2020, oon valmis

Vanha kunnon uusi vuosi! Ja uusi vuosikymmen! Tässä pitäisi tehdä nyt lupauksia siitä, miten parannan tapani ja minusta tulee uusi ihminen. Onneksi nykyään tätä näkee harvemmin - oma someni täyttyi tänä jouluna ja vuodenvaihteessa lähinnä muistutuksista siitä, miten laihdutuskulttuuri on perseestä (sopii sekä jouluun että uuteenvuoteen) ja miten tärkeää on rakastaa itseään sellaisena kuin on. Jos sitten vielä haluaa muuttaa jotakin, niin siitä vain, mutta sen rakastamisen pitää tulla ensin. Muutos ei saa olla rakastamisen ehto.

Näin jossain meemin, jossa muistuteltiin siitä, ettei kannata ottaa paineita muiden luettelemista saavutuksista, joita nyt vuosikymmenen vaihtuessa näkee. Että on ihan tarpeeksi, jos olet vain selvinnyt hengissä. Mitä hittoa? Minulla se ainakin on ihan ylpeästi suurin saavutus. Olen aina vastannut selviämisen suurimmaksi onnistumisekseni elämässä. Olen helvetin ylpeä siitä, että elän vielä ja olen jopa suhteellisen järjissäni.

Minua ei 2020 niin järisytä, sillä minulle käänteentekevä vuosi oli 2019. Siihen on monta syytä, joista useasta olen täällä avautunutkin, mutta suurin on ehkä oikeanlaisen terapian aloittaminen. Se on vaikuttanut niihin muihinkin onnistumisiin - minulla on ollut rohkeutta tarttua asioihin, jotka muuten olisin jättänyt sikseen. 

Esimerkkejä! Me rakastamme esimerkkejä.

Tänä vuonna olen saanut uuden rakkaan ystävän ja taistelutoverin Sandran. Tämä ei ollut helppoa! Olen kaikki tai ei mitään -ihminen - tunnistan ihmisessä heti jonkin asian, joka tekee hänestä mun ihmisen, ja sitten jatkan siitä täysiä. Näitä ihmisiä ei ole paljon, eikä tunne ole oikeastaan koskaan ollut yksipuolinen. Sandran kanssa kuitenkin jouduin tekemään tuttavuutta aika kauan, ennen kuin hän lämpeni minulle! Jos emme olisi olleet samassa työpaikassa, meistä ei varmaankaan olisi tullut ystäviä, eikä myöskään, jos en olisi ollut terapiassa. Terapiasta sain kuitenkin itseluottamusta ja ymmärrystä siitä, että kaikki eivät ole samanlaisia kuin minä. Ja loppujen lopuksi kärsivällisyys kannatti - vaikka se olikin todella vaikeaa minunkaltaiselleni. Kun Sandra ekan kerran lähetti minulle känniviestejä siitä, miten hän välittää minusta, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan!

Toiseksi koko deittailumaailma ja Tinder-homma. Joo joo, olen siitä täällä ja Instagramissa paasannut jo ihan tarpeeksi, mutta se on ollut iso juttu. Siitäkin kiitän terapiaa.

Kolmanneksi olen pohtinut aktivismijuttuja ja tissiflashmobia. Ilman terapiaa en olisi sanoittanut ajatuksiani niistä etukäteen niin paljoa, ja en olisi ollut varma siitä, että teen täysin oikein ja oman uskomukseni mukaan. Ehkä urpot kommentoijat olisivat saaneet minut epäilemään - nyt kaikki tempaukset ja oikeutukset niille oli mietitty niin perusteellisesti etukäteen, että minua ei paljoa kiinnostaneet epäilijät. Päinvastoin, näin heidän kommenttiensa läpi (mikä ei tosin ollut vaikeaa, kommenttityyppejä oli ehkä neljä erilaista).

Suurin apu terapiasta on ollut itseni ymmärtämisessä. CPTSD on aika monimutkainen juttu, mutta vuoden aikana olen päässyt näkemään sen aiheuttamat toimintamallit itsessäni ja saanut paljon syitä käytökselleni ja mielialoilleni. Pelkästään sen tajuaminen auttaa - pystyn olemaan armollinen itselleni vaikeina aikoina, kun ymmärrän syyt. Olen myös hyväksynyt sen, että kyseessä ei ole sinänsä sairaus vaan mielenterveyden ja tunne-elämän vamma, enkä tule koskaan parantumaan. Se on oikeastaan aika helpottavaa, sillä pääsen eteenpäin siitä parantumisen pakosta ja odottelusta. Nyt vaan opettelen elämään vamman kanssa.

Lisäksi olen tajunnut sen, että tunteet ovat ihania. Myös negatiivisiksi mielletyt. Olen ollut tänä vuonna elossa enemmän kuin koskaan, ja siitä saan kiittää kaikkea kokemaani. Olen aina samaistunut aina Minna Canthin kuuluisaan lausahdukseen:

"Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää." 

Nyt sain kuitenkin tietää lisää kontekstia sitaatille. Se on Minnan kirjeestä, jossa hän alustaa ajatusta erittäin samaistuttavilla ajatuksilla. 

"Olen ollut täällä nyt aivan yksin. Annikin on Kurkiharjussa. Tuo tietysti on outoa ja ikävää, mutta ainahan sen kestäisi, ellei olisi noita tosi elämän tosi huolia jotka karkoittavat unen ja tekevät sydämmen levottomaksi. Tiedän kuitenkin että ne ovat minulle tarpeelliset, sillä ne pitävät sielun voimia eleillä ja kehittävät hermostoa. Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää." (Minna Canthin kirjeet, 1973)

Ihan samaa mieltä Minnan kanssa. Olen suunnitellut uusia tatuointeja, ja yksi niistä on Minna Canthin muotokuva - ajatus vain vahvistui tämän myötä.

Kaiken kaikkiaan vuosi 2020 alkaa paljon paremmissa merkeissä kuin 2019, mutta toivottavasti se on yhtä ihana. Olen todella onnellinen, että asun tällaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa saan tuettua terapiaa. Menen terapiaan joka kerta todella kiitollisin mielin, vaikka ei siellä aina mukavaa ole. Lisäksi olen kiitollinen ystävistäni ja itsestäni.

Tissit ja sotaveteraanit

Eilen juhlittiin itsenäistä Suomea ja tapahtui ainakin kolme asiaa.

Natsit marssivat keskellä Helsinkiä luvan kanssa, tekivät natsitervehdyksiä ja kantoivat natsitunnuksia.

Hurstin itsenäisyydenpäivän vastaanotto Hakaniemessä keräsi tuhat osanottajaa. Paikalle toivottiin päättäjiä, mutta heitä ei näkynyt.

Linnan juhlien jatkoilla näkyi kaksi (2) tissiä.

Mikähän näistä sai kansan raivoihinsa? Aivan oikein, tissi! 

Ylen Instagram-postaukseen natsimarssista on tullut tällä hetkellä 15 kommenttia. Minun henkilökohtaiselle tililleni kahteen postaukseen sen sijaan oli tullut yhteensä yli 1500 kommenttia. Vertailkaapa näitä lukuja. Kommenteissa minua ja Sandraa kehotettiin tappamaan itsemme, meitä nimiteltiin törkeillä haukkumasanoilla ja tietenkin mukaan vedettiin veteraanit.

Tämä on erittäin mielenkiintoinen ihmiskoe ja todistaa juuri sen pointin, minkä halusimmekin. Lisäksi se paljasti aivan uudenlaisia asioita, joita emme osanneet ennakoida. Kiinnostavin niistä on se, että taisimme tahtomattamme osua johonkin kansamme tiedostamattomaan kipupisteeseen.

Olemme harjoittaneet free the nipple -aktivismia koko vuoden erilaisissa paikoissa. Olemme olleet tyytyväisiä siihen, että koko ajan kasvava osa ihmisistä ymmärtää aktivismin tarkoituksen ja että olemme saaneet joka kerran vähemmän reaktioita, mikä onkin tavoite. Nyt kuitenkin vihan määrä suoraan sanottuna yllätti meidät.

Toki ymmärrämme, että olimme juhlissa ja että se ei ole yhtä luonnollinen paikka nähdä nännejä kuin vaikkapa ranta, jossa aiemmin olemme Tissiflashmobia järjestäneet. Tiesimme, että tempaus shokeeraa, mutta joskus sillekin on tilauksensa. Silti, miten tissi herättää enemmän tunteita kuin kadulla marssivat natsit tai ihmiset, jotka joutuvat turvautumaan leipäjonoihin, kun muuten ei toimeentulo riitä? Niinpä, ja siinä se meidän pointtimme olikin.

Suuressa osassa kommentteja oltiin huolissaan veteraaneista. Tämä mielestäni paljastaakin sen, miksi asia herätti niin paljon vihaa.

Meillä on kollektiivinen syyllisyys ja huono omatunto vanhusten surkeasta hoidosta ja yksinäisyydestä, ja siihen onnistuimme sohaisemaan. Olen käynyt joskus teininä vanhainkodissa laulamassa, ja edelleenkin sydämeni särkee muisto siitä, miten kaikki vanhukset kerääntyivät kahvihuoneeseen kuin suureen juhlaan kuuntelemaan meidän epävireistä esitystämme. Kun olimme saaneet kolme laulua laulettua, vanhukset toivoivat lisää. Esitimme ne kolme laulua kolmeen kertaan, ja joka kerta saimme raikuvat aplodit. Se oli koko kuukauden kohokohta heille.

Kuvittelevatko ihmiset, että yksi helvetin juhlapäivä korvaa ne 364 muuta päivää, kun vanhukset istuvat kusisissa vaipoissa ihan yksin? Eivät he silloin ketään kiinnosta. Tämä on se syy, miksi saamme nyt niin paljon paskaa niskaamme. Linnan juhlat on joku yhteisen huonon omatunnon lepyttelyjuhla, jolla veteraaneja nostetaan tekopyhästi jalustalle. Sitten heidät voikin taas laittaa laitokseen odottamaan seuraavaa vuotta ja seuraavaa puolestaloukkaantumista vaativaa kohua. Luulen, että tällaisia kohuja jopa tarvitaan, jotta oma syyllisyys ja paha olo voidaan laittaa jonkun toisen vastuulle. Onhan se kivampi syyttää tissiaktivisteja kuin kohdata se, että vanhusten vointi ei vaan kiinnosta tarpeeksi, että asialle tehtäisiin jotain.

Uskallan väittää, että sotaveteraanit ovat nähneet aika paljon pahempaakin kuin tissit (ESIM. SODAN?). Jos sotaveteraanit on tähän pakko jotenkin mukaan vetää, tahtoisin ajatella, että he ovat jopa taistelleet sen vuoksi, että me saisimme rauhassa tehdä tempauksiamme tasa-arvoisemman yhteiskunnan vuoksi. Uskon, että heitä ja sodassa kaatuneita häiritsisi enemmänkin se, että natsit marssivat kaduillamme itsenäisyyspäivänä, ja silti tissi kerää kirjaimellisesti sata kertaa enemmän vihaa.

Toivoisin, että se häiritsisi myös niitä kaikkia kommentoijia ja muita asiasta pöyristyneitä.

Haikalamiehet

Minua vituttaa lukea kommentteja, joissa miehiä verrataan johonkin eläimiin ja perustellaan seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa sillä, että uhri on pukeutunut provosoivasti tai paljastavasti. Luin juuri tällaisen älynväläyksen:

Mitä helvettiä. Olispa hauskaa, jos tuo ensimmäinen kommentti olisi vaan vitsi, mutta ei. Näitä älyvapaita perusteluja näkee joka kerta, kun tästä asiasta puhutaan.

Miksi miesasiamiehet nousee barrikadeille, kun naiset kertovat kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta ja ahdistelusta, mutta ei tällaisista kommenteista? Jos käsitykset minusta olisivat näin alhaiset, että minua pidettäisiin täytenä idioottina ja kehittymättömänä eläimenä, olisin tosi loukkaantunut. Tätä käsitystä vastaan toivoisin näkeväni kaikkien ja erityisesti miesten vastustavan enemmän.

Beat it creep

Lisäksi ärsyttää se, että tuota väitettä toistellaan ja pidetään totuutena. Sitä on silloin helppo käyttää tekosyynä ja voivotella, kun ei itselleen voi mitään. Jos jotain inhoan, niin sellaista helvetin itsesääliä ja henkilökohtaista fatalismia.

(Biisin parhaat säkeet muuten ovat

Aina vika löytyy jostain muualta
Jotakin voit syyttää
Sinä et ole mistään vastuussa,
mitä vittua noi kyttää)

Voi olla, että miehelle, joka on kasvatettu tuolla periaatteella, on vaikeaa oikeasti ymmärtää, että ei ole eläimellinen idiootti. Ymmärrän. Ei se silti ole ylitsepääsemättömän vaikeaa. Motivaatio muutokseen voisi olla helpompi, jos asenne tuomittaisiin kovaäänisemmin ja selkeämmin.

Näin toisenkin postauksen, josta olen ehkä puhunutkin. Sen mukaan feministit ovat miesten parhaita ystäviä, koska toisin kuin nuo ihmeelliset kommentoijat ja aikuisten miesten paapojat, me näemme miehet täyspäisinä ihmisinä, jotka ihan oikeasti kykenevät samanlaiseen ajatteluun, toimintaan ja käytökseen kuin ihan kaikki muutkin ihmiset. Se potentiaali onneksi toteutuu suurimmassa osassa, mutta liian usein huonoja emotionaalisia taitoja, kyvyttömyyttä huolehtia itsestään ja kädettömyyttä normaaleissa arjen asioissa katsotaan läpi sormien. Liian moni äiti, tyttöystävä ja sisko huolehtii ihan turhaan asioista, joista näiden läheisten miesten pitäisi ihan hyvin pystyä selviytymään. Tämä ei ole palvelus kenellekään, päinvastoin.  

Ja tietysti tuossa alun meemissä verrataan ihmistä ruokaan ja rahaan, mikä on aika surullista sekin. Vielä surullisempaa on, että olettamus. että näihin toisten omistamiin elottomiin objekteihin ei saa koskea, on itsestäänselvyys, mutta ihmistä pitää verrata niihin, jotta pointti menee läpi. Luulisi, että minun oikeuteni koskemattomuuteen olisi selkeämpi kuin jonkun tavaran.

Koska mä oon vitun fiksu

Olen aina ollut älykäs, mutta minulla kesti kaksi kolmasosaa elämästäni ymmärtää se itse. Koulumenestykseni oli aina itsestäänselvyys ja oletusarvo. Tajusin kyllä, että minulla on luokan parhaat numerot (olin sen verran fiksu sentään), mutta ajattelin siinä aina olevan kyse tuurista, hyvästä muististani ja ties mistä. Keksin tekosyitä menestykselleni ja älyn merkeille. Kun lopulta parikymppisenä sainkin älykkyystestistä tuloksen, joka on parempi kuin yli 99 % ihmisistä, en voinut enää syyttää sattumaa (vaikka yritin kyllä!). Minun piti hyväksyä se, että olen älykäs.

Miten näin älykäs voi olla näin typerä? Sitä kyselen itseltäni joka päivä. Miten en tajunnut asiaa jo aiemmin? Miksi en hyötynyt asiasta enemmän? Miksi opettajani eivät vaatineet minulta lisää? Miksi minun seurakseni matikan ekstrakursseille pakotettiin poikia, jotka olivat minua paljon huonompia?

En saanut kannustusta kotoa, mutta en myöskään koulusta. Kaverini varmaan ajattelivat minun olevan vain ärsyttävä, kun olin aina kaikessa niin hyvä. Avukseni ei tullut myöskään mikään yhteiskunnallinen taho. Kukaan ei koskaan sanonut minulle, että olen älykäs. Kotona jos toin ysin kokeen allekirjoitettavaksi, äitini kirjoitti allekirjoituksensa niin pienellä, että siitä ei saanut selvää - koska se oli huono tulos. Ehkä paras kannustaja oli ysiluokan opo, joka kehotti minua menemään amiksen sijaan lukioon, ja tällöinkin valintaa perusteltiin numeroilla, ei älykkyydellä. Ainakaan sitä ei minulle suoraan sanottu, vaikka olisin tarvinnut sellaista kannustusta.

Älykäs. Se tuntuu melkein rumalta sanalta. Jos kuvailen itseäni sillä, jotkut suuttuvat. Saan sanoa olleeni hyvä koulussa. Ei ihme, että minulle kehittyi huijarisyndrooma. Olin luokkalaisiani poikia parempi kaikissa aineissa, mutta silti jostain syystä heitä nostettiin aina rinnalleni tai yli minun joka asiassa. En silloin osannut nähdä asiassa mitään pahaa, mutta nyt tajuan, että mieleeni iskostettiin ajatusta, että en voi olla parempi esimerkiksi matikassa, tietotekniikassa, fysiikassa tai kemiassa kuin he. Humanistisissa aineissa se sen sijaan oli sallittua. Minun oli pitkään vaikea ymmärtää, että olen ihan oikeasti hyvä ja älykäs, ja yhä edelleen joskus se vanha epäilys siitä, että huijaan kaikkia ja kohta paljastun, iskee hetkeksi tajuntaani.

Ehkä ongelma oli perheessäni ja koulussani. Tai siis niissä se ongelma varmasti olikin, mutta olen huolissani siitä, että satunnaista puolueetonta stipendia lukuunottamatta jäin ihan kokonaan tunnustuksetta ja yhteiskunnallisen tuen ulkopuolelle. En nähnyt mediassa esikuvia tai muutenkaan tiennyt ketään juuri älykkyydestään kuuluisaa naista, jota voisin ihailla.

Koululaitos ei tue älykkäitä lapsia ja nuoria, ja tähän yritinkin vaikuttaa opettajaksi opiskellessani. Opetuksen eriyttäminen alaspäin otettiin huomioon jokaisessa tuntisuunnitelmassa, mutta lahjakkaille lapsille annettiin vain lisätehtäviä. Voin sanoa laiskana entisenä lahjakkaana lapsena, että se ei todellakaan motivoi, päinvastoin. Koulussa menin aina sieltä, missä aita oli matalin. Tähän olisin kaivannut aikuisen tukea.

No, kun lopulta menin älykkyystestiin ja pääsin liittymään Mensaan, koin tietysti aluksi tuttua huijarisyndroomaa. Kuvittelin, että olin jotenkin vahingossa huijannut kokeessa tai että siinä oli käynyt jokin virhe. Pikkuhiljaa aloin hyväksyä sen, että olen tuloksen ja paikkani ansainnut. Silti, koska huijarisyndrooma välillä edelleen iskee, palautan aina mieleeni tämän puolueettoman ja arvioijasta riippumattoman tuloksen. Opettaja voi olla puolueellinen ja kokeessa voidaan kysyä vahingossa juuri sitä asiaa, josta olin lukenut kirjan, mutta tämä testi ei valehtele.

Toki siitä, mitä testi oikeasti mittaa ja miten yksiselitteinen se on, voidaan olla montaa mieltä. Mutta siitä en ala itselleni enää valehtelemaan - jos testi on niin monen älykkään ihmisen luoma ja parhaaksi vaihtoehdoksi todistama, olisi minun todella ylimielistä käydä sitä kritisoimaan.

Siispä jos joku setämies heijastaa omia epäonnistumisiaan minuun tai joku mies yrittää päteä minulle asioissa, joista tiedän paremmin, palautan mieleen, että olen varmasti älykkäämpi kuin hän ja mietin lompakossani olevaa Mensa-korttia. Sen mielikuvan voimin jaksan ehkä hymyillä, kun vastaan ilkeästi takaisin. Jos minusta tuntuu vaikean ongelman edessä, että en ymmärrä, muistutan itselleni, että jos minä en ymmärrä, miten kukaan muukaan voisi. Jos minua vähätellään, ajattelen, miten väärässä voi joku olla.

Ja jos joku yrittää uskotella minulle, että olen tyhmä, koska minulla on isot tissit, minun ei tarvitse edes miettiä mensalaisuuttani. Tuhahdus tulee jo selkärangasta.

Mensa-kortti voi olla turha ihmiselle, jolle on lapsesta asti kerrottu, miten älykäs ja taitava hän on kotona. Se voi olla naurettava ajatus ihmiselle, joka on varma omasta erinomaisuudestaan, koska hänelle on sitä koko hänen elämänsä ajan mediassa ja yhteiskunnassa toitotettu (=valkoiset hyväosaiset cis-heteromiehet). Minunlaisilleni se on kuitenkin se yksi varma todiste siitä, että en ole täysi huijari ja että minulla todella on tämä ominaisuus, jonka kuvittelen minulla olevan.

Älykkyys ei todellakaan ole kaikki kaikessa tai edes tärkein ominaisuuteni, mutta se on yksi ominaisuus, jolle persoonani rakentuu ja joka selittää monia asioita elämässäni. Olen siitä kiitollinen, ja koska minulta on se riistetty niin pitkään, vaalin sitä rakkaudella. Ja koska se herättää niin paljon tunteita setämiehissä, tiedän kyseessä taas olevan tärkeän asian - onhan älykkyys varattu vain miehille tai ainakin korkeintaan tylsille naisille.

Aion tästä lähtienkin leveillä älykkyydelläni, Mensa-kortillani ja niistä täysin riippumattomalla kovalla kikatuksellani ja kannustaa kaikkia muitakin mahtavia naisia samaan.