perjantai 15. marraskuuta 2019

Koska mä oon vitun fiksu

Olen aina ollut älykäs, mutta minulla kesti kaksi kolmasosaa elämästäni ymmärtää se itse. Koulumenestykseni oli aina itsestäänselvyys ja oletusarvo. Tajusin kyllä, että minulla on luokan parhaat numerot (olin sen verran fiksu sentään), mutta ajattelin siinä aina olevan kyse tuurista, hyvästä muististani ja ties mistä. Keksin tekosyitä menestykselleni ja älyn merkeille. Kun lopulta parikymppisenä sainkin älykkyystestistä tuloksen, joka on parempi kuin yli 99 % ihmisistä, en voinut enää syyttää sattumaa (vaikka yritin kyllä!). Minun piti hyväksyä se, että olen älykäs.

Miten näin älykäs voi olla näin typerä? Sitä kyselen itseltäni joka päivä. Miten en tajunnut asiaa jo aiemmin? Miksi en hyötynyt asiasta enemmän? Miksi opettajani eivät vaatineet minulta lisää? Miksi minun seurakseni matikan ekstrakursseille pakotettiin poikia, jotka olivat minua paljon huonompia?

En saanut kannustusta kotoa, mutta en myöskään koulusta. Kaverini varmaan ajattelivat minun olevan vain ärsyttävä, kun olin aina kaikessa niin hyvä. Avukseni ei tullut myöskään mikään yhteiskunnallinen taho. Kukaan ei koskaan sanonut minulle, että olen älykäs. Kotona jos toin ysin kokeen allekirjoitettavaksi, äitini kirjoitti allekirjoituksensa niin pienellä, että siitä ei saanut selvää - koska se oli huono tulos. Ehkä paras kannustaja oli ysiluokan opo, joka kehotti minua menemään amiksen sijaan lukioon, ja tällöinkin valintaa perusteltiin numeroilla, ei älykkyydellä. Ainakaan sitä ei minulle suoraan sanottu, vaikka olisin tarvinnut sellaista kannustusta.


Älykäs. Se tuntuu melkein rumalta sanalta. Jos kuvailen itseäni sillä, jotkut suuttuvat. Saan sanoa olleeni hyvä koulussa. Ei ihme, että minulle kehittyi huijarisyndrooma. Olin luokkalaisiani poikia parempi kaikissa aineissa, mutta silti jostain syystä heitä nostettiin aina rinnalleni tai yli minun joka asiassa. En silloin osannut nähdä asiassa mitään pahaa, mutta nyt tajuan, että mieleeni iskostettiin ajatusta, että en voi olla parempi esimerkiksi matikassa, tietotekniikassa, fysiikassa tai kemiassa kuin he. Humanistisissa aineissa se sen sijaan oli sallittua. Minun oli pitkään vaikea ymmärtää, että olen ihan oikeasti hyvä ja älykäs, ja yhä edelleen joskus se vanha epäilys siitä, että huijaan kaikkia ja kohta paljastun, iskee hetkeksi tajuntaani.

Ehkä ongelma oli perheessäni ja koulussani. Tai siis niissä se ongelma varmasti olikin, mutta olen huolissani siitä, että satunnaista puolueetonta stipendia lukuunottamatta jäin ihan kokonaan tunnustuksetta ja yhteiskunnallisen tuen ulkopuolelle. En nähnyt mediassa esikuvia tai muutenkaan tiennyt ketään juuri älykkyydestään kuuluisaa naista, jota voisin ihailla.


Koululaitos ei tue älykkäitä lapsia ja nuoria, ja tähän yritinkin vaikuttaa opettajaksi opiskellessani. Opetuksen eriyttäminen alaspäin otettiin huomioon jokaisessa tuntisuunnitelmassa, mutta lahjakkaille lapsille annettiin vain lisätehtäviä. Voin sanoa laiskana entisenä lahjakkaana lapsena, että se ei todellakaan motivoi, päinvastoin. Koulussa menin aina sieltä, missä aita oli matalin. Tähän olisin kaivannut aikuisen tukea.


No, kun lopulta menin älykkyystestiin ja pääsin liittymään Mensaan, koin tietysti aluksi tuttua huijarisyndroomaa. Kuvittelin, että olin jotenkin vahingossa huijannut kokeessa tai että siinä oli käynyt jokin virhe. Pikkuhiljaa aloin hyväksyä sen, että olen tuloksen ja paikkani ansainnut. Silti, koska huijarisyndrooma välillä edelleen iskee, palautan aina mieleeni tämän puolueettoman ja arvioijasta riippumattoman tuloksen. Opettaja voi olla puolueellinen ja kokeessa voidaan kysyä vahingossa juuri sitä asiaa, josta olin lukenut kirjan, mutta tämä testi ei valehtele.

Toki siitä, mitä testi oikeasti mittaa ja miten yksiselitteinen se on, voidaan olla montaa mieltä. Mutta siitä en ala itselleni enää valehtelemaan - jos testi on niin monen älykkään ihmisen luoma ja parhaaksi vaihtoehdoksi todistama, olisi minun todella ylimielistä käydä sitä kritisoimaan.

Siispä jos joku setämies heijastaa omia epäonnistumisiaan minuun tai joku mies yrittää päteä minulle asioissa, joista tiedän paremmin, palautan mieleen, että olen varmasti älykkäämpi kuin hän ja mietin lompakossani olevaa Mensa-korttia. Sen mielikuvan voimin jaksan ehkä hymyillä, kun vastaan ilkeästi takaisin. Jos minusta tuntuu vaikean ongelman edessä, että en ymmärrä, muistutan itselleni, että jos minä en ymmärrä, miten kukaan muukaan voisi. Jos minua vähätellään, ajattelen, miten väärässä voi joku olla.

Ja jos joku yrittää uskotella minulle, että olen tyhmä, koska minulla on isot tissit, minun ei tarvitse edes miettiä mensalaisuuttani. Tuhahdus tulee jo selkärangasta.


Mensa-kortti voi olla turha ihmiselle, jolle on lapsesta asti kerrottu, miten älykäs ja taitava hän on kotona. Se voi olla naurettava ajatus ihmiselle, joka on varma omasta erinomaisuudestaan, koska hänelle on sitä koko hänen elämänsä ajan mediassa ja yhteiskunnassa toitotettu (=valkoiset hyväosaiset cis-heteromiehet). Minunlaisilleni se on kuitenkin se yksi varma todiste siitä, että en ole täysi huijari ja että minulla todella on tämä ominaisuus, jonka kuvittelen minulla olevan.



Älykkyys ei todellakaan ole kaikki kaikessa tai edes tärkein ominaisuuteni, mutta se on yksi ominaisuus, jolle persoonani rakentuu ja joka selittää monia asioita elämässäni. Olen siitä kiitollinen, ja koska minulta on se riistetty niin pitkään, vaalin sitä rakkaudella. Ja koska se herättää niin paljon tunteita setämiehissä, tiedän kyseessä taas olevan tärkeän asian - onhan älykkyys varattu vain miehille tai ainakin korkeintaan tylsille naisille.


Aion tästä lähtienkin leveillä älykkyydelläni, Mensa-kortillani ja niistä täysin riippumattomalla kovalla kikatuksellani ja kannustaa kaikkia muitakin mahtavia naisia samaan.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Hyvinvointi lähtee sisältä ja muita kliseisiä totuuksia

Minulla on vaikeuksia hahmottaa omaa kehoani. En huomaa mitään eroa itsessäni, vaikka laihtuisin kymmenenkin kiloa. Näen itseni aina kauniina tai rumana sen mukaan, miltä minusta tuntuu. Kun olo on hyvä ja olen pitänyt itsestäni huolen henkisesti, säteilen. Ihailen itseäni peilistä ja katselen omia kuviani. Kannustan itseäni tarttumaan mahdollisuuksiin ja kehun saavutuksiani. Jos taas ylitän omat rajani tai annan jonkun muun ylittää ne, oirehdin itseinholla. Tätä onneksi tapahtuu nykyään äärimmäisen harvoin - hyvä minä!

Kerroin Instagramin stoorissani toissa viikolla syömishäiriöstäni.

Minun on ollut hirveän vaikea nimittää itseäni syömishäiriöiseksi, vaikka selvästi sellainen olen ollut ja olen varmasti tavallaan aina. Toisin kuin monet luulevat, kyseessä ei ole vain ulkonäköön liittyvä asia. Minulla syömishäiriö alkoi teininä ja se oli tapani kontrolloida edes jotakin, kun maailma itseni ulkopuolella oli kaoottinen. Syömishäiriö, kuten moni muukin selviytymistapa, ei missään nimessä ollut terveellinen keino käsitellä asiaa tai selvitä, mutta se oli sentään jotakin. Kun minun oli niin nälkä, että joka paikkaan särki, mutta en silti syönyt, sain vallan- ja kontrollintunnetta edes jostakin. Hämäsin kai aivojani todellisesta ongelmasta, mutta se toimi. Säilyin järjissäni. 


Yhä edelleen huomaamattani reagoin syömisen kontrolloimisella, jos voin huonosti. Myös tunteiden kokeminen aiheuttaa sitä, että en vaan syö, enkä edes huomaa asiaa. Esimerkiksi järkytyin yhtenä päivänä, kun housuni melkein putosivat juostessani ratikkaan. Ryhdyin analysoimaan asiaa ja tajusin, että olen varmaankin laihtunut. Kun ajattelin tarkemmin, tajusin, että en ollut syönyt kunnolla muutamaan viikkoon. Tämä kaikki johtui siitä, että olin kokenut poikkeuksellisen voimakasta tunnetta, johon en itse voinut vaikuttaa. Tämä kontrollin puute sitten aiheutti sen, että ihan alitajuisesti ryhdyin taas toteuttamaan teini-iän kontrollointitaktiikkaa eli syömisen rajoittamista. Aivan kauheaa.

Asiaa ei yhtään auta se, että laihtumista ihannoidaan niin paljon. Sairastuessani syömishäiriöön teininä laihdutin jo muutenkin normaalipainosta parisenkymmentä kiloa ja lopulta olin merkittävästi alipainoinen, mutta mitä tähän sanoivat aikuiset? Sain kehuja! Minulta kyseltiin laihdutusvinkkejä! Ainoastaan yksi aikuinen oli huolissansa minusta, ja tietenkin hän sai silloin teinin vihat niskaansa. Nyt muistan lämmöllä hänen kritiikkiänsä.

Pyysin ystäviäni listaamaan viisi sanaa, jotka minusta tulee mieleen. Yksikään niistä ei liittynyt ulkonäköön. Luonnollisesti kirjoitin sanat naamaani.
Sama ilmiö on olemassa yhä edelleen. Kun laihdun, saan kehuja. Minua suorastaan ällöttää tämä, sillä laihtuminen merkitsee minulla juuri oiretta sairaudesta. Sain samankaltaisia vastauksia ja kokemuksia Instagram-stooriini myös muilta. Kuulin tarinoita siitä, miten osastohoidossakin todella pahassa jamassa joku oli ajatellut, että sentään nämä lääkkeet laihduttavat. Toinen oli suolistosairauden johdosta laihtunut paljon ja olo oli todella huono, terveys reistaili useammalla eri tavalla, mutta silti kehuja vain sateli.

Yhteiskuntamme on sairas. Jos joku väittää vielä, ettei lihavuutta vihata, niin miettikää noita tarinoita. Jopa mielisairaalassa ajatellaan laihtumista! Sairauden oireena tapahtuva laihtuminen on sentään sekin laihtumista!

Onneksi nykyään näen itseni niin paljon rakkaammin kuin koskaan ennen. Parantuminen, omien rajojen vetäminen ja niiden vaaliminen ja myötätunto itseä kohtaan ovat olleet ne avaimet itseni rakastamiseen. Kun sisältä olen sovussa itseni kanssa ja teen töitä sen eteen, että pidän huolta itsestäni, ulkoinen rakastaminen sujuu kuin itsestään siinä sivussa.


Tietenkään en ole mikään superihminen, ja minullekin sattuu päiviä, jolloin olo on paska. Niinä päivinä yritän antaa itselleni armoa, teen tietoisen päätöksen levätä ja ottaa iisisti. Käyn itseni kanssa keskustelua ja päätän, että mietin vaikeita asioita toisena päivänä ja tänään vain lepään. Se on auttanut todella paljon. Tällöin myös huomaan paremmin, jos alitajuisesti toteutan joitakin lapsuuden ja nuoruuden selvitymiskeinoja, jotka eivät enää ole tarpeellisia - kuten tuota syömisen kontrollointia tai vaikka ihmisten miellyttämistä.

Olen koko blogin kirjoittamisen ajan puhunut itsensä rakastamisen puolesta, mutta opin itsekin siitä koko ajan lisää. Voisin tehdä muutaman postauksen aiheesta jälleen!



maanantai 21. lokakuuta 2019

Pannaan Suomi kuntoon

Kirjoitin vähän aikaa sitten postauksen siitä, miksi en ole vielä saanut lapsia. Asiasta ovat kertoneet myös monet muut, mutta kuka nyt tällaisia synnytyskoneita kuuntelisi, kysytään mieluummin tyypiltä, jota on syytetty naisvihamielisyydestä ja jonka opetusta on kritisoitu tasa-arvolain vastaiseksi! Tottakai. 

Ketä yllättää, että vastaus löydetään jälleen kerran naisista ja mm. siitä, että naiset eivät ole enää naisellisia ja miehet miehekkäitä? Missä ovat ne kunnolliset, oikeat naiset, jotka haluavat lapsia? Missä 50-luvun tiimalasivartalot ja pehmeät, feminiiniset kasvonpiirteet?

Helvetin naiset, meidän vika. Paitsi että! Onneksi muistin, että minulla on tiimalasivartalo ja ihan tutkitusti korkeat estrogeenitasot. Luultavasti olen hedelmällinen, sillä äitinikin on saanut seitsemän lasta. Olen terve. Miksi siis minua ei ole vielä siitetty siunattuun tilaan?

Olen myös fiksu, mutta sitähän kukaan ei kysynyt.

Siitä minut
Hei kaikki miehet, tulkaa käymään! Pannaan Suomi kuntoon! Siittäkää minulle vauvoja! Sopivasti sattui, että ovulaatiokin on juuri käynnissä. I am open for business.

Olen ihan tosissani, haluan lapsia (ellei tiimalasivartaloni sitä vielä teille paljastanut!). Minun kriteerini lapsen isälle eivät ole kummoiset.

S niin kuin synnytyskone
En halua komeaa renttua, kuten samainen evoluutiopsykologi arvioi. Päinvastoin, haluan fiksun, täysillä käyvän isän lapselleni - eli siis feministin. Selitin tästä asiasta jo aiemmin, joten en siihen uppoudu sen enempää. Feminismin lisäksi olen lisännyt kriteereihini varakkuuden, sillä jos kerran ryhdyn jollekin jälkeläisiä luomaan enkä niitä itsenäisesti ja omaehtoisesti tee, voin edes hyötyä siitä sen verran, että isä pystyy tukemaan lastaan rahallisesti ja minä en joudu köyhyyteen äitiysloman aikana. Muuten hommaan lapsen yksin, sekin on helppoa, mutta vaatii vähän enemmän taloudellisia kompromisseja. Valitettavasti en nimittäin luota yhteenkään ihmiseen niin paljon, että laskisin hänen varaansa muuta kuin mitä laki velvoittaa - tämä yhteiskunta ei voi pakottaa isää kasvattamaan tai edes tapaamaan lastaan, mutta elättämään lasta hänet voi laittaa.

Köyhien miesten kanssa teen vain rakkauslapsia. Tyhmää, mutta sellaista rakkaus on. Onneksi en ole siihen vielä toistaiseksi sairastunut. 

Näistä synnyttäjän lanteista vauva sujahtaa ulos kuin salama
Miehen ei tarvitse olla edes hirveän älykäs, sillä uskon, että minun älyni riittää kyllä ihan tarpeeksi pitkälle, vaikka sitä vähän laimennettaisiinkin. Ulkonäöllä ei myöskään ole väliä, lapsestani tulee joka tapauksessa kaunis.Vakavia perinnöllisiä sairauksia en mielelläni lapselle ottaisi, joten olkaa suhteellisen terveitä.

Tätä suhteellisen nuorta, lisääntymisiässä olevaa naista ette siis pääsekään syyttämään. Lapsia tähän suuntaan vain. Kaikki rikkaat feministimiehet, tervetuloa luokseni, tarjoan lasin punkkua ennen kuin pannaan.


ps. Jos testosteronitasot ovat alhaalla, ei haittaa. Tiedän, miten erektio-ongelmista päästään: tässä vähän miehekästä ja kiihottavaa musiikkia esileikiksi!


maanantai 14. lokakuuta 2019

Kuka saa olla aktivisti

Osallistuin kulttisiskoni Sandran kanssa ilmastolakkoon. Sandra on esimerkillinen maailmanparantaja: hän on vegaani, luovuttaa verta, tekee kantaaottavaa taidetta, on kierrätysmestari, tekee vapaaehtoistyötä, on kouluttautunut vapaaehtoiseksi öljyntorjujaksi ja kuuluu niin moneen erilaiseen ihmisten, eläinten ja ympäristön asioita ajavaan järjestöön, että minulla ei riitä aika edes niiden laskemiseen. Silti Sandra jaksaa tehdä kaikkea tätä ja hän laittaa itsensä ja voimansa kaikkeen näihin. Olen aivan sanaton, kun vain ajattelenkin kaikkea tätä.

Mitä minä sitten teen? Puhun kyllä tärkeistä asioista ja yritän tehdä sellaisia henkilökohtaisia valintoja, joiden takana voin ylpeästi seistä. Olen vaihtanut maidon kauramaitoon, välttelen ketjuliikkeitä, puhun ihmisoikeuksien puolesta ja yritän levittää näitä aatteita myös seuraajilleni somessa. Jes. Kun tekojani vertaa Sandran aktivismiin, hävettää.

Koska en ole "oikea aktivisti", mietin tosissani hetken aikaa, onko minulla oikeus osallistua ilmastolakkoon. Onko se minulle vain tapa olla cool somessa? Haluanko oikeasti vain jakaa kuvia Eduskuntatalolta ja käyttää hashtagia #nytonpakko? Entä jos käytän tätä vain tekosyynä pukeutua hauskasti ja tanssia pitkin katuja?

Tässä me ilmastolakossa 27.9.
Tietenkin ilmastonmuutokseen puuttuminen on minulle tärkeä asia. Mutta onko se niin tärkeä, että minulla olisi lupa osallistua mielenosoitukseen? Itse priorisoin mielenterveyteni ykköseksi ja maailman ja muiden ihmisten parantamisen vasta sen jälkeen. Pyrin syömään esimerkiksi arjessa vegaanisesti, mutta jos minulla on joskus paska olo ja helpompi hakea hampurilainen Mäkistä kuin alkaa tekemään salaattia, haen sen. Uskon vahvasti siihen, että parempi on, että suurin osa ihmisistä tekee edes jotakin kuin että pieni osa ihmisistä tekee 100 %. Koska aina on olemassa uusia kärsimyksiä ja uhkia, ja jos yrittää kaikkea kantaa harteillaan, niin murskautuu sen kaiken työn, selvittämisen ja syyllisyyden alle. En itse koe turhaa syyllisyyttä ja kieltäydyn siitä myös - teen parhaani ja se saakoon riittää. Muuten en pysyisi järjissäni.

Tajusin tietenkin hetken päästä, että pohdintani osallistumiseni oikeutuksesta on naurettava. Kaikkia tarvitaan ja ilmastolakkoon osallistuminen on ehkä jopa tärkeämpi ilmastoteko kuin sen kauramaidon litkiminen. Muutosta ei saada aikaiseksi, ellei tarpeeksi moni tavallinen kansalainen sitä vaadi - pelkästään "oikeiden aktivistien" harteille asiaa ei voida lykätä.

Minua helpotti paljon ja osallistumiselleni antoi oikeutuksen tämä Ylen juttu mielenkiintoisesta tilastoanalyysista, josta käy ilmi, että historiallisesti katsottuna muutos tapahtuu, kun väestöstä 3,5 prosenttia on mukana vaatimassa sitä. Siis pelkästään läsnäoloni ihmisjoukossa auttaa. Lisäksi tietysti se, että minulla on someseuraajia, tekee panoksestani hieman arvokkaamman.

20.9.
Mielestäni ihan jokaisen, joka somessa mitään tekee, pitäisi osallistua ilmastolakkoon ja kannustaa myös seuraajiaan ja ystäviään osallistumaan. Ihan sama, juoko lehmänmaitoa tai ostaako joskus henkkamaukan paskavaatteita, tämä asia on tärkeämpi. Kuluttajien valinnat ovat toki tärkeitä, mutta isojen poliittisten päätösten teko on nyt isompi juttu kuin kenenkään henkilökohtaiset asiat. Jos on olemassa mahdollisuus, että lakkoilemalla voimme tosiaan oikeasti vaikuttaa, niin jokaisen pitäisi vaivautua edes tunniksi seisomaan Eduskuntatalolle tai oman kaupunkinsa ilmastolakkoilijoiden sekaan.


Jos siis olet kokenut samaa huijarisyndroomaa asian suhteen kuin minä, kannustan sinua voittamaan sen fiiliksen ja osallistumaan siitä huolimatta. Seuraava lakkopäivä on 29.11. Nyt on pakko!