Kissa!

(Sisältää blogin kautta saatuja tuotteita)

Ruki is back! Ja missä asussa! 

Olen hieman pitänyt taukoa täältä blogista. Elämässäni on ollut meneillään aika lailla kaikenlaista, muuttoa ja uutta kämppistä ja itsenäisyyspäivästä selviämistä. Huh. 

Mutta nyt tulin takaisin ihan vain siksi, että näytän ihan superpommilta ja halusin jakaa kuvat kanssanne isommin kuin mitä Instagramissa voi. Sain Lumingerielta (*blogin kautta*) ihanan alusvaatesetin ja pitkästä aikaa jaksoin laittaa pin up -lookia ylle. Se on ollut hieman hukassa viime vuosina, vaikka se mielestäni minulle tosi hyvin sopii. 

Setti on Playful Promisesin Aurora. Rintaliivit ovat kokoa 75GG ja alushousut kokoa 44, mutta ei kannata näistä ottaa mitään mallia - kysy Lumingerien asiakaspalvelusta, he osaavat sanoa sinulle sopivan koon. En tiedä mitä taikureita he siellä ovat, mutta minulla on koko aina osunut oikeaan.

Rintaliivit ovat mallia longline, eli ne tulevat hieman tuon kuppiosan alle. Pyysin juuri tätä mallia, sillä olen melko pitkä ja olen huomannut, että pitkänmalliset rintsikat ovat minulle parhaat. Ne istuvat kivasti, eivät aiheuta selkään muhkuroita ja tulevat juuri hyvin minulla tuohon vyötärön kohdalle (kts. ylläoleva kuva).

Alushousut puolestaan ovat AIVAN IHANAT. Ne todella ovat korkeavyötäröiset ja tulevat tosi kivasti tuohon kapeimpaan kohtaan minulla, kun usein "korkeavyötäröiset" mallit jäävät navan kohdille eli liian matalalle. Alushousuissa on myös irrotettavat sukkanauhapidikkeet, jotka ovat sellaista leveämpää mallia. Kovin roikkuvia sukkia näihin ei kuitenkaan kannata laittaa, sillä alushousut eivät ole tarpeeksi tukevaa kangasta pitämään sukkia ylhäällä muussa kuin näytösmielessä.

Korkeavyötäröisyydestä huolimatta alushousujen sivusauma tulee tarpeeksi korkealle, jolloin se pidentää kivasti jalkoja.

Koko setti istui melko mukavasti. Longline-rintsikoissa on aina se, että jos istuu lysyssä, sivuluut hieman painavat kylkiin, joten ihan joka päivän arkialusvaatteiksi näitä en suosittelisi, mutta ehdottomasti esimerkiksi juhlamekkojen alle tai jos haluat tuntea olosi superseksikkääksi.

Jos ette ole lukeneet aiempia postauksiani Lumingeriesta, niin kerron lyhyesti: se on alusvaatteiden verkkokauppa kurvikkaammille eli erityisesti isorintaisille. Minä en löydä rintsikoita peruskaupoista, ja olen Lumingeriesta ostanut ja saanut blogin kautta useammat täysin istuvat alusvaatteet.

Kuten ehkä huomaatte näistä kuvista, tästä setistä tuli ihan todellinen lempparini. Olo oli samaan aikaan tosi suloinen ja kuuma! Kännykkäni kamera tunnistaa aina kuvan kohteen, esimerkiksi maiseman tai selfien, ja nyt kun otin peilin kautta kuvaa, se ehdotti kohteeksi kissaa. Hah.

Setti toimii myös vaatteiden alla - uusi kämppikseni (lupaan kertoa tästä asiasta myöhemmin lisää!) vaatetti minut tähän upeaan vintageaamutakkiin ja näihin mielettömiin korviksiin. Ei haittaa, vaikka vähän rintsikkaa näkyykin alta!

Lupaan ja vannon, että kirjoittelen tänne useammin. Nyt ehkä Instagram-avautumisten helppous ja suosio on vienyt suurimman osan sisältöä, joka päästäni tulee. Silti, mikään ei korvaa kirjoittamista ja kunnon kokonaisuuksia, jotka säilyvät täällä oikeasti pitempään kuin 24 h.

2020, oon valmis

Vanha kunnon uusi vuosi! Ja uusi vuosikymmen! Tässä pitäisi tehdä nyt lupauksia siitä, miten parannan tapani ja minusta tulee uusi ihminen. Onneksi nykyään tätä näkee harvemmin - oma someni täyttyi tänä jouluna ja vuodenvaihteessa lähinnä muistutuksista siitä, miten laihdutuskulttuuri on perseestä (sopii sekä jouluun että uuteenvuoteen) ja miten tärkeää on rakastaa itseään sellaisena kuin on. Jos sitten vielä haluaa muuttaa jotakin, niin siitä vain, mutta sen rakastamisen pitää tulla ensin. Muutos ei saa olla rakastamisen ehto.

Näin jossain meemin, jossa muistuteltiin siitä, ettei kannata ottaa paineita muiden luettelemista saavutuksista, joita nyt vuosikymmenen vaihtuessa näkee. Että on ihan tarpeeksi, jos olet vain selvinnyt hengissä. Mitä hittoa? Minulla se ainakin on ihan ylpeästi suurin saavutus. Olen aina vastannut selviämisen suurimmaksi onnistumisekseni elämässä. Olen helvetin ylpeä siitä, että elän vielä ja olen jopa suhteellisen järjissäni.

Minua ei 2020 niin järisytä, sillä minulle käänteentekevä vuosi oli 2019. Siihen on monta syytä, joista useasta olen täällä avautunutkin, mutta suurin on ehkä oikeanlaisen terapian aloittaminen. Se on vaikuttanut niihin muihinkin onnistumisiin - minulla on ollut rohkeutta tarttua asioihin, jotka muuten olisin jättänyt sikseen. 

Esimerkkejä! Me rakastamme esimerkkejä.

Tänä vuonna olen saanut uuden rakkaan ystävän ja taistelutoverin Sandran. Tämä ei ollut helppoa! Olen kaikki tai ei mitään -ihminen - tunnistan ihmisessä heti jonkin asian, joka tekee hänestä mun ihmisen, ja sitten jatkan siitä täysiä. Näitä ihmisiä ei ole paljon, eikä tunne ole oikeastaan koskaan ollut yksipuolinen. Sandran kanssa kuitenkin jouduin tekemään tuttavuutta aika kauan, ennen kuin hän lämpeni minulle! Jos emme olisi olleet samassa työpaikassa, meistä ei varmaankaan olisi tullut ystäviä, eikä myöskään, jos en olisi ollut terapiassa. Terapiasta sain kuitenkin itseluottamusta ja ymmärrystä siitä, että kaikki eivät ole samanlaisia kuin minä. Ja loppujen lopuksi kärsivällisyys kannatti - vaikka se olikin todella vaikeaa minunkaltaiselleni. Kun Sandra ekan kerran lähetti minulle känniviestejä siitä, miten hän välittää minusta, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan!

Toiseksi koko deittailumaailma ja Tinder-homma. Joo joo, olen siitä täällä ja Instagramissa paasannut jo ihan tarpeeksi, mutta se on ollut iso juttu. Siitäkin kiitän terapiaa.

Kolmanneksi olen pohtinut aktivismijuttuja ja tissiflashmobia. Ilman terapiaa en olisi sanoittanut ajatuksiani niistä etukäteen niin paljoa, ja en olisi ollut varma siitä, että teen täysin oikein ja oman uskomukseni mukaan. Ehkä urpot kommentoijat olisivat saaneet minut epäilemään - nyt kaikki tempaukset ja oikeutukset niille oli mietitty niin perusteellisesti etukäteen, että minua ei paljoa kiinnostaneet epäilijät. Päinvastoin, näin heidän kommenttiensa läpi (mikä ei tosin ollut vaikeaa, kommenttityyppejä oli ehkä neljä erilaista).

Suurin apu terapiasta on ollut itseni ymmärtämisessä. CPTSD on aika monimutkainen juttu, mutta vuoden aikana olen päässyt näkemään sen aiheuttamat toimintamallit itsessäni ja saanut paljon syitä käytökselleni ja mielialoilleni. Pelkästään sen tajuaminen auttaa - pystyn olemaan armollinen itselleni vaikeina aikoina, kun ymmärrän syyt. Olen myös hyväksynyt sen, että kyseessä ei ole sinänsä sairaus vaan mielenterveyden ja tunne-elämän vamma, enkä tule koskaan parantumaan. Se on oikeastaan aika helpottavaa, sillä pääsen eteenpäin siitä parantumisen pakosta ja odottelusta. Nyt vaan opettelen elämään vamman kanssa.

Lisäksi olen tajunnut sen, että tunteet ovat ihania. Myös negatiivisiksi mielletyt. Olen ollut tänä vuonna elossa enemmän kuin koskaan, ja siitä saan kiittää kaikkea kokemaani. Olen aina samaistunut aina Minna Canthin kuuluisaan lausahdukseen:

"Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää." 

Nyt sain kuitenkin tietää lisää kontekstia sitaatille. Se on Minnan kirjeestä, jossa hän alustaa ajatusta erittäin samaistuttavilla ajatuksilla. 

"Olen ollut täällä nyt aivan yksin. Annikin on Kurkiharjussa. Tuo tietysti on outoa ja ikävää, mutta ainahan sen kestäisi, ellei olisi noita tosi elämän tosi huolia jotka karkoittavat unen ja tekevät sydämmen levottomaksi. Tiedän kuitenkin että ne ovat minulle tarpeelliset, sillä ne pitävät sielun voimia eleillä ja kehittävät hermostoa. Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää." (Minna Canthin kirjeet, 1973)

Ihan samaa mieltä Minnan kanssa. Olen suunnitellut uusia tatuointeja, ja yksi niistä on Minna Canthin muotokuva - ajatus vain vahvistui tämän myötä.

Kaiken kaikkiaan vuosi 2020 alkaa paljon paremmissa merkeissä kuin 2019, mutta toivottavasti se on yhtä ihana. Olen todella onnellinen, että asun tällaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa saan tuettua terapiaa. Menen terapiaan joka kerta todella kiitollisin mielin, vaikka ei siellä aina mukavaa ole. Lisäksi olen kiitollinen ystävistäni ja itsestäni.

Tissit ja sotaveteraanit

Eilen juhlittiin itsenäistä Suomea ja tapahtui ainakin kolme asiaa.

Natsit marssivat keskellä Helsinkiä luvan kanssa, tekivät natsitervehdyksiä ja kantoivat natsitunnuksia.

Hurstin itsenäisyydenpäivän vastaanotto Hakaniemessä keräsi tuhat osanottajaa. Paikalle toivottiin päättäjiä, mutta heitä ei näkynyt.

Linnan juhlien jatkoilla näkyi kaksi (2) tissiä.

Mikähän näistä sai kansan raivoihinsa? Aivan oikein, tissi! 

Ylen Instagram-postaukseen natsimarssista on tullut tällä hetkellä 15 kommenttia. Minun henkilökohtaiselle tililleni kahteen postaukseen sen sijaan oli tullut yhteensä yli 1500 kommenttia. Vertailkaapa näitä lukuja. Kommenteissa minua ja Sandraa kehotettiin tappamaan itsemme, meitä nimiteltiin törkeillä haukkumasanoilla ja tietenkin mukaan vedettiin veteraanit.

Tämä on erittäin mielenkiintoinen ihmiskoe ja todistaa juuri sen pointin, minkä halusimmekin. Lisäksi se paljasti aivan uudenlaisia asioita, joita emme osanneet ennakoida. Kiinnostavin niistä on se, että taisimme tahtomattamme osua johonkin kansamme tiedostamattomaan kipupisteeseen.

Olemme harjoittaneet free the nipple -aktivismia koko vuoden erilaisissa paikoissa. Olemme olleet tyytyväisiä siihen, että koko ajan kasvava osa ihmisistä ymmärtää aktivismin tarkoituksen ja että olemme saaneet joka kerran vähemmän reaktioita, mikä onkin tavoite. Nyt kuitenkin vihan määrä suoraan sanottuna yllätti meidät.

Toki ymmärrämme, että olimme juhlissa ja että se ei ole yhtä luonnollinen paikka nähdä nännejä kuin vaikkapa ranta, jossa aiemmin olemme Tissiflashmobia järjestäneet. Tiesimme, että tempaus shokeeraa, mutta joskus sillekin on tilauksensa. Silti, miten tissi herättää enemmän tunteita kuin kadulla marssivat natsit tai ihmiset, jotka joutuvat turvautumaan leipäjonoihin, kun muuten ei toimeentulo riitä? Niinpä, ja siinä se meidän pointtimme olikin.

Suuressa osassa kommentteja oltiin huolissaan veteraaneista. Tämä mielestäni paljastaakin sen, miksi asia herätti niin paljon vihaa.

Meillä on kollektiivinen syyllisyys ja huono omatunto vanhusten surkeasta hoidosta ja yksinäisyydestä, ja siihen onnistuimme sohaisemaan. Olen käynyt joskus teininä vanhainkodissa laulamassa, ja edelleenkin sydämeni särkee muisto siitä, miten kaikki vanhukset kerääntyivät kahvihuoneeseen kuin suureen juhlaan kuuntelemaan meidän epävireistä esitystämme. Kun olimme saaneet kolme laulua laulettua, vanhukset toivoivat lisää. Esitimme ne kolme laulua kolmeen kertaan, ja joka kerta saimme raikuvat aplodit. Se oli koko kuukauden kohokohta heille.

Kuvittelevatko ihmiset, että yksi helvetin juhlapäivä korvaa ne 364 muuta päivää, kun vanhukset istuvat kusisissa vaipoissa ihan yksin? Eivät he silloin ketään kiinnosta. Tämä on se syy, miksi saamme nyt niin paljon paskaa niskaamme. Linnan juhlat on joku yhteisen huonon omatunnon lepyttelyjuhla, jolla veteraaneja nostetaan tekopyhästi jalustalle. Sitten heidät voikin taas laittaa laitokseen odottamaan seuraavaa vuotta ja seuraavaa puolestaloukkaantumista vaativaa kohua. Luulen, että tällaisia kohuja jopa tarvitaan, jotta oma syyllisyys ja paha olo voidaan laittaa jonkun toisen vastuulle. Onhan se kivampi syyttää tissiaktivisteja kuin kohdata se, että vanhusten vointi ei vaan kiinnosta tarpeeksi, että asialle tehtäisiin jotain.

Uskallan väittää, että sotaveteraanit ovat nähneet aika paljon pahempaakin kuin tissit (ESIM. SODAN?). Jos sotaveteraanit on tähän pakko jotenkin mukaan vetää, tahtoisin ajatella, että he ovat jopa taistelleet sen vuoksi, että me saisimme rauhassa tehdä tempauksiamme tasa-arvoisemman yhteiskunnan vuoksi. Uskon, että heitä ja sodassa kaatuneita häiritsisi enemmänkin se, että natsit marssivat kaduillamme itsenäisyyspäivänä, ja silti tissi kerää kirjaimellisesti sata kertaa enemmän vihaa.

Toivoisin, että se häiritsisi myös niitä kaikkia kommentoijia ja muita asiasta pöyristyneitä.

Haikalamiehet

Minua vituttaa lukea kommentteja, joissa miehiä verrataan johonkin eläimiin ja perustellaan seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa sillä, että uhri on pukeutunut provosoivasti tai paljastavasti. Luin juuri tällaisen älynväläyksen:

Mitä helvettiä. Olispa hauskaa, jos tuo ensimmäinen kommentti olisi vaan vitsi, mutta ei. Näitä älyvapaita perusteluja näkee joka kerta, kun tästä asiasta puhutaan.

Miksi miesasiamiehet nousee barrikadeille, kun naiset kertovat kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta ja ahdistelusta, mutta ei tällaisista kommenteista? Jos käsitykset minusta olisivat näin alhaiset, että minua pidettäisiin täytenä idioottina ja kehittymättömänä eläimenä, olisin tosi loukkaantunut. Tätä käsitystä vastaan toivoisin näkeväni kaikkien ja erityisesti miesten vastustavan enemmän.

Beat it creep

Lisäksi ärsyttää se, että tuota väitettä toistellaan ja pidetään totuutena. Sitä on silloin helppo käyttää tekosyynä ja voivotella, kun ei itselleen voi mitään. Jos jotain inhoan, niin sellaista helvetin itsesääliä ja henkilökohtaista fatalismia.

(Biisin parhaat säkeet muuten ovat

Aina vika löytyy jostain muualta
Jotakin voit syyttää
Sinä et ole mistään vastuussa,
mitä vittua noi kyttää)

Voi olla, että miehelle, joka on kasvatettu tuolla periaatteella, on vaikeaa oikeasti ymmärtää, että ei ole eläimellinen idiootti. Ymmärrän. Ei se silti ole ylitsepääsemättömän vaikeaa. Motivaatio muutokseen voisi olla helpompi, jos asenne tuomittaisiin kovaäänisemmin ja selkeämmin.

Näin toisenkin postauksen, josta olen ehkä puhunutkin. Sen mukaan feministit ovat miesten parhaita ystäviä, koska toisin kuin nuo ihmeelliset kommentoijat ja aikuisten miesten paapojat, me näemme miehet täyspäisinä ihmisinä, jotka ihan oikeasti kykenevät samanlaiseen ajatteluun, toimintaan ja käytökseen kuin ihan kaikki muutkin ihmiset. Se potentiaali onneksi toteutuu suurimmassa osassa, mutta liian usein huonoja emotionaalisia taitoja, kyvyttömyyttä huolehtia itsestään ja kädettömyyttä normaaleissa arjen asioissa katsotaan läpi sormien. Liian moni äiti, tyttöystävä ja sisko huolehtii ihan turhaan asioista, joista näiden läheisten miesten pitäisi ihan hyvin pystyä selviytymään. Tämä ei ole palvelus kenellekään, päinvastoin.  

Ja tietysti tuossa alun meemissä verrataan ihmistä ruokaan ja rahaan, mikä on aika surullista sekin. Vielä surullisempaa on, että olettamus. että näihin toisten omistamiin elottomiin objekteihin ei saa koskea, on itsestäänselvyys, mutta ihmistä pitää verrata niihin, jotta pointti menee läpi. Luulisi, että minun oikeuteni koskemattomuuteen olisi selkeämpi kuin jonkun tavaran.