Ei on ei eikä ehkä

Olen aina ollut melko lempeä ja jaksanut selittää asioita, mutta viime aikoina huomannut, että olen täysin väsynyt tekemään jatkuvaa emotionaalista työtä milloin kenenkin valkoisen cisheteromiehen puolesta. Tähän vaatimukseen törmää jatkuvasti. Milloin pitäisi Instagramissa kertoa jollekin googlaustaidottomalle vastauksia ihan perusfeministisiin kysymyksiin, milloin Tinder-deiteillä päätyy yksipuolisesti pitämään keskustelua yllä kiusallisen hiljaisuuden välttämiseksi (ja sitten pitää vielä kieltäytyä toisista deiteistä, kun oli niin "kivaa") ja milloin pitää korjata jotakin hyvää tarkoittavaa puolustajaa samalla säästäen hänen tunteitaan pyrkiäkseen kuitenkin maksimoimaan todennäköisyyden sille, että hän puuttuu jatkossakin, jos näkee ahdistelua. En jaksaisi enää. 

Yksi pinnalla oleva juttu on juuri nyt suostumukseen perustuva raiskauslainsäädäntö, joka etenee lausuntokierrokselle. Jee, hieno juttu! Iloitsen, mutta samalla henkisesti valmistaudun kaikkiin niihin urpoihin, jotka kommentoivat asiaa siitä mitään ymmärtämättä. Jotkut pahantahtoisesti, mutta useat ihan vaan tietämättömästi. Saman asian saa kertoa ja selittää sataan kertaan eri ihmisille ja se on tosi raskasta pelkästään jo triggeröivän aiheen puolesta - mutta asian raskaudesta huolimatta haluan kuitenkin valistaa ihmisiä ja koen sen jonkinlaiseksi velvollisuudekseni, koska olen siinä niin hyvä. Sain kuitenkin jälleen kerran neronleimauksen - kirjoitan uskomattoman ennakkofiksusti tämän postauksen, niin voin vain linkittää tämän kysyjille! Kätevää!

Kuvat on ottanut upea @snowwhitetrash777! Miten ne liittyvät aiheeseen? No jotenkin, keksi itse.

No niin, lähdetään liikkeelle tarinasta. Kerron heti, että se sisältää seksiä, joten nyt varmasti kaikki ne tänne sen perässä eksyneet motivoituvat lukemaan ainakin hetkeksi.

Minulla oli ollut YÖVIERAS. Huhhuh. Olimme siis harrastaneet seksiä ja hän oli jäänyt yöksi. Aamulla heräsimme ja yövieras keitti minulle kahvia ja toi sen sänkyyn - kahvi on minulle love language, joten sydäntäni lämmitti tämä ele. Sitten hän vihjasi, että haluaisi seksiä. Vastasin hänelle, että minua ei nyt huvita lainkaan - kahvista huolimatta. 

Makoilimme siinä sängyllä ja joimme kahvia. Oli ihan mukavaa halailla ja vähän pussailimmekin. Yhtäkkiä havahdun siihen, että mies antaakin minulle suuseksiä. Sinänsä asiassa ei ollut mitään ongelmaa: tilanne oli ajautunut siihen, en ollut estellyt eikä se nyt ollut epämiellyttävääkään. Mutta minulle tuli ahdistunut olo. Tajusin, että olin selkeästi sanonut, etten halua seksiä, ja nyt tässä kuitenkin sitä harrastan.

Keskeytin seksin, käskin miehen lopettamaan ja aloin pukea vaatteita. Tilanne ei sinällään ollut kovin paha tai triggeröinyt minussa sen suurempaa ahdistusta sen jälkeen, kun olin saanut toimittua ja pidettyä kiinni rajoistani - tai ehkä triggeröikin, kun sitä kerran jäin näinkin paljon miettimään.

Tilanteen edetessä minä jouduin tekemään ainakin seuraavat 14 kohtaa, jotka kaikki ovat emotionaalista työtä.

1. Kun kieltäydyin seksistä, jouduin asettumaan "pihtarin" rooliin. Se ei ole helppo juttu. Roolista on luotu niin epämiellyttävä, että jos asiaa ei tarkemmin analysoisi, ensimmäisenä tulee ajatus, että olisi helpompaa vain suostua siihen seksiin.

2. Luotin mieheen. Kun makoilimme sängyssä, ajattelin, että kun se ei on sanottu, voin olla tässä hänen kainalossaan ilman paineita seksiin.

3. Kun kuitenkin yhtäkkiä huomasin, että olinkin harrastamassa seksiä, jouduin keskeyttämään sen. Jos etukäteen kieltäytyminen on vaikeaa, niin tämä se vasta vaikeaa onkin. Pahimmillaan seksin keskeyttävä nainen kokee väkivaltaa ja hänet raiskataan. Myös henkinen väkivalta, suuttuminen, nimittely ja painostus ovat ihan jopa yleisiä reaktioita.

4. Jouduin selvittämään tilanteen itselleni päässäni ja käymään läpi kaikki tapahtumat. Mitä olin sanonut? Olinko ollut epäselvä? Teinkö jotain väärin? Annoinko jonkun signaalin? Kertasin tapahtumat, epäilin itseäni ja tulin kuitenkin lopputulokseen, että olin oikeassa. Ahdistukseni ei ollut tullut turhaan.

5. Tajusin, että mies ei kuitenkaan ollut tajunnut tilanteessa olleen mitään väärää. Vai oliko? Analysoin hänen käytöstään. Onko kyseessä täysin clueless urpo vai tahallisesti paha tyyppi? Tulin lopputulokseen, että mies oli ihan pihalla siitä, mitä hän oli tehnyt.

6. Jouduin pohtimaan ja päättämään, selitänkö miehelle, mitä juuri tapahtui. Jos kertoisin, ottaisin riskin siitä, että hän suuttuisi ja syyttäisi minua, ja minun päässäni jo valmiiksi oleva itse-epäilys voisi voimistua. Jos taas en selitä, annan miehen olla siinä luulossa, että tällainen on ok.

7. Automaattisesti ymmärrän miestä. Hän ei tajunnut, mikä tilanteessa meni väärin, koska hänelle ei sitä välttämättä koskaan kukaan ole kertonut. Hän kysyi, minä kieltäydyin. Sitten tilanne hänen mielestään varmaankin muuttui. Infantilisoin mielessäni miestä.

8. Otan vastuun siitä, että en kieltäytynyt uudelleen ennen kuin tilanne johti seksiin. Enkö ole aikuinen, jonka pitäisi osata sanoa mielipiteensä ja pitää rajoistansa kiinni? En voi olettaa, että kukaan lukisi ajatuksiani.  Ärsyttää, että minä, joka olen niin paljon harjoitellut rajoistani kiinni pitämistä, en sitä nyt osannut tehdä ajoissa (paitsi että sentään keskeytin seksin, siitä olen ylpeä). Käyn läpi asioita, joita olen terapiassa tällaisesta tilanteesta oppinut.

9. Suutun itselleni, että ymmärrän miestä ja että otin vastuun asiasta edes omassa mielessäni. Eikö tämä ole vuosi 2020, minä yli kolmekymppinen ja myös toinen osapuoli on aikuinen ihminen, jonka pitäisi ymmärtää asia? Ja jonka pitäisi ymmärtää, että kun sanon ei, se tarkoittaa ei? Että minä luotin siihen, että voin ilman paineita makoilla hänen kainalossaan ja nauttia aamukahvia?

10. Suutun miehelle.

11. Pohdin sitä, miten selostaisin asian miehelle, jos hänelle tulisi edes mieleen kysyä asiaa. Mutta hänelle ei tule.

Minun pitäisi olla se, joka ottaa asian esille. Minun pitäisi olla se, joka kertoo miehelle, missä mentiin vikaan. Minun pitäisi kestää hänen reaktionsa, hänen vastaväitteensä, tunteensa, mahdollinen vihansa ja ehkä jopa väkivalta (tässä tapauksessa en kyllä pelännyt väkivaltaa). Mutta minun olisi pitänyt sitten kouluttaa häntä asiasta ja kertoa suostumuksesta, vastailla hänen kysymyksiinsä ja valistaa häntä, aikuista ihmistä. Ihmistä, joka oli tehnyt minulle väärin.

12. Minua vituttaa taas, että olen joutunut pohtimaan tätä asiaa näin paljon ja tuhlannut energiaani asiaan. Samalla jälleen kerran ymmärrän paitsi tätä miestä, myös kaikkia muita. Se vituttaa minua enemmän. Suutun patriarkaatille ja yhteiskunnalle. Raivoan mielessäni ja ystävilleni siitä, miten helvetissä meidän yhteiskuntamme tuottaa tällaisia yksilöitä maailmaan.

13. Koska en koskaan ottanut asiaa esille, joudun myöhemmin vastailemaan miehen kysymyksiin siitä, näemmekö uudelleen ja miksi emme. En jaksa kertoa syytä, koska en jaksa lähteä selostamaan asiaa ja vastaanottamaan miehen kaikkia tunteita. Tunnen tästäkin jälleen syyllisyyttä.

14. Käsittelen asiaa. Tajuan, että olen tilanteessa ollut seksuaalisen hyväksikäytön ellen jopa väkivallan uhri. Se ei toisaalta tunnu siltä, mutta toisaalta tuntuu. Epämääräinen ahdistus sai nimen ja syyn - asettamani rajat rikottiin ja luottamukseni petettiin intiimissä tilanteessa.

Nykyisen lainsäädännön puitteissa tässä ei tapahtunut rikosta, koska minut olisi pitänyt pakottaa seksiin väkivallalla uhaten. On tosiaan minun vastuullani kieltäytymisen jälkeenkin huolehtia siitä, että kieltoani totellaan. Vastuu on uhrin, ja koska asenteet jopa omassa päässäni ovat niin vaikeasti voitettavissa, vastuu on todella iso. Minun pitää huolehtia, että kieltäydyttyäni toinen ei siltikin ylitä rajojani. Uusi laki siirtäisi vastuuta uhrilta tekijälle edes vähän. Sen sijaan, että minä kieltäydyn ja joudun silti varmistelemaan, että rajojani ei rikota kiellosta huolimatta, tekijän pitäisi varmistaa suostumukseni ennen seksuaalisia tekoja. 

Verrataan asiaa sitten siihen, mitä tämän miehen päässä tapahtui? En voi tietää, mutta kyynisesti uskon, että ei varmasti yhtään mitään. Hän lähti vihellellen luotani ja kuvitteli, että näemme uudelleen. Sitten hän varmaankin jäi ihmettelemään, miksen halua enää nähdä. Luultavasti keksi jonkun minussa olevan syyn - kätevä on sellainen kevyt naisviha, esimerkiksi että "naiset eivät ikinä halua mukavaa miestä" tai "se on ihan [laita tähän joku mielenterveyden diagnoosi]".

Samaan aikaan minä, joka olin tilanteessa uhri, kävin läpi tämän kaiken emotionaalisen työn ja yhä vieläkin ajattelen tilannetta, vaikka se ei ollut mitenkään erityisen uhkaava. Niin tottunut olen siihen, että luottamukseni rikotaan, että tilanne ei varsinaisesti edes yllättänyt.

Ei ole sattumaa, että se osa ihmisistä (miehet!), joka tekee suurimman osan seksuaalisesta väkivallasta ja väkivallasta yleensäkin, jää usein kasvatuksessa täysin vaille tunnetaitojen opetusta. Heistä tulee itsekeskeisiä. Heidät päästetään luistamaan niistä myös myöhemmin elämässä, mutta sitten kaikille tuleekin yllätyksenä, että asiasta seuraa ongelmia. Ajatus siitä, että miehet olisivat jotenkin kykenemättömiä tällä saralla, on suuresti vahingollinen ihan kaikille ja siihen pitäisi puuttua.

Kuten sanoin, en haluaisi tai jaksaisi enää tehdä tätä emotionaalista työtä kenenkään puolesta, mutta niin vaan se on automaattista, kuten tässäkin tilanteessa nähtiin. Itsestäänselvien syiden lisäksi siksikin kannatan lakia. Jos kertominen, valistaminen ja läpikäyminen ei auta, ehkä rankaisun uhka auttaa.

ps. Jokainen uutta raiskauslainsäädäntöä vastustava mies, paljastat vain itsesi. Kun joku kommentoi

"enää ei uskalla edes silmiin katsoa"

tai

"MeToo on mennyt liian pitkälle"

tai

"tämä tulee lisäämään naisten valtaa", 

minä luen sen näin:

"Minä olen tunnetaidoton ja sosiaalisesti kyvytön, itsekeskeinen kusipää, joka rakentaa ja hyödyntää raiskauskulttuuria. Olen seksuaalirikollinen. Minua ei kiinnosta se, että lukemattomat naiset ja vähemmistöjen edustajat elävät jatkuvassa seksuaalisen väkivallan ja väkivallan pelossa, joutuvat joka päivä sen uhriksi ja pahimmillaan menettävät henkensä. Minä haluan helppoa ja mukavaa elämää. Minun pieni mukavuuteni on minulle arvokkaampaa kuin toisen ihmisen elämä."

Miesvihaa ei ole olemassa

Tehdään tää selväksi: Feminismi ei ole miesvihaa.

En vihaa kaikkia yksittäisiä miehiä (enkä yleensä edes sano vihaavani miehiä, mutta se ei ole pointti nyt). Kun puhun "miehistä" (tyyliin HELVETIN MIEHET), tarkoitan patriarkaattia ja systeemiä, joka kasvattaa miehiä performoimaan maskuliinisuuttaan tavalla, joka sortaa ja vihaa naisia ja vähemmistöjä.

Naisviha on naisten ja vähemmistöjen kokemaa systemaattista sortoa ja tätä ylläpitävä valtava järjestelmä. Se näkyy läpileikkauksena meidän yhteiskunnassa: esimerkiksi historiassa, rakenteissa, kulttuurissa, stereotypioissa, asenteissa ja kielessä. Se näkyy väkivaltana ja pelkona.

Miesvihaa sen sijaan ei ole olemassa. On varmasti ihmisiä, jotka vihaavat miehiä, mutta käsitteenä siitä ei voi puhua. Se ei ole mitään.

Minä naisena voin sanoa HELVETIN MIEHET. Ja tarkoitan tällä silloin minua sortavaa systeemiä ja tahoa, en kaikkia yksittäisiä miehiä. Samalla tavalla tummaihoiset ihmiset voivat sanoa WHITE PEOPLE ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat voivat sanoa THE HETEROS ARE AT IT AGAIN. Sitä sanotaan punch upiksi.

Syy on sama, kuin miksi ei tarvita hetero prideä tai miksi all lives matter -"aate" on idioottimainen.

Eikö ole erikoista, että en ole koskaan loukkaantunut white people- tai heterovitseistä, vaikka molempiin ryhmiin kuulun? Se johtuu siitä, että ymmärrän toiseutta ja sitä, että niissä ei ole kyse minusta henkilökohtaisesti. Jos on etuoikeutettu valkoinen cisheteromies, on tällaista hirveän vaikea ymmärtää.

Tässä kuvassa tiivistyy täydellisesti kaikki.

Sen lisäksi, että jos ei ole koskaan kokenut toiseutta, on hirveän vaikea sitä käsittää, ei meidän yhteiskunnassamme kasvateta miehiä tunnetaitoisiksi tai asettumaan toisen asemaan. Näin koko etuoikeuden käsittäminen onkin tuplasti vaikeampaa. Oikeastaan olen aika kummissani siitä, että miehet eivät itse sano HELVETIN MIEHET. On todella surullista, että patriarkaatti on riistänyt heiltä puolet ihmiselämän potentiaalista ja naamioinut sen voitoksi.

ps. Tästä lisää seuraavassa postauksessa.

Häpeämätön

Olen häpeämätön lortto. Minun pitäisi hävetä. Eikö minulla ole mitään häpyä? (t. internet)

No on häpy ja on häpeääkin, tai jälkimmäistä ainakin joskus ollut ja toisinaan edelleen. Mutta täytyy kyllä myöntää osan nettiystävistäni olevan oikeassa - olen aika häpeämätön. En ihan täysin, mutta melko.

Häpeä on luonnollinen tunne ja auttaa meitä kuulumaan yhteisöön ja noudattamaan sen sääntöjä. Ongelma tunteesta tulee, jos sitä on liikaa tai ei ollenkaan, Ongelma tulee myös siitä, jos yhteisön säännöt ovat haitallisia sen jäsenille ja häpeä kahlitsee ihmisen orjaksi. Näinhän meillä patriarkaatissa on, sillä häpeällä pystytään hallitsemaan, tekemään onnettomaksi ja myymään. Hyvinvoinnilla ei tässä järjestyksessä ole lainkaan samaa arvoa kuin rahalla ja menestyksellä.

Se, että minun pitäisi tuntea häpeää esimerkiksi siitä, että olen olemassa ja minulla on keho ja mieli, on järjetöntä. En suostu häpeämään kehoani, sitä miten sitä näytän tai olen näyttämättä. En myöskään ääntäni, mielipiteitäni tai luonnettani. Minusta ei ole noloa kysyä, jos en tiedä. Kyseenalaistaminen, oikeuksien vaatiminen tai itsensä puolustaminen ei ole hävettävää.

En ole aina ollut tällainen. Nuorempana tunsin todella vahvaa häpeää. Pinnalle päin ja kai itsellenikin se kuitenkin kääntyi päinvastaiseksi ja olin täysin häpeämätön. Tämä oli kuitenkin oire pahasta olostani, eikä sitä saa sekoittaa terveeseen häpeämättömyyteen. Jos ei ole tehnyt kenellekään mitään pahaa, ei ole mitään hävettävää.

Olen huomannut, että tunnen häpeää, jos toimin tavalla, joka rikkoo itseäni vastaan - jos mukaudun normeihin mukavuudenhalusta tai teen jotakin itselleni epätyypillistä tehdäkseni vaikutuksen ihmisiin. Jos haluaisin tehdä jotakin, mutta teenkin toisin, minua hävettää, koska en ole itselleni uskollinen enkä voi seisoa tekojeni tai sanojeni takana. Tiedän, että jos joku kysyisi miksi teen jotakin, en osaisi vastata. Siksi pyrinkin aina pysähtymään, jos tunnen häpeää - mitä teen, mitä en haluaisi?

Syy häpeään voi olla jokin iso ja selkeä juttu, kuten että olen pettänyt ystäväni luottamuksen, tai sitten todella pieni ja vaikeasti hahmotettava: Sanotaan, että minua ei juuri sillä hetkellä tanssituta mutta lähden ystävien kanssa kuitenkin tanssimaan heitä miellyttääkseni. Tanssilattialla vähän nolottaa heilua siinä muiden mukana, vaikka normaalisti en häpeä Erittäin Cooleja Tanssiliikkeitäni. Oikeasti tunne johtuu siitä, että en ole tanssituulella, mutta en kuunnellut omaa oloani.

Häpeästä onkin siis hyötyä omien rajojen pitämisessä ja siinä, että osaa pysyä uskollisena itselleen. Käytän sitä ohjenuoranani. Se täytyy kuitenkin osata erottaa meihin ulkoapäin iskostetusta turhasta häpeästä. Tämä vaatii tietenkin itseensä tutustumista. Itseltään voi kysyä, minkälainen ihminen on, mitä arvostaa, mitä ei arvosta ja missä omat rajat menevät.

Kannattaa myös tutustua siihen, miten meihin vaikutetaan. Minulle joskus tutustuminen feministiseen, queeriin, postkolonialistiseen ja ekokriittiseen tutkimukseen oli melkeinpä tajunnanräjäyttävää. Nämä kuulostavat ehkä hiukan teoreettisilta ja tylsiltä perehtymisen aiheilta, mutta eivät sitä mielestäni ole ja oikeasti tarjoavat ihan todella hyödyllisiä välineitä arkeen. Ne antoivat silmälasit, joiden läpi katsoa ja kyseenalaistaa kaikkea kulttuuria. Ihan näiden teorioiden pinnallinenkin tietäminen auttaa. Voi vaikka tutustua lyhyesti feministiseen tutkimukseen ja sitten viikon ajan koettaa lukea kaikkea mainoksista uutisiin siitä näkökulmasta, vastakarvaan. Mitä todennäköisimmin huomaat kaikkea "hauskaa" ja tapa jää päälle. Seuraavaksi voit kokeilla samaa queer-silmälasien läpi ja niin edelleen.

Kehotan siis kaikkia ensinnäkin

tunnistamaan häpeän,

Miksi minua suututtaa/itkettää/naurattaa hysteerisesti? Voisiko tämä olla häpeää?

sitten kyseenalaistamaan sen ja

Miksi tunnen häpeää? Tuleeko se ulkopuolelta vai sisältä? Onko se tarpeellista juuri nyt?

lopuksi hyötymään siitä.

Mitä voin oppia itsestäni? Miten voisin toimia seuraavalla kerralla toisin?

Lisäksi neuvon kokeilemaan noloja juttuja, omia rajoja kuitenkin kunnioittaen. Jos vaikka tekee mieli ottaa tanssiaskelia lenkillä, ota! Jos tekee mieli sanoa puolitutulle töissä, että hänellä on ihan parhaat vitsit, sano. Jos ei löydä aamulla parillisia sukkia, pue räikeästi eripariset. Ehkä huomaakin, että monissa asioissa ei ole oikeasti mitään hävettävää.

En tietenkään ole itsekään täydellinen. En ole, oikeasti! Uskokaa nyt! Tiedän, vaikeaahan se on. Harjoittelen tällä hetkellä romanttisia tunteita ja suhteita. Niissä koen helposti olevani huono ja tyhmä, joten häpeääkin olen kokenut - silloinkin kun ei pitäisi. Mutta pitäähän elämässä olla haasteita ja itsessä kehitettävää!

Menkkakalenteri muuttaa elämäsi

Oletko kuullut kuukautiskalentereista? Teimme Sandran kanssa itsellemme sellaiset, ja nyt en voi muuta kuin ihmetellä, miten en ole tehnyt tätä jo 20 vuotta sitten, kun kuukautiseni alkoivat. Oikeasti, mitä hittoa? Minut ovat pettäneet vanhemmat naiset, koulujärjestelmä ja media.

Jälleen kerran väitän, että jos cismiehillä olisi menkat, niille olisi työpaikoilla omat järjestelynsä, yliopistoissa oppiaineensa ja pyhät tamponikirkot joka kulmalla. Nyt sen sijaan joutuu joidenkin kanssa väittelemään, onko PMS oikea ilmiö, saako menkkaside kädessä kävellä vessaan (se on hei NOLOA!) ja että kannattaako kuukautiskipuihin ottaa särkylääkkeitä vai kestää vaan hampaat irvessä ja Jeesus mielessä hymyillen, kun kirjaimellisesti elimestäsi repeytyy irti verisiä suikaleita. Urpot.

Pukeudun nykyään menkkojen aikaan punaiseen!

Kuukautishäpeä ja tietämättömyys menkoista elää ja voi hyvin. Viimeisin typerys, joka tuli menkkahäpeäkaapista ulos ja nolasi itsensä, on aikuinen mies Peter Nyman. Hän twiittasi niin typerän jutun, että ei todeksi uskoisi.  Ei helvetti.

Juuri kun kuvittelin, että menkkahäpeä kuuluu 20 vuoden takaiseen elämääni ja että nykyään asiat on eri tavalla! Tämä stigma pitää purkaa ja sitä varten menkoista pitää puhua, aina vähän äänekkäämmin kuin kuvittelisi olevan tarpeellista. Eräs aktivisti sanoi asian hyvin, ja käännän ajatuksen tähän vapaasti:

Yksi syy sille, että me rinnalliset ja kohdulliset emme itsekään tiedä, miten kaikki toimii ja mikä kehossamme on normaalia ja mikä ei, on se, että kaikki keskustelut vartaloistamme luokitellaan pornografiseksi. Kun oma vartalo on seksualisoitu, halusi sitä tai ei, ja tärkeä tieto luokitellaan k-18-sisällöksi, ei vain pääsy informaatioon vaikeudu, vaan sen saamiseen liitetään stigma ja rangaistus, etenkin yhteiskunnan näkökulmasta. @lingerieaddict

Yksi syy punaiseen pukeutumisessa menkkojen aikaan onkin stigman poistaminen ja se, että kun ihmiset kysyvät minulta asiasta, voin puhua menkoista. Toinen on se, että punainen sopii minulle ihan hel-ve-tin hyvin ja antaa voimaa. Kun Sandra ehdotti punaiseen pukeutumista, muistin heti lapsena lukemani Alexander Dumasin Kamelianaisen. Siinä on kurtisaani, joka kantaa mukanaan aina kamelioita - 25 päivänä kuukaudessa ne ovat valkoisia ja 5 päivänä punaisia. Kun kameliat ovat punaisia, hän ei ota vastaan miehiä. Tätä pidettiin niin mystisenä! Luin kirjan 20 vuotta sitten, mutta muistelen, että kirjassa ei ikinä selvitetty syitä kamelioille. Se oli kuitenkin lukijalle ilmiselvää. Ajattelen, että jatkamme Kamelianaisen perinnettä!

Mutta, takaisin kuukautiskalenteriin! Nyt kerron teille, miten se tehdään. 

Nykyään menkkoihin on olemassa monenlaisia appeja, jotka kertovat, kun menkat ovat alkamassa, ja joihin kirjataan oireita. Kuukautiskalenteri ei kuitenkaan ole tällainen, vaikka siinä vähän sama ajatus onkin.

Eli yllä näette kalenterin idean. Ensin piirretään tuollainen ympyrä (tai tässä saa olla luova - voi piirtää, mitä tykkää). Se jaetaan neljään osaan: talveen, kevääseen, kesään ja syksyyn. Talvi on menkkojen aika, kevät pre-ovulaatio, kesä ovulaatio ja syksy PMS.

Seuraavaksi sinun pitäisi tietää kuukautiskiertosi pituus eli kuinka monta päivää on kuukautistesi ensimmäisestä päivästä seuraavien kuukautisten ensimmäiseen päivään. Minulla kierto on 25-26 päivää, Sandralla 31. Keskimääräinen kierto on 28 päivää.

Seuraavaksi päiovät jaetaan kierron eri vaiheisiin. Kun tekee menkkakalenteria ekaa kertaa, voi jakaa päivät vaikka ihan tasan. Myöhemmin, kun seuraa omaa oloaan, voi sitten päivittää kalenteriaan. Kierto alkaa kuukautisista eli talvesta. Itse laitoin ensimmäisellä kerralla 26 päivääni seuraavanlaisesti:

TALVI 1.-5.
KEVÄT 6.-13.
KESÄ 14.-21.
SYKSY 21.-26.

Sitten merkkasin kalenteriini (sellainen perinteinen paperinen, jolla ei nyt eristäytymisen ja kaikkien menojen peruuntumisen takia olekaan muuta käyttöä) nuo päivät koodilla T1, T2 jne.

Minulla on ollut kuukautiskalenteri hieman yli kuukauden käytössä ja se on tosiaan muuttanut elämäni jo nyt. Kaikki ne aikaisemmin epämääräiset olotilat, tuntemukset ja tunteet ovat saaneet merkityksen. Se ei kuitenkaan ole kalenterin paras puoli: nyt saan kaikesta niin paljon enemmän irti!

Oletko joskus ihmetellyt, miksi uuden harrastuksen aloittaminen ei kiinnostakaan, vaikka ilmoittautuessasi siihen olit aivan intoa täynnä? Tai miksi ihana lämmin kylpy ei tunnukaan yhtä houkuttelevalta kuin edellisellä viikolla? Miksi ekat deitit menevät todella hyvin, mutta toisilla innostus on hävinnyt? Miksi inhoat omaa naamaasi, vaikka juuri viime viikolla olosi oli hehkeä kuin Afroditella? Älä enää ihmettele!

Seuraava askel nimittäin on se, että rupeaa suunnittelemaan tekemisiään ja asioitaan kuukaudenkierron mukaan. Talvi ja syksy ovat introverttiaikaa ja kevät ja kesä ekstroverttiaikaa. Luovat projektit, taide, ihmisten tapaaminen, uusien harrastusten aloittaminen kannattaa sijoittaa kevääseen ja kesään. Kesä on parasta aikaa deittailla, esiintyä ja käydä vaikka työhaastattelussa. Silloin hehkuu ja on parhaimmillaan. Syksy ja talvi ovat rauhoittumisen, itsensä hoidon ja hemmottelun aikaa. Silloin kannattaa meditoida, reflektoida, tuntea tunteita ja antaa itselleen armoa.

Suosittelen kalenteria erityisesti, jos on ongelmia mielialan kanssa. Osasin ennenkin toki yhdistää mielialojen muutokset esimerkiksi PMS:ään, mutta nyt tiedän täsmälleen, missä kierron vaiheessa menen ja mitä odottaa. Siksi tiedän, että sinä yhtenä päivänä, kun minulla on raivopäivä, minun ei kannata puhua ihmisille, jotka saavat minut ärsyyntymään. Niinä kahtena päivänä, kun minulla on ruma olo, en jää jumittamaan peilin eteen ja ahdista itseäni enempää. Tunnen, milloin ovulaatio tapahtuu. 

Mielialojen lisäksi ymmärrän nyt myös kehoani muutenkin, etenkin ihoani. Minulla on hormoniakne, ja nyt osaan hoitaa sitäkin paremmin. Teen kemiallista kuorintaa syksyllä ja talvella, ja sitten taas keväällä mekaanista kuorintaa. Osaan ajoittaa särkylääkkeiden syönnin tarpeeksi aikaiseen vaiheeseen, eivätkä kivut ehdi alkaa ja siksi ne eivät pääse yhtä pahaksi kuin ilman tätä tietoa. Tiedän, milloin minulla on menkkojen runsain päivä ja osaan varautua.

Kalenteri auttaa ymmärtämään itseään ja olemaan itselleen armollinen. Jos menen vaikkapa syksyn aikaan tapaamaan ystäviäni baariin, voin jo lähtiessä asennoitua niin, että nyt en ole se, joka tanssii pöydillä ja se on ihan ok. Voin kertoa kavereillenikin asiasta. Asioista ei tarvitse luopua, esimerkiksi olla sopimatta deittejä syksyyn tai talveen - voi vaan keksiä introverttiaikaan sopivaa tekemistä, esimerkiksi leffaillan.

On ihanaa, kun ymmärtää itseään näin paljon paremmin. Samalla suututtaa aivan älyttömästi, että tämä tieto on minulta ollut riistettynä 20 vuotta! Tästä pitäisi pitää jokaiselle lapselle kunnon koulutus ja menkkakalentereita tulisi myydä onnittelukorttien vieressä. Kehon tuntemuksista eri kuun vaiheessa pitäisi keskustella terveystiedon tunnilla. Ihan raivostuttavaa.

Kun minun kummitytölläni alkaa menkat, aion askarrella hänen kanssaan kuukautiskalenterin, leipoa kuukautiskakun ja käydä ostamassa juuri sopivan värisen kuukupin.