lauantai 18. elokuuta 2018

Oodi PMS:lle

Minun piti tänään siivota, joten laitoin Chromecastin kautta telkkariin pyörimään siivousmusiikkilistan Youtubesta. Pysähdyin kuitenkin katsomaan Katy Perryn Roar-musiikkivideota (biisin ajatus on hyvä, mutta Katy on ihan mitäänsanomaton ja jättää minut ihan kylmäksi). Nyt kuitenkin katsoin kun Katy istui valtaistuimella ja manspreadasi oikein kunnolla. Aloin itkeä ja ajattelin että YOU GO GIRL, TAKE YOUR SPACE SIS!

Siitä tajusin, että nyt on taas se aika kuukaudesta. Täti Irma ei vielä tullut kylään, mutta hänen vähän pelottavampi siskonsa kyllä. Nyt mietitte, mikä maailmassa voisi olla pelottavampi kuin neljän päivän verenvuotofestit. Vastaus on Pirjo Marjatta-Sinikka eli PMS.


PMS ei ole pelottava minulle vaan muille, koska niiden aikana olen ihan hiton boss - kyllä, jopa normaalia enemmän. Sietääkin olla peloissaan. Saan asiat tehtyä. Kaikki ne vaikeat jutut, joita olen koko kuukauden lykännyt, saa Pirjo tehtyä. Joku on ollut minulle inhottava? Pirjo hoitaa. En ole saanut oikein rahaa takaisin jostain kaupasta? Pirjo järjestää. Se inhottava sähköposti, jonka minun piti kirjoittaa? Jätä se Pirjon huoleksi!


Kun tajusin, että niiden siunattujen päivien aikana kun Pirjo on kylässä, kukaan ei mahda minulle mitään, ryhdyin miettimään, miksi en olisi koko ajan hiukan Pirjo. Olen ottanut häneltä oppia jo muutaman vuoden ajan ja nyt olen aikalailla voittamaton suurimman osan ajasta. Jos kieltäydyn tai suutun jostakin asiasta, josta pitäisikin kieltäytyä tai suuttua, tunnen oloni tosi voimakkaaksi. Puolustan itseäni ja muita. Minua hiukan pelätään. Se ei aina ole huono asia.

On ihan käsittämätöntä, että PMS, hormonit ja menkat on nähty (ja jotkut näkevät yhä, miettikää!) syinä sille, miksi naiset eivät ole hyviä johtajia. Sitten taas hormonit miehillä - vau mikä juttu! Miesten hyvät johtajuustaidot ja menestyminen johtuvat tietenkin miesten testosteronin aiheuttamasta kilpailuvietistä, riskien ottamisesta ja aggressiivisuudetsa - samat ominaisuudet, jotka naisilla nähdään hysteriana ja ohimenevänä hormonimyrskynä.


Toki PMS:n aikana minua myös itkettää, kuten alun esimerkistä näkyy. Mutta miksi itkeminen olisi paha juttu? Minulla on vaikeuksia purkaa tunteitani kuukauden muina aikoina. PMS saa minut itkemään ehkä Taylor Swiftin Shake it off -videolle (tämä tapahtui) enkä osaa sanoa syytä tälle, mutta se puhdistaa. Itken varmasti myös asioita, jotka minun täytyy saada ulos. PMS saa minut antamaan koko muun kuukauden panttaamille tunteilleni tilaa. Olen varma, että se on terveellistä. Vai mitäs sanotte, onko parempi itkeä ja olla vihainen kerran kuussa vai ampua sata ihmistä ostoskeskuksessa tai koulussa? Niinpä.


Ehdotankin uudeksi maailmanlaajuiseksi käytännöksi, että kaikille maailman ihmisille määrätään PMS yleisen turvallisuuden vuoksi. Käytännössä siis miehille annetaan lääkkeitä, jotka matkivat naisten hormonitasoa PMS:n aikaan. Luulisi tämän olevan helppo keksintö, naisethan ovat vuosikymmeniä vetäneet jo hormoninappeja yhteisen edun vuoksi.


ps. Joku on väittänyt, että PMS on keksitty juttu. Mutta koska olen myös lukenut usean asiantuntijan sanomana, että e-pillereistä ei ole haittavaikutuksia, luotan mieluummin omiin kokemuksiini. Kaikilla ei ehkä ole PMS:ää, mutta minulla on. 

maanantai 30. heinäkuuta 2018

Miehet, kokeilkaa tyttöjen iltaa

Hei pojat, oletteko koskaan kokeilleet viettää tyttöjen iltaa? Ei, se ei ole vastine poikien illalle.* Se on jotain mullistavaa. Omasta mielestäni se on naisena olemisen paras asia, ja tasa-arvon nimissä aion nyt raottaa salaisuuden verhoa ja jakaa konseptin teidän kanssanne.
Kuvat on otettu tyttöjen illastamme, jonka saimme viettää Original Sokos Hotel Vaakuna Helsingissä (ei maksettua mainontaa, mutta yöpyminen oli ilmaista). Kirjoitan itse illasta vielä oman postauksensa, sillä silloin tapahtui kaikkea legendaarista!

Siis, tyttöjen ilta. Onko se skumppaa, hihitystä ja kaverit kihartamassa toistensa hiuksia? Kerrotaan poikaystävien toilailuista tai haukutaan miehiä? Kuunnellaan Girls just wanna have funia ja kokeillaan loputtomasti erilaisia vaatekertoja?

Minua ärsyttää suunnattomasti, kun niin maaginen kokemus litistetään tällaiseksi typeräksi vaaleanpunaiseksi hattaraksi - ainakin elokuvissa. Oikeasti tyttöjen illat ovat terveellisempiä kuin kuukauden annos terapiaa. Ehkä osa alun listauksesta pitääkin paikkansa, mutta se on pelkästään koko konseptin kuorrute.


Meidän tyttöjen illoissa vuodatetaan verta, hikeä ja kyyneliä. Ne ovat puhdistautumisriittejä, joita tarvitaan aika ajoin. Niissä käydään läpi kaikki mieltä painavat asiat eroista läheisen kuolemaan ja sairauksista rahaongelmiin. Mikään aihe ei ole liian raskas.



Toisaalta mikään asia ei myöskään ole liian kevyt. Keskustelu voi siirtyä masennuksesta mekkotilaukseen sekunneissa. Vitsit ovat yleensä todella väsyneitä ja yleensä vähintään seuraavana päivänä edellistä iltaa käsitellessä voi nauraa niin paljon, että pissaa vähän housuihinsa.



Kyllä, läpi käydään myös epäonnistuneet treffit ja parisuhdeongelmat, mutta ne eivät todellakaan ole niin isossa osassa keskustelua kuin miesten tekemät komediat antavat ymmärtää. Uskon, että tyttöjen iltoja vähätellään popkulttuurissa, koska niiden todellista voimaa pelätään. Eräs myytti nimittäin pitää paikkansa. Be afraid, be very afraid - jos kohtelet yhtä naista huonosti, sen saa tietää koko sisarkunta.

Kun asiat käy läpi ystävien kanssa, myös oma ajatus selkenee. Olen huomannut, että jokin iso ongelmani on ratkennut kuin itsestään tyttöjen illan jälkeen. Esimerkiksi eroni kanssa olin jahkaillut todella pitkään, mutta olin täydellisessä umpikujassa sen suhteen, miten toimia. Sitten tapahtui pullo viiniä ja ilta takapihalla Baby Dollin kanssa, ja jotenkin seuraavalla viikolla tiesin, mitä minun pitää tehdä. Vaikka emme olleet tulleet mihinkään ratkaisuun keskustellessamme eikä BD ollut lykännyt minua suuntaan tai toiseen, vaihtoehdot kirkastuivat mielessäni jotenkin automaattisesti. Vähän kuin se ilmiö, että aivot siirtävät nukkuessamme opiskellut asiat muistiin. Tässä oli tapahtunut jotakin samankaltaista.




Tyttöjen ilta on mystiikkaa. Se on vastaus kaikkeen. Sen tärkeyden todistaa muun muassa se, että ensimmäinen asia, jonka kontrolloivat tai väkivaltaiset miehet yleensä kieltävät, on ystävät.  Eikä ihme, sillä juuri keskusteluissa muiden kanssa huomaa, jos jokin on vialla esimerkiksi parisuhteessa. Siksi kannattaa ensinnäkin pitää tyttöjen illat säännöllisinä (suosittelisin kerran kuussa), koska silloin ei ehdi luisumaan epäterveeseen parisuhteeseen ennen kuin ystävät palauttavat sinut maan pinnalle. Uusissa parisuhteissa kannattaa testata miestä niin, että ilmoittaa menevänsä tyttöjen iltaan. Jos mies alkaa hankalaksi, mustasukkaiseksi tai kehittää riidan jostain muusta asiasta juuri ennen lähtöä, dumppaa se. Poikkeuksetta.

Syy siihen, miksi jotkut epävarmat säälittävät yksilöt pelkäävät tyttöjen iltaa ja ovat siitä mustasukkaisia, ei ole se, että tyttöjen illoissa iskettäisiin estottomasti miehiä ja pidettäisiin orgioita. Ei myöskään se, että naiset vihaisivat siellä yhdessä miehiä ja kehottaisivat toisiaan jättämään puolisoitaan. Se on se, että siellä saa ajatella ja keskustella vapaasti ja pohtia asioita ilman kontrollia. Ei ole sattumaa, että ensimmäisenä diktaattorit aina kieltävät torikeskustelut ja kokoontumiset. 




Eli: miehet, kokeiltaa tyttöjen iltaa. Jos haluatte päästä vauhtiin, voitte kokeilla sitä vaaleanpunaista skumppaa ja toistenne hiusten laittamista - tästä se lähtee. Parhaassa tapauksessa tilanne saattaa eskaloitua siihen, että itkette saunan lauteilla lapsuuttanne. Tämä on hyvä asia ja kuuluu prosessiin. Itkujen jälkeen veljet pyyhkivät kyyneleesi ja laittavat sinulle lisää ripsaria ja kertovat, että et näytä yhtään siltä, että olisit itkenyt. Sitten juodaan lisää skumppaa ja nauretaan ja ehkä baarissa pyydetään DJ:tä soittamaan Coco Jambo.

Siispä kaikki noitapiiriin! Puretaan murheemme isoksi pinoksi ja poltetaan ne yhdessä uhrialttarilla. Hyväksytään toisemme ja pidetään toisistamme huolta. Ja sitten voidaan yhdessä tanssia sitä Coco Jamboa. Tanssirinkiin voi ottaa muitakin tyyppejä mukaan väliaikaisesti, mutta muistakaa, mistä tässä illassa on kyse: ystävyydestä.

*Olen varma, että poikien illat ei ole yhtään vastaava konsepti. Muuten miesten itsemurhatilastot eivät olisi niin korkeita. Lisäksi minulla on sisäpiirin tietoa poikien illan kulusta, joten voin sanoa: ei vastaa ollenkaan. Siis kokeilkaa illanviettoa meidän tyyliin, lupaan, ettette kadu. 

perjantai 27. heinäkuuta 2018

Loppukesä 2018!

Tämä kesä on tuntunut tosi pitkältä! Varmaankin, koska se alkoi jo toukokuussa kovilla helteillä. Olen sitä leiriä, että helteet saisivat jo loppua - varmaankin siksi, että asun kuumassa kämpässä. Täällä on kuumempi kuin ulkona.

Kuvituksena tässä lisää kuvia Lontoon reissulta! Tajusin, että en ole järkännyt mitään perinteisiä kuvauksia siskojeni kanssa pitkään aikaan. Myöskään itsestäni en ole ottanut kuvia hetkeen. Miten kaikki ylilautalaiset nyt voivat syyttää minua narsismista??? Parasta korjata asia mahdollisimman pian.

Mutta iloinen olen kesän pituudesta. Elokuu on vielä edessä, ja kerrankin elämässäni se ei merkitse koulun alkua ja sitä varten valmistautumista. Minulla on kaikenlaista suunnitelmaa elokuulle, mutta koko kesän tärkein päivä on huomenna: Karmarock 2018 on täällä! Ja minulla ei ole korvatulehdusta!

Hyvä festarionneni johtuu varmaankin siitä, että olen pyhimys (St Ruki sivistymättömille)



Olen kyllä ollut kipeänä nytkin, mutta onneksi flunssa meni suurimmalta osalta ohi jo. Alkuviikosta oli niin tukalaa, kun oli samaan aikaan kuume ja valuva nenä, hirveä helle ja kamalat menkat. Hyvää siitä silti koitui se, että tylsyyksissäni tein ison ajatuskartan, jossa pohdin elämäni parhaita puolia ja tulevaisuutta. Tein myös päätöksiä sen suhteen, mihin haluan panostaa enemmän. Blogi oli sillä listalla, ja nyt koitan päivitellä tänne säännöllisesti ainakin jotain. Minulla on aina parempi fiilis, kun saan jakaa täällä teidän kanssanne ajatuksiani ja valokuviani. Jotkut kirjoittavat päiväkirjaa, toiset bujoa ja minä blogia - ajatukset ovat jotenkin selkeämmät ja järjestyksessä, kun välillä purkaa päänsä sisältöä tänne. Ja blogi antaa inspiraatiota myös itseni toteuttamiseen.

Viime vuonna tosiaan Karmarock jäi juhlimatta, koska minulla oli kova kuume ja lastentauti. Onko se joku tässä heinäkuussa, joka saa minut kipeäksi? Enivei, olen niin iloinen, että tänä vuonna pääsen taas Harjavaltaan. Olen kehunut täällä Karmarockia niin monta kertaa, että todetaan nyt vain lyhyesti, että jos et ole käynyt, tule huomenna - se on paras festari ikinä.

Tänä vuonna lähden juhlimaan siskoni kanssa. Olen yrittänyt häntä houkutella kuuntelemaan Maj Karmaa ja Maj Karman kauniita kuvia, mutta en vielä tiedä, miten onnistunut olen. Kai se selviää huomenna.




Olen tosiaan ollut koko kesän töissä, mutta se on silti tuntunut kesältä. Ehkä jopa enemmän tosiaan, kun elokuussa ei odota samalla tavalla työtaakkaa kuin ennen. Aikani Lushilla on kulunut kuin siivillä, ja nykyään saan nauttia uudesta tittelistä: olen päällikkö! PR-päällikkö! Tittelithän ei ole tärkeitä, mutta nyt voin sanoa, että olen tutkija ja päällikkö. Aika siistiä.


Elokuussa suunnitelmissa on mennä LPRHC-festeille, Jurmon saareen ja johonkin luontokohteeseen rauhoittumaan pariksi päiväksi. Minulle on kertynyt pari ilmaisyötä hotelliin, joten ajattelin lähteä Vilin kanssa jonnekin hienoihin maisemiin retriitille. Saa ehdottaa kohteita! 


Mitä varten isosiskot on, ellei ne saa kiusata pikkusiskojaan Sherlock-faniudesta? 
Pilka osui omaan nilkaan silti, sillä sain työkaverilta lahjaksi kirjan, jonka nimi on "My name is ______ and I'm a Cumberbitch" :D
Elokuuhun kuuluu myös uusi tatska-aika! Menemme Sekopään kanssa ottamaan muistotatskan Lontoon lomastamme. Meidän piti ottaa ne jo reissussa, mutta se osoittautui tosi hankalaksi. Siispä varasimme Suomessa ajan, mutta tatskat ovat saaneet inspiraationsa seikkailustamme. 



 Jee! Kuka muu on tulossa Karmarockiin? Tai LPRHC-festeille? Nähdään siellä!


tiistai 24. heinäkuuta 2018

Ruki, kirjailija

Mulle itselleni tuli varmaan suurimpana yllätyksenä, että aloin opiskella äidinkielen opettajaksi.

Opettaja sinänsä ei ole yllätys, sillä luin joskus hauskan tutkimuksen: jos lapsen vanhemmat ei ole koulutettuja, 90 % (noin, muistaakseni) todennäköisyydellä lapsi ei mene korkeakouluun. Jos se kuitenkin voittaa tilastot ja menee, siitä tulee todennäköisimmin opettaja. Miksi? Koska jokaiselle lapselle on tuttua opettajan työ. Ihminen tarvitsee esikuvia ja mallia, ja opettajasta on jokaisella monta mallia.

Tässä samalla kuvia keväiseltä Lontoon reissultani Sekopään kanssa. Meillä oli niin hauskaa ja teimme paljon kivoja juttuja, ja oikeastaan reissusta voisi varmaan tehdä omankin postauksensa, mutta en usko, että minulla on paljoa lisättävää niihin miljooniin reissupostauksiin Lontoosta. Minulle kivoin juttu reissussa oli nimittäin matkaseura ja meidän seikkailut, joita ei voi toistaa.


Mutta äidinkielen? En olisi uskonut. Vaikka voisi muuta luulla, en ole lainkaan luova. En pysty keksimään mitään uutta ja mulla ei ole ollenkaan mielikuvitusta. Sen takia Husky aina kirjoitti mun aineet peruskoulussa. Löysin kirjoittamisen ilon vasta yliopistossa. Tajusin, että en ehkä ole luova kirjoittaja tai tarinankeksijä, mutta osaan kirjoittaa hauskasti ja mielenkiintoisesti mulle tapahtuneista asioista. Osaan yhdistellä niitä oivaltavasti, mulla on loistava draaman taju ja koska en itse jaksa mitään tylsiä juttuja, kerron kaiken aina jännittävästi.





Hain opiskelemaan suomen kieltä, koska rakastuin kielioppiin lukiessani pääsykokeisiin. Hylkäsin kaikki muut pääsykokeet ja luin vain Suomen kielioppia (muistaakseni kirjan nimi). Pääsin sisälle heittämällä parin viikon lukemisella, niin paljon tykkäsin aiheesta. Äidinkielen opettajuuteni oli siis päähänpisto, sillä en ikinä ollut erityisen kiinnostunut aineesta koulussa. Hyvä päähänpisto, mutta päähänpisto kuitenkin.

Koska en ikinä ole ollut hyvä ainekirjoituksessa, en ikinä ollut ajatellut, että voisin kirjoittaa mitään. Aika moni on kuitenkin sanonut minulle, että minun pitäisi kirjoittaa kirja. Samalla tavalla minulle on sanottu, että minun pitäisi perustaa oma televisio-ohjelma tai että minun pitäisi kirjoittaa blogia. Se johtuu varmaan siitä, että minulla on joka aiheesta aina tarina kerrottavana.

Ai Pariisi? Olenko kertonut ikinä sitä, että kun olin pieni, ajoimme kuin hullut Pariisiin vain nähdäksemme Eiffelin tornin kolmelta yöllä 5 minuutin ajan ja jatkaaksemme matkaa? Mieleen jäi valtavat roskakasat, hirveä haju ja Eiffelin tornin välkehtivä valoshow.

Ai kortitta ajo? Kun olin 15 ja vaikutuksille altis, isosiskoni pakotti minut kännikuskikseen ja käyttämään hänen ajokorttiaan, koska näytämme aivan samalta. Hän itse oli peiton alla takapenkillä. En ollut koskaan ajanut autoa, joten isosiskon poikaystävä vaihtoi vaihdetta ja minä vain poljin polkimia. 

Ai liftaaminen? Pahin asia, mitä liftausreissujen aikana on ikinä tapahtunut, tapahtui siskolleni. Eräs sekopäinen saarnamies vei hänet syrjäiselle parkkipaikalle ja saarnasi 45 minuutin ajan Jeesuksesta. Minä puolestani kerran lähdin Turusta Poriin, mutta päädyin vahingossa Ouluun ja sieltä Nivalaan larppaamaan viikonlopuksi johonkin kartanoon.

Ai VIP? Tiesitkö, että joskus pääsimme ex-mieheni kanssa vahingossa VIP-hyttiin Karibian luksusristeilyaluksella ja meillä oli puolen laivan levyinen terassi, jättimäinen poreamme ja oma hovimestari? Olimme maksaneet halvimmasta hytistä, jossa ei pitänyt olla edes ikkunaa.


Nyt olen alkanut ihan vakavissani miettimään kirjan kirjoittamista! Kirjoittaminen sinällään ei ole ikinä kiinnostanut minua, mutta olen halunnut kertoa tarinoitani. Minulle on monta kertaa sanottu, että kerron keksittyjä juttuja, mutta kaikki kertomani asiat ovat ihan totta. Minulle nyt vain on tapahtunut kaikenlaista seikkailevan luonteeni ja kummallisen lapsuuteni takia, ja osaan kertoa tapahtumat dramaattisesti. 



Ongelma pelkästään blogiin kirjoittamisessa on se, että en voi ihan niin rehellisesti kertoa tänne kaikkea, mitä haluaisin, koska kyseessä on kuitenkin niin julkinen alusta. En tiedä miksi, mutta ajattelen, että kirja olisi jotenkin yksityisempi. Lisäksi siinä on enemmän se fiktion verho - kukaan ei voi tietää, mikä on totta ja mikä ei. Vaikka tosin voin kertoa teille täällä, että mielikuvitukseni ei vain lennä niin paljon, että voisin keksiä mitään aivan päätöntä. 




Tänään oikeasti innostuin kirjan kirjoittamisesta ekaa kertaa. Ajattelin, että mikä ettei, tylsempiä kirjoja kirjoitetaan ja julkaistaan joka päivä. Minun kirjani voisi olla omaelämäkerta, mutta kirjoitettuna episodimuotoon pieniksi absurdeiksi tarinoiksi. Suunnittelen tosin aina kaikenlaista, mikä jää toteuttamatta, mutta tätä voisin alkaa oikeasti toteuttamaan. Kirjoitin jo ensimmäisen luvun tässä aamukahvin äärellä.


Mitäs sanotte?