Katsoin telkkarista Aku Hirviniemen yllättävän miellyttävää ja rehellistä puhetta siitä, miten hän on kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa. Itse olen niistä välillä puhunut, mutta sellaisista "sallituista" aiheista, kuten minäkuvasta ja itsetunnosta. En oikein raadollisesti niistä asioista, joilla ihmisiä leimataan.
Stigmaa minäkin pelkään, ja siksi en ole näistä kauheasti puhunut. Ensinnäkään en ole halunnut, että minua leimataan esimerkiksi vaaralliseksi tai muita rasittavaksi ihmiseksi, koska sellainen en ole. En myöskään halua, että työkykyäni kyseenalaistetaan. En halua, että minulta kysellään voinnistani, enkä halua, että ihmetellään, kun koko ajan olen hyvällä tuulella enkä ollenkaan vaikuta huonosti voivalta - en olekaan. Kaiken huipuksi en yhtään jaksa velloa tai vatvoa synkkiä asioita, enkä itse lukisi tekstejä näistä aiheista, joten siksi en niitä kirjoitakaan.
Akun rehellisistä mutta kuitenkin kevyellä otteella annetuista puheista tuli kuitenkin niin voimaantunut olo, että päätin tänne avautua eräästä asiasta, joka on minua viime aikoina raivostuttanut ja surettanut aivan suunnattomasti. Jos se auttaisi jotakuta muuta tai ainakin raivostuttaisi.
Kaikki teistä lukijoista jo varmaan tietävätkin siitä, että minut raiskattiin kaksi vuotta sitten. Old news. Mutta mitä siinä kahdessa vuodessa on tapahtunut? Senkin osa jo tietää, että olen saanut tapauksesta paniikkikohtauksia ja pakkoajatuksia, ja välillä olo on ollut todella masentunut ja ahdistunut. Koska olen sinnikäs tyyppi, olen käynyt töissä koko tämän ajan, ja täytyy sanoa, että työnteko oikeastaan auttaa tähän - töissä miettii niin muita asioita, että unohtaa kaiken masistelun ja se on oikeastaan omanlaistaan terapiaa.
Koska olen myös fiksu tyyppi, olen tajunnut, että en selviä näistä asioista yksin ja positiivisia asioita ajatellen (vaikka sekin on tärkeä osa selviytymistä). Olen ennenkin hakenut apua ja sitä saanut. Kiitän Kelaa kolmesta vuodesta psykoterapiaa ja YTHS:ää psykologin ja psykiatrin avusta, joita olen saanut 6-10 vuotta sitten. Olen hyödyntänyt saamani avun ja sen ansiosta olen erittäin aktiivinen ja tuottelias yhteiskunnan jäsen, vaikka kaikki ennusmerkit lähtökohdistani olisivatkin viitanneet siihen, että syrjäydyn täysin ja jään sängyn pohjalle.
Olen tosi ylpeä siitä, että olen taistellut itselleni korkeakoulutuksen, jatkanut vielä jatkokoulutukseenkin ja koko opiskeluaikani ollut töissä. Siitä asti, kun olen täyttänyt 15 vuotta, olen saanut työttömyystukea ainoastaan 5 kuukauden ajalta, kun olin työharjoittelussa koulunkäyntiavustajana ja halusin testata, sopisinko kouluun. Ansiosidonnaista tukea liitolta olen saanut 2 kuukautta, kun olin opena kesän työttömänä. That's it. Muun ajan olen ollut töissä ja elättänyt itseni ja perheeni. En yleensä kiroile, mutta tässä pelkkä "olen ylpeä" ei riitä - olen ihan vitun ylpeä itsestäni. (En missään nimessä tarkoita sitä, että työttömyystuen saaminen olisi mitenkään huono juttu, mutta itselleni on aina ollut tosi tärkeää pärjätä itse ja hirveän vaikeaa ottaa vastaan apua - siksi esimerkiksi terapian vastaanottaminen on ollut aikanaan hankala juttu.)
Kaikki uskomattomat vaikeudet läpikäytyäni minusta tuntuu siltä, että selviän mistä tahansa. Nyt kuitenkin on tullut sellainen seinä vastaan, jonka edessä pitää vähän miettiä seuraavaa liikettä. Myönnän, että olen muutaman kerran meinannut heittää toivon hukkaan ja useamman kerran itkenyt ihan toivottomana. Seinä on nimeltään Helsingin kaupungin terveydenhuolto.
On nimittäin ihan paskaa. Koko paska. Ihan täyttä paskaa. Turussa ja jopa Porissa olen aina saanut asianmukaista hoitoa ja suhteellisen nopeasti. Nyt mikään ei suju, ja olen yrittänyt hakea apua viime syksystä asti. Tällä viikolla minulle sanottiin, että lääkärinaika, jos sitä tulen edes saamaan, menee pitkälle syksyyn.
Aloitetaan alusta. Syksyllä soitin terveyskeskukseeni Vallilaan, että en enää jaksa oireideni kanssa. Sain ajan sairaanhoitajalle, jonka luona minun pitää kuulemma käydä muutaman kerran, ennen kuin saan ajan lääkärille. Ok. Sain puhelinajan, jota minun piti odottaa muistaakseni viikko tai pari. Sitten minulle soitettiin ja varattiin aika - tähän meni muistaakseni hieman kauemmin. Lopulta pääsin sairaanhoitajalle.
Minulle tehtiin masennus- ja ahdistustesti, joista sain niin paljon pisteitä, että minut olisi kuulemma pitänyt laittaa suoraan psykiatrian poliklinikalle. Eipä laitettu, sillä hoitajan mukaan se, että käyn töissä, kertoo, että ongelma ei ole niin vakava. Ja näytän ihan hyvinvoivalta.
"Oletko kokeillut meidän nettisivuilta löytyviä hengitysharjoituksia?" kysyi hoitaja.
En ollut, mutta olin käynyt puolen vuoden kurssin joogasta ja hengitysharjoituksista stressinhallinnan tukena ja ne ovat minulla käytössä joka päivä. Seuraavaksi minulta kyseltiin, olenko kokeillut pakkoajatuksiin ajatella viittä eri hajua, neljää eri makua, kolmea eri ääntä ja kahta eri tuntoaistimusta. Olen yleensä todella kärsivällinen, mutta tässä kohtaa minusta tuntui, että älykkyyttäni loukattiin verisesti. Hengitin rauhallisesti (hei ne hengitysharjoitukset!), ja yritin ymmärtää hoitajaa. Kerroin, että olen koulutettu ihminen, kokenut terapiassa kävijä ja über self help master ja että nyt olen tullut tänne, koska minulta ovat loppuneet keinot enkä enää pärjää. Että en todellakaan olisi tullut mistään kevyemmästä syystä ja en helvetissä aio mennä teidän nettisivuille surffailemaan.
Minulle varattiin uusi aika. Seuraavalla kerralla tein uudelleen testejä, koska sairaanhoitaja halusi varmistaa, että minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kerroin hänelle, että ei ole ja että he voisivat katsoa tiedoistani nämä asiat. Silti jouduin tekemään testit.
Tähän asti olin ihan kärsivällinen, vaikka sinnittelinkin elämässä kiinni. Ymmärrän, että nämä asiat ovat protokollan mukaisia.
Seuraavaksi minun piti varata aika, kun uusi Kalasataman terveysasema valmistuisi, sillä silloin saisin vihdoin kaipaamani psykologin ajan. Kuulemma heillä oli jokin uusi kiertävä ryhmä, johon minut voitaisiin laittaa. Jouduin odottamaan vuodenvaihteen yli.
Kun soitin uutta aikaa, minua hoitanut sairaanhoitaja olikin sairaslomalla. Tämän vuoksi minua neuvottiin soittamaan uudelleen maaliskuussa. En tajua, miksi en heti vaatinut toista hoitajaa, mutta jotenkin kai ajattelin, että parempi hoitaa tutun hoitajan kanssa, etten joudu taas tekemään samoja testejä. Lopulta pääsyin soittamaan aikaa siihen kiertävään ryhmään suoraan, sillä minulle oli sanottu, että sellaiseen voisin ajan saada.
No soittaessani aikaa minulle sanottiin, että hoitaja on edelleen poissa ja sain soittoajan hänen sijaiselleen muutaman viikon päähän. Kun hän soitti, hän sanoi, ettei aikaa kiertävään ryhmään ole mahdollista saada ilman tapaamista hänen kanssaan. Varasimme ensimmäisen mahdollisen ajan - kuukauden päähän - toukokuun alkuun. Merkitsin ajan ylös kalenteriini, koska se oli todella tärkeä päivämäärä minulle.
Ennen tuota päivämäärää minun piti käydä valvotussa virtsatestissä, jossa mitattiin, etten vain käytä huumeita. Jouduin pissaamaan siis purkkiin niin, että vieressä seisoo ihminen. Lisäksi kävin veritesteissä. Ilman näitä testejä ei kuulemma mielenterveydenhoitoa saa. No, onneksi olen reipas ja pissaaminen sujui ihan hyvin. Kun testien tulokset tulivat, tietenkin puhtaat, sairaanhoitaja soittikin yllättäen minulle. Hän sanoi, että nyt voisimme varata aikaa. Ihmettelin asiaa, koska minullehan oli jo varattu aika seuraavalle keskiviikolle. Hän hieman hämillään totesi, että kappas, niinpäs onkin. Ihmettelin tätä soittoa ja minulle jäi outo fiilis.
Lopulta paria päivää myöhemmin sain viestin, jossa muistutettiin lääkärinajasta - väärään aikaan! Aika oli siirretty aamupäivälle, tai luultavasti sitä ei oltu edes siirretty, vaan se oli sinne lisätty puhelun jälkeen. Soitin heti hoitajalle, että en pääse tuohon aikaan. Kuulemma uusi aika menisi kesäkuulle.
Tässä vaiheessa kärsivällisyyteni alkoi jo olla loppu. Yritin kysyä aikaa lääkärille, mutta sellaista ei kuulemma saa. Yritin pyytää lähetettä psykiatriselle poliklinikalle, mutta sitäkään ei kuulemma saa. Minulla pitäisi olla ensin kokeiltu jotakin lääkitystä.
Lääkitykseksi ei kelpaa minulle määrätty tarvittaessa rauhoittava lääke, jota otan, jos en millään saa paniikkia laantumaan. Sinnikkyydestäni kertoo paljon se, että kahdessa vuodessa olen ottanut paketista kolme tablettia. Ei, minun olisi kuulemma pitänyt ottaa jatkuvasti syötävä lääke - oireeseen, joka ilmenee satunnaisesti. En tähän voinut suostua, ja minulle sanottiin, että sitten en poliklinikalle pääse. Yritin kertoa, että olen ensimmäisen kerran käynyt näistä asioista puhumassa 15-vuotiaana, enkä ole tähän 14 vuoteen suostunut ottamaan lääkitystä, mutta aina on hoito sujunut erittäin hyvin.
"Helsinki nyt on vähän isompi paikka," minulle kerrottiin.
Hoitaja kehotti minua useaan otteeseen menemään suosiolla yksityiselle lääkärille. En tätä mitenkään voinut hyväksyä, sillä ensinnäkin oikeudentuntoni sanoo, että minun pitää saada yleisestä terveydenhuollosta aika. Toiseksi jos menen yksityiselle lääkärille, minun pitää kuitenkin odottaa kolme kuukautta hoitosuhteen alkamisesta, että hän voi minulle kirjoittaa suosituksen terapiaan. Kolmanneksi se maksaa ihan sikana, ja minua ahdistaa ajatus, että joutuisin ottamaan ties kuinka monta aikaa ja etten etukäteen voi tietää hintalappua.
Minulle myös kerrottiin, että koko kiertävää ryhmää, jota olin odottanut puoli vuotta, ei enää (lainkaan?) ole. Minulle ehdotettiin, että saan pari konsultaatioaikaa hoitajalle - samat konsultaatiot, jossa olin jo käynyt syksyllä.
Lopulta hoitaja alkoi tuntumaan niin ilkeältä, että aloin itkeä ja löin hänelle luurin korvaan - mitä en todellakaan tee helposti. Soitin parin päivän päästä ja sain uuden puhelinajan toiselle hoitajalle - sen viikon päähän. Hänkin ehdotteli minulle konsultaatiota. Kehotin katsomaan koneelta, että olen jo käynyt siinä ja nyt minun piti päästä lääkärille.
Hoitaja ehdotti minulle masennusryhmäterapiaa, johon vastasin, etten ole masentunut ja että en halua puhua tästä aiheesta ryhmässä. Sairaanhoitajan puhelimessa tekemä diagnoosi oli, että minua ei kuulemma kannata laittaa yksilöterapiaan, koska siitä ei selkeästi ole ollut minulle hyötyä, kun en ole oppinut siellä työkaluja vaikeiden asioiden käsittelyyn. Naurettavinta tässä on, että terapiasta on ollut minulle aivan valtavasti hyötyä ja olen oppinut sieltä hallitsemaan tunteitani ja kohtaamaan vaikeita asioita erittäin hyvin. Yksi tärkeimmistä oppimistani asioista oli avun pyytäminen tarvittaessa ja muihin tukeutuminen - juuri siksi osaankin tunnistaa, että tarvitsen nyt apua. En vain osannut aikanaan terapiassa odottaa, että minun pitäisi tulevaisuutta varten opetella käsittelemaan tulevaa traumaa ja raiskatuksi joutumista. Yritin tätä sanoa hoitajalle ilman, että joutuisin puhelimessa työpaikan taukotilassa puhumaan raiskauksesta, mutta hän ei ymmärtänyt.
Lopulta aloin taas itkeä. Sain ajan yleislääkärille - kesäkuun loppuun. Kuulemma ei kannata toivoa mitään tältä ajalta, sillä lähete psykiatriselle poliklinikalle ei tule menemään läpi. En oikeastaan edes tajua, mitä lääkärin kanssa teen. Varmaan taas masennustestejä.
Miten voi olla, että Turussa sain viikon tai kahden sisään ajan ja heti loistavaa apua, ja täällä Helsingissä olen joutunut kohta vuoden taistelemaan, mutta mitään aikaa en ole saanut? Ja minulle vielä sanotaan, että en tule sellaista edes saamaan. Ne helvetin hengitysharjoitukset ovat jotenkin niin koko hommaa kuvastava juttu, että nostin ne oikein tuohon otsikoksi. Lääkkeitä ja verkkosivut, siinä ainoat avut, mitä minulle on ehdotettu. Joka puhelussa muistetaan kysyä, että vieläkö minulla on niitä paniikkikohtauksia - ihan kuin ne itsestään, ilman hoitoa, loppuisivat.
No, jottei tämä jää nyt liian synkkään nuottiin, loppujen lopuksi minulla on ihan hyvä olo, kun en mieti tätä asiaa. Etenkin nyt keväällä ja kesällä, kun olen saanut nauttia auringosta ja tehdä mielekkäitä töitä, olen suurimman osan ajasta tosi hyväntuulinen ja jaksava. Mutta aina välillä tietyt asiat laukaisevat minussa paniikin tai ahdistuksen, ja sitten taas muistan, että minun pitäisi tehdä asialle jotain. Sitten ahdistun lisää, kun tajuan, että en saa asialle tehtyä mitään, vaikka miten paljon taistelen.
Tätä kirjoittaessa minulle kirkastui päätös, että varaan nyt suosiolla vaan sen ajan yksityiselle lääkärille, sillä ei tässä ole enää mitään järkeä. En jaksa tapella. Mutta samaan aikaan minua itkettää se, kun ajattelen, että on niin paljon samassa tilanteessa olevia, joilla ei vaan ole rahaa samaan ratkaisuun. Olen todella vihainen ja surullinen kaikkien meidän puolesta. Tuntuu, että luovutan tärkeän taistelun.
Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?
