keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Some on iso vauva

Hahaa, luulitteko että PTFU on kuollut????? No niin luulin minäkin... mutta täällä ollaan taas, bitchees. 

Olen viime aikoina miettinyt paljon sosiaalisen median mustavalkoisuutta, rajoja ja toisten kontrollointia. Kun olen itse oppinut rajojen asettelua, olen huomannut, miten huonosti toiset niitä osaavat asettaa (ja kunnioittaa). On ihan ymmärrettävää, että asia on vaikea yksilöille, koska kulttuurimme (ja some) tuntuu menevän jatkuvasti niin henkilökohtaisuuksiin. Toisilta vaaditaan vastuunkantoa asioista, joissa heillä ei ole mitään velvollisuuksia kantaa vastuuta. Toki olisi hienoa, että kaikki muutkin välittäisivät minulle tärkeistä asioista, mutta näin ei ole eikä sellaista voi vaatia. 

On olemassa asioita, joista ei voi kiistellä - esimerkiksi ihmisoikeudet ja tasavertainen kohtelu. Siksi esimerkiksi natsipelle on natsipelle. Kaikki eivät kuitenkaan ole samaa mieltä kaikista toteutustavoista. Esimerkiksi minä olen luonteeltani suhteellisen radikaali ja koen shokeeraamisen ja huomion herättämisen kyseenalaisilla tavoilla omaksi tavakseni toimia. Saman aatteen sisällä on kuitenkin paljon erilaisia ihmisiä, jotka haluavat toimia eri tavalla: osa haluaa tekee politiikkaa, jossa ei voi olla liian räväkkä, osa haluaa muuttaa byrokratiaa, joka olisi minulle aivan liian pitkäveteistä ja hidasta, osa haluaa vaikuttaa pehmeämmin. Nämä kaikki roolit ovat tarpeellisia. Ongelma tuleekin siinä, jos haluamme tuomita muiden tavat muuttaa maailmaa.

Minä ja Sandra saimme paljon paskaa niskaamme itsenäisyyspäivän aktiostamme. Ymmärrettävää on, että vastapuoli suuttui - ja se oli tietenkin yksi tavoitteistamme. Sitä emme odottaneet, että oma leirimme, feministit, kääntyisivät meitä vastaan. Emme mekään kritisoi kädenlämpöisiä miehiä ymmärtäviä feministejä tai poliitikkoja, jotka joutuvat tekemään kompromisseja, vaikka emme itse sellaisia olekaan. Selitykseksi ei myöskään kelpaa se, että "teimme hallaa feminismille", koska tiedän monta asiaa feministisessä diskurssissa, jotka mielestäni tekevät hallaa feminismille, mutta en ole lähdössä henkilökohtaiselle ristiretkelle ketään vastaan. 

Sama ilmiö tulee esille somessa joka päivä. Monet vaikuttajat (tai "vaikuttajat") ja aktivistit haluavat määrätä ainoan oikean tavan toimia ja tuomitsevat kaikki muut vääränä oppina. Aiemmin tämä oli minusta aivan käsittämätöntä, mutta kun olen terapiassa oppinut rajojen asettamisen tärkeyttä, olen alkanut ymmärtää syitä tälle. 

Suuri oivallus minulle aikanaan oli se, että en pysty hallitsemaan ketään muuta kuin itseäni (ja itsessänikin oikeastaan vain käytöstäni). Se, että ei voi hallita muita, tuntuu aluksi aivan kamalalta: kuin maailma olisi vain yksi iso kaaos ja kuka vain voi tehdä mitä vain minulle. Kuitenkin lopulta tämä on helpotus: minä voin kontrolloida itseäni ja asettaa rajat sille, mitä minä itse teen ja mitä minulle saa tehdä. Rajojen asettaminen antaa loputtoman vallan omaan elämään ja se on se, mitä muita kontrolloimaan pyrkivät ihmiset lopulta oikeasti haluavat. Minä itse voin päättää, mitä käytöstä siedän ja millä hinnalla. 

Somessa tämä merkitsee esimerkiksi sitä, että en seuraa tilejä, joista minulle tulee paha mieli tai riittämätön olo. Blokin ihmiset, jotka puhuvat minulle epäkunnioittavasti. Harkitsen sitä, mitä itse jaan itsestäni. Oikeassa elämässä päätän, mitä siedän ihmissuhteissani, ja jos rajojani ei kunnioiteta, lähden suhteesta. Käytän fraaseja, kuten:

"En tahdo puhua tästä asiasta nyt."

"Toi ei tunnu musta mukavalta."

"Haluan mennä kotiin."

Ihmiset, jotka eivät ole oppineet asettamaan omia rajojaan, eivät myöskään kunnioita toisten rajoja. Olen siinä pisteessä, että rajojeni ylittäminen tuntuu suoranaiselta väkivallalta (ja sitä se onkin). Se voi olla esimerkiksi sitä, että jatketaan puhumista sellaisesta aiheesta, josta olen selkeästi sanonut, etten halua puhua. Se on tivaamista, jankuttamista, liiallista suostuttelua ja ylipuhumista. 

Se on sitä, että kun somessa ilmoitan olevani jotakin mieltä, eri mieltä olevat yrittävät käännyttää minua väkisin. Koska heillä ei ole rajoja, heille on uhka se, että joku on eri mieltä heidän kanssaan. Tämä johtaa esimerkiksi toisten julkiseen herjaamiseen ja mitätöimiseen. Koska some on mustavalkoinen paikka, toinen ei ole ainoastaan eri mieltä vaan paha. 

Mitä tällaisissa tilanteissa sitten voi tehdä, jos kerran valta on minulla? Itse olen kokenut hyväksi toimintatavaksi kertoa ensin selvästi omat rajani - koska muut eivät niitä voi etukäteen tietää, joten en koe esimerkiksi suostuttelun olevan automaattisesti paha asia. Toisissa asioissa siedän sitä, toisissa en, joten ilmoitan ensin selkeästi, että en halua keskustella asiasta. Joskus perustelen, joskus en, koska perustelukaan ei ole kenenkään velvollisuus: pitäisi riittää, että sanon ei. Jos toinen silti jatkaa, lähden tilanteesta fyysisesti pois tai blokin ihmisen. Minä asetan rajat sille, miten minua saa kohdella eli minulla on valta. 

Vaikeampi juttu on sitten se, miten antaa muiden mielipiteiden vaikuttaa omaan mieleen. Se tuntuu kieltämättä pahalta, jos vaikka jossain isommassa keskustelussa ei haluta ottaa minun tunteitani huomioon tai jos ihmissuhteessa toinen on täysin eri mieltä jostain asiasta ja sille pitäisi löytää kompromissi. Se paha mieli ei kuitenkaan kuulu muiden kannettavaksi: en voi pakottaa muita mukautumaan omiin rajoihini. 

Helpottavaa kuitenkin on, että mitä enemmän rajatyötä tekee, sitä vähemmän välittää muiden mielipiteistä. Kunnioitan ihmisten oikeutta omiin mielipiteisiinsä ja arvostan erilaisuutta paljon enemmän kuin ennen, ja koska olen itse oppinut tämän asian kantapään kautta, näen helposti myös muiden käytöksen läpi. On myös helpompi löytää ihmisiä, jotka kunnioittavat rajojani, ja tämä ratkaisee monta ihmissuhdeongelmaa. Moni ihmissuhde on jäänyt myös pois elämästäni, koska koen, että minulla oli niissä paha olla. 

En ole vieläkään mikään jeesus, mutta olen huomannut, että en koe enää tarvetta haukkua tai nälviä ketään. En ole liian mustasukkainen tai omistushaluinen. En halua, että ystäväni elävät ja ajattelevat samalla tavalla kuin minä. En koe, että muiden hyvä on minulta pois. Haluan, että läheisilläni on hyvä olla ja että he ovat vapaita tekemään omia juttujaan, ajattelemaan omalla tavallaan ja elämään omaa elämäänsä, aivan kuten minäkin. Rakastan nähdä, kun he loistavat ja pitävät hauskaa. Näin ei aina ole ollut - olen joskus ollut kova kontrolloimaan muita ihmisiä, koska en pystynyt kontrolloimaan itseäni. 

Näen rajattomuuden ja mustavalkoisuuden somessa erittäin lapselle tyypillisenä käytöksenä (mitä se onkin). Se näkyy niin monessa asiassa: ajattelussa, että ihmiset on joko hyviä tai pahoja, hirveissä känkkäränkkäkohtauksissa, jos muut eivät ole samaa mieltä eli anna sinulle, mitä haluat, tai että vastuu omasta itsestä ja omasta mielentilasta asetetaan muiden harteille. Muiden pitää lohduttaa, muiden pitää suojella, muiden pitää varoa. Muiden pitää ajatella MINUA. En tiedä, johtuuko tämä siitä, että some on niin nuori ja me kaikki vasta kuitenkin opettelemme sitä, vai siitä, että elämme jossain kuplassa, jossa muiden suojeleminen on mennyt äärimmäisyyksiin. Joka tapauksessa kyse on erittäin lapsellisesta ja minäkeskeisestä ajattelusta. 

Vaatimukset siitä, että muiden pitää olla samaa mieltä tai että muiden pitää aina huolehtia, etteivät puhu juuri sinua triggeröivistä tai ahdistavista asioista, ovat oikeasti vaatimuksia siitä, että muut asettavat rajoja, joita sinä et osaa asettaa. Tämä on samaa lapsellista käytöstä: vastuu omista rajoista on jokaisella aikuisella ihmisellä. 

Se, että antaa ympäristön ja muiden ihmisten esteittä vaikuttaa omaan mieleen, on todella haitallista. Jos tarvitsee sisältövaroitukset ihan kaikesta, ei elä todellisessa maailmassa. Silloin antaa vallan traumalle ja kaikille muille paitsi itselleen.  

Säde

ps. Tää oli vähän tällaista ajatuksenvirtaa, joten pahoittelut mahdollisesta toistosta!

pps. Täytyy myös vielä korostaa sitä, että ei ajatella tätäkään mustavalkoisesti: esimerkiksi omille tunteilleen ei voi mitään eikä niihin oikein saa valtaa millään, mutta niiden käsittely, ymmärtäminen ja toimiminen niiden perusteella on omassa vallassa. Lisäksi tietenkin ympäristö vaikuttaa elämäämme ja joskus se vituttaa, mutta loppujen lopuksi suhtautuminen siihenkin on ainoa, mitä voimme hallita jollain tavalla.