Pessimistinen anarkisti

Mut varmaan tunnetaan optimistina, ja sellainen koen perusluonteeltani ehkä olevanikin. En ole kuitenkaan väkisin positiivinen - jos sun paras kaveri kuolee, en tule kehottamaan, että tilanteesta pitäisi etsiä hopeareunaa. Jotkut tilanteet vaan on perseestä, eikä niitä voi hymyilemällä kyynelten läpi muuttaa.

Mutta mä olen kyllä se ihminen, joka kohtaa jonkin hirvittävän asian, mutta ei menetä uskoansa siihen, että joskus vielä hymyilyttäisi. Sillä tavalla tosiaan olen optimisti. Toisaalta sitten taas en ajattele, että asiat aina menisi parhain. Uskon, että jokaiseen tilanteeseen täytyy vain sopeutua ja vaikka muuttaa strategiaa lennosta. Ja tässä olen realisti, tai oikeastaan jopa pessimisti: varaudun joka tilanteessa miljoonaan eri skenarioon päässäni. Tässä näkyy ehkä luonteeni lisäksi traumataustani, ja niitä taas on vaikea erottaa - tässä on melko klassinen kumpi oli ensin -tilanne.

Olen pessimistinen anarkisti

Pessimistinen puoleni tulee eniten ilmi siitä, miten yleensä odotan muiden ihmisten tuottavan pettymyksen. Tämän takia esimerkiksi nimitän itseäni pessimistisesti anarkistiksi: uskon, että aate toimisi, jos kaikki ihmiset olisivat samanlaisia kuin minä. Todellisuudessa en usko, että mikään ideologia toimii täydellisesti, koska on olemassa niin paljon erilaisia ihmisiä.


Se, että ihmiset tuottavat minulle pettymyksen ja ajattelevat itseään, on kuitenkin mielestäni hyvä juttu. Itsekin pyrin ensisijaisesti ajattelemaan itseäni (muutamalla poikkeuksella, esimerkiksi siskojeni kohdalla). Suurin valaistukseni elämässä on se, että kukaan tässä maailmassa ei ole minua varten olemassa. Kun tajusin tämän, vapauduin. Nuorempana pitkään odotin jotain, en tiedä mitä, ja ajattelin, että joku ihminen pelastaa minut. Joskus kymmenisen vuotta sitten koin kuitenkin herätyksen, joka tosiaan mullisti maailmani. Sen jälkeen olen ollut oma ritarini, oma pelastajani ja samaan aikaan se oma prinsessani siellä tornissa. Olen pelastanut itse itseni ja jatkan sitä edelleen joka päivä.

Ole oma jumalattaresi

Tämä ajatus voi kuulostaa pessimistiseltä, mutta se on juuri äärimmäisen optimistinen. Se tappoi kokonaan katkeruuteni muita kohtaan ja sen olon, että maailma on jotain minulle velkaa. Tärkein osa ajatusmaailmaa on se, että kaikki avaimet ovat minun omissa käsissäni, eikä minun tarvitse odotella tai anella yhtään ketään muuta. Se myös vapauttaa muut ihmiset ympäriltäni, sillä en odota keneltäkään mitään. Otan kyllä vastaan asioita, kuten seuraa, seikkailua, rakkautta ja yhteisiä asioita, mutta en vaadi tai odota niitä keneltäkään, mikä tekee niistä aina iloisia asioita.

Toki tässä, kuten kaikessa muussakin asiassa elämässä, on kääntöpuolensa. En oikein anna muille mahdollisuutta auttaa minua, koska hoidan kaikki omat asiani itse parhaiten, mikä tekee minusta ehkä liian kovan ja saa joskus läheisteni tuntemaan olonsa riittämättömäksi. Minun on vaikea tuntea asioita ja myöntää, että olen haavoittuvainen. Mutta tämän eteen teen töitä ja uskon kyllä, että olen hiukan jopa edennyt asiassa.

Ystäviltäni olen saanut sellaista palautetta, että ehkä olenkin onnistunut pehmittämään itseäni. Tämä on hyvä, koska kova rikkoontuu helpommin kuin pehmeä, joten ehkä olenkin koko ajan tehnyt itsestäni jotain lasiveistosta.

Sielunsiskoja

Huomasin yhden jännän asian. Elämässäni on ollut muutamia ihmisiä, joita kohtaan olen tuntenut heti jonkinlaista sielunyhteyttä. Olen heti tapaamisen hetkellä tiennyt, että tässä on minun ihmiseni, ja se on osoittautunut todeksi. Osa näistä ihmisistä on elämässäni isommin tai pienemmin nytkin, mutta jokainen kohtaaminen on jättänyt jonkinlaisen jäljen mieleeni.

Pitkään luulin tässä olevan kyse jostakin yliluonnollisesta, mutta nyt olen tajunnut, mistä ilmiö johtuu. Valaistuminen iski nähdessäni sen superkliseisen sitaatin, jonka lausujaa en edes tiedä enkä jaksa googlata, mutta se meni jotenkin näin: "We are all searching for someone whose demons play well with ours." Jokin minussa oleva tunnistaa ihmisen, joka on joko sisareni, eli käynyt saman läpi kuin minkä minä, tai sitten päinvastaisen eli vastakappaleen, joka kaipaa minunlaistani ihmistä.

Minä ja Baby Doll eli Aleksandra joskus vuooosia sitten, kun perustimme tämän blogin

Tämähän on todella vaarallista. Jos on kokenut traumoja, helposti voi lähteä toistamaan sitä samaa etsimällä pahantekijänsä kaltaisia ystäviä tai kumppaneita. Onneksi minussa ei ole ollenkaan tätä vikaa, vaan kavahdan heti aggressiivisia tai liian lipeviä piirteitä ihmisissä, koska ne voivat kertoa narsismista. En voi sietää ollenkaan tällaisia ihmisiä. Uskon, että jokin minussa myös tunnistaa pienistä merkeistä tällaiset ihmiset ja tunnen heitä kohtaan vastenmielisyyttä. Usein narsistiset ihmiset myös heti inhoavat minua, sillä he aistivat minussa haastetta - mikä on erinomainen juttu. Annan teille ihan ohiksena hyvän vinkin: jos joku kehuu sinua hirveästi heti, se on red flag. Peräänny tai ainakin testaile tyyppiä.

Pystyn ystävystymään myös muihin ihmisiin toki. Usein esimerkiksi työ- ja opiskelukavereihin syntyy tällainen yhdessä hengailun kautta muodostunut ystävyyssuhde, joka voi olla paljon terveempi kuin yhteisten traumojen kautta bondaaminen. Mutta sen muodostamiseen ei koekaan niin voimakasta mielenkiintoa ja näitä ihmisiä ei ajattele niin paljon, kun heistä on erossa.

Koen hullaantumista näihin tiettyihin minun ihmisiini. Se ei ole mitään romanttista, mikä on jostain syystä ainoa hullaantumisen muoto, minkä monet ymmärtävät. Se on kyllä hyvin lähellä ihastumista, mutta siitä puuttuu romanttiset ja seksuaaliset elementit kokonaan. Innostun jostain ihmisestä, samoin kuin asioista ja projekteistakin. Tämä hullaantuminen kulkee usein samaa kaavaa kuin jokin parisuhde kulkisi: innostumisvaihe kestää jonkin aikaa, sitten tulee konflikteja ja lopulta suhde tasaantuu tai erotaan.

Minä ja Aleksandra nyt <3

Itse olen aika uskollinen ja anteeksiantava ihminen, ja siksi jos toinen osapuoli haluaa, suhde kyllä säilyy. Minulla ja Aleksandralla kävi niin, että konfliktivaihe oli tosi paha - olemme molemmat todella samanlaisia ihmisiä ja meillä on samat ongelmat. Kun sitten kuitenkin näimme toisemme Karmarockissa sattumalta parin vuoden riidan jälkeen, kohtaaminen oli kuin jostakin romanttisesta elokuvasta: katseemme kohtasivat, juoksimme toistemme luokse ja halasimme ja itkimme varmaan kymmenen minuuttia. SIIRAPPISTA, tiedän. Ällöttää melkein kirjoittaakin!

Nyt olemme Aleksandran kanssa kehittäneet kaikenlaisia yhteisiä projekteja jälleen ja viettäneet paljon aikaa yhdessä. Se on ollut todella terapeuttista, sillä voimme puhua ihan kaikesta. Saattaa olla, että tulee taas kausia, kun emme hengaile näin paljon yhdessä ja sekin on ok. Tiedämme, että toinen on aina jossain ja ainakin puhelun päässä.

Samalla tavalla kuin jälleennäkemisemme oli siirappista, oli eromme vaikea. On todella ahdistavaa, että tässä maailmassa pyöritään niin paljon romanttisen rakkauden ympärillä, että kun eroaakin ystävästä, ei ole olemassa mitään toimimisen kaavaa. Siihen eroon ei saa ymmärrystä muilta. Ja kuitenkin se oli vähintään yhtä paha ja vaikea paikka kuin ero parisuhteesta - jopa pahempi. Ystävyyssuhteen pitäisi kuitenkin todennäköisyyksien mukaan olla pidempi kuin parisuhteen! Se ei kaadu siihen, jos toisella on muita ystäviä tai ei aina hirveästi aikaa. Mielestäni pitäisi olla ystäväterapiaa ja paljon kaikenlaisia juttuja naistenlehdissä siitä, miten parantaa ystävyyssuhdettaan.

Aleksandrassa näen kaltaisen huolehtijan ja siksi tunnemme sielunsiskoutta. Kaikkien kanssa näin ei kuitenkaan ole, vaan nyt, kun olen havahtunut siihen, että jotkut ihmiset saavat minussa aikaan tietyn reaktion, olen alkanut analysoimaan sitä. Aluksi heti peräännyin, kun koin tätä fiilistä, sillä olen oppinut, että aika usein tällaiset jostain selkärangasta tulevat toimintatavat ovat opittuja ja usein minulle itselleni haitallisia. Nyt yritän pikkuhiljaa antaa itseni altistua tunteille ja olen huomannut, että ne eivät aina olekaan pahasta.

Yhden seikan olen ainakin huomannut: huomattavan monella näistä tyypeistä, joista olen välittömästi pitänyt, on äitiongelmia. Jaiks. Olen henkisesti äiti! :O

Tulitukka

Jaahas, osa sen arvasi, että mulle tulee tulitukka! Instagramissa siis kun asiaa arvuuteltiin. Siitä tuli niin hieno, että oon ihan ihmeissäni. Sekopää värjäsi ja Hermans Amazing antoi värit, kiitos niistä <3 Sain hieman konsultaatioapua ja yhdessä päädyttiin kolmeen väriin, joita myös hieman sekoittelin. 

Värit olivat oranssiin taittava punainen Mary, tummanpunainen Scarlett ja keltainen Daisy. 

Arvasin itsekin, että ihan pelkkä kuparinpunainen ei päässäni kauaa selviä, ja oikeassa olin. Olen värjäillyt tukkaa aina välillä hieman tummemmaksi punaiseksi erilaisilla poispeseytyvillä hoitoaineilla. Nyt hieman tummempi sävy saatiin aikaiseksi Scarlettin ja Maryn sekoituksella. Blondaamaan en viitsinyt tukkaa enää lähteä, joten värjäsin keltaisella blondeja pidennyksiä ja kiinnitin ne omaan päähän.

Nämä shokkivärithän lähinnä hoitavat hiusta, joten vahingoittumista ei niiden kanssa tarvitse pelätä. Pahinta on se blondaaminen ja siksi minunkin latvani katkeilevat. 

Tosiaan tukka oli niin mahtava, että se suorastaan huusi kreppausta. Rakastan sitä, miltä tukkani näyttää krepattuna! Tulee fiilis, että näyttää coolilta, vaikka olisi ihan rähjäinen muuten. Tämän vuoksi harkitsenkin PERMANENTTIA! Uhka vai mahdollisuus? Puhukaa minut pois siitä!

Katsokaa nyt, jopa otsatukkani näyttää coolilta näin.

Mitä sanotte, onko tulitukka hitti vai huti?

Mun koti

Kodissani on keittiö, joka toimii testinä. Jos kutsun jonkun vieraan, jonka luonteesta en ole ihan varma, kysyn, mitä mieltä hän on keittiöstäni.

Jos hän tykkää keittiöstä, ja vaikuttaa aidolta, hänellä on hyvä maku (vaikka itse sanonkin, olen aika hyvä huomaamaan, ovatko ihmiset aitoja). Usein keittiöstä pitävät ovat myös persoonaltaan kivoja: he arvostavat persoonallisuutta, ovat ehkä itsekin mielenkiintoisia eivätkä niin turhantärkeitä.

Jos hän ei pidä keittiöstä, hänellä on huono maku, mutta kunnioitan häntä siksi, että hän uskaltaa sanoa, ettei pidä jostakin (kun sitä kysytään, toim. huom.!).

Jos taas hän väittää pitävänsä, mutta ei selvästikään pidä, hän saa lähteä. Huono maku ja pelkuruus? Ei kiitos!

Keittiöni on alkuperäisessä kunnossa ja rakastan sitä. 

Tämä testi saattaa kuulostaa aika rajulta jollekin kiltimmälle lukijalle, mutta vannon, että olen harkinnut asiaa tarkkaan. Aluksi en luottanut omaan fiilikseeni, ja katselin pitempään niitäkin, jotka eivät keittiötestiä läpäisseet. SE OLI VIRHE. Empiirinen kokemukseni on, että kaikki nämä, joista tuli huono fiilis, olivatkin ihan typeriä ja tuhlasin aikaani heihin.

Toinen testi on kylppärini. Sen pitäisi ehkä olla ensimmäinen, sillä se on ihan ensimmäinen asia, jonka ihmiset huomaavat, kun tulevat kotiini. Kylppärini ovea en saanut irti, mutta se on aika auki, ja oviaukosta astutaan suoraan kylpyammeeseen.

 

Tämä kummastuttaa melkein kaikkia. Mutta ne, jotka ovat innoissaan ja pitävät ideaa nerokkaana, ovat usein parhaita tyyppejä.

Myönnän, että tämä testihomma ei ole aivan 100-prosenttisen vedenpitävä - toki poikkeuksiakin varmaan voi olla. Toistaiseksi en ole sellaisia kohdannut, mutta kyllä minulta ymmärrystäkin löytyy.

Toisaalta nimittäin en luota vaistoihini täysin. Jos pidän jostakin tyypistä tosi paljon, se on epäilyttävää, sillä usein tällaiset ihmiset ovat jotenkin vioittuneita. Siinä ei ole mitään vikaa, sillä sellainen olen itsekin ja usein heidän kanssaan on enemmän ja syvempää keskusteltavaa - kukaan muu kuin hullussa ympäristössä kasvanut ei voi ymmärtää toista samanlaista. Mutta olen varuillani, sillä aina tällaiset ihmiset eivät ole kivoja. Varsinkin, jos joku on tehnyt ihmiselle jotakin pahaa, niin usein mieli pitää tuttuna ja mukavana tällaisten pahantekijöiden kaltaisia ihmisiä.

Miksi? No kysypä sitä. Sama käsittämätön ilmiö on siinä taustalla, että todella ärsyttävät mainokset toimivat. Sillä ei ole väliä, onko mainos jäänyt positiivisesti vai negatiivisesti mieleen, kunhan se jää: ihminen ostaa mieluummin tuttuja tuotteita kuin tuntemattomia, vaikka ne tutut olisivatkin jotain Pikku Nälkä -jogurtteja.

No joo, toistaiseksi en ole kohdannut ketään aivan mahdotonta. Ehkä, koska olen aika varuillani. Ja olen oikeasti huomannut, että on aika paljon mukaviakin ihmisiä olemassa! Ei nyt sellaisia, joiden haltuun laskisin henkeni, mutta sellaisia, jotka uskallan kutsua kotiini (ja tekemään varsinaista testiä!).

Ja koska tiedän, millaisessa romantiikkanormatiivisessa maailmassa elämme, laitan tähän loppuun vielä, että teksti ei koske mitään kumppaniehdokkaita, vaan ihan ihmisiä. Minua ärsyttää se, että tämä on usein oletus. Jos ette olettaneet sitä, niin hieno juttu! Jos taas oletitte, niin voitte pohtia, miksi.

Kuvissa on ihana siskoni Sekopää <3