sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Säde best

Mä ajattelen olevani The Shit. Erityinen. Ihana. Lahja maailmalle. Uskon, että mun läheiset on erityisen onnekkaita, kun niillä on tällainen ystävä ja sisko. Mussa on ominaisuuksia, joita ihailen ja usein kehun itseäni. oon äärettömän ylpeä itsestäni, koska olen selvinnyt asioista, joita moni ei joudu kohtaamaan elämässään koskaan. Ja tiedän, että selviän myös tulevaisuudessa. 

Monia tää ärsyttää ja jotkut sanoo sen jopa ääneen. Mut miksi? Kaikesta tästä huolimatta en todellakaan ajattele olevani parempi ku muut. Jos mä saisin päättää, kaikki ajattelisi itsestään näin. Kliseisesti: me ollaan kaikki ainutlaatuisia. Toivoisin, että jokainen ajattelisi olevansa supertyyppi. 

Itsensä arvostaminen ei oo muilta pois. Päinvastoin, mä uskon, että kun aidosti rakastaa itseään, sallii sen myös muille. Niiden, joita joku ominaisuus muissa ärsyttää, kannattaa keskittyä tutkiskelemaan omaa suhdettaan siihen asiaan. 

Mun suhtautuminen itseeni on vaihdellut ja oon oppinut rakastamaan ja arvostamaan itseäni vähän mutkan kautta.

Mä rakastin ihan ensin mun siskojani. En voi kuvitella ketään fiksumpia, ihanampia, vahvempia, kauniimpia ja persoonallisempia ihmisiä ku he. Rakastan heitä enemmän ku mitään. Mä näin, miten he selvisi vaikeista asioista ja menestyi kaikesta paskasta huolimatta ja olin niin ylpeä kaikesta. Kun he rupes esiteineinä puhumaan itsestään feministeinä, mä itkin. 

Sitä kautta opin näkemään itseni arvokkaana. Mietin, minkälainen musta olisi tullut, jos joku olisi uskonut muhun ku olin pieni. Onneksi se ei ollut myöhäistä: mä rupesin rakastamaan ensin pientä Sädeä ja ihan ääneen sanomaan itselleni, että mä olisin ansainnut parempaa. Itkin usein pienen itseni puolesta. 

Mä ajattelin, ettå mä olisin ansainnut jonkun, joka pitää mun puoliani niinku mä pidän mun siskojeni puolta. Sitten ryhdyin sellaiseksi itselleni. Tajusin, miksi musta tuntuu epämärääisen ahdistuneelta, jos en avaa suutani kun tekis mieli. Se pieni Säde oli edelleen turvaton ja suojaton. 

Mä aloin puolustaa pientä Sädeä ja pikkuhiljaa tajusin, että en pidä vain pienen Säden puolia vaan ihan isonkin. Rakastaminen oli vaan helpompi aloittaa, kun ajattelin kohteen olevan erillinen ihminen. 

Mä aloin ihailemaan sitä, että olin selvinnyt. Mitä kaikkea olin tehnyt. Aloin kehua itseäni vuosikymmenten takaisista todistusten kympeistä, hyvistä vitseistä, ahkeruudesta ja lempeydestä. Siitä, kun työnsin yhden pedofiiliopettajan kirjaimellisesti suohon. Siitä, että jaksoin opiskella saksaa kun muut meni hauskoille videokuvauskursseille. Siitä, kun karkasin ikkunasta ja lähdin bileisiin ja tulin vasta aamuseiskalta takaisin. Siitä, miten jaksoin laulaa öisin mun itkeville pikkusiskoille tunteja, ja siitä, että kun tiesin kohta sekoavani ja tekeväni heille jotain pahaa, menin ulos pakkaseen seisomaan ja rauhoittumaan. 

Joten mun itseni rakastaminen ei oo vaan mitään HAHA OON PARAS. Mä aidosti ihailen ja arvostan itseäni melkein yhtä paljon ku mun siskoja ja muita rakkaita.

Se toki saa ärsyttää ihmisiä. Kai se tekee musta myös helpon vihan kohteen - mut tiedän, että se viha ei oikeesti kohdistu muhun vaan vihaajiin itseensä ja siksi se on helppo kestää. Oon ite käynyt ton vaiheen läpi ja siksi mulla on aidosti paha mieli niiden puolesta, jotka joutuu noin tuntemaan. Se on tosi rankkaa. 

Mä uskon, että koko maailma voisi niin paljon paremmin, jos kaikki kävisi elämäänsä ja ajatuksiaan läpi rakkaudella ja ymmärryksellä. En usko, että muita ei voi rakastaa, ellei ensin rakastan itseään. Mut uskon, että muita ei voi vihata, ellei ensin vihaa itseään. 

Säde

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin. Elämästä ahdistuneiden pikkulassukoiden raiskausuhkausten takia olen ottanut käyttöön kommenttien moderoinnin - miten surkea loppu sananvapaudelle!