torstai 5. heinäkuuta 2018

Still alive

Blogiin tuli ihan spontaanisti yli kuukauden tauko. Huh! Varmaan eka kuukausi, jona en ole kirjoittanut yhtään tekstiä. Kamalaa. Olisi kiva syyttää kiirettä ja muuta, mutta tällä kertaa en voi sanoa muuta kuin että ei ole ollut inspistä. Kai olen ollut vähän maissa, ja siinä kärsii aina ekana mulla luovuus. Ja ehkä vähän motivaatio tehdä yhtään mitään.


Tyhmät rintsikat pilaa!
Eilen heräsi ajatus, että olisi kiva kirjoittaa. Ja mietinkin aiheita, mutta mikään ei oikein tuntunut sopivan. Ei minulla nyt oikein vieläkään ole mitään oikeasti sanottavaa, mutta ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa ihan vain siksi, että aloittaminen on vaikeinta ja yleensä sitten tulee kyllä kaikenlaista mieleen, kun on saanut aloitettua.


Tämä ei ole synkkä blogi enkä ole ihminen, joka nauttii synkkien aiheiden jakamisesta. Yleensä käännyn itseeni päin. Haluan muiden kanssa käydä läpi vain kivoja asioita. Eri asia, jos kyseessä on juttu, josta voisi olla jollekin hyötyä. Mutta ihan turhaan masentavia asioita ei mielestäni kannata käydä läpi, koska siinä masentuu itse vain lisää ja levittää muihinkin pahaa mieltä. Siksi joskus, kun käyn läpi rankempia aikoja, en oikein jaksa tänne tulla sitä rankkuutta levittelemään.

Synkistelyn sijaan minun tekee mieli aina vitsailla kaikesta rankastakin, sillä huumori on minulle yksi apukeino asioiden läpikäymiseen. Nytkin naurattaa ihan oma itseni, sillä kuuntelen Kallion asunnossani The Smithsiä, juon punaviiniä ja katselen kaihoisasti ikkunasta pilvistä taivasta ja sadetta... Minusta on tullut ihan kamala karikatyyri :D Lähden tästä huomenna onneksi Poriin hakemaan itseeni jotain rotia. 



Kaikesta epäsynkkyysvannotteluistani huolimatta julkaisin tämän postauksen äsken aika itsesäälisenä. Pois se minusta! Yleensä en lue tekstejäni, mutta kun nyt tein poikkeuksen ja luin, ärsytti itseänikin. Mikä ihme vässykkä se täällä hetkellisesti kirjoitteli? En tosiaan tunnista itseäni surullisesta tekstistä - en pysty tekemään siitä uskottavaa. Siinä on aina jokin kiero silmänisku taustalla. Ehkä koska en todella ole ikinä kauempaa kuin hetken todella surullinen. Minun on helppo harhauttaa itseäni menemällä elokuviin, lähtemällä laulamaan karaokea, kutsumalla ystävä viinilasilliselle... En vain ole märehtivä ihminen.

Varmaan olisi järkevää surra välillä, mutta en pysty siihen kuin hetkittäin. Miten te saatte kaikki murheet ja vahvat tunteet pois mielen syövereistä? Itse en voi antaa niille valtaa, koska sitten menetän itseni niiden alle.

Psykiatrinen sairaanhoitaja (se ainoa henkilö julkisella puolella, jolle sain ajan) sanoi minulle, että minun kannattaisi koettaa siirtää tunteet johonkin fyysiseen. Esimerkiksi kirjoittaa kiviin asioita ja heittää ne mereen. Eikö vain kuulostakin ihan naurettavalta ajatukselta! Mutta toisaalta sitten taas niin kuulosti aikoinaan oman lapsuuskuvan laittaminen jääkaapin oveenkin, mutta se oli ihan nerokas menetelmä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ehkä siis kokeilen kivihommaa. Raportoin sitten, miten se meni.


Huh. Tekisi mieli sanoa, että olen viime kuukaudet vain työskennellyt ja kylpenyt, mitä olenkin tehnyt, mutta olen kyllä tehnyt aika paljon kaikkea muutakin. Olin työmatkalla Oslossa ja Englannissa, kävin Parikkalan patsaspuistossa roadtripilla, muutin... Aika paljon tähän on mahtunut. Silti tuntuu, että mitään ei tapahdu ja että en oikein jaksa mitään. Toisaalta taas minulla on olo, että kaipaisin oikein kunnon seikkailua - ehkä lähdenkin jonnekin vaikka liftaamaan taas ilman päämäärää.


Palaan nopeammin tänne kuin viime postauksen jälkeen. Ja lupaan laittaa The Smithsin pois!


perjantai 18. toukokuuta 2018

"Ootko kokeillut meidän nettisivuilta löytyviä hengitysharjotuksia?"

Katsoin telkkarista Aku Hirviniemen yllättävän miellyttävää ja rehellistä puhetta siitä, miten hän on kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa. Itse olen niistä välillä puhunut, mutta sellaisista "sallituista" aiheista, kuten minäkuvasta ja itsetunnosta. En oikein raadollisesti niistä asioista, joilla ihmisiä leimataan.

Stigmaa minäkin pelkään, ja siksi en ole näistä kauheasti puhunut. Ensinnäkään en ole halunnut, että minua leimataan esimerkiksi vaaralliseksi tai muita rasittavaksi ihmiseksi, koska sellainen en ole. En myöskään halua, että työkykyäni kyseenalaistetaan. En halua, että minulta kysellään voinnistani, enkä halua, että ihmetellään, kun koko ajan olen hyvällä tuulella enkä ollenkaan vaikuta huonosti voivalta - en olekaan. Kaiken huipuksi en yhtään jaksa velloa tai vatvoa synkkiä asioita, enkä itse lukisi tekstejä näistä aiheista, joten siksi en niitä kirjoitakaan.

Akun rehellisistä mutta kuitenkin kevyellä otteella annetuista puheista tuli kuitenkin niin voimaantunut olo, että päätin tänne avautua eräästä asiasta, joka on minua viime aikoina raivostuttanut ja surettanut aivan suunnattomasti. Jos se auttaisi jotakuta muuta tai ainakin raivostuttaisi.

Kaikki teistä lukijoista jo varmaan tietävätkin siitä, että minut raiskattiin kaksi vuotta sitten. Old news. Mutta mitä siinä kahdessa vuodessa on tapahtunut? Senkin osa jo tietää, että olen saanut tapauksesta paniikkikohtauksia ja pakkoajatuksia, ja välillä olo on ollut todella masentunut ja ahdistunut. Koska olen sinnikäs tyyppi, olen käynyt töissä koko tämän ajan, ja täytyy sanoa, että työnteko oikeastaan auttaa tähän - töissä miettii niin muita asioita, että unohtaa kaiken masistelun ja se on oikeastaan omanlaistaan terapiaa.

Koska olen myös fiksu tyyppi, olen tajunnut, että en selviä näistä asioista yksin ja positiivisia asioita ajatellen (vaikka sekin on tärkeä osa selviytymistä). Olen ennenkin hakenut apua ja sitä saanut. Kiitän Kelaa kolmesta vuodesta psykoterapiaa ja YTHS:ää psykologin ja psykiatrin avusta, joita olen saanut 6-10 vuotta sitten. Olen hyödyntänyt saamani avun ja sen ansiosta olen erittäin aktiivinen ja tuottelias yhteiskunnan jäsen, vaikka kaikki ennusmerkit lähtökohdistani olisivatkin viitanneet siihen, että syrjäydyn täysin ja jään sängyn pohjalle.

Olen tosi ylpeä siitä, että olen taistellut itselleni korkeakoulutuksen, jatkanut vielä jatkokoulutukseenkin ja koko opiskeluaikani ollut töissä. Siitä asti, kun olen täyttänyt 15 vuotta, olen saanut työttömyystukea ainoastaan 5 kuukauden ajalta, kun olin työharjoittelussa koulunkäyntiavustajana ja halusin testata, sopisinko kouluun. Ansiosidonnaista tukea liitolta olen saanut 2 kuukautta, kun olin opena kesän työttömänä. That's it. Muun ajan olen ollut töissä ja elättänyt itseni ja perheeni. En yleensä kiroile, mutta tässä pelkkä "olen ylpeä" ei riitä - olen ihan vitun ylpeä itsestäni. (En missään nimessä tarkoita sitä, että työttömyystuen saaminen olisi mitenkään huono juttu, mutta itselleni on aina ollut tosi tärkeää pärjätä itse ja hirveän vaikeaa ottaa vastaan apua - siksi esimerkiksi terapian vastaanottaminen on ollut aikanaan hankala juttu.)

Kaikki uskomattomat vaikeudet läpikäytyäni minusta tuntuu siltä, että selviän mistä tahansa. Nyt kuitenkin on tullut sellainen seinä vastaan, jonka edessä pitää vähän miettiä seuraavaa liikettä. Myönnän, että olen muutaman kerran meinannut heittää toivon hukkaan ja useamman kerran itkenyt ihan toivottomana. Seinä on nimeltään Helsingin kaupungin terveydenhuolto.

On nimittäin ihan paskaa. Koko paska. Ihan täyttä paskaa. Turussa ja jopa Porissa olen aina saanut asianmukaista hoitoa ja suhteellisen nopeasti. Nyt mikään ei suju, ja olen yrittänyt hakea apua viime syksystä asti. Tällä viikolla minulle sanottiin, että lääkärinaika, jos sitä tulen edes saamaan, menee pitkälle syksyyn.

Aloitetaan alusta. Syksyllä soitin terveyskeskukseeni Vallilaan, että en enää jaksa oireideni kanssa. Sain ajan sairaanhoitajalle, jonka luona minun pitää kuulemma käydä muutaman kerran, ennen kuin saan ajan lääkärille. Ok. Sain puhelinajan, jota minun piti odottaa muistaakseni viikko tai pari. Sitten minulle soitettiin ja varattiin aika - tähän meni muistaakseni hieman kauemmin. Lopulta pääsin sairaanhoitajalle.

Minulle tehtiin masennus- ja ahdistustesti, joista sain niin paljon pisteitä, että minut olisi kuulemma pitänyt laittaa suoraan psykiatrian poliklinikalle. Eipä laitettu, sillä hoitajan mukaan se, että käyn töissä, kertoo, että ongelma ei ole niin vakava.  Ja näytän ihan hyvinvoivalta.

"Oletko kokeillut meidän nettisivuilta löytyviä hengitysharjoituksia?" kysyi hoitaja.

En ollut, mutta olin käynyt puolen vuoden kurssin joogasta ja hengitysharjoituksista stressinhallinnan tukena ja ne ovat minulla käytössä joka päivä. Seuraavaksi minulta kyseltiin, olenko kokeillut pakkoajatuksiin ajatella viittä eri hajua, neljää eri makua, kolmea eri ääntä ja kahta eri tuntoaistimusta. Olen yleensä todella kärsivällinen, mutta tässä kohtaa minusta tuntui, että älykkyyttäni loukattiin verisesti. Hengitin rauhallisesti (hei ne hengitysharjoitukset!), ja yritin ymmärtää hoitajaa. Kerroin, että olen koulutettu ihminen, kokenut terapiassa kävijä ja über self help master ja että nyt olen tullut tänne, koska minulta ovat loppuneet keinot enkä enää pärjää. Että en todellakaan olisi tullut mistään kevyemmästä syystä ja en helvetissä aio mennä teidän nettisivuille surffailemaan.

Minulle varattiin uusi aika. Seuraavalla kerralla tein uudelleen testejä, koska sairaanhoitaja halusi varmistaa, että minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kerroin hänelle, että ei ole ja että he voisivat katsoa tiedoistani  nämä asiat. Silti jouduin tekemään testit.

Tähän asti olin ihan kärsivällinen, vaikka sinnittelinkin elämässä kiinni. Ymmärrän, että nämä asiat ovat protokollan mukaisia.

Seuraavaksi minun piti varata aika, kun uusi Kalasataman terveysasema valmistuisi, sillä silloin saisin vihdoin kaipaamani psykologin ajan. Kuulemma heillä oli jokin uusi kiertävä ryhmä, johon minut voitaisiin laittaa. Jouduin odottamaan vuodenvaihteen yli.

Kun soitin uutta aikaa, minua hoitanut sairaanhoitaja olikin sairaslomalla. Tämän vuoksi minua neuvottiin soittamaan uudelleen maaliskuussa. En tajua, miksi en heti vaatinut toista hoitajaa, mutta jotenkin kai ajattelin, että parempi hoitaa tutun hoitajan kanssa, etten joudu taas tekemään samoja testejä. Lopulta pääsyin soittamaan aikaa siihen kiertävään ryhmään suoraan, sillä minulle oli sanottu, että sellaiseen voisin ajan saada.

No soittaessani aikaa minulle sanottiin, että hoitaja on edelleen poissa ja sain soittoajan hänen sijaiselleen muutaman viikon päähän. Kun hän soitti, hän sanoi, ettei aikaa kiertävään ryhmään ole mahdollista saada ilman tapaamista hänen kanssaan. Varasimme ensimmäisen mahdollisen ajan - kuukauden päähän - toukokuun alkuun. Merkitsin ajan ylös kalenteriini, koska se oli todella tärkeä päivämäärä minulle.

Ennen tuota päivämäärää minun piti käydä valvotussa virtsatestissä, jossa mitattiin, etten vain käytä huumeita. Jouduin pissaamaan siis purkkiin niin, että vieressä seisoo ihminen. Lisäksi kävin veritesteissä. Ilman näitä testejä ei kuulemma mielenterveydenhoitoa saa. No, onneksi olen reipas ja pissaaminen sujui ihan hyvin. Kun testien tulokset tulivat, tietenkin puhtaat, sairaanhoitaja soittikin yllättäen minulle. Hän sanoi, että nyt voisimme varata aikaa. Ihmettelin asiaa, koska minullehan oli jo varattu aika seuraavalle keskiviikolle. Hän hieman hämillään totesi, että kappas, niinpäs onkin. Ihmettelin tätä soittoa ja minulle jäi outo fiilis.

Lopulta paria päivää myöhemmin sain viestin, jossa muistutettiin lääkärinajasta - väärään aikaan! Aika oli siirretty aamupäivälle, tai luultavasti sitä ei oltu edes siirretty, vaan se oli sinne lisätty puhelun jälkeen. Soitin heti hoitajalle, että en pääse tuohon aikaan. Kuulemma uusi aika menisi kesäkuulle.

Tässä vaiheessa kärsivällisyyteni alkoi jo olla loppu. Yritin kysyä aikaa lääkärille, mutta sellaista ei kuulemma saa. Yritin pyytää lähetettä psykiatriselle poliklinikalle, mutta sitäkään ei kuulemma saa. Minulla pitäisi olla ensin kokeiltu jotakin lääkitystä.

Lääkitykseksi ei kelpaa minulle määrätty tarvittaessa rauhoittava lääke, jota otan, jos en millään saa paniikkia laantumaan. Sinnikkyydestäni kertoo paljon se, että kahdessa vuodessa olen ottanut paketista kolme tablettia. Ei, minun olisi kuulemma pitänyt ottaa jatkuvasti syötävä lääke - oireeseen, joka ilmenee satunnaisesti. En tähän voinut suostua, ja minulle sanottiin, että sitten en poliklinikalle pääse. Yritin kertoa, että olen ensimmäisen kerran käynyt näistä asioista puhumassa 15-vuotiaana, enkä ole tähän 14 vuoteen suostunut ottamaan lääkitystä, mutta aina on hoito sujunut erittäin hyvin.

"Helsinki nyt on vähän isompi paikka," minulle kerrottiin.

Hoitaja kehotti minua useaan otteeseen menemään suosiolla yksityiselle lääkärille. En tätä mitenkään voinut hyväksyä, sillä ensinnäkin oikeudentuntoni sanoo, että minun pitää saada yleisestä terveydenhuollosta aika. Toiseksi jos menen yksityiselle lääkärille, minun pitää kuitenkin odottaa kolme kuukautta hoitosuhteen alkamisesta, että hän voi minulle kirjoittaa suosituksen terapiaan. Kolmanneksi se maksaa ihan sikana, ja minua ahdistaa ajatus, että joutuisin ottamaan ties kuinka monta aikaa ja etten etukäteen voi tietää hintalappua.

Minulle myös kerrottiin, että koko kiertävää ryhmää, jota olin odottanut puoli vuotta, ei enää (lainkaan?) ole. Minulle ehdotettiin, että saan pari konsultaatioaikaa hoitajalle -  samat konsultaatiot, jossa olin jo käynyt syksyllä.

Lopulta hoitaja alkoi tuntumaan niin ilkeältä, että aloin itkeä ja löin hänelle luurin korvaan - mitä en todellakaan tee helposti. Soitin parin päivän päästä ja sain uuden puhelinajan toiselle hoitajalle - sen viikon päähän. Hänkin ehdotteli minulle konsultaatiota. Kehotin katsomaan koneelta, että olen jo käynyt siinä ja nyt minun piti päästä lääkärille.

Hoitaja ehdotti minulle masennusryhmäterapiaa, johon vastasin, etten ole masentunut ja että en halua puhua tästä aiheesta ryhmässä. Sairaanhoitajan puhelimessa tekemä diagnoosi oli, että minua ei kuulemma kannata laittaa yksilöterapiaan, koska siitä ei selkeästi ole ollut minulle hyötyä, kun en ole oppinut siellä työkaluja vaikeiden asioiden käsittelyyn. Naurettavinta tässä on, että terapiasta on ollut minulle aivan valtavasti hyötyä ja olen oppinut sieltä hallitsemaan tunteitani ja kohtaamaan vaikeita asioita erittäin hyvin. Yksi tärkeimmistä oppimistani asioista oli avun pyytäminen tarvittaessa ja muihin tukeutuminen - juuri siksi osaankin tunnistaa, että tarvitsen nyt apua. En vain osannut aikanaan terapiassa odottaa, että minun pitäisi tulevaisuutta varten opetella käsittelemaan tulevaa traumaa ja raiskatuksi joutumista. Yritin tätä sanoa hoitajalle ilman, että joutuisin puhelimessa työpaikan taukotilassa puhumaan raiskauksesta, mutta hän ei ymmärtänyt.

Lopulta aloin taas itkeä. Sain ajan yleislääkärille - kesäkuun loppuun. Kuulemma ei kannata toivoa mitään tältä ajalta, sillä lähete psykiatriselle poliklinikalle ei tule menemään läpi. En oikeastaan edes tajua, mitä lääkärin kanssa teen. Varmaan taas masennustestejä.

Miten voi olla, että Turussa sain viikon tai kahden sisään ajan ja heti loistavaa apua, ja täällä Helsingissä olen joutunut kohta vuoden taistelemaan, mutta mitään aikaa en ole saanut? Ja minulle vielä sanotaan, että en tule sellaista edes saamaan. Ne helvetin hengitysharjoitukset ovat jotenkin niin koko hommaa kuvastava juttu, että nostin ne oikein tuohon otsikoksi. Lääkkeitä ja verkkosivut, siinä ainoat avut, mitä minulle on ehdotettu. Joka puhelussa muistetaan kysyä, että vieläkö minulla on niitä paniikkikohtauksia - ihan kuin ne itsestään, ilman hoitoa, loppuisivat.

No, jottei tämä jää nyt liian synkkään nuottiin, loppujen lopuksi minulla on ihan hyvä olo, kun en mieti tätä asiaa. Etenkin nyt keväällä ja kesällä, kun olen saanut nauttia auringosta ja tehdä mielekkäitä töitä, olen suurimman osan ajasta tosi hyväntuulinen ja jaksava. Mutta aina välillä tietyt asiat laukaisevat minussa paniikin tai ahdistuksen, ja sitten taas muistan, että minun pitäisi tehdä asialle jotain. Sitten ahdistun lisää, kun tajuan, että en saa asialle tehtyä mitään, vaikka miten paljon taistelen.

Tätä kirjoittaessa minulle kirkastui päätös, että varaan nyt suosiolla vaan sen ajan yksityiselle lääkärille, sillä ei tässä ole enää mitään järkeä. En jaksa tapella. Mutta samaan aikaan minua itkettää se, kun ajattelen, että on niin paljon samassa tilanteessa olevia, joilla ei vaan ole rahaa samaan ratkaisuun. Olen todella vihainen ja surullinen kaikkien meidän puolesta. Tuntuu, että luovutan tärkeän taistelun.

Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?



keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Mystinen tunneli

Löysimme siskojen kanssa mystisen tunnelin läheltä Mäkelänkadun uimahallia. Mikähän siinä on mennyt, junako?


Päästiin about puoleen väliin, kun isot hiekkakasat esti kulun. Tunnelin päässä näkyi kuitenkin valoa! Tässäpä oiva, ihan itse keksimäni metafora kuvaamaan elämän vaikeita hetkiä.

Toisin kuin elämässä yleensä kannattaa, me annoimme periksi ja palasimme samaa reittiä, jota tulimme. Lähinnä, koska minulla oli sandaalit. Tunnelissa oli myös tosi pimeä ja kylmä, ja olin varma, että siellä kummitteli saatana tai joku muu vastaava, joten halusin pois sieltä.



Bert it creep?





Tässä ilmeisesti haistelen oksia
En ole kauheasti ehtinyt tutkia mitään salaisia tunneleita uudessa (tai no, puolitoista vuotta vanhassa) kotikaupungissani. Kaikki aikani on mennyt siihen, että tutkin normaaleja asioita, kuten asuinalueita ja kulkureittejä. Ikävä puoli normaalia teeskennellessä on se, että sitten kaikki tällaiset oudot jutut jäävät tekemättä. Onneksi sentään minulla on siskot, jotka mielellään tukevat minua ja kannustavat epänormaaleihin tutkimusretkiin.



Katu-uskottavuus 6/5
Sammakkoprinsessalla on muuten päällään hame ja paita, jotka löysin kirpparilta! En antanut hänen varastaa niitä, vaan ne ovat minulla käytössä. Eivätkö olekin ihanat?


Eipä tällä kertaa muuta. Onko teillä antaa mitään hyviä seikkailuvinkkejä Helsinkiin tai lähiseuduille?


ps. Kuuntelen paraikaa kaikkea sitä musiikkia, jota linkkasitte minulle - ihan hirveä duuni! Osa on ihan ok jopa :D Teen tästä oman postauksensa myöhemmin.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Ehdottakaa hyvää musiikkia

Ajattelin kirjoittaa jotain viikottaisesta perhebrunssistamme, jonka pidämme aina sunnuntaina siskojeni kanssa, mutta sitten tajusin sen olevan tosi tylsää. Tapaaminen ainakin kerran viikossa läheisten kanssa on kyllä hyvä idea, suosittelen kaikille, mutta en nyt keksi siitä mitään mielenkiintoista tai kertomisen arvoista kerrottavaa ulkopuolisille.

Tässä nyt ovat brunssikirjoituksen kuvat, mutta pohdin mieluummin musiikkia! Rakastan musiikkia. Olen kohdannut kaksi kertaa elämässäni ihmisen, joka on sanonut, ettei niin välitä musiikista, ja täytyy myöntää, että olin aika järkyttynyt. Miten sellainen voi olla edes mahdollista?

Fäshuun
Minulle musiikissa tärkeintä ovat sanat. Runoja en oikeastaan jaksa kauheasti lukea, vaikka äidinkielen ope olenkin, sillä ne vaativat liikaa syventymistä ja kertaamista, jota en vain yleensä ehdi tai jaksa tehdä. Olen sitä mieltä, että jos runo tai laulu iskee heti ekalla kerralla, siihen myös kyllästyy helposti, joten tarvitsen vaikeammin lähestyttäviä sanoituksia. Jos tällaista runoa ei sitten jaksa lukea montaa kertaa, se jää käsittämättä. Laulujen sanoitukset on eri juttu, sillä musiikkia voi kuunnella tekemisen taustalla ja säkeet jäävät soimaan päähän ja alitajuntaan. Sitten niitä myös miettii enemmän ja tajuaa ne lopulta tavalla tai toisella.

En tiedä, miksi olen niin tyytyväisen näköinen
Tykkään tosi monenlaisesta musiikista, mutta eniten minuun iskee suomalainen, hyvin sanoitettu kappale. Huumoria pitää olla, mitään jatkuvaa nyyhkytystä en jaksa. Tähän yksi poikkeus on aika angstinen Maj Karma, jonka nyyhkyjutut menevät niin pitkälle, että ihan siitä överiangstisuudesta tuleekin huumoria ja ironiaa. Vai mitä sanotte mm. näistä säkeistä:

Järki lähtee,
lähtee se lähtee
Järki lähtee,
piipaa piipaa

(Maj Karman kauniit kuvat - Katutyttöjen laulu)

Tai uudemmalta levyltä:

Heittäkää menemään
kaikki terävät esineet
Olen melankolinen
Rinnassa sydän peltinen

(Maj Karma - Peltisydän)

Jos ironia ei ole tarkoituksellista, pyydän anteeksi Herra Ylpön herkille tunteille naureskelemisesta. Silti pidätän oikeudet tulkita biisejä niin kuin tulkitsen - olen nimittäin sitä koulukuntaa, että kaikki perustellut tulkinnat ovat oikeita.


Toinen lempparini on Kumikameli, kuten varmaan hyvin tiedätte. Se tapa, jolla biiseissä kuvataan jotain kaikille tuttuja tilanteita tai tunteita, on vain niin hauska ja osuva.

Verhon raosta näkee sisään
ja olkkarissa on uusi sohva
ja vittu laajakuvatelevisio
perkele

(Kumikameli - Naapurit)

Tämä biisi puolestaan kertoo ihan selvästi setämiesten kohtaamisesta:

Siinä mies viisas kuin kukko pullistelee
Viisauksia riittää neuvoja satelee
Tietää lähes kaiken ja kertoo meille sen
Silmät korvat täyteen ja evääksi matkalle

Annettavaa piisaa yli rajojen
Niin taiteiden kuin maiden kuin yli luonnollisen
Kun lihakin on vahva, mieli ylivoimainen
Tuo isä Theresa liekö edes ihminen

(Kumikameli - Betonisaapasmannekiini)

Oma lajinsa ihan kokonaan on tietysti Leevi and the Leavings, mutta Göstasta olen intoillut jo gradun verran, joten jääköön se nyt tältä erää.


Tämän postauksen ei pitänyt mennä lempibändeistäni paasaamiseksi, mutta menipä kuitenkin. Tarkoitukseni oli kysellä teiltä biisisuosituksia! Spotify laittaa Daily Mix -soittolistoihini vain niitä samoja vanhoja biisejä ja kaipaisin jotain uutta kuunneltavaa. Nyt siis varsinkin te, jotka olette seuranneet blogia pidempään, antakaa tulla jotain minulle sopivaa!


Kielen ei missään nimessä tarvitse olla suomi. Luulen, että suomipreferenssini johtuu siitä, että oman kielen ja kulttuurin huumori ja ironia on helpompi tunnistaa, ja koska ne ovat minulle tärkeitä, on moni lempparini suomalainen. Silti lempibändeistäni mm. Marina and the Diamonds, Die Antwoord ja Rammsteinkin viestivät niin vahvasti, että uskon ymmärtäväni laulujen taustalla olevat ideat ilman suoraa kulttuuriyhteyttäkään. Ja hyvä biitti tai fiilis ei tietenkään haittaa asiaa.


Siis ehdottakaa hyvää musiikkia, kokeilen kaikkea.