Muistan edelleen tunteen, jonka koin, kun avasin suomen kielen pääsykoekirjan. Olin haltioitunut. Kaikki ne ihanat kielioppisäännöt... Miten niitä ei oltu aiemmin käyty yhtä johdonmukaisesti läpi? Miten en ollut aiemmin tajunnut, miten ihanaa kieli on?
En tajunnut asiaa silloin, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että haltioitumiseni johtui kielen lisäksi siitä, että rakastan selkeitä sääntöjä - vaikka tietysti samaan aikaan en mitään muuta haluakaan kuin kyseenalaistaa niitä. Kun opin säännöt, opin myös, miten niitä rikotaan. Mutta silloin voin tehdä sen tietoisesti enkä tietystikään itse rikkomisen takia, vaan mistä syystä milloinkin. Joskus testatakseni, joskus jos näen säännön olevan typerä tai turha. Kieliopissa näin ei ikinä ole, tietenkään!!!, mutta joskus sääntöjä pitää venyttää. Joskus niiden rikkominen viestittää enemmän kuin niiden noudattaminen. Upeaa.
Sääntöjen rakastamiseni johtuu klassisesti siitä, että lapsena säännöt ovat olleet mielivaltaisia, vanhempieni mielialan mukaan muuttuvia eivätkä käyneet järkeeni. Halusin aina perustelut kaikkeen ja usein sain siksi sietää väkivaltaa. Sain kehuja, kun tein hyvää ruokaa, mutta toisella kertaa sain saman ruoan tekemisestä selkäsaunan. Syy? Olin laittanut ruokaan valkosipulia ja oli torstai, jolloin isäni hengitys haisisi perjantain tiimipalaverissa.
Faktat pysyvät (yleensä), tutkittu tieto on luotettavaa ja perustellut mielipiteet tuntuvat turvallisilta. Rakastan tiedettä ja loogisuutta. Se käy järkeeni ja tuntuu siltä, että jalkojeni alla on kalliota.
Traumatisoituneena henkilönä nykyään niin yleinen tunteista ja olotiloista lähtevä argumentointi tuntuu erittäin turvattomalta. Se on minulle paha triggeri ja varoituskellot alkavat soimaan päässäni, kun joku kertoo tunteistaan tai perustelee niillä jotakin. Tunteet ovat subjektiivisia, muuttuvia ja niitä voi käyttää manipulointiin. Niillä voi perustella melkein mitä tahansa, ja jos ne hyväksyy toiminnan syyksi, hyväksyy kaiken - jonkun toisen mahdollisesti vääristyneen kuvan maailmasta totuudeksi. No, oikeasti tunteilla on hyvät ja huonot puolensa kuten kaikella. Ajatusmaailmani oli aika toksinen, joten olen tehnyt ihan valtavasti töitä, jotta pääsisin siitä eroon ja jotten suhtautuisi kylmästi toisten tunteisiin - nuorena useamman kerran olen joutunut tilanteeseen, jossa toinen keskustelija itkee ja minä ihmettelen.
Tietysti tämä on johtunut siitä, että tunteet ja niiden osoittaminen on mielessäni merkki vaarasta, ja vaaran edessä muutun itse tunteettomaksi robotiksi. Avaan hieman prosessia: Menetän yhteyden todellisuuteen siksi, että mieleni ja kehoni valmistautuu saamaan turpaan sekä henkisesti että fyysisesti. Sammutan tunteeni, ettei niitä loukata (lapselle on psyykkisesti kestämätöntä se, että omat vanhemmat eivät rakasta) tai etten näytä niitä (jolloin vastapuoli saisi selville heikot kohtani), tuntoaistini heikkenee (etten tunne lyöntejä). Samaan aikaan kapinallinen minussa soittaa suutaan kahta kauheammin oikeaksi kokemani asian puolesta (epäilen, että tämä oli ainoa asia joka piti minut jotenkin kiinni itsessäni - en ikinä lakannut aukomasta päätäni). Toisin sanoen dissosioin.
Onneksi terapian avulla olen päässyt tässä asiassa hyvin paljon eteenpäin. Olen löytänyt kosketuksen omiin tunteisiini ja oppinut antamaan arvoa myös toisten tunteille ja hyväksynyt ne jopa perusteluksi keskusteluissa. Mutta luulen, että oppiessani tätä asiaa menin hetkellisesti liian pitkälle - ääripäästä toiseen taas. Uskon myös, että (keskustelu)kulttuurissa ollaan menty myös liikaa ääripäähän.
Tunteet ovat valideja ja ne tulee ottaa huomioon, mutta niillä ei voi oikeuttaa kaikkea eikä pelkästään niitä voi käyttää ohjenuorana. Jos jokaisen yksilön tunteiden mukaan mentäisiin, olisimme kaaoksessa. Tunteet ovat usein keskenään ristiriitaisia jopa yksilön päässä, saatika sitten yksilöiden välillä. Tunteet voivat johtua jostakin aiemmin koetusta eivätkä ne välttämättä liity lainkaan käynnissä olevaan tilanteeseen. Pahinta on, että usein tälle ollaan itse täysin sokeita. Ja pelkkä tunteilla argumentointi vie tyhmyyksiin, kuten rokotevastaisuuteen ja Trumpiin.
Minulla oli hiljattain tilanne, jossa oli tapahtunut sekaannus. Olin luullut sopineeni ystäväni kanssa, että näemme aamupäivällä, mutta emme olleetkaan sopineet aikaa ja hän luuli tapaamisen olevan iltapäivällä. Ärsyynnyin, kun hän ei ollutkaan sovittuna aikana paikalla ja sanoin tämän suoraan ("vähän ärsyttää"). Sitten kävi ilmi, että olimme eri käsityksessä asiasta. Okei, kyse oli siis väärinkäsityksestä ja pyysin anteeksi sekaannusta. Ystäväni kuitenkin reagoi voimakkaasti tähän ja syytti minua epäkunnioittavasta käytöksestä ja voimakkain sanoin sanoi minun olevan törkeä ja epäkohtelias ("kukaan muu mun ystävistä ei oo yhtä törkee ja epäkunnioittava").
Koska olen harjoitellut tunnetaitoja, en mennyt jäätymismoodiin vaan kysyin, voisiko hän sanoa, mitä olin sanonut väärin ja missä olin ollut törkeä. En aina ole kovin herkkä enkä tajua, joten halusin oppia. Hänen mielestään yleinen sävyni oli ollut törkeä eikä mikään yksittäinen kommentti - minulle tämä oli erittäin epämääräistä ja siksi turvatonta. Kävin keskustelun läpi kahden toisen ystäväni kanssa, jotta he voisivat sanoa minulle, kirjaimellisesti tunne-elämältäni vammautuneelle, missä tein virheen. Heidän mielestään tekstini oli kuitenkin ollut neutraalia.
Tämä ystäväni oli kuitenkin tulkinnut viestini äärimmäisen törkeiksi ja mietin, mistä tämä tulkintavirhe johtui - luultavasti hänen aiemmista kokemuksistaan. Kun yritin tätä hänelle sanoa, hän vasta suuttuikin. Tässä vaiheessa huomasin, että aloin mennä tunteettomaksi. En tajunnut enää kanssakäymisemme sääntöjä eikä minulle voitu selkeästi näyttää kohtaa, missä olin tehnyt väärin. Ja kun yritin selvittää asiaa, se tulkittiin vittuiluksi.
Ennen olisin hyväksynyt, että en vaan ymmärrä tätä asiaa ja että olen ollut törkeä tietämättäni. Olisin ollut ahdistunut mutta pyytänyt anteeksi. Nyt kuitenkin olen päässyt sen verran eteenpäin terapiassani, että tajusin, että en ole tunneasioissa automaattisesti väärässä. Toinen ihminen ei voi omien tunteidensa pohjalta väittää, että olen ollut törkeä. Hänellä on tietenkin oikeus tunteisiinsa, mutta hän ei voi syyttää niistä minua. Oikea tapa käsitellä tunteita tuossa tilanteessa olisi ollut reflektointi ja ehkä sen jälkeen keskustelu, ei nopea reagointi ja toisen syyttäminen. Muutenkaan tunteet eivät ole sama kuin se tunne, mikä ekana jostain tilanteesta tulee - se on reaktio. Omiin tunteisiinsa ja kenties niiden aiheuttajiin pääsee käsiksi asiaa pohtimalla.
Kaikki tunteet ovat itselle valideja, mutta ongelma syntyy siitä, jos niiden perusteella lähtee esittämään yleisiä toimintatapoja tai vaatimuksia toisille. Tämä tuntuu olevan valitettavan yleinen tapa nykyään, ja juuri se luo minulle turvattomuuden tunnetta.
Ystäväni kanssa sattunut kommunikaatiokatkos on mielestäni hyvä vertaus sille, miltä tuntuu olla traumatisoituneena netissä. Mutkia oikova päättely, nopean reagoinnin vaatimus ja reflektion puute saattavat saada kenet tahansa purkamaan pahaa oloaan muiden päälle ilman mitään faktapohjaa. Koska olen tunne-elämältäni vammautunut, en luota omiin kykyihini erottaa tilanteeseen sopivaa tunnereaktiota tai ylimenevää reaktiota ja ahdistun. Kun minulla menee aikaa siihen, että tutkiskelen tunnetta ja konsultoin jotakuta tunnenormaalia, koko tilanne saattaa jo olla ohi. Kun suhtaudun neutraalisti tunnepitoisen ihmisen purkaukseen, vaikutan välinpitämättömältä. Kun sitten äärimmäisessä tilanteessa menen päänaukomisvaiheeseen, vasta vaikutankin kauhealta.
Olen tajunnut muun muassa kokemaani seksuaalista väkivaltaa käsitellessäni, että joskus vain tunteille tilaa antamalla pystyy pääsemään eteenpäin asioissa, joita järjellä tai faktoilla ei pysty edes ymmärtämään. Näen ja tunnustan siis ehdottomasti tunteiden, niistä puhumisen ja niillä argumentoinnin tärkeyden. Olenhan itsekin oppinut sanomaan, hirveän paniikin ja ahdistuksen ja tunnottoman naaman kautta tosin, että minulle on tullut paha mieli jostain. Mennään kuitenkin ihan täysillä ojaan, jos siirrytään pelkästä logiikasta pelkkiin tunteisiin.
Toivoisin siis, että ennen tunteistaan kommunikointia jokainen vähän miettisi, mistä ne johtuvat ja onko itsellä oikeus siirtää niitä toisten vastuulle. Olen itse tätä harjoitellut koko elämäni - sisältövaroitukset eivät pelasta traumatisoitunutta, jos joku toisen ilme voi triggeröidä. Siinä on ollut pakko ottaa vastuuta omista tunteistaan, ei oikein voi syyttää kenenkään naamaa.
Mulla on ollut ikävä sun blogia. Tämäkin kirjoitus herätti minut pohtimaan omia tunnereaktioitani, joita en ole itsekään aina ymmärtänyt. Ja olen vain hävennyt tunnettani ja tuntenut itseni hirviöksi, mutta taustalla taitaakin olla kokemukseni lapsena.
VastaaPoistaKiitos tästä kirjoituksesta ja pohdinnasta. Pistää miettimään omaa ja ystävien käyttäytymistä/reagointia ja mistä se kumpuaa. Ja missä menee tai pitäisi mennä rajat ja milloin on syytä pohtia vähän syvällisemmin kanssakäymisiään ja ottaa oppia/muuttaa käyttäytymistapoja tai -malleja,
VastaaPoistaTunne minusta kertoo ennen kaikkea jostakin tarpeesta meissä itsessämme. Ne ovatkin tavallaan vain pintakerros meissä, viestinviejiä tarpeistamme. Esimerkiksi omat kiukun, pettymyksen ja surun tunteeni liittyvät todella usein siihen, että pohjalla on jokin minulta tunnistamatta jäänyt tarve. Kiukustun tekemättömistä tiskeistä puolisolle, vaikka kyse ei ole niinkään tiskeistä vaan tarpeistani reiluuteen, luottamukseen ja oman työpanokseni arvostukseen. Kiukkuilen kun minulta mankuvat niin lapset kuin koirakin jotakin, koska tunnen tarvetta tulla itsekin nähdyksi väsymyksessäni ja tarvitsisin rajoja suojakseni.
VastaaPoistaSiksi tunteet ovat aivan elintärkeitä. Opettelen myös koko ajan empaattisempaa suhtautumista muihin. Sen sijaan, että täräyttäisin kiukkuni pöytään, koetan tunnustella mistä tuulee ja kertoa toiselle mikä tarve minua ajaa ja miten toivoisin hänen toimivan jatkossa, että tuo tarpeeni täyttyisi. "Minulla on tosi iso tarve luottaa siihen, että koen tulevani kuulluksi, joten toivoisin, että kun kerron sinulle näistä minulle herkistä asioista, voisit vaikka sanoa ihan vaan "ok" tai "kuulen sinua" hiljaisuuden sijasta. Se hiljaisuus pelottaa minua ja tekee minulle herkästi sen pelon, ettei minua kuulla". Koetan myös kysyä toiselta hänen tarpeistaan liikaa olettamatta ja jättäen tilaa korjata tulkintaani. "Onko niin, että sinä kaipaisit turvallisuutta ja varmuutta siitä, että tilanne pysyy rauhallisena aina riippumatta mistä puhumme? Mitä minä voisin tehdä, että sinulle sellainen olo tulisi?"
Ja silleen isosti näissä koko ajan epäonnistun, mutta ehkä hitusen opin jatkuvasti lisää myös. Mutta jokainen on vastuussa toki omista tunteistaan, tarpeidensa tunnistamisesta ja niistä muille viestimisestä. Jokainen meistä myös horjuu, mokailee ja tekee ylilyöntejä. Mutta jos emme kerro muille mitä tarpeita meillä on ja miten tahtoisimme muiden toimivan niiden suhteen, ei muilla ole mitään mahdollisuutta lukea ajatuksiamme. Sama toimii toki molempiin suuntiin. Usein se myös riisuu vastapuolen pahinta tunnereaktiota, kun on sen suhteen empaattisen utelias -jos omilta reaktioiltaan kykenee.
Jänniä retkiä tunnematkoille!