maanantai 21. lokakuuta 2019

Pannaan Suomi kuntoon

Kirjoitin vähän aikaa sitten postauksen siitä, miksi en ole vielä saanut lapsia. Asiasta ovat kertoneet myös monet muut, mutta kuka nyt tällaisia synnytyskoneita kuuntelisi, kysytään mieluummin tyypiltä, jota on syytetty naisvihamielisyydestä ja jonka opetusta on kritisoitu tasa-arvolain vastaiseksi! Tottakai. 

Ketä yllättää, että vastaus löydetään jälleen kerran naisista ja mm. siitä, että naiset eivät ole enää naisellisia ja miehet miehekkäitä? Missä ovat ne kunnolliset, oikeat naiset, jotka haluavat lapsia? Missä 50-luvun tiimalasivartalot ja pehmeät, feminiiniset kasvonpiirteet?

Helvetin naiset, meidän vika. Paitsi että! Onneksi muistin, että minulla on tiimalasivartalo ja ihan tutkitusti korkeat estrogeenitasot. Luultavasti olen hedelmällinen, sillä äitinikin on saanut seitsemän lasta. Olen terve. Miksi siis minua ei ole vielä siitetty siunattuun tilaan?

Olen myös fiksu, mutta sitähän kukaan ei kysynyt.

Siitä minut
Hei kaikki miehet, tulkaa käymään! Pannaan Suomi kuntoon! Siittäkää minulle vauvoja! Sopivasti sattui, että ovulaatiokin on juuri käynnissä. I am open for business.

Olen ihan tosissani, haluan lapsia (ellei tiimalasivartaloni sitä vielä teille paljastanut!). Minun kriteerini lapsen isälle eivät ole kummoiset.

S niin kuin synnytyskone
En halua komeaa renttua, kuten samainen evoluutiopsykologi arvioi. Päinvastoin, haluan fiksun, täysillä käyvän isän lapselleni - eli siis feministin. Selitin tästä asiasta jo aiemmin, joten en siihen uppoudu sen enempää. Feminismin lisäksi olen lisännyt kriteereihini varakkuuden, sillä jos kerran ryhdyn jollekin jälkeläisiä luomaan enkä niitä itsenäisesti ja omaehtoisesti tee, voin edes hyötyä siitä sen verran, että isä pystyy tukemaan lastaan rahallisesti ja minä en joudu köyhyyteen äitiysloman aikana. Muuten hommaan lapsen yksin, sekin on helppoa, mutta vaatii vähän enemmän taloudellisia kompromisseja. Valitettavasti en nimittäin luota yhteenkään ihmiseen niin paljon, että laskisin hänen varaansa muuta kuin mitä laki velvoittaa - tämä yhteiskunta ei voi pakottaa isää kasvattamaan tai edes tapaamaan lastaan, mutta elättämään lasta hänet voi laittaa.

Köyhien miesten kanssa teen vain rakkauslapsia. Tyhmää, mutta sellaista rakkaus on. Onneksi en ole siihen vielä toistaiseksi sairastunut. 

Näistä symmyttäjän lanteista vauva sujahtaa ulos kuin salama
Miehen ei tarvitse olla edes hirveän älykäs, sillä uskon, että minun älyni riittää kyllä ihan tarpeeksi pitkälle, vaikka sitä vähän laimennettaisiinkin. Ulkonäöllä ei myöskään ole väliä, lapsestani tulee joka tapauksessa kaunis.Vakavia perinnöllisiä sairauksia en mielelläni lapselle ottaisi, joten olkaa suhteellisen terveitä.

Tätä suhteellisen nuorta, lisääntymisiässä olevaa naista ette siis pääsekään syyttämään. Lapsia tähän suuntaan vain. Kaikki rikkaat feministimiehet, tervetuloa luokseni, tarjoan lasin punkkua ennen kuin pannaan.


ps. Jos testosteronitasot ovat alhaalla, ei haittaa. Tiedän, miten erektio-ongelmista päästään: tässä vähän miehekästä ja kiihottavaa musiikkia esileikiksi!


maanantai 14. lokakuuta 2019

Kuka saa olla aktivisti

Osallistuin kulttisiskoni Sandran kanssa ilmastolakkoon. Sandra on esimerkillinen maailmanparantaja: hän on vegaani, luovuttaa verta, tekee kantaaottavaa taidetta, on kierrätysmestari, tekee vapaaehtoistyötä, on kouluttautunut vapaaehtoiseksi öljyntorjujaksi ja kuuluu niin moneen erilaiseen ihmisten, eläinten ja ympäristön asioita ajavaan järjestöön, että minulla ei riitä aika edes niiden laskemiseen. Silti Sandra jaksaa tehdä kaikkea tätä ja hän laittaa itsensä ja voimansa kaikkeen näihin. Olen aivan sanaton, kun vain ajattelenkin kaikkea tätä.

Mitä minä sitten teen? Puhun kyllä tärkeistä asioista ja yritän tehdä sellaisia henkilökohtaisia valintoja, joiden takana voin ylpeästi seistä. Olen vaihtanut maidon kauramaitoon, välttelen ketjuliikkeitä, puhun ihmisoikeuksien puolesta ja yritän levittää näitä aatteita myös seuraajilleni somessa. Jes. Kun tekojani vertaa Sandran aktivismiin, hävettää.

Koska en ole "oikea aktivisti", mietin tosissani hetken aikaa, onko minulla oikeus osallistua ilmastolakkoon. Onko se minulle vain tapa olla cool somessa? Haluanko oikeasti vain jakaa kuvia Eduskuntatalolta ja käyttää hashtagia #nytonpakko? Entä jos käytän tätä vain tekosyynä pukeutua hauskasti ja tanssia pitkin katuja?

Tässä me ilmastolakossa 27.9.
Tietenkin ilmastonmuutokseen puuttuminen on minulle tärkeä asia. Mutta onko se niin tärkeä, että minulla olisi lupa osallistua mielenosoitukseen? Itse priorisoin mielenterveyteni ykköseksi ja maailman ja muiden ihmisten parantamisen vasta sen jälkeen. Pyrin syömään esimerkiksi arjessa vegaanisesti, mutta jos minulla on joskus paska olo ja helpompi hakea hampurilainen Mäkistä kuin alkaa tekemään salaattia, haen sen. Uskon vahvasti siihen, että parempi on, että suurin osa ihmisistä tekee edes jotakin kuin että pieni osa ihmisistä tekee 100 %. Koska aina on olemassa uusia kärsimyksiä ja uhkia, ja jos yrittää kaikkea kantaa harteillaan, niin murskautuu sen kaiken työn, selvittämisen ja syyllisyyden alle. En itse koe turhaa syyllisyyttä ja kieltäydyn siitä myös - teen parhaani ja se saakoon riittää. Muuten en pysyisi järjissäni.

Tajusin tietenkin hetken päästä, että pohdintani osallistumiseni oikeutuksesta on naurettava. Kaikkia tarvitaan ja ilmastolakkoon osallistuminen on ehkä jopa tärkeämpi ilmastoteko kuin sen kauramaidon litkiminen. Muutosta ei saada aikaiseksi, ellei tarpeeksi moni tavallinen kansalainen sitä vaadi - pelkästään "oikeiden aktivistien" harteille asiaa ei voida lykätä.

Minua helpotti paljon ja osallistumiselleni antoi oikeutuksen tämä Ylen juttu mielenkiintoisesta tilastoanalyysista, josta käy ilmi, että historiallisesti katsottuna muutos tapahtuu, kun väestöstä 3,5 prosenttia on mukana vaatimassa sitä. Siis pelkästään läsnäoloni ihmisjoukossa auttaa. Lisäksi tietysti se, että minulla on someseuraajia, tekee panoksestani hieman arvokkaamman.

20.9.
Mielestäni ihan jokaisen, joka somessa mitään tekee, pitäisi osallistua ilmastolakkoon ja kannustaa myös seuraajiaan ja ystäviään osallistumaan. Ihan sama, juoko lehmänmaitoa tai ostaako joskus henkkamaukan paskavaatteita, tämä asia on tärkeämpi. Kuluttajien valinnat ovat toki tärkeitä, mutta isojen poliittisten päätösten teko on nyt isompi juttu kuin kenenkään henkilökohtaiset asiat. Jos on olemassa mahdollisuus, että lakkoilemalla voimme tosiaan oikeasti vaikuttaa, niin jokaisen pitäisi vaivautua edes tunniksi seisomaan Eduskuntatalolle tai oman kaupunkinsa ilmastolakkoilijoiden sekaan.


Jos siis olet kokenut samaa huijarisyndroomaa asian suhteen kuin minä, kannustan sinua voittamaan sen fiiliksen ja osallistumaan siitä huolimatta. Seuraava lakkopäivä on 29.11. Nyt on pakko!


lauantai 12. lokakuuta 2019

Lokakuu on kauhukuu

Lokakuussa on kyllä taikaa, vaikka miten paljon halloweenia pilkattaisiin. Kuoleman juhlia on niin paljon ympäri maailmaa, että uskon, että se on jotakin inhimillistä. Kyllähän kaikissa uskonnoissakin on jokin teoria siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, ja myös hautajaistraditioita on joka kulttuurissa. Kuolema kiehtoo.

Otin uusia Tinder-kuvia - mitäs sanotte?
Itsekin tykkään tästä vuodenajasta, kuten varmaan kaikki blogia lukevat tietävät. Hassua, että en kuitenkaan nauti esimerkiksi kauhuelokuvista! 


Kauhukirjallisuutta olen lukenut todella paljon. Lapsena luin Stephen Kingiä kaiket yöt. Mieleen on jostain syystä jäänyt erityisesti muutaman novellikokoelman novelli ja romaani Eksyneiden jumala. 



Erityisesti yhtä novellia luimme uudelleen ja uudelleen siskoni ja serkkuni kanssa: kokoelmasta Yön äänet novelli Mörkö (The Boogieman) oli suosikkimme. Varmaankin, koska siinä mörkö tuli komeron ovesta, ja meidän vanhassa talossamme oli paljon komeroita. Uskon, että tämän muistan siksi, että keskustelin siitä tosiaan siskoni kanssa ja luimme tarinaa yhdessä.


Minulla on ongelma lukemani muistamisen kanssa, mutta vain, jos kyse on viihdekirjallisuudesta. Hassua, koska olen kuitenkin äikän ope! Olen kuitenkin kärsinyt dissosiaatiosta lapsesta asti, ja kirjat olivat minulle pakopaikka todellisuudesta. Siksi en muista oikein mitään lukemaani, koska ikään kuin siirryn toiseen maailmaan. Sama juttu on usein elokuvien kanssa - en muista juonista paljon mitään. Kun katson elokuvaa tai luen kirjaa uudelleen, tiedän kyllä, mitä tapahtuu ja tavallaan silloin se muistuukin mieleen, mutta muuten en osaa sanoa.

Tämä on siksikin mielenkiintoista, että fakta- ja teoriakirjoissa samaa ongelmaa ei ole. Olenkin aina ollut siksi todella hyvä koulussa, että muistan lukemani ulkoa yhdellä lukukerralla. Sama asia on myös esimerkiksi luennoissa ja opettajien puheissa, vaikka kuuntelisin asiaa vain toisella korvalla.


Tämä on sinällään vähän tylsää, että minun on vaikea keskustella lukemistani kirjoista, ellen lukiessani aktiivisesti kehittele omia mielipiteitäni lukemastani. Jos näin teen, muistan kyllä omat ajatukseni. Ongelmana on se, että lukemisen pitäisi usein olla kivaa ja vapaa-aikaa, enkä silloin haluaisi aktiivisesti ajatella, mitä lukemastani ajattelen myöhempää keskustelua varten.


Lukeminen on kuitenkin ollut minulle aina rakasta. Esimerkiksi juuri nuo Stephen Kingin teokset luin ala-asteella ja ne toivat minulle aivan ihanan pakopaikan normaalista ahdistavasta elämästä, vaikka sinällään ne olivatkin pelottavia. Ei sillä oikeastaan ole väliä, etten muista lukemaani jälkeenpäin, pääasia, että minulla on hyvä fiilis lukemisesta ja että se tarjosi mielekkyyttä elämään silloin.

Minä selaamassa Tinderiä
Kauhujuttuja edelleen rakastan, mutta tosiaan aihetta käsittelevät kirjat ja leffat ovat jääneet. Saan helposti niistä pelkoa normaaliinkiin elämään, ja se ahdistaa. Lisäksi usein mielestäni niissä juoni menee samaa kaavaa ja se on aika tylsää.

Lokakuu on kuitenkin ihanaa aikaa, sillä silloin saan toteuttaa kaikenlaisia kuvausideoitani ihan rauhassa ja pukeutua rooleihin, vaikka olenkin jo kolmekymmentä! Tykkään kerätä kotoa asusteita ja luoda lookkeja, jotka ovat aika lähellä arkista minua, mutta pienillä muutoksilla. Liian isoihin suorituksiin minulla ei riittäisikään taidot saatika rekvisiitta - ja ekologinen ja taloudellinen minäni ei antaisi edes lupaa rakentaa mitään suuria asuja ja ostaa niihin tarvikkeita. Yleensä sovellan ja askartelen kotoa löytyvistä asioista kaikenlaista. Jos jotakin ostan, etsin ensin kirpparilta ja jos en löydä sieltä, ostan sen uutena vain, jos keksin sille muutakin käyttöä kuin sen kerran huvin. Tätä asennetta toivon muillekin, etenkin näin halloweenina! Asu on paljon autenttisempi ja mielenkiintoisempi, jos se ei ole kopio sadan muun asusta ja ostettu naamiaiskaupasta. Ei sillä, etteikö joskus joku kitsch-asu voisi olla cool, mutta ainakin niin, että sen hankinnassa on käytetty jotakin harkintaa.

Ihanaa lokakuuta kaikille! Mitä asuja olette suunnitelleet tälle kuulle? Kertokaa ne minulle, niin voin sitten varastaa ne.

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Elämän pelle

Minulle huumori on luontainen tapa suhtautua melkeinpä kaikkeen. Tiedän, se on defenssi, mutta minulle hyödyllinen ja suhteellisen terve sellainen. Uskon, että se on suojannut minua aika paljolta. Toinen kielellinen lempivälineeni on ironia, joka usein liitetään huumoriin. Sama asia se ei ole, vaikka tietty inkongruenssi ja pilkan elementti yhdistävätkin niitä. Ironian tarkoituksena ei kuitenkaan ole koomisen tapaan huvittaa, vaikka ironisen kielenkäytön sivutuotteena saattaakin syntyä naurua.

Olen sisältä pelle
Enemmänkin näen näissä molemmissa kiehtovana tekijänä sen pienen arvoituksen ja epäsuoruuden. Monimerkityksellisyys tavallaan myös suojelee viestijää, sillä hän voi aina vedota siihen, että hänen viestinsä on ymmärretty väärin. Vaikka siis huumorin ja ironian taitavia käyttäjiä pidetäänkin ehkä jopa nerokkaina, loppujen lopuksi yksi ulottuvuus tällaisten viestintäkeinojen käytössä on pelkuruus - ja tämän sanon minä, ironian ja huumorin rakastaja.

Myönnän olevani hieman ahdistunut, jos asioista pitää puhua suoraan ja vakavasti, yksiselitteisesti. Uskonkin, että pelkuruus on yksi syy sille, miksi ironian kultakausi on jo hieman väistynyt: nyt halutaan rehellistä ja aitoa puhetta. Toisaalta vaikka myönnän tämän tärkeyden, en voi silti päästää irti omista lempikeinoistani. On monia, joille suoraan puhuminen on vaikeaa tai jopa ihan mahdotonta. Ironia ja huumori auttavat vaikeista asioista puhumista, epäkohtiin puuttumista ja itsereflektointiakin.


Tässä ote gradustani, joka käsittelee ironiaa.

Koska ironia vaatii tarkkaavaisen tulkitsijan, sillä voi myös olla toissijaisia uhreja eli henkilöitä, jotka eivät huomaa ironiaa ja tulkitsevat viestin sananmukaisesti (Rahtu 2006: 50–51, Hutcheon 1995: 15). Ironia voi siis yhdistää sitä ymmärtäviä, mutta sillä voidaan myös sulkea ihmisiä viestintätilanteen ulkopuolelle. Uhriksi joutuminen ja ironian negatiivinen kärki saattaa aiheuttaa suuttumusta ja saada ironian tuntumaan ilkeämieliseltä viestintätavalta. Toisaalta taas ironian ymmärtäminen yhdistää niitä, jotka inkoherenssin huomaavat ja osaavat tulkita viestin oikein - tämän vuoksi ironia koetaan viihdyttäväksi ja yhdistäväksi tyylikeinoksi. (Rahtu 2006: 48, Lähteenmäki 1994: 350.) Ironian tehtävä ei siis ole pelkästään välittää kielteistä viestiä ja kritiikkiä rivien välistä, vaan lisäksi se luo yhteenkuuluvuuden tunnetta viestin kaksoismerkityksen ymmärtäjien kesken. Ironian käyttö myös osoittaa viestijän luottamusta kuulijaan ja tämän kykyyn ymmärtää kätketty merkitys. Koska ironian ymmärtäminen vaatii yhteistä kulttuuritietoutta, sen käyttäminen viestii samankaltaisuudesta ja yhteisistä arvoista. (Mounts 2012: 5, Rahtu 2006: 48.)

Olen viimeisimmän vuoden aikana tutustunut ihan mielettömän mahtavaan ihmiseen, joka ei jaa kanssani tätä rakkautta huumoriin. Voisi kuvitella, että kommunikointimme on aika hankalaa! Se ei kuitenkaan ole, sillä meitä yhdistävät monet muut asiat. Olen oppinut häneltä todella paljon siitä, että aina ei tarvitse kaikesta tehdä hauskaa tai vääntää vitsiä. Se on ollut aika vaikeaa, sillä se on minulle niin luontaista.


Minä itse lähestyn asioita rohkeammin huumori suojanani. Se helpottaa sellaisten asioiden käsittelyä, jotka muuten olisivat liian isoja. Huumorin avulla pystyn ottamaan pienen palan suuresta ahdistavasta möykystä, tekemään siitä naurettavaa ja sen jälkeen huomata, että asia ei ollutkaan niin paha kuin luulin. Tämän jälkeen loputkin on helpompi käsitellä.

Toiset käsittelevät asioita runojen symbolien avulla, jotkut purkavat tunteitaan draaman katharsiksen kautta ja vaikkapa fantasiassa koko ahdistava maailma muutetaan toiseksi, kuitenkin jollakin tavalla omaamme vastaavaksi, versioksi. Hankalasti sanoitettavat tunteet ja abstraktit asiat muuttuvat, ja näin niistä on helpompi saada kiinni. Minä käytän naurua.

Nauru onkin ollut todella tehokas keino, ja kuten sanoinkin, en varmasti olisi ollenkaan selvinnyt ilman sitä. Miten voisinkaan vakavin naamoin käsitellä esimerkiksi sitä, että jouduin 14-vuotiaana siskoni kanssa myymään karkkilaatikkoja naapureille, jotta saisimme syötyä, kun vanhempani olivat lähteneet ulkomaille ja jättäneet meidät pariksi viikkoa ilman ruokaa ja rahaa? Tai että ensimmäinen poikaystäväni jätti minut tekstiviestillä puoli tuntia sen jälkeen, kun olin astunut hänen luotaan lähtevään junaan (ja aikaisemmin samana päivänä menettänyt neitsyyteni)? Aika kamalia juttuja, joissa on kuitenkin myös koomisia elementtejä. En ole niille voinut oikein muutakaan kuin nauraa.   


Kuitenkin, kiitos vakavan ystäväni ja terapian, olen ymmärtänyt, että aina nauru ei ole hyväksi. Joskus se piilottaa asioiden tärkeyden itseltäkin. Joskus on voitava sanoa, että tämä asia oli perseestä. Nauru on hyvä ensiaskel, mutta osa ahdistuksesta on käsiteltävä naama peruslukemilla ja tunnistettava asiat siksi, mitä ne ovat: laiminlyönniksi, väkivallaksi ja julmuudeksi, joissa ei ole mitään hauskaa.

Lisäksi on tärkeää, ettei naura itseään tai muita loukkaaville jutuille. Onneksi en ikinä ole ollut sellainen, että en voisi sanoa suoraan, jos joku asia ei naurata. Vitseissä on se hauska puoli, että ne suojaavat vitsailijaa suorilta syytöksiltä samalla tavalla kuin ironia - mutta niissä on aina myös se osa, jota pidetään totuutena ja joka rakentaa todellisuutta. Toini Rahdun ironiateoriaa gradua varten opiskellessani suurinta antia oli se, että ymmärsin vihdoin teorian tasolla, miten ironia rakentuu - läsnä on aina sekä kirjaimellinen merkitys että se toinen, vastakkainen tai muu. Siksi "se oli vain vitsi" ei ole mikään puolustus.

Toivon, että olen voinut esimerkiksi tämän blogin kautta auttaa muitakin lähestymään vaikeita asioita huumorin kautta - etenkin, jos niitä aiemmin ei ole uskaltanut lähestyä ollenkaan. Esimerkiksi tasa-arvon ongelmakohtia on joskus helpompi käsitellä ja tehdä lähestyttävämmiksi huumorin ja liioittelun kautta. Karnevalistisuus ja naurettavaksi tekeminen ovat myös vallankäytön muotoja, joita olen yrittänyt ottaa käyttöön ja usein onnistunutkin.

Joskus toki vitsini ovat menneet pieleen, enkä ole voinut muuta kuin pahoitella. Joko ihan tietämättömyydestä ja piittaamattomuudesta johtuen tai sitten olen viestinyt asiani huonosti. Kerran esimerkiksi kirjoitin blogissa, että fanifiktion lukeminen on supernoloa. Tarkoitin lausahduksen ironisesti ja puhuin toisen suulla, mutta inkoherenssi ei tullut tarpeeksi selkeästi esille, jolloin loukkasin muutamaa lukijaa, jotka fanifiktiota lukevat - vaikka tietenkin kannustan kaikenlaiseen lukemiseen, olenhan äidinkielen opettaja. Toisen kerran olin sanonut ystävälleni viestissä "turpa kiinni, huora", mitä en tietenkään missään tapauksessa sanoisi oikeasti tai vakavasti kenellekään. Ystäväni ymmärsi vitsin ja nauroi, sillä hän istui samaan aikaan vieressäni ja tajusi kontekstista, mitä yritin sanoa ja mistä vitsailla. Kuitenkin tämän viestin näki myös kolmas osapuoli, joka loukkaantui minulle sananvalinnastani. Tällöin pohdin sitä, mikä vastuu viestijällä vitseissä on - olenko vastuussa siitä, jos joku ei ymmärrä vitsiäni? Tai jos se irrotetaan kontekstistaan? 


Uusista oivalluksistani huolimatta en ole valmis luopumaan huumorista ja ironiasta, enkä varmaan koskaan luovukaan. Kun ei ota itseään ja maailmaa aina niin vakavasti ja pystyy nauramaan kamalillekin asioille, on hiukan helpompaa. Pitää kuitenkin muistaa, että vakavien asioiden äärellä on hyvä vakavoitua vaikka väkisinkin ja miettiä, mitä osaa itsessä suojelee huumorilla ja mitä muita tunteita asiaan liittyy.