillaan taas en malta odottaa, että pääsen purkamaan ajatuksiani näppäimistön kautta tai toteuttamaan hauskaa projektia tai muuta ideaa. Blogin kirjoittaminen oli helpompaa, kun opiskelin ja vielä silloinkin, kun olin opettaja. Mutta älkää huoliko, en usko, että voisin luopua blogista ikinä. Siitä on tullut minulle aika tärkeä ja Rukista osa identiteettiäni - tai siis näkyvämpi osa.



Nyt pitäisi haastaa neljä blogia mukaan. Joudun tunnustamaan hirveän synnin: en jaksa lukea säännöllisesti blogeja. Luen kyllä, jos näen jotain mielenkiintoista, mutta aktiivisesti en ehdi seuraamaan. Tässä kuitenkin haaste muutamalle tutulle tai tutun tutulle tai ihmisille, jotka pyörivät niin paljon sosiaalisessa mediassani, että he tuntuvat tutuilta. Olette haastetut:

Valokuvaaja Astrid Mannerkosken satumainen valokuvablogi COUNTERCLOCKWISE 
Siskoni Selafielin (Herneenverso) valokuvablogi Selafiel
Sisar Surumielen blogi Sisar Surumieli
Karoliinan blogi (tuntuupa hassulta kutsua vain etunimellä, mutta se on myös nick) Bones and Lilies


Sitten satunnaisiin kysymyksiin. Minulle lähetetään paljon postia, ja vaikka yritän vastailla parhaani mukaan, en aina ehdi. Tässä nyt joitain vastauksia ja yksinkertaistettuja kysymyksiä.

Miksi olen Miss Ruki Ver vaikka olen naimisissa? Hyvä kysymys. Miss kuulosti paremmalta kuin Mrs, sillä Mrs:stä tulee helposti mieleen vanhempi täti (joka en koe vielä olevani!) tai puuma. En ole jakanut miehestäni He-Manista täällä tai Instagramissakaan kuvia (paitsi joskus hänestä näkyy joitain osia), sillä hän ei halua. En koe itsekään kovin mukavaksi avautua parisuhteestani täällä, vaikka olen kyllä pari kertaa siitä kirjoittanut. 


Miksi siskoillani on peitenimet? Kaikilla tässä blogissa esiintyvillä on peitenimet. Se on osa mystiikkaa! Vaikka nykyään tosin en peittelekään omaa nimeäni, joka on Säde. Siskojeni nimet ovat kaikki myös nelikirjaimisia ja alkavat S:llä.


Olenko idiootti? En ole.

Keitä ihailen? Apua, tämä on aina vaikea kysymys. Olen kerännyt näistä listan mieleeni, mutta aina joku unohtuu. Lisäksi ihailu on niin laaja sana, ehkä voisi mieluummin sanoa, että keitä arvostan tai kenellä on kyky tai persoona, jota arvostan. No, nyt mieleeni tulevat Gösta Sundqvist, Tina Fey, Paula Vesala, Toppo Koponen, Ismo Alanko, Amy Poehler, Malala Yousafzai, Marina Diamandis, Pink ja Kikka. Aika moni näistä on lauluntekijä, ehkä siksi, että musiikki ja erityisesti laulujen sanat ovat minulle tärkeitä. Kirjoitettuja runoja en jaksa lukea yhtään enkä ainakaan kirjoittaa niitä, mutta laulun sanat iskevät. Muistan kaikki laulut ulkoa. Vastapainoksi sitten en muista mitään leffoista, en edes klassikoista.

Onko minulla jotain supervoimaa superaivojeni takia? Tätä monesti ihmettelen itsekin, mutta ei ole. Luulisi, että näin fiksu ihminen osaisi edes jonkun älyllisen sirkustempun, jolla voisi häikäistä ihmiset illanvietoissa - vähän niin kuin Malcolm (Malcolm in the Middle) Krelboyne-picnicillä. Mutta ei! En osaa mitään. Tai no, osaan ne kaikki laulut ulkoa, mutta sekin taito katoaa heti, jos joku kysyy. Häikäisen ihmiset sitten hymylläni, sekin on toiminut tähän asti ihan hyvin.


Mikä on lempityylini? Tykkään pukeutua kaikenlaisiin tyyleihin, mutta ehkä lemppareitani ovat kuitenkin fiftari- ja pin up -jutut. Ja ehkä vähän punk. Viime aikoina olen tykännyt myös vähän synkemmästä ja grungehtavasta lookista. Fiftarijutut sopivat mielestäni minulle parhaiten. Harmi vaan, että usein jos pukee ylleen kellomekon, se vaatii meikin, hiukset ja asustuksen kuntoon, eikä minulla viime aikoina ole ollut oikein aikaa laittautumiseen. Tämä asia pitää korjata. 


Olenko ollut masentunut? Olen, mutta en ole koskaan saanut masennusdiagnoosia, vaan minulle kirjattiin ylös epämääräinen ahdistushäiriö. Olin pikku pärjääjä ja pidin yllä reipasta kulissia. Vieläkin ihmisten on vaikea uskoa, että minä olisin koskaan voinut olla masentunut tai että minulla olisi ollut huono itsetunto. Nyt koen tärkeäksi kertoa asiasta.


Olenko vegaani? En ole, mutta pikkusiskoistani kolme on vegaaneja ja yksi kasvissyöjä, joten asia on tärkeä minullekin. 

Olenko opettaja? Olen äidinkielen opettaja, mutta nyt työskentelen Turun yliopistossa. Teen alakoulun äidinkielen sähköistä opintopolkua ViLLEä. Harkitsen jatko-opintoja.

Jaanko graduni blogissa? Tottakai, tämän jo lupasin! Jaan sen heti, kun sen sähköinen versio tulee julki.

Myynkö käytettyjä sukkiani? Myyn tottakai, yliopistolla on huonot palkat. Rahat tänne vain. Mutta älkää olko creepyjä ja laittako niitä viestejä siviiliminälleni.

Olkaapa hyvä, siinä sitä oli. Saa kysyä lisää, vastailen niihin sitten taas joskus about vuoden päästä.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Vihainen feministi

Feministithän ovat tunnetusti vihaisia. Ja karvaisia. Siitä, miksi olen karvainen feministi, kerroin jo aikaisemmin postauksessa Karvainen feministi. Nyt kerron, miksi olen vihainen. 

Tämän postauksen kuvituksena vihaisia kuvia. Tässä ekassa flamingo saa tuta Rukin vihan.
Minua ei ole kasvatettu feministiksi. Päinvastoin, minut on kasvatettu Porissa. Tämä tarkoittaa sitä, että kasvuympäristöni oli melkoisen rasistinen, homofobinen ja seksistinen. Minulla on viisi siskoa ja yksi veli, mutta silti perheessäni oli miesvalta. Veljelläni oli aivan erilaiset säännöt ja vastuut kuin meillä siskoilla. Tämä oli meistä tytöistä tietysti epäreilua ja osasin kyseenalaistaa monet asiat jo ihan lapsena, mutta koko elämän kestäneestä aivopesusta ei niin vaan parannuta. Onnekseni en ikinä antanut periksi ja kärsin kaikki rangaistukset siitä, että minulla oli omiakin ajatuksia - tunne siitä, että en ikinä luovuttanut, on auttanut ja voimauttanut minua myöhemmin. 

WTF, eri säännöt tytöille ja pojille? Tämä vuosisata kutsuu!
Tajusin toki monia asioita ja rupesin ajattelemaan omilla aivoillani onneksi sitten jossain vaiheessa. Feminismiä en kuitenkaan pohtinut sen tarkemmin kuin vasta perustettuani tämän blogin. Aloitimme blogin kainalokarvojen kasvattamisella, mutta kuten joku lukija osuvasti kommentoikin, se oli oikeastaan vasta sisäisen feministimme herättelyä. Olen asia kerrallaan ymmärtänyt juttuja ja pohtinut niitä oivalluksiani täällä. Osa asioista on sellaisia, jotka ovat aina olleet minulle itsestäänselviä ja osa sellaisia, jotka olen juuri tajunnut tai joista olen tajunnut vasta osan. Olen siis pikkuhiljaa kasvanut tässäkin asiassa, mutta en tietenkään vieläkään ole valmis. Joudun edelleen harmittavan usein käymään ajatuksiani läpi ja pohtimaan, onko tämä ajatus minun omani vai kuuluuko siinä jonkun muun ääni. Tässä auttaa paljon se, että pohdin melkein kaikesta, miksi ajattelen näin ja sitten perustelen ajatukset itselleni.

Tässä Husky on selkeämmin vihainen, mutta minäkin viestin selkeästi hiljaista halveksuntaa katseellani
Kuitenkin mitä enemmän ymmärrän, sitä enemmän minua suututtaa. Olen feminismin ja feministisen ajattelun pohjalta alkanut nähdä yhä selkeämmin, missä kaikkialla minun tilaani viedään ja miten se vaikuttaa minuun. Teininä vaikka kun joku huusi kadulla minulle "hyvä perse", ahdistuin. En kuitenkaan tajunnut, miksi. Kyseessähän oli periaatteessa minua kehuva kommentti! Miksi minua siis ahdisti? Käänsin kokemani ahdistuksen itseeni päin. Sama toistui tilanteissa, joissa mielipiteeni ohitettiin tai minusta otettiin kiinni tahtomattani. Hyvä, jos kehtasin lähteä tilanteesta pois. Tilanteet saivat minut kuitenkin voimaan pahoin. 

Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että noissa tilanteissa minua kohtaan tehtiin väärin ja minun olisi pitänyt puolustaa itseäni. Kun kävelen kadulla, en ole tuonut sinne takapuoltani kommentoitavaksi. En tahdo jatkuvasti ja tahtomattani olla katselun ja kommentoinnin kohteena. Lisäksi olen älykäs ihminen, sanomisillani on merkitystä ja minulla on oikeus osallistua keskusteluun. Itsestään selvää pitäisi olla sekä muille että minulle itselleni, että minuun ei saa koskea ilman lupaa ja jos näin tapahtuu, minulla on oikeus suuttua asiasta. Olen huomannut, että minua jäävät ahdistamaan kaikki tuollaiset tilanteet vieläkin, mutta vain, jos olen hiljaa. Jos taas puolustan itseäni, oloni on jälkeenpäin pelkästään voitonriemuinen ja vahva. Vaikka siinä tilanteessa itsen puolustamisen aloittaminen tuntuukin vaikealta, jälkeenpäin ainoastaan hiljaa oleminen kaduttaa.

"Kuulinko oikein?"
Tajusin tämän tosi selkeästi, kun olin koirapuistossa, jossa joku koira hyökkäsi minun koirani kimppuun. Toisen koiran omistaja kyseli ennen kuin he tulivat sisään, onko koirani narttu vai uros, joten he luultavasti tiesivät oman koiransa olevan aggressiivinen. Onneksi koiralleni ei käynyt mitään, mutta kun tilanne oli ohi, toisen koiran omistajat eivät pyytäneet anteeksi eivätkä pahoitelleet. Lähdimme nopeasti pois. Vasta autossa tajusin, että meidän ei olisi pitänyt lähteä vaan vaatia heitä lähtemään - heidän koiransahan oli se aggressiivinen. Lisäksi minun olisi pitänyt läksyttää pariskuntaa siitä, että koirapuistoon ei voi tuoda koiraa, jonka tietää hyökkäävän toisten kimppuun. Tässä vaiheessa olin kyllä oppinut jo puolustamaan itseäni, mutta shokki ja pelästys koirani hyvinvoinnista sai minut unohtamaan kaiken oppimani. Tilanne ei sinänsä liittynyt mitenkään tasa-arvoon, mutta mielessäni se yhdistyi kaikkiin niihin kokemuksiin, joissa olin ollut hiljaa ja kohtelias ja väistynyt tyhmien ja törkeiden ihmisten tieltä. 

Tilanne jäi mieleeni todella ahdistavana. Pari kuukautta myöhemmin kohtasin toisenlaisen tilanteen. Naapurini, joka on täysi idiootti, alkoi kännissä huutelemaan perääni, kun kävelin teini-ikäisen siskoni kanssa kotiin. Hän oli suivaantunut siitä, kun meidän oveamme oli edellisenä päivänä paiskottu - siskoni ei ollut saanut sitä kiinni ja oli pari kertaa lyönyt sen naapurin mielestä liian lujaa kiinni. Tuo äijä ihan oikeasti huuteli meidän peräämme juuri, kun olimme astumassa ovesta sisään. Tyyli oli vieläpä todella lapsellinen, tyyliin "paisko vähän sitä ovea vielä, paisko!". En voi sanoin kuvailla sitä riemun tunnetta, jota koin, kun kuulin, että se ääliö avasi suunsa. Kehotin siskoani menemään sisälle, käännyin hymy melkein korvissa asti ympäri, lähdin kävelemään takaisin kohti miesporukkaa ja kysyin:

- Anteeksi, mitä sä sanoit?

Naapuri alkoikin empimään, sillä hän oli varautunut vain huutelemaan selillemme ja kuvitteli, että luikin ehkä peloissani sisälle. Nautin suunnattomasti ja koin valtavaa - ehkä jopa sadistista - mielihyvää, kun sain laitettua äijälle luun kurkkuun. Annoin tulla ihan suodattamatta kaikki asiat, joita en ole tämän parin tässä asumamme vuoden aikana saanut sanottua, koska olen ollut liian kohtelias ja halusin säilyttää naapurirauhan. Viimeinen niitti oli se, että joudun omalla kotipihallani kuuntelemaan kännisten huutelua ja vielä, kun alaikäinen siskoni on paikalla. En ole ikinä haukkunut ketään niin antaumuksella ja käytin sanoja, joita en ole ikinä ennen käyttänyt. Siinä avautuessani minulle selvisikin, että mies on uhoamisesta huolimatta (tai usein kyllä uhoaminen on selvä merkki tästä) pelkkä pelkuri ja raukka. Hän pystyi huutelemaan kyllä pihan poikki, mutta kun menin juttelemaan kasvokkain hänen kanssaan - ja olen muuten häntä ainakin 10 cm pitempi - hän ei edes katsonut minua silmiin. Lopulta, kun olin päästänyt kaikki höyryt ja käyttänyt tosiaan ehkä vähän ala-arvoista kieltä, sanoin, että seuraavaksi nämä asiat selvitetään selvin päin ja asiallisesti eikä huudella täältä kuin joku pelle. Naapuri sitten lupasi tulla aikaisin seuravana aamuna selvittämään asiaa ja tuomaan aamukahvit, mutta niitä ei ole tähän päivään mennessä näkynyt. Nyt tosin minä olen se, joka huutelee tyypille, kun näemme pihalla. Kyselen kettumaisella äänensävyllä aamukahvien perään. Naapuri mutisee jotain ja katsoo muualle. Haha. 

Ilme, jolla katsoin urpoa naapuriani alaspäin
Tässä kaksi tapahtumaa, joissa molemmissa minulle tehtiin jotain inhottavaa, mutta reaktioni oli aivan erilainen. Siksi tapahtumista ensimmäinen herättää vieläkin epämääräisen ahdistavan olon ja ärsyyntymisen siitä, että olisi pitänyt sanoa ja olisi pitänyt toimia. Toinen saa vieläkin minussa aikaan yksinäni hihittelyä ja todella voimakkaan fiiliksen. Puolustin itseäni.

Tässä on syy siihen, miksi olen vihainen. Se, että joku kehtaa yrittää pelotella minua, ahdistella minua, koskettaa minua, huudella minulle, talloa ylitseni tai muuten ottaa minun tilaani, saa minut rehellisesti sanoen vihaiseksi tai suorastaan raivostuneeksi. Olen sietänyt niin kauan tällaista käytöstä ihan joka paikassa mihin menen, että en jaksa enää yhtään hyväntahtoisintakaan persekommenttia. Se, mitä en nuorena ymmärtänyt, on se fakta, että kyse on vallasta. En usko, että persekommentoijatkaan sitä ymmärtävät. En usko sitäkään, että he kaikki tahtovat pahaa tai aiheuttaa minulle ahdistavaa oloa. Uskon, että osa heistä ihan tosissaan luulee, että persekommentti on kohteliaisuus. En voi silti sille mitään, että vaikka normaalisti olenkin leppoisa, hyväntahtoinen ja asiat mieluiten huumorilla ratkova ihminen, minulla keittää nykyään ahdistelun suhteen heti yli enkä jaksa tarjota rakentavaa palautetta. Huudan takaisin ihan mitä tahansa, mitä sillä hetkellä tulee mieleen. Usein se on jotakin törkeää, ja persekommentoija jää suu auki ihmettelemään.

Saisiko olla voileipä
Joskus vastauksessani saattaa olla omastakin mielestäni hieman ylireagoinnin makua, mutta yleensä annan vain takaisin samalla mitalla. Huutelijat tai yhteiskunta yleensäkään eivät vain ole tottuneet siihen, että nainen puolustaa itseään tai on aggressiivinen - vaikkakin ihan vaan takaisin! Minulle oli aluksi aika vaikeaa näyttää vihani, sillä onhan minusta yritetty tehdä kilttiä tyttöä aika pitkään. Hassua, että yleisesti oletetaan, että minun pitäisi sietää vaikka minkälaista törkeyttä, mutta heti kun sanon takaisin, olen jotenkin sekopää.

Koska itse toteuttamansa ahdistelun ("kehumisen" tai muun) törkeyttä ja ahdistavuutta ei ymmärretä eikä ehkä halutakaan ymmärtää, on helpompi ajatella, että tuo nainen on hullu tai että feministit ovat vihaisia miesvihaajia. Voin hyvin ymmärtää, että näitä asioita ei ihan heti tajua, menihän minullakin vuosia tähän ajatustyöhön. Jotkut eivät tajua asiaa ikinä, sillä onhan se nyt tosiaan mukavampaa ulkoistaa vika muihin kuin aloittaa ihan oikea ajattelu ja omien totuuksien kyseenalaistaminen.    

Kuva: Teemu Kivekäs
Tottakai siis olen vihainen ja mielestäni muidenkin pitäisi olla. Minua ei haittaa tippaakaan se, että joku persekommentoija pitää minua hulluna. Tässäkin osaan nykyään ajatella itseäni ennen kuin joitain vieraita ihmisiä: olenko hiljaa ja otanko mieluummin itselleni ahdistavan olon, jään pohtimaan tapahtumaa ehkä pitkiksikin ajoiksi ja kenties jopa alan vältellä tapahtumapaikkaa ja varomaan kaikkia miehiä vai puolustanko itseäni niin, että minulle jää voimakas fiilis ja olo, että olen arvokas eikä kellään tuntemattomalla ole minkäänlaista oikeutta yrittää ottaa tilaani? Ei ole kovin vaikea valinta.

Joten varokaa, uhittelevat naapurit, perseenkourijat ja aggressiivisten koirien käytöstavattomat omistajat: vihainen feministirakki Ruki on irti eikä siedä teitä enää yhtään. 

ps. Minulle on yhä vaikeaa selittää tai edes ymmärtää rajaa kivan kehun ja ahdistelun välillä. Ikävä kyllä monet epämiellyttävät kokemukset ovat saaneet minut olemaan epäluuloinen kaikkien miespuolisilta tulevien kehujen tai kommenttien kanssa. Olen yrittänyt kasvaa tästä irti, mutta en ole ihan vielä onnistunut. Olen kuitenkin sellainen ihminen, joka tykkää kehuista ja kehun paljon muita, joten olisi ehkä hyvä osata selvittää itselleen ja ehkä muillekin, miksi jonkinlainen kehu on mukava kuulla ja toinen sitten taas ei. Usein kai se fiilis tulee intuitiosta ja sen aavistamisesta, mitä siellä sen kehun takana on. Jos kehu on ihan vilpitön, minusta sen huomaa.