maanantai 22. toukokuuta 2017

#jokatytönoikeudet

Yksissä epävirallisissa juhlissa joku äijä kommentoi mun tissejä. Kommentti oli peruskauraa, "sul on hyvät tissit" (olen kirjoittanut tissikommenteista mm. täällä). Seuraava kommentti oli samanlainen, mutta kohteena olikin pyllyni. Tyyppi sanoi kommenttinsa kovaan ääneen, häpeilemättä. Muut naureskelivat. Sanoin sanojalle suoraan, että pitää turpansa kiinni, sillä minua ei yllättäen kiinnostanut hänen mielipiteensä vartalostani. Yritin kuitenkin olla semikohtelias, sillä tyyppi oli humalassa ja minulle vieras. En ihan ryhtynyt feministiseen paasaukseen, sillä uskon, että se olisi kaikunut kuuroille korville.

Seuraavaksi tyyppi kävikin sitten käsiksi - ei suoraan tisseihin sentään, mutta rupesi hivelemään käsivarttani. Tässä vaiheessa korotin ääntäni ja käskin häntä erittäin selkeästi olemaan koskematta minuun. Raivostuin sitten ja lopulta lähdin, sillä minulla ei ollut juhlissa enää hauskaa. Tuttu tarina aika monelle, eikö? Tämä on niin arkinen tapahtuma, että en edes jaksa enää kirjoittaa siitä. Tämä postaus koskeekin asian jälkipuintia.

Vähän myöhemmin keskustelin asiasta paikalla olleen miespuolisen kaverini kanssa. Hän ihmetteli, miksi raivostuin, sillä kyseinen urpohan vain "kehui" minua. Olin aivan järkyttynyt. Minun fiksuksi kuvittelemani, pitkäaikainen ystäväni oli sitä mieltä, että tissikommentit ovat kehuja! Pöyristyksestä hieman toivuttuani rupesin selittämään asiaa hänelle. Hänen näkemyksensä kuitenkin oli, että koska hän nauttii ulkonäköön kohdistuvista kommenteista, ne ovat kaikille kehuja. Yritin selittää, että ensinnäkään hän ei voi yleistää omia tuntemuksiaan koskemaan kaikkia, ja toiseksi on eri asia saada ulkonäkökommentteja miehenä kuin naisena. Kun tulen vieraaseen paikkaan istumaan iltaa vieraassa seurassa ja olen vielä erikseen pukeutunut mahdollisimman rennosti huppariin (jotta saisin olla rauhassa ja viestittäisin, että olen tullut tänne rentoutumaan), niin haluaisin joskus, että siihen tilaan tulisin minä eikä minun ulkonäköni. Miehen ulkonäön kommentointi on miehelle extraa, sillä hänet nähdään ensisijaisesti ihmisenä. Minulle ulkonäön kommentointi, ainakin tuollainen limainen siis, on ensinnäkin ihan jokapäiväistä ja toiseksi todella arvottavaa: kommentoija kuvittelee, että hänellä on valta julkistaa mielipiteensä minun ulkonäöstäni ja minun pitää siinä sitten kuunnella tuomiota ja olla vielä kiitollinen. Ei kiinnosta.


Kuvat eivät ehkä ihan suoranaisesti liity tekstiin, mutta pelkkä teksti on niin tylsää! Kävimme ottamassa kuvia Roihuvuoren kirsikkapuutarhassa. Niistä tuli aika kivoja. Plus niistä välittyy tyttöenergia ja girls unite -asenne, joten ehkä ne sittenkin liittyvät.
Kun avauduin tästä, ystäväni julisti minun olevan väärässä. Sanoin, että hän ei voi ikinä tietää, miltä naisena oleminen tuntuu, koska hän ei joudu taistelemaan maailmassa jatkuvasti siitä, että hänen äänensä kuultaisiin. Olin silti kuulemma vieläkin väärässä: hän voi tietää, miltä naisesta tuntuu, koska hän on niin empaattinen (:D). Hän siis tietää täsmälleen miltä minustakin tuntuu, ja halleluja, pyhä mies oli tullut kertomaan, että tuntemukseni ovat ihan vääriä.

Tässä vaiheessa korvistani tuli ihan varmasti jo savua, mutta toisaalta jotenkin ymmärsin ystävääni. Olin itsekin kuvitellut aikaisemmin, että kun vaan kuuntelee toista ja yrittää eläytyä, voi tietää tai ainakin kuvitella, miltä hänestä tuntuu. Olin ajatellut, että muut kyllä voivat ymmärtää minua ja että ymmärtämättömyys johtuu vain yrityksen puutteesta. Ajattelin, että kun tarpeeksi kuuntelee ja tutkii asiaa, voi kuvitella, miltä esimerkiksi tuntuu olla köyhä tai vaikkapa maahanmuuttaja. Ajattelin, että kun kerron, miten meillä ei lapsena ollut rahaa ruokaan, muut ymmärtävät sen, jos tarpeeksi eläytyvät tilanteeseen. Kuvittelin, että kun luin maahanmuuttajien kielikokeiden sydäntäsärkeviä esseitä, voin tietää, miltä heistä tuntuu olla rasismin ja syrjinnän kohteena. Mielestäni asia oli vain tahdosta kiinni, ja ymmärtämättömät olivat vain välinpitämättömiä.



Tämä kaikki muuttui kuitenkin viime kesänä, kun jouduin seksuaalisen väkivallan uhriksi. Sitä ennen olin tutkinut asiaa, sillä olenhan kiinnostunut tasa-arvosta ja feminismistä. Vaikka olin lukenut lukemattomia kertomuksia ja keskustellut monien raiskauksesta selvinneiden kanssa, en voinut ymmärtää, miksi uhrit eivät vie asiaa eteenpäin ja tuntevat tapahtumasta häpeää. Mielestäni oli suorastaan uhrin velvollisuus mennä poliisille, ja kuvittelin, että uhreille vain pitää kertoa tämä. Että hei, ei se ollut sun vika, mene nyt sinne poliisille. Ei kukaan syytä sua, se oli raiskaajan päätös, et olisi voinut tehdä mitään ja niin edespäin.

Sitten se uhri olinkin minä, eikä mikään ole koskaan kääntänyt maailmaani niin päälaelleen. Vaikka olin lukenut häpeästä ja itsesyytöksistä, en välttynyt niiltä. Joka kerta, kun poliisi soitti, olisin vain halunnut perua koko jutun. Vaikka miten järjellä tiesin, että syy ei ole minun, tunsin hirveää syyllisyyttä siitä, kun tekijä saatiin kiinni ja poliisi kertoi minulle, miten pahoillaan tekijä on. Pohdin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Poliisin kyselyt hameeni pituudesta (teknisten seikkojen vuoksi!) ja siitä, kuinka paljon olin juonut (jotta saadaan kokonaiskuva tilanteesta!), eivät aiheuttaneet raivoa poliisia kohtaan vaan ahdistusta ja itsesyytöksiä. Tiedostin koko ajan, miten kliseisesti käyttäydyin ja miten vääriä ajatukseni olivat, mutta en saanut niitä estettyä. Kiltin tytön kasvatus pyrki esiin ja halusin sääliä tekijää. Mietin koko ajan, että olinko minä tässä väärässä? Oliko koko juttua koskaan edes tapahtunut? Olinko keksinyt asian?

Kun ystäväni yrittivät lohduttaa minua, heidän sanansa tuntuivat tyhjiltä. Vasta soitettuani Tukinaiseen ja saatuani vertaistukea pystyin käsittelemään koko asiaa. Tajusin, että vaikka miten olin kuvitellut tietäväni, miltä seksuaalisen väkivallan uhrista tuntuu, en tiennyt mitään. Siksi itse tapahtuma ei järisyttänyt maailmaani, vaan se, että kuvitelmani toisten ymmärtämisestä romahtivat. Lady Gaga ei olisi voinut laulaa osuvammin biisissään Til it happens to you:


En ole kertonut tästä täällä blogissa, vaikka olisin halunnut heti kirjoittaa asiasta. Se tuntui liian raskaalta aiheelta. Lisäksi poliisi kielsi minua, ja uhkasi jopa kunnianloukkauksella, vaikka sanoin, etten mainitse tekijästä mitään enkä paikkaa tai aikaa. Lisäahdistusta aiheutti vielä se, että minua syytettiin lievästä pahoinpitelystä, koska tappelin vastaan. Mutta kirjoitan tästä koko prosessista ehkä myöhemmin, nyt palataan takaisin ystävääni.



Koska halusin, että fiksu ystäväni voisi alkaa ajatella asiaa oikeasti toistenkin kannalta ja että hän voisi oivaltaa saman asian, minkä minäkin, kerroin hänelle oivalluksesta ja siihen johtaneista tapahtumista. Ajattelin, että ehkä hän sitten ymmärtää. Kerroin tarinani melkein itku kurkussa. Hänen vastauksensa oli kaiken huippu. Hän sanoi, että vaikka minä ymmärsin seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutumisen vasta kohteeksi jouduttuani, hän ymmärtää sen ilmankin. Hän on ehkä vaan sitten empaattisempi ihminen kuin minä.

Tämä oli varmasti ainoa kerta, kun minua on oikeasti loukattu väittelyssä. Minulle tuli niin paha mieli, etten vain pystynyt jatkamaan, haukuin ystäväni maailman typerimmäksi idiootiksi ja poistuin paikalta. Mielipiteeni ystävästäni muuttui melko perusteellisesti. Silti koitan ajatella, että ehkä hänkin joku päivä ymmärtää asian - toivottavasti vaan ei samalla tavalla kuin minä.



Loppujen lopuksi olen todella kiitollinen oppimastani. Se syventää käsitystäni siitä, että vähemmistöjen pitäisi antaa itse puhua enemmän ja määritellä se, mikä on heitä kunnioittavaa ja mikä ei. Olen toki kuulunut muutamaan vähemmistöön jo aiemmin, mutta yhtäkkinen siirtyminen sellaiseen siirsi ymmärryksenikin asiasta aivan uusiin mittasuhteisiin, kun asian näki kahdelta eri puolelta.

...

Sain haasteen osallistua Planin #jokatytönoikeudet-kampanjaan, jossa pyydettiin kertomaan somessa jostakin itselle tärkeästä oikeudesta, jonka tahtoisi koskevan jokaista. Pohdin pitkään, miten osallistuisin, ja ajattelin, että tämä kampanja on niin tärkeä, että sen yhteydessä haluan kertoa tämän tarinani, jota en ollut saanut kirjoitettua aiemmin. Jokatytön oikeudet -kampanjan tavoitteena on muuttaa maailmaa niin, että jokainen tyttö  voi

oppia, 
johtaa, 
päättää ja 
menestyä. 

Minun ensimmäinen jokatytön oikeuteni on, että jokaisen tytön pitäisi saada näkyä omana itsenään, ei pelkän ulkonäkönsä tai seksuaalisuutensa kautta. Tytöille pitäisi taata rauha törkeistä ulkonäkökommenteista ja seksuaaliselta ahdistelulta koulussa, töissä, kadulla ja vapaa-ajalla.

Toinen oikeuteni on se, että jokaisen tytön pitäisi saada oikeus koskemattomuuteen. Oikeasti, ensimmäinen ajatukseni oli, että tarvitseeko tätä edes kirjoittaa? Sitten kuitenkin huomasin, että en edes ollut tajunnut, miten normaaliksi seksuaalinen ahdistelu on arjessani muuttunut, ennen kuin viime kesän jälkeen herkistyin aiheelle uudelleen. Rintoihin tarttuminen, tanssilattialla perseen hinkkaaminen ja lähentely olivat mielessäni muuttuneet jo normaaliksi, sillä niitä tapahtuu niin usein. Yläkoulussa luokallamme olleet pojat tunkivat leirikoululla tyttöjen vuorolla saunaan tirkistelemään, mutta opettajat kuittasivat tapahtuman lausahduksella "pojat ovat poikia". Samat pojat ahdistivat porukalla tyttöjä nurkkaan ja nostivat heidän hameitaan, mutta opettajat eivät tehneet mitään. Kun opettajat kuittaavat tilanteen normaaliksi, se muuttuu sellaiseksi myös lasten silmissä. Ehkä siksi en ollut tajunnut, että kaikki minuun luvattomasti koskeminen on seksuaalista ahdistelua.

Kolmas oikeuteni on se, että tytöt saavat itse sanoa, mikä on okei ja mikä ei ole. En kaipaa enää yhtään mansplainaajaa tai "empaattista" kaveria kertomaan minulle, että tunteeni tai ajatukseni jostakin näin henkilökohtaisesta asiasta ovat vääriä. Vaikka yhä olenkin vielä tämän ystäväni ystävä, en halua enää keskustella hänen kanssaan aiheesta. Keskustella voisin, jos toinen olisi oikeasti kuuntelevalla asenteella ja hyväksyisi sen, että minä olen tämän aiheen asiantuntija ja että parhaansa hän tekee asian eteen, kun kysyy kysymyksiä eikä jaa omia, sivistymättömiä ajatuksiaan.

Minkälaisia ovat teidän #jokatytönoikeudet?

55 kommenttia:

  1. Jos kaipaat juttuseuraa, apua, tai mitä vaan, niin täällä ollaan. En ehkä ymmärrä, mutta ossaan tunnustaa tappioni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhyy, kiitos ihana Perttu! Mua alkaa poruttaa ihan sekin, kun kaikki kommentit on niin tukevia. Vaikken koskaan tätä tapahtumaa unohda, niin oon kyllä saanut sitä nyt vuoden aikana käsiteltyä jo aika hyvin.

      Poista
  2. Kirjoitat tärkeästä aiheesta. Tämä teksti olisi hyvä luetuttaa nuorilla ja keskustella aiheesta. Kuvittelin että meidän sukupolvi (80-90-luvun taite) olisi lähellä tasa-arvoa. Nyt pelkään, ettei seuraavakaan sukupolvi voi sitä saavuttaa. Ei niin kauan, kun asiat kuitataan "pojat on poikia" mentaliteetilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon. Oon samaa mieltä mutta osittain oon vielä toiveikas! Mun mielestä asiassa mennään eteenpäin sykleissä, joiden tiedostavuus ja laajuus kasvaa joka kerta. Oon just pohtinut 90-luvun lopun tyttöenergiaa ja sitä, miten siihen myöhemmin laitettiin inhottava pissis-leima päälle. Mut nyt niistä sen ajan häväistyistä tai noloiksi leimatuista naistähdistä (Britney Spears, Paris Hilton jne.) alkaa taas näkemään arvostavia juttuja esim. Instagramissa. Pissikset vielä nousee! :D Mut tästä kirjotan varmaan oman juttunsa myöhemmin.

      Poista
  3. Ensinnä, olen pahoillani kokemastasi väkivallasta. Voimia sen käsittelyyn.

    Toiseksi, vasta kun oma lapseni kuoli, ymmärsin miltä tuntuu kun oma lapsi kuolee. Yleensä kun tästä keskustellaan lisään, että toivon että et koskaan ymmärtäisi asiaa täysin - se kun tarkoittaisi että häneltä kuolisi lapsi myös.

    Ja kolmanneksi varsinaiseen kysymääsi asiaan: Olen samaa mieltä jokaisesta jokatytönoikeudestasikin. Haluaisin vielä lisätä, että jokaisella tytöllä on oltava oikeus tulla aikuisena millaiseksi tahtoo, että sukupuoli ei rajoita tai estä. Ja että aikuiset eivät ohjaile valintoja. Jokainen tyttö saa ryhtyä opettajaksi tai automekaanikoksi tai astronautiksi jos niin haluavat (tämä pätee myös poikiin, jokainen poika saa ryhtyä muurariksi tai kosmetologiksi jos niin haluaa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pahoittelusta. Koko sydämestäni myös osanottoni sinun suruusi. Se on varmasti sanoinkuvaamaton.

      Hyvä lisäys listaan. Tuohon pitäisi vielä laskea mukaan se, että se rajoittavuus ei muodostu pelkästään ääneen sanotuista asioista vaan niin monesta muustakin asiasta, joille pitäisi aktiivisesti tehdä jotakin.

      Poista
  4. Tässä olisi paljonkin mihin tarttua, mutta tässä kohdassa meni kuppi nurin ja reagointikynnys ylittyi: "Hän sanoi, että vaikka minä ymmärsin seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutumisen vasta kohteeksi jouduttuani, hän ymmärtää sen ilmankin. Hän on ehkä vaan sitten empaattisempi ihminen kuin minä".
    Sori, mutta sun ystäväsi on vaan itsekeskeinen mulkero. Ei tuota oikein mitenkään muuten voi selittää. Tämä on toki helppo sanoa, mutta silti: älä ota itseesi toisten ihmisten kapeakatseisuutta ja mielen yksioikoisuutta. Kaikki eivät vaan kertakaikkiaan kykene sen parempaan, vaikka miten selittäisi. Joskus ärsyttää olla se keskivertoa fiksumpi, jonka osaksi jää (jossain määrin aina!) yrittää ymmärtää niitä vähemmän ymmärtäväisiä. Hmph.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tuesta! Olin ja olen kyllä samaa mieltä, mutta osittain ymmärrän häntä (liittyen sun vikaan virkkeeseen! :D). Oon varmasti ollut ite joskus samanlainen, ja jotenkin se halu "voittaa" keskustelu on tuttu. Hän meni siinä kyllä ihan liian pitkälle, mut toivon, että häntä edes jälkeenpäin hävetti. Eniten tilanteessa ehkä järkytti se, että vielä on olemassa ihan fiksuja ihmisiä, jotka ajattelee noin.

      Poista
  5. "Heeei, älä oo tollanen!" kuuluu usein vastaus kun kehotan puolituttua tai tuntematonta (usein humaltunutta) miestä olemaan koskematta minuun. "Se oli vaan leikkiä!" Joo, no ei minusta. "Ihme nipo!" Joo, mielelläni. Mä osaan jotakuinkin samaistua tuohon seksuaaliseen väkivaltaan. Tapahtumasta on kohta kymmenen vuotta, tekijä yksi mun senhetken parhaimpia ystäviä, joku kehen todella luotin. Jätin asian sikseen koska en kehdannut puhua kenellekkään, syytin itseäni koska olin jäänyt nukkumaan humalaani pois ystäväni luokse, sinne missä olin ennenkin yöpynyt pitkän illan jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noi samat kommentit oon kuullu tosi moneen kertaan. Ne on erityisen ärsyttäviä, koska koen olevani hauska ja rento tyyppi. En vaan silloin, kun joku ahdistelee mua! :D Ja just toi että sanotaan sen olevan kehu. Ihan kuin tarvitsisin jonkun tuntemattoman, humalaisen ja huonosti käyttäytyvän ihmisen "kehuja"! Sekin siinä on ärsyttävää, että he kuvittelee mielipiteensä olevan niin tärkeä, että se pitää sanoa ääneen ja sitten siitä pitäisi vielä kiittää. Usein jos "kehuun" vastaa, että "tiedän" tms., niin saa vihat ja haukut niskaansa siitäkin :D

      Otan tosi paljon osaa sun kokemukseen, varmasti vielä järkyttävämpää, kun tekijä oli ystävä.

      Poista
  6. Kiitos tästä. Oot mun goals! Sulle käy noin ja pystyt pohtimaan sitäkin jotenkin positiivisen kautta ja kirjoittamaan siitä tälläsestä näkökulmasta. Oisinpa yhtä valoisa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hyvä, jos tekstistä ei tullut liian synkkää :) Kiitos!

      Poista
  7. Kyllä se nii vaa menee, että vaikka kuinka empaattinen on ei koskaan voi täysin ymmärtää mitään, jos se ei omalle kohdalle osu. Mua on aina kehuttu "todella empaattiseksi" Ja joo kyllä mä koenkin olevani, mutta kun juttelen jostain ihmisten kanssa sanon, jos mulla ei ole kokemusta, että vaikka olenkin empaattinen en voi täysin ymmärtää/tietää miltä susta tuntuu, mutta mä voin kuvitella. Mutta en mä ala vähättelee tollee tai väittämään, että oisin oikeassa asioista joista en mitää tiedä. Ystäväsi käytös oli ignoranttia ja typerää ja vähän itsekeskeistäkin. Ikävää, että jouduit pettymään johonkuhun johon uskoit voivasi tukeutua. Itsellekkin on käynyt silleen ja jopa vähän samantyylisen aiheen tiimoilta. Olin valitellut ystävälle, että kuinka mua kommentoidaan ja lääpitään ilman lupaa ja oltiin sit käyty päällekki, niin ystäväni oli sitä mieltä, että no mikset ottanut siitä "seuralaista" itselles, kun aina valitat, että oot sinkku ja kukaan ei halua. Mulla meinas oikeesti tippua leuka lattiaan, en voinut uskoa, että joku mulle tärkee vois koskaa sanoa mulle jotain tollasta.

    On kamalaa aina lukea, että taas on joku joutunut hyväksikäytön uhriksi. :( Mä haluaisin nähdä maailman, jossa tälläisiä tekstejä ei tarvittaisi.

    Olen myös kokenut ton "mitä sulla oli päällä/olitko kännissä"- kyselyn (en tosin poliisin toimesta, joten en osaa ees ajatella miten nöyryyttävältä ja turhauttavalta se on tuntunut, kun poliisin pitäs viel olla se joka suojelee ja pitää huolen, että oikeus toteutuu) ja se ehkä repi vielä enemmän. Ihan ku mun päätös juoda pari kaljaa tai pitää mekkoa päällä, vaikuttaisi jonkun sekopään päätökseen käydä just mun kimppuun. (Tosin en ollut juonut, enkä edes pukeutunut paljastavasti, joten se ignorantti logiikka ei pätenyt tässä.)

    Kiitos tästä sun tekstistä, ja voimia asian kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin koen olevani empaattinen jopa siihen pisteeseen asti, että ahdistun muiden murheista vähän liikaakin. Toi on musta tosi hyvä kommentti, että ei voi täysin ymmärtää, mutta voi kuvitella. Ehkä sitä vois itekin käyttää. Usein jää vaan ilman sanoja, ja sekin ärsyttää, kun kuitenkin haluaisi ilmaista tukensa toiselle, mutta ei keksi mitään sanottavaa. Omasta kokemuksesta voin sanoa senkin, että loukkaa tosi paljon, kun kertoo ystävälle jonkun vaikeen asian eikä se sano mitään.

      Toi kyseleminen vaatteista ja alkoholista oli kyllä tosi ahdistavaa, koska koko ajan tuntui, että poliisi syytti mua, vaikka toisaalta ymmärrän, että ne asiat piti selvittää. Tästä voisin tehdä ihan oman postauksensa :/

      Kiitos paljon kommentista ja tsempistä, kyllä oon jo melko hyvin selvinnyt tästä.

      Poista
    2. Joo itellä on sama, välillä unohtaa, että vaikka toisista onkin hyvä välittää, niin pitää pitää myös huoli siitä, ettei itse hajoa ja ahdistu.

      Joo se on loukkaavaa, mulla on ollut paljon semmosta, että oon yrittänyt puhuu ystävälle, mutta hän ei sano siihen mitää tai kohauttelee vaan kulmiaan tms.

      Uskon, ja joo vaikka sen nyt ymmärtääki, että se kuuluu poliisille kysellä kaikki jutut, niin ehkä hienotunteisempia voisivat olla, koska mikään ei ole kamalapaa kun se, että ett ole tehnyt mitään väärää, mutta silti sulla on semmonen olo, kun olisit itse rikollinen :(

      Kiva kuulla <3 Vaikka tämmöset jutut jättääki jäljen, niin ei niitäkää kannatta hamaan loppuun saakka miettiä liikoja, koska hyviäkin asioita tapahtuu ja varmasti enemmän ku ikäviä ja mieluummin keskittyy niihin. Unohtaa ei tarvitse, eikä antaa anteeksi. Mut jos pystyy menee eteenpäin ja kovemmalla voimalla nii se on hienoo. Ihanaa kesää sulle :)

      Poista
  8. Kiitos tästä kirjoituksesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä, toivon, että siitä on apua niille, jotka painii näiden samojen asioiden kanssa.

      Poista
  9. Todella hyvä kirjoitus. Kiitos tästä. Voimia. <3

    VastaaPoista
  10. ��������

    VastaaPoista
  11. Kukaan oikeasti empaattinen ja muiden tunteita millään tasolla huomioonottava ei ikinä käyttäytyisi niinkuin ignorantti "ystäväsi".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tuesta! Oon toisaalta samaa mieltä ja toisaalta taas ymmärrän vähän tätä mun ystävääkin. Ollaan aika samanlaisia ja voin kuvitella, että siinä tilanteessa hän vaan halusi "voittaa" keskustelun. Oon varmaan ollut itekin joskus samanlainen, mutta en vaan oo ymmärtänyt sitä, koska en loukkaannu niin helposti. Tosin reaktio mun kertomaan kokemukseen oli kuitenkin ihan urpo, sitä en kiistä.

      Poista
  12. Hei, tämä oli hyvä kirjoitus täynnä asiaa, ja olen pitkälti samoilla linjoilla. Pakko kuitenkin lisätä, että vaikka tällaisen häiritsevän, ahdistelevan, valtaakäyttävän ja törkeän "kehumiskommentoinnin" (sitaatit, koska kehumistahan se ei ole) kohteeksi joutuminen on yleisempää ja ehkä jollain tasolla tavanomaisempaa naisten kuin miesten kohdalla, niin ei oikeasti aivan pidä paikkaansa, ettei samaa tapahtuisi myös miehille ja etteivätkö he voisi kokea sitä ehkä suunnilleen samalla tavalla kuin naiset.

    Itse toki "naisena" en voi täsmälleen ottaen tietää, miten "miehet" asian kokevat, mutta olen useamman kerran käynyt monen eri miespuolisen ystäväni kanssa sellaisia lohdutuskeskusteluja, joissa mies on avautunut esim. yökerhossa kokemastaan ahdistelevasta kommentoinnista hyvin harmistuneena ja minä olen sitten yrittänyt olla tukena parhaani mukaan. Useimmiten "hyvä peppu" -kommentin heittäjä, joka mahdollisesti myös liimautuu iholle ja ryhtyy kourimaan, on vanhempi naisoletettu, mutta olenpa kuullut sitäkin, että suunnilleen nuoren miehen ikäinen naisporukka on piirittänyt, kommentoinut ja kosketellut luvatta, ja toki niitä kommentteja heittävät joskus toiset miehetkin, ehkä muutkin.

    Mitä tässä yritän siis sanoa? Miehilläkin pitäisi yhtä lailla olla oikeus kokea tällaiset tilanteet rehellisesti väärinä ja pitää omista rajoistaan kiinni tulematta leimatuiksi jotenkin tylsiksi ja tyhmiksi ilonpilaajiksi/huumorintajuttomiksi, jotka eivät ymmärrä, että "kysehän oli vain kehumisesta" jne. Nähdäkseni sekään ei nimittäin ole mikään itsestäänselvyys. Roolit näissä tilanteissa voivat toteutua ihan miten tahansa päin, vaikka eittämättä nainen on useammin se, jota ahdistellaan, enkä todellakaan tarkoita nyt vähätellä tässä yhteiskunnassa naisten kokeman ahdistelun perustavanlaatuista luonnetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon ehdottomasti samaa mieltä. Monet miehet kokee tällaiset kommentit ahdistavina, ja etenkin toi miesten kouriminen on mun mielestä jotenkin lisääntynyt. Kaikkien ihmisten luvaton kouriminen on tuomittavaa.

      Kirjoituksessa tarkoitin kuitenkin nimenomaan niitä miehiä, joiden mielestä tollanen kommentointi tai jopa kouriminen on kehu. Yllätyin tosissaan, että sellaisiakin ihmisiä vielä löytyy fiksuistakin tyypeistä. Se on se asia, johon halusin puuttua, en missään nimessä vähätellä miesten kokemaa seksuaalista ahdistelua. Tässä puhun erityisesti naisten kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta, koska siitä mulla on kokemusta ja koska se on yleisempää.

      Poista
  13. Voi ei, otan osaa kokemuksiisi :-( Kiitos tästä postauksesta.

    VastaaPoista
  14. Vastaan nyt lyhyesti, mutta mielestäni nämä oikeudet koskemattomuuteen kattavat sekä biologiset että koetut sukupuolet ja näiden lisäksi myös epäseksuaalit. Miestenkään ei siis tarvitse sietää luvatonta koskettelua tai kommentointia, pakottamista niihin mitenkään erittelemättä vaan korostetusti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä. Tuosta miesten koskemattomuudesta kommentoin jo ylle. Lisäksi kampanja painottaa naisten oikeuksia, koska:

      Kehitysmaissa asuvat tytöt ovat kaksi kertaa todennäköisemmin aliravittuja kuin pojat.
      62 miljoonaa kouluikäistä tyttöä ei pääse kouluun.
      Joka vuosi 15 miljoonaa tyttöä menee naimisiin alle 18-vuotiaana, osa heistä jopa alle 10-vuotiaana.

      Vaikka tämä tekstini käsitteleekin suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, niin kampanjan tarkoituksena olikin pohtia omia arkipäivän oikeuksia, joiden toivoisi koskettavan kaikkia. Se, että käsittelen tässä erityisesti naisten oikeuksia, ei sulje pois sitä, etteivätkö oikeudet kuuluisi kaikille.

      Poista
  15. Rankkaa luettavaa. En osaa muuta sanoa. Ymmärtänet varmaan, että ainakin kaikkea hyvää sinulle soisin.

    Ahdistelusta. Itse olen oppinut, että pukeutumalla baariin löysiin farkkuihin ja bändihuppariin pääsen helpommalla. Miehet ei huomaakaan. Hyvin helpottavaa, kun ketään ei tuijota, ei tule juttelemaan, ei kehu, ei koske, ei kouri. Ei tarvitse olla valppaana. Saan olla rauhassa iltaa viettämässä. Niin kuin miespuoliset ystäväni.

    Paitsi kun päällä oli black metal bändin paita, niin silloin tuli mies tenttaamaan, että tiedänkö bändistä kaiken. Tuota kävi enemmän kuin kerran. En tiedä miksi miespuolisilta ei tentata pitämänsä bändin albumeja. Jos minä en tiennyt kaikkea, sanottiin että ’’no arvasinhan että näön vuoksi pidät’’. En ymmärrä.

    Nuorempana, täysi-ikäiseksi tultua kuljin vielä hienot vaatteet päällä ja koin erittäin epämiellyttäviä tilanteita (kaiken ikäisten) miesten taholta. Sekin tuli huomattua, että räikeen punanen tukka vetää niitä puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. Musta tukka ei niin.

    Itse kun kuljen missä kuljenkaan, en katsele ihmisten perään enkä kommentoi edes mielessäni ketään. Keskityn vain omiin asioihini. No, teini-iässä olin tuollainen, jolloin olin myös aivan typerä erästä henkilö kohtaan jota kadun syvästi.
    Voi olla, että olen aivan väärässä, ja toivottavasti olenkin, mutta miehillä, ihan aikusilla ja suhteessakin olevilla sen sijaan silmät palloilee siellä sun täällä katsellen naisia ja kommentoivat kaverilleen/itsekseen. Ei kai kaikki miehet ole niin yksinkertaisia. Ehkä tuota tekee naisetkin. En tiedä. Ehkä olen vain toisenlainen ajatuksiltani? En vain näe enää ketään, enkä halua eikä kiinnostakaan, kun tapasin viisi vuotta sitten maailman parhaimman ihmisen.

    Sellasta epäselvää söperrystä ja anteeksi jos kuulostan hirveältä. En osaa ilmaista ajatuksiani oikein. Harvoin kirjoitan internettiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi. Itse olen huomannut, että koen jopa enemmän ahdistelua, kun pukeudun "rennosti". En tiedä miksi. Mutta joka tapauksessa, sillä, mitä päällä on, ei pitäisi olla mitään merkitystä. Ahdistaa, että aina pitäisi vaatteita miettiä erikseen sen kannalta, että missä ahdistellaan vähiten.

      Poista
    2. Koska kyllä nuin rento tyyppi ymmärtää. Täydessä tällingissä nainen saattaa olla jopa pelottava miehen mielestä. Tai ainakin näin miulle on kerrottu.
      Noo, pienen paikkakunnan etuja on, että muutama "nmitä v*ttua " ja tyyppien ruotuun pistämisen jälkeen ootki outo lesbo. Kohta helpompi näin. Ja maine on kestänyt yhen parisuhteen, lastensaamisen ja kohta10vee ylikin. Ja tietämättömiä selvästi valistetaan (varma tieto) päätellen kuinka helposti pääsen ihmisistä erilleen. Siitä huolimatta mietin välillä, koska tulee se tyyppi jonka on pakko testata pärjäisinkö hälle. Nykykuosissa saattaa olla, että en.

      Poista
    3. Tuosta täydessä tällingissä olemisesta. Itsehän lähden liikkeelle ihan täysfiftarina huulipunine kaikkineen isot tyllit helman alla ja ei muuten kertaakaan olla tultu lääppimään. Parhaimmillaan olen saanut ihan oikeita kehuja, kun joku täysin tuntematon mies on sanonut, että sinulla on nätti mekko tai sanonut muuten vain nätiksi. Kiitos. Ulkona tosin on juopot huutaneet perään, että "kato prinsessa" mutta heidät olen jättänyt oman onnensa nojaan.

      Kerran on perseestä kouraistu, poikaystävä oli vieressä mutta ei humalapäissään nähnyt/tajunnut vaikka sanoin. Painoin sitten itsekin villaisella, kun en tekijää nähnyt ja muutenkin oltiin baarista lähdössä. Yleensä ottaen minut on opetettu olemaan välittämättä idiooteista tai kostamaan samalla mitalla, vaikka ei sekään nyt ihan oikein mene.

      MRV:lle: eka reaktio tähän oli, että kun en itse hirveästi siitä suutu, jos joku joskus kommentoi jotain että hyvä pylly tai muuta, niin mietin että miksi joku saa "kehuista" raivarit, mutta sitten luin enemmän ja tuli tosi paha mieli :/ Veikkaan, että osa ihmisistä on sellaisia, että jos niitä "kehuja" ei yleensä tule ja sitten kun saa huomiota, sen kokee positiivisena kun saa edes jostain huomiota. Ne, joita ahdistellaan jatkuvasti, taas tajuavat jo ettei se ole hyvä asia. Varmaan maailmankatsomuskin tähän vaikuttaa, että vaikka olisi kuinka empatiakykyinen, niin ei toisen asemaan voi täysin samaistua, mutta yrittää voi. Ystäväsi taas ei tainnut edes yrittää, kun tuolla tavalla lyttäsi tuntemasi. Minä olisin varmaan pillahtanut itkuun, melkein itku kurkussa tätä luin ja mietin pitkään kirjoitanko mitään, kun tuntui että jäin aivan sanattomaksi tämän jälkeen. Kirjoitin sitten kuitenkin.

      Ekan poikaystävän kanssa oli seksuaaliseksi väkivallaksi määriteltävä tapaus, joka oli ihan poliisijuttukin, mutta päätyi sitten lakaistuksi maton alle kun se oli sellainen sana sanaa vastaan tapaus. Ei minulle siitä isoja traumoja jäänyt muuta kuin että tiettyihin juttuihin en suostu edes näin 11 vuotta myöhemminkään ja ison älämölön nostan jos ehdotetaan/yritetään. Itsetunnon kannalta kävi sen verran onnekkaasti, että ujosta puoliaan pitämättömästä tytöstä kasvoi vahvempi ja itsearvonsa tunteva ihminen, joka ei taivu enää painostuksen alla asioihin, jotka eivät itsestä mukavalta tunnu. Ei ole varsinaisesti verrattavissa tähän tapaukseen, mutta vähättelyä tulee harrastettu aivan liian monesti ja liian monelta taholta (tässä varmaan taas vähättelen asiaa itse), oli sitten kyseessä tekijä, viranomainen, uhri tai uhrin ystävät. Oikeasti empaattiset ihmiset ymmärtävät, etteivät voi täysin asettaa itseään uhrin asemaan tai täysin ymmärtää, mutta yrittää voi. Sinun ystäväsi ei yrittänyt :(

      Poista
  16. Kiitos kirjoituksesta. Minäkään en ymmärtänyt miksei kaikki voi ilmoittaa raiskauksesta poliisille. Ennenkuin se osui omalle kohdalle. Mä en sitten saanut koskaan sitä ilmoitusta tehtyä (siitä on pian 2 vuotta aikaa joten on jo liian myöhäistä, vaikka tuntisin tyypin jos hän tulisi vastaan) ja syyllistän itseäni paitsi raiskauksesta, myös siitä etten tehnyt rikosilmoitusta. Miten moninkertainen itsesyyttely sitä voikaan tulla tuollaisen jälkeen. Sitä ihmettelen edelleen. Käyn muista syistä psykoterapiassa, joten mulla olisi mahdollisuus käydä asiaa läpi siellä, mutta toistaiseksi sekään ei ole onnistunut. Voisinko olla suurempi luuseri? Tai en mä itseäni kaikesta syytä, mutta yllätys oli miten monimutkaiseen ajatusverkostoon sitä voi ajautua omassa päässään kun käy jotain traagista. Pahoittelut etten osaa ilmaista itseäni (en perkele osaa sitäkään) selkeästi, mutta ehkä joku tajuaa mitä ajoin takaa.
    BTW, jutussa on äärimmäisen kaunis kuvitus. Olette kauniita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan samanlaisia ajatuksia kuin sulla. Vieläkin hävettää tosi moni asia, joissa "annoin periksi". Esimerkiksi oli mun oma syy, että rikosnimike oli seksuaalinen ahdistelu eikä raiskaus. Raiskaus se oli, mutta jotenkin lievensin sitä siinä shokissa asiasta kertoessani. Just toi moninkertainen itsesyyttely on tuttua.

      Jos vaan pystyt, suosittelen soittamaan sinne Tukinaisen linjalle, vaikka se jännittäisikin tosi paljon. Mua se auttoi tosi paljon.

      Kiitos kuvakehuista! Mustakin niistä tuli tosi ihania.

      Poista
  17. Kamalaa, oon niin pahoillani. :( Vetää sanattomaksi, kun miettii miten pahoja asioita käy ihanille ihmisille. Voimia Ruki ja osa lukijoista, en tiedä mitä sanoa. Ootte vahvoja.

    Mullakin on ollut ystävien kanssa tilanteita, joissa heillä on ollut jostain asiasta niin erilainen mielipide, että tuntuu kuin ei tuntisi koko ihmistä. Sellaisen juttelun jälkeen on ehkä vihainen, mutta ennen kaikkea yksinäinen olo. Kiva lukea ja tietää, että en ole ainoa (tai aika epäkiva tavallaan, olisi mukavampaa jos kaikilla olisi vain onnellisia ystävyyssuhteita).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä ja tsempistä! <3 Mun mielestä tällaisissa tilanteissa ei tarvikaan oikein osata sanoa mitään, pelkästään jo se lohduttaa, että ottaa osaa ja toivottaa voimia - siinä taustalla on se sanaton tuki.

      Poista
  18. Kiitos tästä kirjoituksesta! ♥

    VastaaPoista
  19. Kiitos <3 Mä uskaltauduin sun kirjotuksen ansiosta itsekin avautumaan aiheesta blogissani <3 On niiin tärkeetä et ihmiset avautuu näistä ja puhuu ääneen koska itseäkin lohduttaa se että en oo yksin. Luin just sen sun aamulehden artikkelinkin. Oot upea! <3

    http://www.naiseudenvoima.com/tinna-masentunut-mutsi/traumana-raiskaus4363041

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa kuulla, että kirjoitukseni on auttanut sua. Mulla on sama fiilis, että muiden kokemusten kuuleminen jotenkin auttaa, vaikka tietenkään ei toivo, että muut olis käynyt samanlaista läpi. Kiitos viestistä, käynkin heti lukemassa sun postauksen.

      Poista
  20. Osaisitko avata enemmän sitä, miksi rupesit kokemaan häpeää ja sitä miten rupesit syyttämään itseäsi ja säälimään tekijää? Mun on kans tosi vaikee ymmärtää tätä. Miten voi ruveta säälimään henkilöä, joka on PÄÄTTÄNYT pitää väkivalloin toista ihmistä paikoillaan ja raiskata?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En osaa sanoa, sillä en itsekään ymmärrä. Jotenkin kun ajattelee muiden kokemia vastaavanlaisia tilanteita, kokee suunnatonta raivoa tekijöitä kohtaan. Jos joku tekisi samoin esimerkiksi siskoilleni, en vastaisi tekemisistäni ollenkaan. Kun tämä sattui omalle kohdalleni, se sama raivo jäi puuttumaan. En tiedä miksi.

      Ehkä mieli yrittää suojella itseään jotenkin niin, että päätyykin ajattelemaan, että mitä voisi tehdä toisin ja samalla sitten jotenkin syyttää itseään. Jos ajattelisi, että valikoiduin uhriksi täysin sattumalta ja että tekijä on psykopaatti sadisti, muuttuisi maailma niin turvattomaksi paikaksi, että eläminen siinä olisi mahdotonta. Siksi on jotenkin helpompi syyttää itseään tai vähätellä tapahtunutta - muuten ei pystyisi enää elämään? Tämä on vain spekulaatiota, mutta ehkä jotakin tämänkaltaista mielessä tapahtuu.

      Poista
  21. Pahoittelut kokemastasi ahdistelusta ja kiitos tekstistä, tää on kyllä todella tärkeä aihe. Poliisien toiminta näissä tilanteissa usein on niin törkeää ja tökeröä juuri uhria kohtaan ja tapahtumien selvittely harvoin tapahtuu mitenkään järjellisesti. Oli siis jo aikakin nostaa asia tapetille!!
    Itse olen joutunut reippaasti alaikäisenä parin keski-ikäisen miehen huumaamaksi hengenvaarallisella ja nykyään vain pieneläinten lopetukseen käytettävällä anestesialääkkeellä, ja raiskatuksi. Asiaan ei ole tähänkään päivään mennessä saatu mitään tolkkua poliisin suunnalta, eikä tekijöitä minkäänlaiseen vastuuseen teostaan. (vaikka omaavat historiaa seksuaalirikosten saralla kaikenlisäksi). Tapahtumasta tuli viime äitienpäivänä 10 vuotta. Olin huumauksen takia raiskauksen tapahtuessa tajuton, ja vaikka lääkärin tutkimuksissa löytyikin raskauttavia juttuja, muiden raskauttavien tekijöiden lisäksi-tekijät olivat suojautuneet liian hyvin tekonsa aikana, joten todistusaineistoa ei ollut ilmeisesti tarpeeksi, ja koska olin ollut tajuton, en osannut kertoa yksityiskohtia tietenkään. Kuitenkin löytyneiden todisteiden valossa pystyttiin tekemään rikosilmoitus. Tutkinta ei kuitenkaan edennyt, ja miehet pääsivät loppupeleissä täysin kuin koira veräjästä.
    Mielestäni tämä on todella käsittämätöntä ja raivostuttavaa vääryyttä! Eikä kukaan tietenkään kertonut mistään vertaistuen tms mahdollisuudestakaan, sain itse juuri tukinaisen kautta apua, kun itse pari vuotta sitten kekkasin sellaisen olemassa olon. Lähes 10vuotta pyörittelin asiaa mielessäni yksin, tietäen, että tekijät eivät ikinä ole joutuneet vastuuseen, ja koittanut siis jotenkin vain käsitellä tapahtunutta sitten keskenäni.
    Tälläisiä ei pitäisi kenenkään joutua kestämään :/
    Joten voimia sinne, ja tosiaan kiitos, kun nostit kissan pöydälle näin tärkeän aiheen tiimoilta. Aikakin, että asiaa huomioidaan ja nostetaan esille, toivottavasti tällä olisi nyt vaikutuksia ihmisten toimintaan tälläissä tapauksissa. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minut on raiskattu myös lapsena lähisukulaisen toimesta. Päälle päätteeksi sain vielä selkääni isältä kun hyväksikäyttäjäni valehteli minun lyöneen häntä. Enpä kyllä lyönyt kun minua pideltiin kiinni takaa käsistä ja kymmenenvuotiaalla pojalla ei ole keski-ikäisen miehen suhteen mahdollisuuksia pyristellä irti. Olen kärsinyt tapahtuneen johdosta masennuksesta tähän päivään saakka, onneksi obsessiivis-kompulsiiviset oireet alkoivat jo kolmekymppisenä korjautua. Tällaista tekevät sellaiset ihmiset jotka ovat yhteiskunnan tulevaisuuden suunnittelun kanssa tekemisissä. Olen monesti havahtunut pohtivani mitä oikein olen tehnyt väärin ja mitä olisin voinut tehdä toisin kun en kelvannut kuin pahoinpitelyn kohteeksi.

      Poista
    2. Olen todella pahoillani kokemastanne. Tällaiset tilanteet saavat minut kokemaan suunnatonta raivoa! Vastenmielisintä on, kun tekijät pääsevät/päästetään välttämään kaiken vastuun ja rankaisun. Toivon, että oma puheenvuoroni olisi edes pieni askel siihen suuntaan, että seksuaali- ja väkivaltarikoksista alettaisiin rankaista huomattavasti pahemmin ja etenkin, että uhrit saisivat kaiken tarvitsemansa avun pyytämättäkin.

      Paljon voimia teille <3

      Poista
    3. Täytyy nyt vielä kiittää ymmärryksestä. Olenkin aikuisena tavannut paljon ihmisiä ja läheisimmillä ystävillä ja jopa myös appivanhemmillani on kokemusta lähisuhdeväkivallasta lapsuudessa. On onni että puolisoni on saanut kasvaa väkivallattomassa perheessä, itse uskoin vielä yläasteella että selkäsaunat ovat normaalia kaikissa perheissä. Vasta aikuisena tajusin että kyse on todella marginaalisesta ilmiöstä ja sattuu henkisesti koska olen itse kokenut juuri sitä. Minuthan uhattiin pieksää tuolloin lapsena jos kerron poliisille 'valheita asioista joita ei tapahtunut'. En ruodi asiaa enempää, sillä tapahtunutta ei saa kieltämällä tekemättömäksi, mutta koen sanoinkuvaamatonta ahdistusta aina kun asia tulee mieleen. Kiitän sua tästä postauksesta koska se antaa voimia käsitellä asioita jotka edelleen ovat tabun kaltaisesti kiellettyjä, mutta joita silti tapahtuu!

      Poista
  22. Luinko ihan oikein että pukeutumalla huppariin viestität tulleesi rentoutumaan, meinaatko tosissaan että minihameeseen pukeutunut sitten viestittää hakevansa jotain muuta.. Huh huh mikä ajatusmaailma vielä nykyaikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En itse luonnollisestikaan ajattele noin, mutta mainitsin asian juuri siksi, että joku kuitenkin olisi tullut syyllistämään minua siitä, miksi pukeudun esim. isoihin kaula-aukkoihin, jos en kerran halua huomiota rinnoilleni tai muulle fysiikalleni (tapahtunut n. miljoona kertaa).

      Poista
  23. Ensinnä, olen pahoillani siitä mitä olet joutunut kokemaan!

    Toiseksi tekstisi sai mut miettimään omaa koskemattomuutta paljonkin. Mä koen, että oon saanu elää naisena aika rauhassa huutelulta ja koskettelulta parikymppiseksi asti. Kunnes aloitin työt kapakassa. Voi jestas, silloin räjähti ihan käsiin koskettelun ja "kehumisen" määrä, olen kuullut ties mitä "kehuja" aina vanhan papan "ihanat tisut, niitä ku vois vähän imeä" lausahduksista (joo, kyllä, jäi muuten mieleen ihan sanasta sanaan) nuoren kundin "heeeeei vitsi miten hyvät tissit!" huudahduksiin. Puhumattakaan perseelle taputtelusta tai muusta koskettelusta, vitseiksi naamioiduista vihjailuista "mulla on setelit täälä taskussa meisselin ;););) vieressä", "voitko auttaa, mun farkkujen vetoketju ei mee kii, voitko laittaa sen? ;);););)" tai suorista "otatko suihin?" ehdotuksista. Ja tämä kaikki töissä.

    Nuorenpana olin kovin hämillään näistä, en osannut sanoa vastaan enkä oikein tiennyt miten vastaansanominen olisi asiakaspalvelijan roolissa sopivaa. (Niin, mulle ehdotetaan suihinottoa töissä ja mä mietin miten vastaisin siihen soveliaasti ei??). Myöhemmin opin jämäkkyyttä, ja uskallan sanoa suoraan "älä koske" ja työntää käden pois. Törkeistä puheista lopetan anniskelun saman tien enkä pyörrä päätöstäni, olen monta kertaa selittänyt näille "anteeeksi se oli vitsi, oikeesti anteeks en tarkottanu, anteeks, voisinko kuitenki saada kaljaa, anteeks" vinkujille, että mun ei töissä tarvitse kuunnella tuollaista ja mulla on oikeus lopettaa tarjoilu jos ei osata käyttäytyä.

    Paljon on ollut apua siitä, että ravintolapäällikkönä on nuori, tarvittaessa hyvinkin kipakka naisihminen. Kun olen kertonut tapahtumista, hän on suoraan todennut että senkun lopetat tarjoilun/työnnät käden pois/teet kaikin mahdollisin tavoin selväksi ettei käy. Olen häneltä saanut tuen siihenkin, kun olen joskus asiakkaan härskistä puheista vetänyt kunnon pultit ja sanonut todella ei-nätisti asiasta.

    Tämän avautumisen jälkeen toivoisin että

    1. Ymmärrettäisiin, että humala ei ole syy tai oikeutus ahdistelevaan tai härskiin kielenkäyttöön ja toimintaan

    2. Rohkaistaisiin kaikki toisiamme sanomaan vastaan ja puolustamaan itseämme ahdistavissa tilanteissa

    3. Ymmärrettäisiin se, että kokemus on jokaisen oma, eikä toisella ole oikeutta määritellä sitä mikä ylittää minun rajani.

    Olikohan tässä mitään järkeä :D tulin hetki sitten töistä, sellanen ilta että tää teksti laukaisi avautumisen tarpeen, heh.

    Ps. Nii ja mitä mulla yleensä on töissä päällä? Löysänmallinen t-paita ja rennot housut. Tissipaidat ja persefarkut on hyvin kaukana mun työvaatetuksesta.

    VastaaPoista
  24. Minut raiskattiin kerran, jotenkin siitä ei ikinä vaan voinut puhua kenellekkään, tiesi sen "olit liian humalassa, laivalla ja kato nyt mitä sulla oli päällä" tiesi sen mitä kommentit on, tästä on 15 vuotta aikaa ja todellakin toivon että ois ollut voimia ilmoittaa poliisille.

    VastaaPoista
  25. Lisään vielä tämän linkin, koska se sopii aiheeseen: https://www.tukinainen.fi/heidi_valasti.pdf

    VastaaPoista
  26. Oot todella rohkea kun kirjoitat julkisesti tällaisesta aiheesta. Tekstisi alkoi sekä itkettää että sai mut raivon valtaan ja haluaisin halata sua ja kaikkia muita jotka tähän on kommentoineet ja kertoneet omista kokemuksistaan. Toivotan valtavasti voimia <3

    Tuota on jotenkin niin vaikea käsittää, että poliisi kyselee tuollaisia asioita ja yhä edelleenkin uhria syyllistetään. Myös kaverisi reaktio on käsittämätön, en ymmärrä. Mä ymmärrän tuon sun syyllisyyden tunteen ja tekijän säälimisen, niin hullua kuin se onkin, varmasti se osaltaan tulee näistä yhteiskunnan asenteista ja juurikin tuollaisista kyselyistä, että mitä sulla oli päällä.

    Mä olen myös kokenut seksuaalista ahdistelua ja yhä vaan vuosien jälkeenkin ajattelen tilanteiden olleen omaa syytäni, juurikin koska olin humalassa tai en tarpeeksi selkeästi kieltänyt. Mikä on ihan käsittämätöntä koska oon feministi ja kaikki tuollainen ahdistelu on niin väärin ja naista alentavaa. Kymmenen vuoden takaisesta tilanteesta ajattelen yhä, että ei se ollut raiskaus, koska olin vapaaehtoisesti ottanut miehen luokseni yöksi, en kieltänyt kuin ehkä kerran, en kokenut väkivaltaa ja tilanne oli nopeasti ohi. Niitä tyypillisiä tilanteita, joissa ajattelet, että pääset helpommalla ja vähemmällä tuskalla kun annat tilanteen vain tapahtua koska tiedät, että asialle ei ole tehtävissä mitään sillä olet omassa kodissasi.

    Toisinaan ajattelen, että onkin niin perseestä olla nainen.

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.