Tissit ja sotaveteraanit

Eilen juhlittiin itsenäistä Suomea ja tapahtui ainakin kolme asiaa.

Natsit marssivat keskellä Helsinkiä luvan kanssa, tekivät natsitervehdyksiä ja kantoivat natsitunnuksia.

Hurstin itsenäisyydenpäivän vastaanotto Hakaniemessä keräsi tuhat osanottajaa. Paikalle toivottiin päättäjiä, mutta heitä ei näkynyt.

Linnan juhlien jatkoilla näkyi kaksi (2) tissiä.

Mikähän näistä sai kansan raivoihinsa? Aivan oikein, tissi! 

Ylen Instagram-postaukseen natsimarssista on tullut tällä hetkellä 15 kommenttia. Minun henkilökohtaiselle tililleni kahteen postaukseen sen sijaan oli tullut yhteensä yli 1500 kommenttia. Vertailkaapa näitä lukuja. Kommenteissa minua ja Sandraa kehotettiin tappamaan itsemme, meitä nimiteltiin törkeillä haukkumasanoilla ja tietenkin mukaan vedettiin veteraanit.

Tämä on erittäin mielenkiintoinen ihmiskoe ja todistaa juuri sen pointin, minkä halusimmekin. Lisäksi se paljasti aivan uudenlaisia asioita, joita emme osanneet ennakoida. Kiinnostavin niistä on se, että taisimme tahtomattamme osua johonkin kansamme tiedostamattomaan kipupisteeseen.

Olemme harjoittaneet free the nipple -aktivismia koko vuoden erilaisissa paikoissa. Olemme olleet tyytyväisiä siihen, että koko ajan kasvava osa ihmisistä ymmärtää aktivismin tarkoituksen ja että olemme saaneet joka kerran vähemmän reaktioita, mikä onkin tavoite. Nyt kuitenkin vihan määrä suoraan sanottuna yllätti meidät.

Toki ymmärrämme, että olimme juhlissa ja että se ei ole yhtä luonnollinen paikka nähdä nännejä kuin vaikkapa ranta, jossa aiemmin olemme Tissiflashmobia järjestäneet. Tiesimme, että tempaus shokeeraa, mutta joskus sillekin on tilauksensa. Silti, miten tissi herättää enemmän tunteita kuin kadulla marssivat natsit tai ihmiset, jotka joutuvat turvautumaan leipäjonoihin, kun muuten ei toimeentulo riitä? Niinpä, ja siinä se meidän pointtimme olikin.

Suuressa osassa kommentteja oltiin huolissaan veteraaneista. Tämä mielestäni paljastaakin sen, miksi asia herätti niin paljon vihaa.

Meillä on kollektiivinen syyllisyys ja huono omatunto vanhusten surkeasta hoidosta ja yksinäisyydestä, ja siihen onnistuimme sohaisemaan. Olen käynyt joskus teininä vanhainkodissa laulamassa, ja edelleenkin sydämeni särkee muisto siitä, miten kaikki vanhukset kerääntyivät kahvihuoneeseen kuin suureen juhlaan kuuntelemaan meidän epävireistä esitystämme. Kun olimme saaneet kolme laulua laulettua, vanhukset toivoivat lisää. Esitimme ne kolme laulua kolmeen kertaan, ja joka kerta saimme raikuvat aplodit. Se oli koko kuukauden kohokohta heille.

Kuvittelevatko ihmiset, että yksi helvetin juhlapäivä korvaa ne 364 muuta päivää, kun vanhukset istuvat kusisissa vaipoissa ihan yksin? Eivät he silloin ketään kiinnosta. Tämä on se syy, miksi saamme nyt niin paljon paskaa niskaamme. Linnan juhlat on joku yhteisen huonon omatunnon lepyttelyjuhla, jolla veteraaneja nostetaan tekopyhästi jalustalle. Sitten heidät voikin taas laittaa laitokseen odottamaan seuraavaa vuotta ja seuraavaa puolestaloukkaantumista vaativaa kohua. Luulen, että tällaisia kohuja jopa tarvitaan, jotta oma syyllisyys ja paha olo voidaan laittaa jonkun toisen vastuulle. Onhan se kivampi syyttää tissiaktivisteja kuin kohdata se, että vanhusten vointi ei vaan kiinnosta tarpeeksi, että asialle tehtäisiin jotain.

Uskallan väittää, että sotaveteraanit ovat nähneet aika paljon pahempaakin kuin tissit (ESIM. SODAN?). Jos sotaveteraanit on tähän pakko jotenkin mukaan vetää, tahtoisin ajatella, että he ovat jopa taistelleet sen vuoksi, että me saisimme rauhassa tehdä tempauksiamme tasa-arvoisemman yhteiskunnan vuoksi. Uskon, että heitä ja sodassa kaatuneita häiritsisi enemmänkin se, että natsit marssivat kaduillamme itsenäisyyspäivänä, ja silti tissi kerää kirjaimellisesti sata kertaa enemmän vihaa.

Toivoisin, että se häiritsisi myös niitä kaikkia kommentoijia ja muita asiasta pöyristyneitä.

Haikalamiehet

Minua vituttaa lukea kommentteja, joissa miehiä verrataan johonkin eläimiin ja perustellaan seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa sillä, että uhri on pukeutunut provosoivasti tai paljastavasti. Luin juuri tällaisen älynväläyksen:

Mitä helvettiä. Olispa hauskaa, jos tuo ensimmäinen kommentti olisi vaan vitsi, mutta ei. Näitä älyvapaita perusteluja näkee joka kerta, kun tästä asiasta puhutaan.

Miksi miesasiamiehet nousee barrikadeille, kun naiset kertovat kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta ja ahdistelusta, mutta ei tällaisista kommenteista? Jos käsitykset minusta olisivat näin alhaiset, että minua pidettäisiin täytenä idioottina ja kehittymättömänä eläimenä, olisin tosi loukkaantunut. Tätä käsitystä vastaan toivoisin näkeväni kaikkien ja erityisesti miesten vastustavan enemmän.

Beat it creep

Lisäksi ärsyttää se, että tuota väitettä toistellaan ja pidetään totuutena. Sitä on silloin helppo käyttää tekosyynä ja voivotella, kun ei itselleen voi mitään. Jos jotain inhoan, niin sellaista helvetin itsesääliä ja henkilökohtaista fatalismia.

(Biisin parhaat säkeet muuten ovat

Aina vika löytyy jostain muualta
Jotakin voit syyttää
Sinä et ole mistään vastuussa,
mitä vittua noi kyttää)

Voi olla, että miehelle, joka on kasvatettu tuolla periaatteella, on vaikeaa oikeasti ymmärtää, että ei ole eläimellinen idiootti. Ymmärrän. Ei se silti ole ylitsepääsemättömän vaikeaa. Motivaatio muutokseen voisi olla helpompi, jos asenne tuomittaisiin kovaäänisemmin ja selkeämmin.

Näin toisenkin postauksen, josta olen ehkä puhunutkin. Sen mukaan feministit ovat miesten parhaita ystäviä, koska toisin kuin nuo ihmeelliset kommentoijat ja aikuisten miesten paapojat, me näemme miehet täyspäisinä ihmisinä, jotka ihan oikeasti kykenevät samanlaiseen ajatteluun, toimintaan ja käytökseen kuin ihan kaikki muutkin ihmiset. Se potentiaali onneksi toteutuu suurimmassa osassa, mutta liian usein huonoja emotionaalisia taitoja, kyvyttömyyttä huolehtia itsestään ja kädettömyyttä normaaleissa arjen asioissa katsotaan läpi sormien. Liian moni äiti, tyttöystävä ja sisko huolehtii ihan turhaan asioista, joista näiden läheisten miesten pitäisi ihan hyvin pystyä selviytymään. Tämä ei ole palvelus kenellekään, päinvastoin.  

Ja tietysti tuossa alun meemissä verrataan ihmistä ruokaan ja rahaan, mikä on aika surullista sekin. Vielä surullisempaa on, että olettamus. että näihin toisten omistamiin elottomiin objekteihin ei saa koskea, on itsestäänselvyys, mutta ihmistä pitää verrata niihin, jotta pointti menee läpi. Luulisi, että minun oikeuteni koskemattomuuteen olisi selkeämpi kuin jonkun tavaran.

Koska mä oon vitun fiksu

Olen aina ollut älykäs, mutta minulla kesti kaksi kolmasosaa elämästäni ymmärtää se itse. Koulumenestykseni oli aina itsestäänselvyys ja oletusarvo. Tajusin kyllä, että minulla on luokan parhaat numerot (olin sen verran fiksu sentään), mutta ajattelin siinä aina olevan kyse tuurista, hyvästä muististani ja ties mistä. Keksin tekosyitä menestykselleni ja älyn merkeille. Kun lopulta parikymppisenä sainkin älykkyystestistä tuloksen, joka on parempi kuin yli 99 % ihmisistä, en voinut enää syyttää sattumaa (vaikka yritin kyllä!). Minun piti hyväksyä se, että olen älykäs.

Miten näin älykäs voi olla näin typerä? Sitä kyselen itseltäni joka päivä. Miten en tajunnut asiaa jo aiemmin? Miksi en hyötynyt asiasta enemmän? Miksi opettajani eivät vaatineet minulta lisää? Miksi minun seurakseni matikan ekstrakursseille pakotettiin poikia, jotka olivat minua paljon huonompia?

En saanut kannustusta kotoa, mutta en myöskään koulusta. Kaverini varmaan ajattelivat minun olevan vain ärsyttävä, kun olin aina kaikessa niin hyvä. Avukseni ei tullut myöskään mikään yhteiskunnallinen taho. Kukaan ei koskaan sanonut minulle, että olen älykäs. Kotona jos toin ysin kokeen allekirjoitettavaksi, äitini kirjoitti allekirjoituksensa niin pienellä, että siitä ei saanut selvää - koska se oli huono tulos. Ehkä paras kannustaja oli ysiluokan opo, joka kehotti minua menemään amiksen sijaan lukioon, ja tällöinkin valintaa perusteltiin numeroilla, ei älykkyydellä. Ainakaan sitä ei minulle suoraan sanottu, vaikka olisin tarvinnut sellaista kannustusta.

Älykäs. Se tuntuu melkein rumalta sanalta. Jos kuvailen itseäni sillä, jotkut suuttuvat. Saan sanoa olleeni hyvä koulussa. Ei ihme, että minulle kehittyi huijarisyndrooma. Olin luokkalaisiani poikia parempi kaikissa aineissa, mutta silti jostain syystä heitä nostettiin aina rinnalleni tai yli minun joka asiassa. En silloin osannut nähdä asiassa mitään pahaa, mutta nyt tajuan, että mieleeni iskostettiin ajatusta, että en voi olla parempi esimerkiksi matikassa, tietotekniikassa, fysiikassa tai kemiassa kuin he. Humanistisissa aineissa se sen sijaan oli sallittua. Minun oli pitkään vaikea ymmärtää, että olen ihan oikeasti hyvä ja älykäs, ja yhä edelleen joskus se vanha epäilys siitä, että huijaan kaikkia ja kohta paljastun, iskee hetkeksi tajuntaani.

Ehkä ongelma oli perheessäni ja koulussani. Tai siis niissä se ongelma varmasti olikin, mutta olen huolissani siitä, että satunnaista puolueetonta stipendia lukuunottamatta jäin ihan kokonaan tunnustuksetta ja yhteiskunnallisen tuen ulkopuolelle. En nähnyt mediassa esikuvia tai muutenkaan tiennyt ketään juuri älykkyydestään kuuluisaa naista, jota voisin ihailla.

Koululaitos ei tue älykkäitä lapsia ja nuoria, ja tähän yritinkin vaikuttaa opettajaksi opiskellessani. Opetuksen eriyttäminen alaspäin otettiin huomioon jokaisessa tuntisuunnitelmassa, mutta lahjakkaille lapsille annettiin vain lisätehtäviä. Voin sanoa laiskana entisenä lahjakkaana lapsena, että se ei todellakaan motivoi, päinvastoin. Koulussa menin aina sieltä, missä aita oli matalin. Tähän olisin kaivannut aikuisen tukea.

No, kun lopulta menin älykkyystestiin ja pääsin liittymään Mensaan, koin tietysti aluksi tuttua huijarisyndroomaa. Kuvittelin, että olin jotenkin vahingossa huijannut kokeessa tai että siinä oli käynyt jokin virhe. Pikkuhiljaa aloin hyväksyä sen, että olen tuloksen ja paikkani ansainnut. Silti, koska huijarisyndrooma välillä edelleen iskee, palautan aina mieleeni tämän puolueettoman ja arvioijasta riippumattoman tuloksen. Opettaja voi olla puolueellinen ja kokeessa voidaan kysyä vahingossa juuri sitä asiaa, josta olin lukenut kirjan, mutta tämä testi ei valehtele.

Toki siitä, mitä testi oikeasti mittaa ja miten yksiselitteinen se on, voidaan olla montaa mieltä. Mutta siitä en ala itselleni enää valehtelemaan - jos testi on niin monen älykkään ihmisen luoma ja parhaaksi vaihtoehdoksi todistama, olisi minun todella ylimielistä käydä sitä kritisoimaan.

Siispä jos joku setämies heijastaa omia epäonnistumisiaan minuun tai joku mies yrittää päteä minulle asioissa, joista tiedän paremmin, palautan mieleen, että olen varmasti älykkäämpi kuin hän ja mietin lompakossani olevaa Mensa-korttia. Sen mielikuvan voimin jaksan ehkä hymyillä, kun vastaan ilkeästi takaisin. Jos minusta tuntuu vaikean ongelman edessä, että en ymmärrä, muistutan itselleni, että jos minä en ymmärrä, miten kukaan muukaan voisi. Jos minua vähätellään, ajattelen, miten väärässä voi joku olla.

Ja jos joku yrittää uskotella minulle, että olen tyhmä, koska minulla on isot tissit, minun ei tarvitse edes miettiä mensalaisuuttani. Tuhahdus tulee jo selkärangasta.

Mensa-kortti voi olla turha ihmiselle, jolle on lapsesta asti kerrottu, miten älykäs ja taitava hän on kotona. Se voi olla naurettava ajatus ihmiselle, joka on varma omasta erinomaisuudestaan, koska hänelle on sitä koko hänen elämänsä ajan mediassa ja yhteiskunnassa toitotettu (=valkoiset hyväosaiset cis-heteromiehet). Minunlaisilleni se on kuitenkin se yksi varma todiste siitä, että en ole täysi huijari ja että minulla todella on tämä ominaisuus, jonka kuvittelen minulla olevan.

Älykkyys ei todellakaan ole kaikki kaikessa tai edes tärkein ominaisuuteni, mutta se on yksi ominaisuus, jolle persoonani rakentuu ja joka selittää monia asioita elämässäni. Olen siitä kiitollinen, ja koska minulta on se riistetty niin pitkään, vaalin sitä rakkaudella. Ja koska se herättää niin paljon tunteita setämiehissä, tiedän kyseessä taas olevan tärkeän asian - onhan älykkyys varattu vain miehille tai ainakin korkeintaan tylsille naisille.

Aion tästä lähtienkin leveillä älykkyydelläni, Mensa-kortillani ja niistä täysin riippumattomalla kovalla kikatuksellani ja kannustaa kaikkia muitakin mahtavia naisia samaan.

Hyvinvointi lähtee sisältä ja muita kliseisiä totuuksia

Minulla on vaikeuksia hahmottaa omaa kehoani. En huomaa mitään eroa itsessäni, vaikka laihtuisin kymmenenkin kiloa. Näen itseni aina kauniina tai rumana sen mukaan, miltä minusta tuntuu. Kun olo on hyvä ja olen pitänyt itsestäni huolen henkisesti, säteilen. Ihailen itseäni peilistä ja katselen omia kuviani. Kannustan itseäni tarttumaan mahdollisuuksiin ja kehun saavutuksiani. Jos taas ylitän omat rajani tai annan jonkun muun ylittää ne, oirehdin itseinholla. Tätä onneksi tapahtuu nykyään äärimmäisen harvoin - hyvä minä!

Kerroin Instagramin stoorissani toissa viikolla syömishäiriöstäni.

Minun on ollut hirveän vaikea nimittää itseäni syömishäiriöiseksi, vaikka selvästi sellainen olen ollut ja olen varmasti tavallaan aina. Toisin kuin monet luulevat, kyseessä ei ole vain ulkonäköön liittyvä asia. Minulla syömishäiriö alkoi teininä ja se oli tapani kontrolloida edes jotakin, kun maailma itseni ulkopuolella oli kaoottinen. Syömishäiriö, kuten moni muukin selviytymistapa, ei missään nimessä ollut terveellinen keino käsitellä asiaa tai selvitä, mutta se oli sentään jotakin. Kun minun oli niin nälkä, että joka paikkaan särki, mutta en silti syönyt, sain vallan- ja kontrollintunnetta edes jostakin. Hämäsin kai aivojani todellisesta ongelmasta, mutta se toimi. Säilyin järjissäni. 


Yhä edelleen huomaamattani reagoin syömisen kontrolloimisella, jos voin huonosti. Myös tunteiden kokeminen aiheuttaa sitä, että en vaan syö, enkä edes huomaa asiaa. Esimerkiksi järkytyin yhtenä päivänä, kun housuni melkein putosivat juostessani ratikkaan. Ryhdyin analysoimaan asiaa ja tajusin, että olen varmaankin laihtunut. Kun ajattelin tarkemmin, tajusin, että en ollut syönyt kunnolla muutamaan viikkoon. Tämä kaikki johtui siitä, että olin kokenut poikkeuksellisen voimakasta tunnetta, johon en itse voinut vaikuttaa. Tämä kontrollin puute sitten aiheutti sen, että ihan alitajuisesti ryhdyin taas toteuttamaan teini-iän kontrollointitaktiikkaa eli syömisen rajoittamista. Aivan kauheaa.

Asiaa ei yhtään auta se, että laihtumista ihannoidaan niin paljon. Sairastuessani syömishäiriöön teininä laihdutin jo muutenkin normaalipainosta parisenkymmentä kiloa ja lopulta olin merkittävästi alipainoinen, mutta mitä tähän sanoivat aikuiset? Sain kehuja! Minulta kyseltiin laihdutusvinkkejä! Ainoastaan yksi aikuinen oli huolissansa minusta, ja tietenkin hän sai silloin teinin vihat niskaansa. Nyt muistan lämmöllä hänen kritiikkiänsä.

Pyysin ystäviäni listaamaan viisi sanaa, jotka minusta tulee mieleen. Yksikään niistä ei liittynyt ulkonäköön. Luonnollisesti kirjoitin sanat naamaani.

Sama ilmiö on olemassa yhä edelleen. Kun laihdun, saan kehuja. Minua suorastaan ällöttää tämä, sillä laihtuminen merkitsee minulla juuri oiretta sairaudesta. Sain samankaltaisia vastauksia ja kokemuksia Instagram-stooriini myös muilta. Kuulin tarinoita siitä, miten osastohoidossakin todella pahassa jamassa joku oli ajatellut, että sentään nämä lääkkeet laihduttavat. Toinen oli suolistosairauden johdosta laihtunut paljon ja olo oli todella huono, terveys reistaili useammalla eri tavalla, mutta silti kehuja vain sateli.

Yhteiskuntamme on sairas. Jos joku väittää vielä, ettei lihavuutta vihata, niin miettikää noita tarinoita. Jopa mielisairaalassa ajatellaan laihtumista! Sairauden oireena tapahtuva laihtuminen on sentään sekin laihtumista!

Onneksi nykyään näen itseni niin paljon rakkaammin kuin koskaan ennen. Parantuminen, omien rajojen vetäminen ja niiden vaaliminen ja myötätunto itseä kohtaan ovat olleet ne avaimet itseni rakastamiseen. Kun sisältä olen sovussa itseni kanssa ja teen töitä sen eteen, että pidän huolta itsestäni, ulkoinen rakastaminen sujuu kuin itsestään siinä sivussa.

Tietenkään en ole mikään superihminen, ja minullekin sattuu päiviä, jolloin olo on paska. Niinä päivinä yritän antaa itselleni armoa, teen tietoisen päätöksen levätä ja ottaa iisisti. Käyn itseni kanssa keskustelua ja päätän, että mietin vaikeita asioita toisena päivänä ja tänään vain lepään. Se on auttanut todella paljon. Tällöin myös huomaan paremmin, jos alitajuisesti toteutan joitakin lapsuuden ja nuoruuden selvitymiskeinoja, jotka eivät enää ole tarpeellisia - kuten tuota syömisen kontrollointia tai vaikka ihmisten miellyttämistä.

Olen koko blogin kirjoittamisen ajan puhunut itsensä rakastamisen puolesta, mutta opin itsekin siitä koko ajan lisää. Voisin tehdä muutaman postauksen aiheesta jälleen!