maanantai 22. toukokuuta 2017

#jokatytönoikeudet

Yksissä epävirallisissa juhlissa joku äijä kommentoi mun tissejä. Kommentti oli peruskauraa, "sul on hyvät tissit" (olen kirjoittanut tissikommenteista mm. täällä). Seuraava kommentti oli samanlainen, mutta kohteena olikin pyllyni. Tyyppi sanoi kommenttinsa kovaan ääneen, häpeilemättä. Muut naureskelivat. Sanoin sanojalle suoraan, että pitää turpansa kiinni, sillä minua ei yllättäen kiinnostanut hänen mielipiteensä vartalostani. Yritin kuitenkin olla semikohtelias, sillä tyyppi oli humalassa ja minulle vieras. En ihan ryhtynyt feministiseen paasaukseen, sillä uskon, että se olisi kaikunut kuuroille korville.

Seuraavaksi tyyppi kävikin sitten käsiksi - ei suoraan tisseihin sentään, mutta rupesi hivelemään käsivarttani. Tässä vaiheessa korotin ääntäni ja käskin häntä erittäin selkeästi olemaan koskematta minuun. Raivostuin sitten ja lopulta lähdin, sillä minulla ei ollut juhlissa enää hauskaa. Tuttu tarina aika monelle, eikö? Tämä on niin arkinen tapahtuma, että en edes jaksa enää kirjoittaa siitä. Tämä postaus koskeekin asian jälkipuintia.

Vähän myöhemmin keskustelin asiasta paikalla olleen miespuolisen kaverini kanssa. Hän ihmetteli, miksi raivostuin, sillä kyseinen urpohan vain "kehui" minua. Olin aivan järkyttynyt. Minun fiksuksi kuvittelemani, pitkäaikainen ystäväni oli sitä mieltä, että tissikommentit ovat kehuja! Pöyristyksestä hieman toivuttuani rupesin selittämään asiaa hänelle. Hänen näkemyksensä kuitenkin oli, että koska hän nauttii ulkonäköön kohdistuvista kommenteista, ne ovat kaikille kehuja. Yritin selittää, että ensinnäkään hän ei voi yleistää omia tuntemuksiaan koskemaan kaikkia, ja toiseksi on eri asia saada ulkonäkökommentteja miehenä kuin naisena. Kun tulen vieraaseen paikkaan istumaan iltaa vieraassa seurassa ja olen vielä erikseen pukeutunut mahdollisimman rennosti huppariin (jotta saisin olla rauhassa ja viestittäisin, että olen tullut tänne rentoutumaan), niin haluaisin joskus, että siihen tilaan tulisin minä eikä minun ulkonäköni. Miehen ulkonäön kommentointi on miehelle extraa, sillä hänet nähdään ensisijaisesti ihmisenä. Minulle ulkonäön kommentointi, ainakin tuollainen limainen siis, on ensinnäkin ihan jokapäiväistä ja toiseksi todella arvottavaa: kommentoija kuvittelee, että hänellä on valta julkistaa mielipiteensä minun ulkonäöstäni ja minun pitää siinä sitten kuunnella tuomiota ja olla vielä kiitollinen. Ei kiinnosta.


Kuvat eivät ehkä ihan suoranaisesti liity tekstiin, mutta pelkkä teksti on niin tylsää! Kävimme ottamassa kuvia Roihuvuoren kirsikkapuutarhassa. Niistä tuli aika kivoja. Plus niistä välittyy tyttöenergia ja girls unite -asenne, joten ehkä ne sittenkin liittyvät.
Kun avauduin tästä, ystäväni julisti minun olevan väärässä. Sanoin, että hän ei voi ikinä tietää, miltä naisena oleminen tuntuu, koska hän ei joudu taistelemaan maailmassa jatkuvasti siitä, että hänen äänensä kuultaisiin. Olin silti kuulemma vieläkin väärässä: hän voi tietää, miltä naisesta tuntuu, koska hän on niin empaattinen (:D). Hän siis tietää täsmälleen miltä minustakin tuntuu, ja halleluja, pyhä mies oli tullut kertomaan, että tuntemukseni ovat ihan vääriä.

Tässä vaiheessa korvistani tuli ihan varmasti jo savua, mutta toisaalta jotenkin ymmärsin ystävääni. Olin itsekin kuvitellut aikaisemmin, että kun vaan kuuntelee toista ja yrittää eläytyä, voi tietää tai ainakin kuvitella, miltä hänestä tuntuu. Olin ajatellut, että muut kyllä voivat ymmärtää minua ja että ymmärtämättömyys johtuu vain yrityksen puutteesta. Ajattelin, että kun tarpeeksi kuuntelee ja tutkii asiaa, voi kuvitella, miltä esimerkiksi tuntuu olla köyhä tai vaikkapa maahanmuuttaja. Ajattelin, että kun kerron, miten meillä ei lapsena ollut rahaa ruokaan, muut ymmärtävät sen, jos tarpeeksi eläytyvät tilanteeseen. Kuvittelin, että kun luin maahanmuuttajien kielikokeiden sydäntäsärkeviä esseitä, voin tietää, miltä heistä tuntuu olla rasismin ja syrjinnän kohteena. Mielestäni asia oli vain tahdosta kiinni, ja ymmärtämättömät olivat vain välinpitämättömiä.



Tämä kaikki muuttui kuitenkin viime kesänä, kun jouduin seksuaalisen väkivallan uhriksi. Sitä ennen olin tutkinut asiaa, sillä olenhan kiinnostunut tasa-arvosta ja feminismistä. Vaikka olin lukenut lukemattomia kertomuksia ja keskustellut monien raiskauksesta selvinneiden kanssa, en voinut ymmärtää, miksi uhrit eivät vie asiaa eteenpäin ja tuntevat tapahtumasta häpeää. Mielestäni oli suorastaan uhrin velvollisuus mennä poliisille, ja kuvittelin, että uhreille vain pitää kertoa tämä. Että hei, ei se ollut sun vika, mene nyt sinne poliisille. Ei kukaan syytä sua, se oli raiskaajan päätös, et olisi voinut tehdä mitään ja niin edespäin.

Sitten se uhri olinkin minä, eikä mikään ole koskaan kääntänyt maailmaani niin päälaelleen. Vaikka olin lukenut häpeästä ja itsesyytöksistä, en välttynyt niiltä. Joka kerta, kun poliisi soitti, olisin vain halunnut perua koko jutun. Vaikka miten järjellä tiesin, että syy ei ole minun, tunsin hirveää syyllisyyttä siitä, kun tekijä saatiin kiinni ja poliisi kertoi minulle, miten pahoillaan tekijä on. Pohdin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Poliisin kyselyt hameeni pituudesta (teknisten seikkojen vuoksi!) ja siitä, kuinka paljon olin juonut (jotta saadaan kokonaiskuva tilanteesta!), eivät aiheuttaneet raivoa poliisia kohtaan vaan ahdistusta ja itsesyytöksiä. Tiedostin koko ajan, miten kliseisesti käyttäydyin ja miten vääriä ajatukseni olivat, mutta en saanut niitä estettyä. Kiltin tytön kasvatus pyrki esiin ja halusin sääliä tekijää. Mietin koko ajan, että olinko minä tässä väärässä? Oliko koko juttua koskaan edes tapahtunut? Olinko keksinyt asian?

Kun ystäväni yrittivät lohduttaa minua, heidän sanansa tuntuivat tyhjiltä. Vasta soitettuani Tukinaiseen ja saatuani vertaistukea pystyin käsittelemään koko asiaa. Tajusin, että vaikka miten olin kuvitellut tietäväni, miltä seksuaalisen väkivallan uhrista tuntuu, en tiennyt mitään. Siksi itse tapahtuma ei järisyttänyt maailmaani, vaan se, että kuvitelmani toisten ymmärtämisestä romahtivat. Lady Gaga ei olisi voinut laulaa osuvammin biisissään Til it happens to you:


En ole kertonut tästä täällä blogissa, vaikka olisin halunnut heti kirjoittaa asiasta. Se tuntui liian raskaalta aiheelta. Lisäksi poliisi kielsi minua, ja uhkasi jopa kunnianloukkauksella, vaikka sanoin, etten mainitse tekijästä mitään enkä paikkaa tai aikaa. Lisäahdistusta aiheutti vielä se, että minua syytettiin lievästä pahoinpitelystä, koska tappelin vastaan. Mutta kirjoitan tästä koko prosessista ehkä myöhemmin, nyt palataan takaisin ystävääni.



Koska halusin, että fiksu ystäväni voisi alkaa ajatella asiaa oikeasti toistenkin kannalta ja että hän voisi oivaltaa saman asian, minkä minäkin, kerroin hänelle oivalluksesta ja siihen johtaneista tapahtumista. Ajattelin, että ehkä hän sitten ymmärtää. Kerroin tarinani melkein itku kurkussa. Hänen vastauksensa oli kaiken huippu. Hän sanoi, että vaikka minä ymmärsin seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutumisen vasta kohteeksi jouduttuani, hän ymmärtää sen ilmankin. Hän on ehkä vaan sitten empaattisempi ihminen kuin minä.

Tämä oli varmasti ainoa kerta, kun minua on oikeasti loukattu väittelyssä. Minulle tuli niin paha mieli, etten vain pystynyt jatkamaan, haukuin ystäväni maailman typerimmäksi idiootiksi ja poistuin paikalta. Mielipiteeni ystävästäni muuttui melko perusteellisesti. Silti koitan ajatella, että ehkä hänkin joku päivä ymmärtää asian - toivottavasti vaan ei samalla tavalla kuin minä.



Loppujen lopuksi olen todella kiitollinen oppimastani. Se syventää käsitystäni siitä, että vähemmistöjen pitäisi antaa itse puhua enemmän ja määritellä se, mikä on heitä kunnioittavaa ja mikä ei. Olen toki kuulunut muutamaan vähemmistöön jo aiemmin, mutta yhtäkkinen siirtyminen sellaiseen siirsi ymmärryksenikin asiasta aivan uusiin mittasuhteisiin, kun asian näki kahdelta eri puolelta.

...

Sain haasteen osallistua Planin #jokatytönoikeudet-kampanjaan, jossa pyydettiin kertomaan somessa jostakin itselle tärkeästä oikeudesta, jonka tahtoisi koskevan jokaista. Pohdin pitkään, miten osallistuisin, ja ajattelin, että tämä kampanja on niin tärkeä, että sen yhteydessä haluan kertoa tämän tarinani, jota en ollut saanut kirjoitettua aiemmin. Jokatytön oikeudet -kampanjan tavoitteena on muuttaa maailmaa niin, että jokainen tyttö  voi

oppia, 
johtaa, 
päättää ja 
menestyä. 

Minun ensimmäinen jokatytön oikeuteni on, että jokaisen tytön pitäisi saada näkyä omana itsenään, ei pelkän ulkonäkönsä tai seksuaalisuutensa kautta. Tytöille pitäisi taata rauha törkeistä ulkonäkökommenteista ja seksuaaliselta ahdistelulta koulussa, töissä, kadulla ja vapaa-ajalla.

Toinen oikeuteni on se, että jokaisen tytön pitäisi saada oikeus koskemattomuuteen. Oikeasti, ensimmäinen ajatukseni oli, että tarvitseeko tätä edes kirjoittaa? Sitten kuitenkin huomasin, että en edes ollut tajunnut, miten normaaliksi seksuaalinen ahdistelu on arjessani muuttunut, ennen kuin viime kesän jälkeen herkistyin aiheelle uudelleen. Rintoihin tarttuminen, tanssilattialla perseen hinkkaaminen ja lähentely olivat mielessäni muuttuneet jo normaaliksi, sillä niitä tapahtuu niin usein. Yläkoulussa luokallamme olleet pojat tunkivat leirikoululla tyttöjen vuorolla saunaan tirkistelemään, mutta opettajat kuittasivat tapahtuman lausahduksella "pojat ovat poikia". Samat pojat ahdistivat porukalla tyttöjä nurkkaan ja nostivat heidän hameitaan, mutta opettajat eivät tehneet mitään. Kun opettajat kuittaavat tilanteen normaaliksi, se muuttuu sellaiseksi myös lasten silmissä. Ehkä siksi en ollut tajunnut, että kaikki minuun luvattomasti koskeminen on seksuaalista ahdistelua.

Kolmas oikeuteni on se, että tytöt saavat itse sanoa, mikä on okei ja mikä ei ole. En kaipaa enää yhtään mansplainaajaa tai "empaattista" kaveria kertomaan minulle, että tunteeni tai ajatukseni jostakin näin henkilökohtaisesta asiasta ovat vääriä. Vaikka yhä olenkin vielä tämän ystäväni ystävä, en halua enää keskustella hänen kanssaan aiheesta. Keskustella voisin, jos toinen olisi oikeasti kuuntelevalla asenteella ja hyväksyisi sen, että minä olen tämän aiheen asiantuntija ja että parhaansa hän tekee asian eteen, kun kysyy kysymyksiä eikä jaa omia, sivistymättömiä ajatuksiaan.

Minkälaisia ovat teidän #jokatytönoikeudet?

tiistai 2. toukokuuta 2017

Päivä 3

Voi taivas, mua ei ole tehty tällaisiin haasteisiin. Heti kun tuli vappu ja vähän vapaata, unohdin kokonaan koko homman. Päätin kuitenkin helpottaa elämääni, ja keksin, että teen tän haasteen kyllä 15 päivänä, mutta niiden ei tarvitse olla peräkkäisiä päiviä. Kirjoitan siis silloin kun muistan ottaa kuvia ja kirjoittaa.

Tosin en kyllä tänäänkään muistanut ottaa paljoa kuvia, joten se siitä panostuksesta. Kerron tässä nyt kuitenkin jotenkin päivästäni.

Päivä 3, asu ja tukka:



Olin vähän poikki, joten tukka sai olla sellainen, kuin se herätessä oli. Vaatteiksi heitin päälle ekat mustat asiat, jotka löysin, mutta en halunnut näyttää ihan vappuhulinoitsijalta, joten heitin päälle viininpunaisen liivihommelin hämäykseksi.

Päivä 3, aamu:

Tänä aamuna Viliäkin väsytti, joten sain hetken makoilla sängyssä herätyskellon soitua. Yleensähän Vili päivystää mun naaman vieressä, ja heti kun osoitan heräämisen merkkejä, se tulee pussaamaan ja vaatimaan pihalle pääsyä.

Makoillessani katsoin, mitä siskot olivat jutelleet. Sekopää on menossa luovuttamaan verta, vaikka verivarasto näyttikin näin hyvältä: 


Itse en voi verta luovuttaa anemian vuoksi, enkä nykyään kai kuulemma syövänkään takia, vaikkei sitä lääkärit mulle kertoneet. Pelkään piikkejä, joten olen ihan tyytyväinen. Veriryhmäni on O-, joten verenluovutus olisi kai muuten aika pakollista, sillä O- on siitä erikoinen veriryhmä, että sitä voi antaa kaikille. Toisaalta taas veriryhmänä se on aika paska, sillä O-:lle kelpaa vain O-.

Päivä 3, ruoat:

Söin vähän huonosti tänään. Aamulla join pelkkää kahvia. Lounaalla kävin Döner Harjussa Somen ihanimman muijan kanssa, joka oli käymässä Helsingissä. Oli hyvää! Lounashetki oli myös päivän paras juttu.


Iltapäivällä söin juustoleipää ja illalla pastaa peston kanssa. 

Päivä 3, päivän paras juttu:

No paras juttu oli tuo lounashetki ja SIMin näkeminen, mutta hyvänä kakkosena tuli siskoni video, jossa hän esittelee Harry Potterista inspiroitunutta sisustustaan ja siihen liittyviä DIY-juttuja. On kiva nähdä, että hän jaksaa tehdä kaikenlaisia kivuuksia.

 

Päivä 3, päivä:

Naureskelin tyhjänpäiväisille jutuille ja kärsin hammaskivusta. Tässä hauska kyltti marssilta tieteen vuoksi:


Päivä 3, ilta: 

Päivä oli vähän kurja ihanasta lounaasta huolimatta, sillä kärsin tosiaan hammaskivusta (paikka lohkesi!) ja lyhyen loman jälkeisestä ankeasta paluusta töihin. Onneksi on Vili, joka parantaa surkeimmankin fiiliksen.


 Tällaisia hieman väsyneitä fiiliksiä tänne!


perjantai 28. huhtikuuta 2017

Päivä 2

Eihän tästä mitään tullut, toinen postaus vasta ja sekin on myöhässä. Sinnikkäästi silti eteenpäin. Korvaukseksi teille aamunaama ratikassa ja kesän paras jätskivinkki.

Päivä 2, aamu: 

Jouduin lähtemään äkkiä kotoa, koska siskoni oli unohtanut tärkeän muistitikun meille ja minun piti toimia kuriirina. Lähdin peiliin katsomatta ratikkaan ja huomasin vasta istuessani näyttäväni tältä. 


Päivä 2, ruoat:

Aamupalan ehdin kuitenkin syömään, sillä asetan ruoan aina ulkonäön eteen, ja se sisälsi juustopaahtoleivät ja kahvia. Juusto oli loppumassa joten viipaleni ovat säälittävää silkkoa. Kahvikuppi kuitenkin parasta A-luokkaa.


Lounaaksi hotkin pienessä kiireessä banaania, maustamatonta jogurttia ja appelsiinimehua siskoni luona. Päivälliseksi söin loput vihannespullat ja vihanneksia. Illansuussa leivoimme toisen siskoni kanssa porkkanakakkua ja maistelimme jätskejä.

Porkkanakakkua söinkin sitten monta palaa. Nam. Aikaisemmin en voinut kuvitellakaan, että mikään kakku, missä on PORKKANAA, olisi hyvää, mutta pari vuotta sitten maistoin äMMän isosiskon tekemää porkkanakakkua ja meinasin kuolla. Kysyin ohjetta ja sainkin sen. Ohje on Kermaruusu-blogista ja sen löytää täältä. Suosittelen tekemään ja jos oikein haluatte irrotella, käyttäkää margariinin tilalla voita. Ette ole ikinä syöneet mitään yhtä hyvää. Ja kakku pitää ehdottomasti syödä vähän lämpimänä!

Päivä 2, asu ja tukka: 

En oikein ehtinyt miettimään asua, joten yritin naamioida sen faktan, että päälläni on lökärit, tällaisella asiallisella poolopaidalla. Tukkani ei oikein suostunut rauhoittumaan aamusta paljoa. Kuvassa näette myös albiinohuuleni. 


Päivä 2, päivä:

Päivällä huomasin, että anarkia on puolitettu.


Lisäksi kävimme Sekopään kanssa etsimässä hänelle ylppärimekkoa. Löysimmekin sellaisen Garagelandista! En spoilaa mekkoa sen enempää, mutta kerron, että siinä on kellohelmat <3 Garagelandissa on muuten ihan mahtava palvelu, suosittelen. Lisäksi siellä on tunnelmaa ja Stop Staringin mekkoja. 

Päivä 2, paras asia:

Meillä on pienimmän siskoni Sammakkoprinsessan kanssa joka torstai treffit, joilla teemme jotain yhdessä. Eilen kävimme kirjastossa lainaamassa runokirjoja. Luemme molemmat kirjat ja keskustelemme niistä sitten. Valitsimme Aleksis Kiven Sydämeni laulu -kokoelman ja Henriikka Tavin Esim. Esan. Lisäksi innostuin lainaamaan kaikenlaisia eteen sattuneita teoksia.


Meillä on lisäksi jätskinmaistelukerho, jossa maistelemme uutuusjätskejä ja arvioimme niitä. Oletteko huomanneet, että legendaariset Pirkka Amppari- ja Murkku-jätskit ovat saaneet kavereita? Totta se on! Nyt kaikki K-kauppoihin! Uudet maut ovat Leppis ja Koppis. Leppis on mansikka-salmiakin makuinen ja Koppis kola-päärynä. Nam. Suosittelen.

Tykkään enemmän mehujätskeistä, sillä mielestäni suklaa ja muu makea kuuluu karkkeihin ja ehkä purkkijäätelöihin, mutta tikkujätskin tehtävä on olla raikas. 



Päivä 2, ilta:

Laitoin curryn seuraavaa päivää varten muhimaan. Tässä öljy ja mausteet.


Siinä torstaini. Perjantain fiilikset saatte ehkä illalla tai sitten huomenaamulla. Katsotaan.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Päivä 1

Jaahas, optimistiset haaveeni siitä, että ehkä saan saatettua tämän haasteen kunnialla loppuun, karisivat kyllä tässä heti ekana päivänä, kun en muistanut koko haastetta. Hetken aikaa töissä kyllä muistin ja otin asustani kuvan, mutta esim. ruoat jäivät kokonaan kuvaamatta. En kyllä tajua kahvikuppikuvia noin muutenkaan, mutta silti.

Koska olen kuitenkin luova ihminen, hoidan teille kaikki kuvat vaikka väkisin. Tokana päivänä yritän parantaa.

Päivä 1, ruoat:


Ai että olen taitava! Jäljittelin kahvikuppinikin viimosen päälle.

Aamulla join vain kahvia, koska kaapissa ei ollut mitään syötävää. Yleensä syön aina aamupalan. Tänään ei myöskään ollut yhtään soijamaitoa, joten jouduin ottamaan mieheni maitoa (tavallista), ja se maistui aika pahalta, kun ei ole tottunut. Vähän hapantuneelta.

Kahdeltatoista tulin takaisin kotiin kaupan kautta. Kävin hakemassa jotain vihannespullia ja ranskalaisia, koska laiskotti. Vihannespullat olivat muuten aika hyviä, ne olivat jotakin uusia. Merkki taisi olla Kylmänen? Söin niitä ja pakastevihanneksia.

Neljän aikaan söin pikaisesti juustoleipää ja kahvia. Kahvi maistui paremmalta, sillä olin hakenut mantelimaitoa kaupasta.

Illalla tulimme teatterista kotiin ja oli hirveä nälkä, joten hain Hesestä hampsan ja vettä.

Päivä 1, tukka ja asu:

Päivän tukka oli sekainen letti, koska etutukka oli likainen. Asu oli vähän tylsä, koska aamulla tuli kiire.


Päivä 1, päivän paras juttu:

Kävin katsomassa (uudelleen) Kallion lukion Lento-musikaalin Savoy-teatterissa. Otin siskoni ja mieheni mukaan. Oli kyllä hieno esitys! Uskomatonta, miten taitavia nykynuoret ovat (lukekaa
mummoäänellä tämä).


Päivä 1, aamu, päivä ja ilta: 

Aamun fiilikset voitte katsoa päivän asu -kuvasta. Päivällä ennen musikaalia hengasin siskojeni kanssa ja he ylistivät minua tällaisin sanoin:

video

Tilannetta ei suunniteltu, vaan yritin kuvata Snapchattiin videota siskojeni lasien sovituksesta. Olin myös vaihtanut vaatteet iltaa varten, joten siitä eri paita.

Tässä puolestaan sitten illan fiilikset:


No ihan kunnialla tästä näemmä selvittiin. Katsotaan, miten huominen menee. Öitä!