torstai 19. tammikuuta 2017

Bussilinja 69

Haastattelustani Hesarissa on kulunut parisen vuotta, mutta silti monet tulevat vieläkin keskustelemaan siitä kanssani. On kiva tietää, että se on herättänyt mielenkiintoa ja auttanut ihmisiä. Ikäväkseni olen kuitenkin huomannut, että monet kuvittelevat minun olevan jotenkin erityisen fiksu ja hieno ihminen ja esimerkiksi jännittävät minulle puhumista. Tämä oli täysin päinvastainen viesti, kuin se, mitä yritin välittää. Ainakin Snapchat-seuraajani tietävät, että olen täysi urpo - olen 28-vuotias ja hihittelen viisi minuuttia bussilinjalle numero 69.

Myönnän, että olihan se aika hupaisa juttu mennä kehuskelemaan älykkyydellään, hauskuudellaan ja seksikkyydellään Suomen suurimpaan sanomalehteen. Kuka ei menisi, jos olisi tällaisilla lahjoilla siunattu? Se ei kuitenkaan ollut syy, miksi haastatteluun suostuin. Ei myöskään se, että sain kerrottua sekalaisille setämiehille, että hei tällaiset tytötkin voivat olla fiksuja. Pääsyy oli se, että sain kertoa asiasta tytöille itselleen.


Koko haastattelu lähti liikkeelle Hesarin (ihanan) toimittajan Maria Petterssonin kysymyksestä lapsuuteni idoleista. Tajusin, että minulla ei ollut lapsena yhtään esikuvaa älykkäästä, hauskasta ja nätistä naisesta. Ehkä tämän takia älykkyystestin tulos yllätti minut täysin ja olin aivan varma, että tulos oli jotenkin virheellinen. Ymmärrän, että Mensan testi ei ole aukoton osoitus älykkyydestä, joten en tarvitse siitä muistutsta, mutta se on kuitenkin tällä hetkellä kätevin mittari. Minulle testitulos oli erityisen tärkeä, sillä huijarisyndroomani ei pysty sitä vääristelemään (tai pystyy hetken matkaa, mutta en pääse siinä päättelyketjussa ikinä kovin pitkälle, ennen kuin totean sen virheelliseksi). Kaikki muut älykkyyden osoitukset olin sivuuttanut - hyvän koulumenestyksen pystyin aina kääntämään mielessäni tuuriksi, ja sen, että opin kaiken nopeasti, selitin sillä, että olen vain kiinnostunut asioista enemmän kuin muut. Tätä asiaa en kuitenkaan voinut muuttaa, joten se oli pakko hyväksyä osaksi identiteettiäni: olen älykäs. 

Olin mieltänyt älykkäiksi ihmiset, jotka sopivat tiettyyn muottiin. Mielessäni älykkäillä ihmisillä oli sopivat kiinnostuksenkohteet, he harrastivat korkeakulttuuria (yök mikä sana), he olivat sanavalmiita mutta eivät höpöttäneet turhia, he työskentelivät tietyillä aloilla ja olivat tyylikkäitä ja pohdiskelevia. Voitte kuvitella tyypin. Ainakaan älykäs ihminen ei ollut minun kaltaiseni turhanpäiväisistä asioista kiinnostunut heitukka, joka naureskelee 69-linjalle ja puhuu vahingossa selluliitistä kun tarkoittaa selluloosaa. True story. Isot boobsit eivät myöskään paljon auta asiaa, ne tuntuvat tekevän minusta edelleen automaattisesti suuren tyhmylin.


En onneksi ajattele näin enää. Testitulos oli ensimmäinen askeleeni parempaan itsetuntoon. Tajusin, että jossain on oltava jokin vika, kun olen paperilla näin fiksu mutta kuitenkin vähättelen itseäni joka vaiheessa. Kuvittelin, että en pärjää lukiossa, vaikka päättötodistukseni keskiarvo oli lähemmäs kymppiä. Lukion jälkeen taas ajattelin, että en ikimaailmassa pärjäisi yliopistossa, joten kun uskalsin sinne ensinnäkin hakea, hain vain helpoimmiksi mieltämilleni aloille.

Minun surkeassa itsetunnossani oli tietysti monta tekijää, mutta yksi niistä on sellainen, johon ainakin kuvittelen voivani vaikuttaa puhumalla asiasta. Haluaisin rikkoa typerää kuvaa älykkäistä ihmisistä. Muotista on tullut sellainen, että jotkut pyrkivät muotoutumaan siihen vaikuttaakseen fiksuilta. Monet esittävät tietävänsä asioista, vaikka eivät niistä mitään tietäisikään - luettelevat keskustelussa vain ulkoa opeteltuja faktoja. Jotkut puhuvat keskenään asioista, jotka eivät kiinnosta kumpaakaan osapuolta. Toiset muokkaavat kiinnostuksenkohteitaan sellaisiksi, että ne vaikuttaisivat älykkään ihmisen kiinnostuksenkohteilta. Kukaan ei uskalla sanoa mitään, jottei leimautuisi tyhmäksi, ja näin koko homma saa jatkua kuin joku omituinen teatteri. En voi ymmärtää, miksi joillekin on tärkeämpää vaikuttaa älykkäältä kuin olla oma itsensä.


Kaikkein pahin juttu on, että tämä teatteri toistaa ja jatkuvasti vahvistaa älykkään ihmisen yksipuolista roolimallia. Sitten nuoret, kuten pieni minä, eivät löydä minkäänlaisia yhtymäkohtia oman itsensä ja tämän roolimallin väliltä ja tulkitsevat tämän niin, että eivät ole älykkäitä. Erityisen haitallista tämä on nuorten tyttöjen kohdalla, jotka tutkitusti luottavat itseensä ja kykyihinsä menestyä huonommin kuin pojat. Jos taas kokee itsensä älykkääksi ja sitten muotoutuu tarjottuun malliin kun muutakaan ei ole, menettää oman itsensä. Nämä eivät voi olla kaksi ainoaa vaihtoehtoa.

Olen sanonut sen monta kertaa, mutta toistan sitä niin kauan, kuin se on tarpeellista: olen kiinnostunut ulkonäöstäni, minulla on lapsellinen huumorintaju, olen tunteellinen, olen äänekäs ja silti fiksu. Minua harmittaa todella paljon kuulla täysin samanlaista itsensä mollaamista ja vähättelyä kuin mitä itse harrastin nuorena ja sitten sanat "helppo sun on sanoa". Ei todellakaan ole helppo. Halusin esimerkilläni voimauttaa kaltaisiani piilofiksuja bimboja, en asettua taas yhdeksi ihmiseksi muiden yläpuolelle. Ajattelin, että kun ihmiset näkevät, että tuollainenkin urpo voi olla älykäs, he uskoisivat myös itseensä. Enkä nyt halua mollata itseäni urpoksi nimittelemisellä, vaan sanon sen kaikella rakkaudella, sillä en taida päästä urpouttani pakoon. Tajuan kyllä aika usein itsekin, että korotan tyhmien vitsien rimaa aivan uusiin sfääreihin.



ps. Lisäksi haluan sanoa, että älykkyys ei missään nimessä ole kaikki kaikessa ja sitä on monenlaista. Tämä teksti kertoo enemmänkin itseluottamuksesta ja omana itsenään olemisesta kuin älykkyydestä - älykkyys sattuu nyt vain olemaan yksi piirre, jota tässä esimerkinomaisesti tarkastelin. En myöskään aktiivisesti mieti älykkyyttä, kun tapaan uusia ihmisiä. Pääasiassa arvioin, millaisia ihmiset ovat mukavuus- ja huumoriosamäärältään. Tyhmä mutta kiltti ihminen pesee mennen tullen ilkeän ja fiksun tyypin.

pps. Toiveeni siitä, että palaan taas täysillä blogin pariin, taisi olla ennenaikainen. Koittakaa kestää. 

lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuosi 2016 kuvina

En ehdi sen enempää tunnelmoimaan mennyttä vuotta, mutta kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tällä logiikalla tuhat kuvaa kertoo enemmän kuin 1 000 000 sanaa. Tässä teille siis tuhat (tai ainakin melkein) kuvaa tältä vuodelta - valitsin lempparikuviani tai lemppariasioitani. Jostakin syystä netti ei toimi oikein kunnolla, ja osa kuvista on huonolaatuisia :( Toivon, että syy on kuvien latautumisessa ja että se jotenkin maagisesti korjautuu itsestään. Jos ei, katselkaa huonolaatuisia kuvia. 

Nyt lähden siivoilemaan ja järkkäämään vuodenvaihteen bileitä! Ikävä kyllä olen melko flunssainen ja tavarat ovat vielä muuton jäljiltä sikin sokin, mutta tärkeintä on tunnelma. 








Harri Masko Photography









































































Aivan mahtavaa uutta vuotta kaikille!