torstai 9. maaliskuuta 2017

Käykää katsomassa Hidden Figures

Koetin keksiä jotain runollisempaa otsikkoa, mutta mikään muu ei tiivistänyt asiaani yhtä hyvin. Siis käykää katsomassa eilen ensi-iltaan tullut Hidden Figures. Tulin juuri kotiin elokuvista pikkusiskoni kanssa, ja pyyhin silmiäni vielä kotimatkalla - olin itkenyt melkein koko leffan ajan heti alusta asti. Kyseessä ei sinänsä ole mikään surullinen elokuva, mutta se käsittelee tärkeitä aiheita ja oli todella koskettava. Loppukin on oikein toiveikas ja rohkaiseva. Elokuvasta tuli todella hyvä mieli (itkemisestä huolimatta!), ja se ehdottomasti pelasti muuten aika raskaan päivän.

Kuva täältä (käyttövapaa)
Leffa perustuu tositapahtumiin. Se kertoo kolmesta tummaihoisesta matemaatikkonaisesta 60-luvun Jenkeissä. Naiset työskentelevät Nasalle, joka kisaa Neuvostoliiton kanssa avaruuden herruudesta. Yksi naisista laskee matematiikkaa, yksi insinööröi (:D) ja yksi opiskelee itsekseen ohjelmointikieltä, jolla alkaa käyttelemään uutta IBM:n konetta. Ei uskoisi, että elokuva, jonka aihe on matikan laskeminen, on niin tunteita herättävä! Mutta tietysti matikka ei ole se olennainen asia, vaan oikeus sen laskemiseen ja kykyjen valjastaminen. Elokuvassa minut sai kyyneliin kaikenlainen epäreiluus, rotuerottelun kamaluus ja rohkeat naiset, jotka vastustivat vallitsevia totuuksia ja kaksin- tai kolminkertaisiakin muureja.


 Lopuksi vielä kerrottiin, miten naiset jatkoivat uraansa ja missä he ovat nyt. Tietysti tarina oli siloteltu jenkkityyliin, mutta viihdyttävään sellaiseen. Tykkään siitä, että vaikeita asioita käsitellään (suhteellisen) kepeästi ja optimistisesti. En olisi välttämättä jaksanut istua kaksituntisen draamafestin läpi.

Elokuva oli sekoitus Imitation Gamea ja Piikoja, ja etenkin visuaalisesti lähellä jälkimmäistä. Tykkäsin molemmista ihan hirveästi ja itkin myös niitä katsoessani. En yleensä ole hirveä itkupilli, mutta näissä on kaikissa tosi koskettavat aiheet. On ihan mahtavaa, että nyt historiaa kerrotaan vähemmistöjen näkökulmasta ja nostetaan esiin piiloon jätettyjä henkilöitä. Kunpa vielä samaa tehtäisiin esimerkiksi Suomessa - kaipaisin elokuvaa vaikkapa saamelaisten suomalaistamisesta.

No, etten mene nyt liian vakavaksi, lopetan tähän. Tulin koneelle oikeastaan vain kirjoittamaan lyhyen kehotuksen. Voitte sitten tulla kertomaan, oliko suositukseni hyvä vai oliko se erittäin hyvä.


maanantai 6. maaliskuuta 2017

Kevät ja minä

Elämä Helsingissä on sujunut niin mallikkaasti, että vaikka kaikki on muuttunut, elämä tuntuu silti oikeastaan jatkuvan raiteillaan niin kuin ennenkin. Suurin muutos on ehkä ollut se, että koko ajan on jotakin tekemistä, eikä blogille ole oikein jäänyt aikaa. Tekeminen ei silti ole ollut ahdistavaa, sillä vaikka uusi työ vaatiikin aikaa, on tosi kiva taas opettaa. Lisäksi näen siskojani niin paljon, että heihin menee nyt välillä oikein hermot! Tai ei muuten, mutta kun viisi kovaäänistä ihmistä laitetaan samaan huoneeseen, desibelit nousevat vähintäänkin riskirajoille. No, jos ihan tosissaan ollaan, niin oikeasti se mekkalakin on aika kivaa verrattuna hiljaiseen elämään Turussa.

Kaiken kaikkiaan siis: hyvin menee. Ja vaikka tykkäänkin tehdä töitä, en malta odottaa huhtikuun alkua, jolloin työni vähentyvät ja toukokuun loppua, jolloin ne loppuvat kokonaan. Ah. En ole ollut kunnon lomalla ikuisuuksiin. Minulla on jonkinlainen pakonomainen tarve hankkia töitä - välillä huomaan ajautuvani työnhakusivustoille ja joudun tietoisesti klikkaamaan ne kiinni. Tänä kesänä aion vain matkustaa ratikalla ympäriinsä ja istua piknikeillä Vilin kanssa puistoissa. Blogillekin on sitten taas aikaa, ja tiedän, että kun alan tylsistyä (yleensä noin parin päivän toimettomuuden jälkeen), aivoni alkavat taas toimia, luovuus virrata ja tungen tänne liikaakin juttuja. Odottakaapas vain.

Kuulumisten lisäksi aion kertoa tässä postauksessa uudesta tukastani (taas <3) ja ehkä vähän ensivaikutelmistani Helsingissä asumisesta eli kolmen kuukauden helsinkiläisyydestäni.

Ensin tukasta. Kevät on aina sellaista aikaa, että herään talviunesta ja haluan tehdä jotakin uutta tukalleni. Pääni auki leikkaamisesta on nyt yli vuosi aikaa, ja tämän vuoden aikana tukkani väri on vaihtunut aika moneen kertaan. Olen vetänyt värejä vaalennetun osion päälle päällekkäin, mutta nyt halusin värjätä myös juuret. Pyysin Herman'silta pari uutta väriä ja ryhdyin toimeen. Valitsin turkoosihtavan vihreän Tammyn, sinisen Margen ja violetin Patsyn. Lisäksi vaalensin värejä hieman Blanchella, jolla saisi tehtyä väreistä vaaleampia pastellisävyyn saakka.

Ensin tein öljyhoidon hiuksiini ja vaalensin koko tukan, mutta latvojen siniset sävyt eivät oikein ottaneet lähteäkseen. Onneksi kaikki valitsemani värit olivatkin sinipohjaisia, joten se ei haitannut ollenkaan. Öljyhoidon jälkeen tukka pitää pestä huolella pariin kertaan, jotta värit tarttuvat. Juuren värjäsin violetiksi, keskiosan vihreäksi ja latvat sinisiksi. Blanchea sekoitin violettiin ja vihreään, jotta sävy olisi erottuvampi eikä niin tumma.


Lopputulos on ihan mielettömän upea - tykkään tästä tukasta ehkä eniten koko vuoden kokeiluista. Ainoa ongelma on, että tukan sävyt eivät oikein näy kuvissa! Minun oli todella vaikea saada todellisuutta vangittua kameralla. Joissain valoissa tukka näyttää melkein mustalta, joissain selkeän vihreältä ja joissain joltain ihan muulta. Lisäksi pään asento vaikuttaa väriin. Tässä ensimmäisenä kuva, jossa olen yrittänyt korostaa värejä niin, että ne näyttäisivät siltä, miltä tukka livenä näyttää.

Ylläolevassa kuvassa verhot ovat auki ja valo lämpimämpää. Alemmassa on kuva samasta tilanteesta, mutta sävyt ovat kylmemmät ja verhot ovat kiinni. Värin näette ihonkin sävystä. Ymmärrättekö nyt, mitä tarkoitan? Ihan kuin kuvissa olisi kahdet eri hiukset.

Olen kevään innoittamana alkanut jättää meikkiä vähemmälle. Pelkällä huulivärillä (tää on se tuttu Inglotin HD Matte Tint), kulmakarvoilla ja ripsarilla saa tosi kivan lookin. Ja asiaa auttaa tietty mun upea dagen efter -hohtoni sekä kaikkien värien mätsäävyys (violetti huulissa ja tukassa, vihreä silmissä ja tukassa). Iho on vielä talven jäljiltä punoittava ja aknekaan ei oo vähimmillään, mutta jotenkin kevään valo saa unohtamaan sen.

Hiusten sävyyn ja siihen, mikä väri niissä korostuu, vaikuttaa myös kampaus ja jakauksen paikka.  Tässä allaolevassa kuvassa violetti juuri pääsee oikeuksiinsa (ja se näyttää punaisemmalta).


Tässä taas juuressa näyttää olevan melkein vaan omaa väriä ja vihreä näyttää enemmän turkoosilta.


Ihastuin niin paljon tuohon vihreän ja violetin yhdistelmään, että seuraavaksi varmaan värjään kokonaan tummanvihreäksi pienillä violeteilla osuuksilla. Ah. 

Tukkani on saanut paljon kehuja, eikä oikein kukaan katso sitä oudolla töissä. Aiemmin kun olen ollut opettajana värikkäällä tukalla, joku on aina kummeksunut sitä jollakin kommentilla. Tuntuu ihan kivalta, että saan olla sellainen kuin olen - se on yksi mukavimmista puolista taidelukiossa työskentelemisestä.

Helsingissä on muutenkin ehkä hieman vapaampi ilmapiiri kuin Turussa, vaikkei Turkukaan mikään perähikiä sinänsä ole. Aika monet tosin luulevat niin. Olen osallistunut mielenkiintoisiin keskusteluihin, joissa paljastuu aika hämmästyttäviä asenteita. Yksi toistuva ajatus on, että muualla Suomessa ollaan perussuomalaisia ja kaikki tuntevat toisensa. Eräs kommentti oli, että Helsingissä on kiva olla, sillä kaikki naamat eivät ole tuttuja. Totta, koska Turussahan tunnen kaikki kylän 180 000 ihmistä.

Olen kyllä ollut tyytyväinen siihen, että täällä Helsingissä elää vähän niin kuin tapahtumien keskipisteessä. Jos jotakin tapahtuu, se tapahtuu täällä, minun kaupungissani. Aina voi olettaa, että ensisijaisesti puhutaan Helsingistä, ja jos ei puhuta, se mainitaan erikseen. Kun googletan hierontapaikkoja, minun ei tarvitse enää kirjoittaa "Turku" hakusanojen perään. Helsinki kuuluu aina bändien kiertueisiin, ja pääsen keikoille bussilla eikä minun tarvitse pohtia yöpaikkoja tai -kyytejä erikseen.

Silti on vähän outoa kärjistää Helsingin etuja siten, että kuvitellaan muualla elettävän ihan maalaiselämää. On hyvin mielenkiintoista, että oikeasti on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole edes käyneet muissa kaupungeissa ja kuvittelevat niissä olevan suurinpiirtein käytössä kylän yhteinen puhelin ja samaan aikaan ajattelevat olevansa sivistyneempiä kuin ei-helsinkiläiset. Eräskin keskustelukumppani sanoi, että muutto Helsingistä muualle Suomeen olisi askel alaspäin. Siis mitä? Luulin, että ignorantti helsinkiläinen oli vain stereotypia. No, en onneksi ole törmännyt kuin vain muutamaan tällaiseen tyyppiin, mutta ajatustapa vain kiinnitti huomioni. Enkä hei ole kuullut kuin vasta muutaman turkulaisvitsin! Porilaisvitsejä en vielä yhtään.

Jatkan Helsinki-pohdintojani vielä myöhemmin, kun olen saanut taas vähän lisää perspektiiviä. Sinänsä erot ovat toistaiseksi arjen osilta vielä melko pieniä eikä täällä asuminen eroa olennaisilta osin Turusta. Kaupunki tuntuu nyt pienemmältä kuin ennen tänne muuttoa. Onko teillä mitään mielipiteitä tai näkökulmia asiaan?


torstai 19. tammikuuta 2017

Bussilinja 69

Haastattelustani Hesarissa on kulunut parisen vuotta, mutta silti monet tulevat vieläkin keskustelemaan siitä kanssani. On kiva tietää, että se on herättänyt mielenkiintoa ja auttanut ihmisiä. Ikäväkseni olen kuitenkin huomannut, että monet kuvittelevat minun olevan jotenkin erityisen fiksu ja hieno ihminen ja esimerkiksi jännittävät minulle puhumista. Tämä oli täysin päinvastainen viesti, kuin se, mitä yritin välittää. Ainakin Snapchat-seuraajani tietävät, että olen täysi urpo - olen 28-vuotias ja hihittelen viisi minuuttia bussilinjalle numero 69.

Myönnän, että olihan se aika hupaisa juttu mennä kehuskelemaan älykkyydellään, hauskuudellaan ja seksikkyydellään Suomen suurimpaan sanomalehteen. Kuka ei menisi, jos olisi tällaisilla lahjoilla siunattu? Se ei kuitenkaan ollut syy, miksi haastatteluun suostuin. Ei myöskään se, että sain kerrottua sekalaisille setämiehille, että hei tällaiset tytötkin voivat olla fiksuja. Pääsyy oli se, että sain kertoa asiasta tytöille itselleen.


Koko haastattelu lähti liikkeelle Hesarin (ihanan) toimittajan Maria Petterssonin kysymyksestä lapsuuteni idoleista. Tajusin, että minulla ei ollut lapsena yhtään esikuvaa älykkäästä, hauskasta ja nätistä naisesta. Ehkä tämän takia älykkyystestin tulos yllätti minut täysin ja olin aivan varma, että tulos oli jotenkin virheellinen. Ymmärrän, että Mensan testi ei ole aukoton osoitus älykkyydestä, joten en tarvitse siitä muistutsta, mutta se on kuitenkin tällä hetkellä kätevin mittari. Minulle testitulos oli erityisen tärkeä, sillä huijarisyndroomani ei pysty sitä vääristelemään (tai pystyy hetken matkaa, mutta en pääse siinä päättelyketjussa ikinä kovin pitkälle, ennen kuin totean sen virheelliseksi). Kaikki muut älykkyyden osoitukset olin sivuuttanut - hyvän koulumenestyksen pystyin aina kääntämään mielessäni tuuriksi, ja sen, että opin kaiken nopeasti, selitin sillä, että olen vain kiinnostunut asioista enemmän kuin muut. Tätä asiaa en kuitenkaan voinut muuttaa, joten se oli pakko hyväksyä osaksi identiteettiäni: olen älykäs. 

Olin mieltänyt älykkäiksi ihmiset, jotka sopivat tiettyyn muottiin. Mielessäni älykkäillä ihmisillä oli sopivat kiinnostuksenkohteet, he harrastivat korkeakulttuuria (yök mikä sana), he olivat sanavalmiita mutta eivät höpöttäneet turhia, he työskentelivät tietyillä aloilla ja olivat tyylikkäitä ja pohdiskelevia. Voitte kuvitella tyypin. Ainakaan älykäs ihminen ei ollut minun kaltaiseni turhanpäiväisistä asioista kiinnostunut heitukka, joka naureskelee 69-linjalle ja puhuu vahingossa selluliitistä kun tarkoittaa selluloosaa. True story. Isot boobsit eivät myöskään paljon auta asiaa, ne tuntuvat tekevän minusta edelleen automaattisesti suuren tyhmylin.


En onneksi ajattele näin enää. Testitulos oli ensimmäinen askeleeni parempaan itsetuntoon. Tajusin, että jossain on oltava jokin vika, kun olen paperilla näin fiksu mutta kuitenkin vähättelen itseäni joka vaiheessa. Kuvittelin, että en pärjää lukiossa, vaikka päättötodistukseni keskiarvo oli lähemmäs kymppiä. Lukion jälkeen taas ajattelin, että en ikimaailmassa pärjäisi yliopistossa, joten kun uskalsin sinne ensinnäkin hakea, hain vain helpoimmiksi mieltämilleni aloille.

Minun surkeassa itsetunnossani oli tietysti monta tekijää, mutta yksi niistä on sellainen, johon ainakin kuvittelen voivani vaikuttaa puhumalla asiasta. Haluaisin rikkoa typerää kuvaa älykkäistä ihmisistä. Muotista on tullut sellainen, että jotkut pyrkivät muotoutumaan siihen vaikuttaakseen fiksuilta. Monet esittävät tietävänsä asioista, vaikka eivät niistä mitään tietäisikään - luettelevat keskustelussa vain ulkoa opeteltuja faktoja. Jotkut puhuvat keskenään asioista, jotka eivät kiinnosta kumpaakaan osapuolta. Toiset muokkaavat kiinnostuksenkohteitaan sellaisiksi, että ne vaikuttaisivat älykkään ihmisen kiinnostuksenkohteilta. Kukaan ei uskalla sanoa mitään, jottei leimautuisi tyhmäksi, ja näin koko homma saa jatkua kuin joku omituinen teatteri. En voi ymmärtää, miksi joillekin on tärkeämpää vaikuttaa älykkäältä kuin olla oma itsensä.


Kaikkein pahin juttu on, että tämä teatteri toistaa ja jatkuvasti vahvistaa älykkään ihmisen yksipuolista roolimallia. Sitten nuoret, kuten pieni minä, eivät löydä minkäänlaisia yhtymäkohtia oman itsensä ja tämän roolimallin väliltä ja tulkitsevat tämän niin, että eivät ole älykkäitä. Erityisen haitallista tämä on nuorten tyttöjen kohdalla, jotka tutkitusti luottavat itseensä ja kykyihinsä menestyä huonommin kuin pojat. Jos taas kokee itsensä älykkääksi ja sitten muotoutuu tarjottuun malliin kun muutakaan ei ole, menettää oman itsensä. Nämä eivät voi olla kaksi ainoaa vaihtoehtoa.

Olen sanonut sen monta kertaa, mutta toistan sitä niin kauan, kuin se on tarpeellista: olen kiinnostunut ulkonäöstäni, minulla on lapsellinen huumorintaju, olen tunteellinen, olen äänekäs ja silti fiksu. Minua harmittaa todella paljon kuulla täysin samanlaista itsensä mollaamista ja vähättelyä kuin mitä itse harrastin nuorena ja sitten sanat "helppo sun on sanoa". Ei todellakaan ole helppo. Halusin esimerkilläni voimauttaa kaltaisiani piilofiksuja bimboja, en asettua taas yhdeksi ihmiseksi muiden yläpuolelle. Ajattelin, että kun ihmiset näkevät, että tuollainenkin urpo voi olla älykäs, he uskoisivat myös itseensä. Enkä nyt halua mollata itseäni urpoksi nimittelemisellä, vaan sanon sen kaikella rakkaudella, sillä en taida päästä urpouttani pakoon. Tajuan kyllä aika usein itsekin, että korotan tyhmien vitsien rimaa aivan uusiin sfääreihin.



ps. Lisäksi haluan sanoa, että älykkyys ei missään nimessä ole kaikki kaikessa ja sitä on monenlaista. Tämä teksti kertoo enemmänkin itseluottamuksesta ja omana itsenään olemisesta kuin älykkyydestä - älykkyys sattuu nyt vain olemaan yksi piirre, jota tässä esimerkinomaisesti tarkastelin. En myöskään aktiivisesti mieti älykkyyttä, kun tapaan uusia ihmisiä. Pääasiassa arvioin, millaisia ihmiset ovat mukavuus- ja huumoriosamäärältään. Tyhmä mutta kiltti ihminen pesee mennen tullen ilkeän ja fiksun tyypin.

pps. Toiveeni siitä, että palaan taas täysillä blogin pariin, taisi olla ennenaikainen. Koittakaa kestää. 

lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuosi 2016 kuvina

En ehdi sen enempää tunnelmoimaan mennyttä vuotta, mutta kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tällä logiikalla tuhat kuvaa kertoo enemmän kuin 1 000 000 sanaa. Tässä teille siis tuhat (tai ainakin melkein) kuvaa tältä vuodelta - valitsin lempparikuviani tai lemppariasioitani. Jostakin syystä netti ei toimi oikein kunnolla, ja osa kuvista on huonolaatuisia :( Toivon, että syy on kuvien latautumisessa ja että se jotenkin maagisesti korjautuu itsestään. Jos ei, katselkaa huonolaatuisia kuvia. 

Nyt lähden siivoilemaan ja järkkäämään vuodenvaihteen bileitä! Ikävä kyllä olen melko flunssainen ja tavarat ovat vielä muuton jäljiltä sikin sokin, mutta tärkeintä on tunnelma. 








Harri Masko Photography









































































Aivan mahtavaa uutta vuotta kaikille!