maanantai 27. maaliskuuta 2017

Käytän sun isoisän vaatteita ja näytän uskomattomalta

Olen pitkästä aikaa aktivoitunut kiertämään kirppareita. Jossain vaiheessa kävin jollakin kirpparilla vähintään joka viikko, mutta talvella havahduin yhtäkkiä huomioon, että olin käynyt kirpputorilla viimeksi kesällä. Minulle kirpputoreilla kiertely on rauhoittavaa ja mukavaa puuhaa, eräänlaista itseni hemmottelua mutta samalla pohdin kaikenlaisia asioita ja rauhoitun. Shoppailu sinänsä toimii samalla tavalla, mutta siinä huono omatunto rahanmenosta ja kuluttamisesta vievät suurimman osan ilosta eikä se ole oikeastaan vaivan arvoista. Ei oikein voi rentoutua, kun tavaramäärä saa väkisinkin pohtimaan maailman vääjäämätöntä kulkua kohti tuhoaan.

Kirpparishoppailussa kuluu murto-osa rahasta eikä huonoa omaatuntoakaan koe kauheasti! Lisäksi kirppareilta voi ostaa oikeasti yksilöllisiä tavaroita. Hieman sivuhuomautuksena: bongasin Cubukselta paidan, jossa lukee ART ja H&M:ltä paitoja, joissa lukee "Be Different" ja "Don't go with the flow". Krhm.

Kokeilin tällaista sellaista IG:ssä näkemääni meikkihommaa, että huulikiilto levitetään rennosti ja yli huulten rajojen. Laitoin punaista myös nenääni (ihan kuin se ei jo olisi tarpeeksi punainen). Ihan hauskan näköistä kuvissa, mutta livenä näytin vähän kipeältä. Ei huonoin, mutta ehkä en ota tätä arkikäyttöön.  
Kirppareilla kiertely yhdistyy mielessäni siis omaan aikaan, ja on aika kuvaavaa, että se on jäänyt kiireen vuoksi hetkeksi kokonaan pois. Nyt kuitenkin olen käynyt muutaman kerran katsastamassa Helsingin tarjontaa. Ja sitähän on! Kalliossa kirppareita ja second hand shoppeja on vieri vieressä. Osa on halvempia ja osa kalliimpia, mutta niistäkin tekee ihan hyviä löytöjä. Sekopää ja Herneenverso löysivät esimerkiksi molemmat tosi tyylikkäät ja laadukkaat talvitakit, jotka ovat villan ja mohairin sekoitusta. Parasta on, kun löytää juuri jotain tuollaista, jonka oikeasti voi odottaa kestävän ainakin kymmenen vuotta.

Herneenverso eli HV kuvasi viime kirppariraidauksestamme videon. Kävimme Maunulan Fidassa. HV on aloittanut tubettamisen eli videoiden kuvaamisen Youtubeen, joten videolla kerrotaan muustakin kuin kirpparireissustamme, lähinnä siis HV:n päivästä. Tsekatkaa video, jos haluatte oppia, miten shopataan kuin ammattilainen, tai jos olette stalkkereita ja haluatte tirkistellä ja nähdä arkisen Rukin legginseissä ja talvitakissa. Jos haluatte tietää, mitä 15-vuotiaat nykyään ajattelevat ja puuhaavat tai jos haluatte saada vaikutteita erittäin coolilta ja ihanalta tyypiltä, käykää tilaamassa HV:n kanava Youtubessa. Hän on tehnyt toistaiseksi vasta kaksi videota, mutta lupaili ainakin minulle, että niitä on tulossa uusi joka viikko. HV on siis Youtubessa nimimerkillä Pestilence.


Huom! Jos luette tätä puhelimella, video ei toimi, sillä Youtube rajoitti sen käyttöä mobiililaitteilla siinä käytettyjen biisien takia. Tiesittekö, että Youtube-videoilla saa nykyään käyttää tekijänoikeussuojattuja biisejä? Se, millä ehdoilla, riippuu oikeuksien omistajasta. Yleensä kappaleita saa käyttää, jos antaa Youtubelle luvan mainostaa videon alussa ja luovuttaa mainostulot tekijänoikeuksien omistajalle. Joitakin biisejä tosin ei saa käyttää ollenkaan, ja jotkut eivät toimi tosiaan mobiililaitteilla.

Joskus kirpparilta tekee ihan mahdottomasti kivoja löytöjä, joskus taas mukaan ei tartu mitään. Itse tykkään nykyään vaatteista, joissa on käytetty laadukkaita materiaaleja ja jotka siis ovat kestäneet kulutusta ja kestävät vieläkin. Melkein jokaiselta kirpparilta löytää tällaisia skottiruutuisia villahameita - en tiedä nimitetäänkö näitä kilteiksi vai ovatko nämä vain jotain kopioita. Kuitenkin. Nuorempana en pitänyt näistä, vaikka aina olen tätä kuviota rakastanutkin, sillä ne olivat liian pitkiä. Nyt vanhempana ja huomattavasti tyylikkäämpänä tykkään näistä pitemmistä versioista. Tässä siis kaksi samanmallista mutta eriväristä hametta, jotka löysin eräällä kirppisreissulla Sörnäisten Fidasta.

Tsekatkaa mun uus tatska B) Tässä kuvassa suttuinen huulimeikki näyttää jo vähän liian suttuiselta (jos siihen kiinnittää huomiota). 

Tykkään skottiruudusta, sillä siitä minulle tulee samaan aikaan mieleen sekä punkkarit että joku fancy brittirouva. Käytän itse näitä hameita töissä arkihameina, mutta voisin käyttää kumpaa tahansa myös vaikka jollakin keikalla. Kaikki riippuu asustuksesta!




Lisäksi olen ostellut kirppareilta kaikenlaisia ihmeellisiä ristipistotöitä ja hihamerkkejä (kuten kirppisvideolta näkyykin). Suunnitelmissani on löytää täydellinen farkkutakki kesäksi ja tuunata se merkeillä vielä täydellisemmäksi. Ikävä kyllä farkkutakkeja ei ole oikein tullut vastaan - ehkä kaikilla muillakin on sama idea?

Kivaa kevättä kaikille ja muistakaa, että vaikka kirppareilla käynti sinänsä ei pelasta maailmaa vaan saattaa jopa rohkaista kuluttamaan lisää (koska huonon omantunnon voi lykätä UFFin keräysastiasta sisään ja kuvitella olevansa vihreä kierrättäjä), niin on se kuitenkin parempi vaihtoehto kuin esim. H&M:ltä viikonlopputoppien loputon ostelu. Pienet askeleet ja niin edespäin!

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Edelleen aika vihainen

Olen täällä blogissa kertonut pari kertaa tilanteista, joissa olen kunnolla suuttunut ja ollut suuttumuksestani ylpeä (Vihainen feministi ja Viikko ilman rintsikoita). Tietysti molempiin postauksiin tuli heti kommentti, jossa suuttumukseni kyseenalaistettiin ja minulle huomautettiin, että suuttumalla ja antamalla samalla mitalla takaisin olen ihan samanlainen ihminen kuin se, joka minut sai suuttumaan.


Reaktioni oli: voi ei, anteeksi, olen hyvin pahoillani, tottakai näen sinun puolesi asiassa, hyvä pointti, niinpä, olisin voinut toimia toisin, ehkä reagoin liian tunteella, ihan totta, oi miksi miksi en voi olla parempi ihminen, miksi kaikilla ei voi olla mukavaa, oi miksi olen taas tehnyt maailmasta inhottavamman paikan epämieluisalla vihanpurkauksella, voi minua. 

Reaktioni olisi pitänyt olla: haista sinäkin siellä paska ja mene jeesustelemaan muualle. 


Koska minut on kasvatettu tai ainakin yritetty kasvattaa kiltiksi ja huomaavaiseksi, olin heti myöntymässä kritiikkiin ja näkemässä kommentoijan pointin. Totta, kun naapurini käyttäytyi perseilevästi ja minä haukuin hänet pystyyn ja myöhemmin vielä kettuilin, niin olinhan itse samanlainen perse. Ja kun työkaverini kommentoi tissejäni julkisesti ja minä aloin selvittää asiaa julkisesti, minusta tulikin koko tilanteen pahis.

Kouvostoliitto-turismia
Paitsi että ensimmäisestä reaktiostani huolimatta en oikeasti ole sitä mieltä. Ehkä periaatteessa minun pitäisi jättää perseilijät ja tissikommentoijat omaan arvoonsa, mutta kun en voi. En vain ole sellainen ihminen, joka toimii aina vain järjen ja periaatteen mukaisesti. Toimin usein tunteella. Kuka ei toimisi? Lisäksi en oikeastaan ole periaatteessakaan sitä mieltä, että ei saisi pitää omia puoliaan. Mielestäni törkeille ihmisille ei tarvitse olla kiva. Jos joku on minulle inhottava, eikä pyydä asiaa anteeksi tai osoita jmitenkään, että inhottavuus oli vahinko eikä esimerkiksi mielipide tai asenne, en aio olla mukava hänelle. Saatan jopa olla inhottava itsekin. Olen sellainen ihminen, jonka omatuntoa ei kirvelisi yhtään ampua Hitler, jos tilaisuus tulisi. En katuisi tippaakaan. 

Minua usein ärsyttää elokuvien ja sarjojen päähenkilöiden tapa toimia. Niissä mennään jotenkin siloiteltuun jenkkityyliin ja jeesustellaan menemään, että hyvä ihminen on aina hyvä, pahiksillekin. Sankari ei edes teloita pahista, vaan pahis joko kuolee omaan pahuuteensa ja esimerkiksi putoaa katolta, tai sankari sanoo "en edes alennu tappamaan sinua, koska olen tällainen pyhimys" ja lähettää pahiksen vankilaan (kaikki elokuvat, jotka saavat jatkoa). Sankari antaa aina armoa, vaikka häntä ja hänen ystäviään olisi kidutettu ja yritetty tappaa tuhat kertaa. Hän ei alennu pahiksen tasolle. Lempparini Buffykaan ei voi tappaa ihmistä, mutta demoneja läjittäin. Edes ihmistä, jossa asuu maailmanloppua yrittävä helvetin jumala! 

Ymmärrän, että tällainen etiikka johtaa helposti isoihin ongelmiin, vaikkapa kuolemanrangaistuksen sallimiseen, eikä ole pitemmän päälle kestävää. Kuolemanrangaistusta en toki sallisi, esimerkiksi siitä syystä, että aina ei voida olla varmoja syyllisyydestä. Jos taas syyllisyydestä voitaisiin olla varmoja, niin voisin ihan hyvin sallia tekoaan toistavien murhaajien ja raiskaajien murhat. Käytännössä tämä ei kuitenkaan toimisi. 

Kuitenkin tällaisissa lievemmissä tilanteissa, joissa syyllinen seisoo edessäni ja joissa ei pyydetä kenenkään murhaa, otan oikeudekseni edes jakaa oikeutta olemalla törkeä takaisin. En oikein tajua vaatimusta olla periaatteellinen ja oletusta, että olen ja haluan olla mukava ihminen. Voin myöntää, että lähtökohtaisesti kyllä pyrin kyllä siihen tuntemattomien ihmisten kohdalla, mutta jos huomaan, että ihminen on epämiellyttävä, en koe velvollisuudekseni toimia jonakin yleisenä jeesuksena ja hymyillä inhoni läpi. Jos joku näin haluaa toimia, niin toimikoon, mutta minä en ala. Alistuminen ja "parempana ihmisenä" oleminen ovat asioita, jotka eivät sovi minulle, vaan ne saavat minut voimaan pahoin - jopa siinä määrin, että elokuvissakin tällainen toiminta ärsyttää, saatika sitten oikeassa elämässä ja vielä omalla kohdallani. Jalot aatteet ja moraalinen voitto eivät lämmitä mieltäni. Tykkään olla oikeassa ja voittaa keskusteluja. Olen siinä mielessä aika lapsellinen. 

Huomasin kuitenkin ensimmäisestä reaktiostani kommentteihin, että en ole kokonaan päässyt enkä varmaan tule koskaan pääsemäänkään täysin irti kiltin ja reippaan tytön roolista, johon minua on yritetty tunkea. Minua on opetettu olemaan tuntematta tai ainakaan ilmaisematta negatiivisia tunteita. Nykyään tuntiessani vihaa ja puolustaessani itseäni saan valtavasti hyvää mieltä ja tunnen oloni voimakkaaksi. Heti kuitenkin, kun joku kritisoi suhtautumistapaani, aloin epäillä itseäni. Onneksi kuitenkin tajusin ajatella asiaa tarkemmin ja ymmärsin, että myönnyin kritiikkiin vain, koska minut on opetettu olemaan kiltisti ja hiljaa ja kohtelias. Oikeasti en ole sellainen. 

Tietäjät tietää
Voin myöntää, että tällaiselle kiukkunsa usein tukahduttaneelle sen purkaminen on ihanaa. Nautin suuresti esimerkiksi siitä, että kerran kuussa menkkojen aikaan olen altis olemaan ilkeä. Tällaisina päivinä hoidan kaikki asiat, jotka vaativat uskallusta ja piittaamattomuutta. Kunnioitan myös vähän ilkeitä ihmisiä - mutta vain sellaisia, joiden ilkeys ei kohdistu muiden alistamiseen vaan itsesuojeluun ja oikeuteen olla oma itsensä.  


Lisäksi olen sitä mieltä, että tunteiden osoittaminen palvelee paitsi itseä, myös muita. Jos törkeät ihmiset saavat vain olla törkeitä, se luo kiusaamisen kulttuuria. Asioihin pitää puuttua ja törkeyteen vastata tiukasti, sillä muuten se ei lopu ikinä. Liian usein inhottavat ihmiset saavat olla rauhassa inhottavia, koska kukaan ei viitsi sanoa heille vastaan. Vaikka pystyisikin nousemaan tilanteen yläpuolelle ja olemaan välittämättä, se inhottava kiusaaja siirtyy vain seuraavaan uhriin. Siksi tissikommentoijia ja huutelijoita pitää vähän nöyryyttää - ehkä kukaan ei ole koskaan viitsinyt kertoa heille, miten ällöttäviä he ovat. Ehkä he nolostuvat ja muistavat loppuelämänsä olla tekemättä samaa virhettä. Tai sitten eivät, mutta ainakin huutelun tai kommentoinnin uhrilla on parempi mieli. 


torstai 9. maaliskuuta 2017

Käykää katsomassa Hidden Figures

Koetin keksiä jotain runollisempaa otsikkoa, mutta mikään muu ei tiivistänyt asiaani yhtä hyvin. Siis käykää katsomassa eilen ensi-iltaan tullut Hidden Figures. Tulin juuri kotiin elokuvista pikkusiskoni kanssa, ja pyyhin silmiäni vielä kotimatkalla - olin itkenyt melkein koko leffan ajan heti alusta asti. Kyseessä ei sinänsä ole mikään surullinen elokuva, mutta se käsittelee tärkeitä aiheita ja oli todella koskettava. Loppukin on oikein toiveikas ja rohkaiseva. Elokuvasta tuli todella hyvä mieli (itkemisestä huolimatta!), ja se ehdottomasti pelasti muuten aika raskaan päivän.

Kuva täältä (käyttövapaa)
Leffa perustuu tositapahtumiin. Se kertoo kolmesta tummaihoisesta matemaatikkonaisesta 60-luvun Jenkeissä. Naiset työskentelevät Nasalle, joka kisaa Neuvostoliiton kanssa avaruuden herruudesta. Yksi naisista laskee matematiikkaa, yksi insinööröi (:D) ja yksi opiskelee itsekseen ohjelmointikieltä, jolla alkaa käyttelemään uutta IBM:n konetta. Ei uskoisi, että elokuva, jonka aihe on matikan laskeminen, on niin tunteita herättävä! Mutta tietysti matikka ei ole se olennainen asia, vaan oikeus sen laskemiseen ja kykyjen valjastaminen. Elokuvassa minut sai kyyneliin kaikenlainen epäreiluus, rotuerottelun kamaluus ja rohkeat naiset, jotka vastustivat vallitsevia totuuksia ja kaksin- tai kolminkertaisiakin muureja.


 Lopuksi vielä kerrottiin, miten naiset jatkoivat uraansa ja missä he ovat nyt. Tietysti tarina oli siloteltu jenkkityyliin, mutta viihdyttävään sellaiseen. Tykkään siitä, että vaikeita asioita käsitellään (suhteellisen) kepeästi ja optimistisesti. En olisi välttämättä jaksanut istua kaksituntisen draamafestin läpi.

Elokuva oli sekoitus Imitation Gamea ja Piikoja, ja etenkin visuaalisesti lähellä jälkimmäistä. Tykkäsin molemmista ihan hirveästi ja itkin myös niitä katsoessani. En yleensä ole hirveä itkupilli, mutta näissä on kaikissa tosi koskettavat aiheet. On ihan mahtavaa, että nyt historiaa kerrotaan vähemmistöjen näkökulmasta ja nostetaan esiin piiloon jätettyjä henkilöitä. Kunpa vielä samaa tehtäisiin esimerkiksi Suomessa - kaipaisin elokuvaa vaikkapa saamelaisten suomalaistamisesta.

No, etten mene nyt liian vakavaksi, lopetan tähän. Tulin koneelle oikeastaan vain kirjoittamaan lyhyen kehotuksen. Voitte sitten tulla kertomaan, oliko suositukseni hyvä vai oliko se erittäin hyvä.


maanantai 6. maaliskuuta 2017

Kevät ja minä

Elämä Helsingissä on sujunut niin mallikkaasti, että vaikka kaikki on muuttunut, elämä tuntuu silti oikeastaan jatkuvan raiteillaan niin kuin ennenkin. Suurin muutos on ehkä ollut se, että koko ajan on jotakin tekemistä, eikä blogille ole oikein jäänyt aikaa. Tekeminen ei silti ole ollut ahdistavaa, sillä vaikka uusi työ vaatiikin aikaa, on tosi kiva taas opettaa. Lisäksi näen siskojani niin paljon, että heihin menee nyt välillä oikein hermot! Tai ei muuten, mutta kun viisi kovaäänistä ihmistä laitetaan samaan huoneeseen, desibelit nousevat vähintäänkin riskirajoille. No, jos ihan tosissaan ollaan, niin oikeasti se mekkalakin on aika kivaa verrattuna hiljaiseen elämään Turussa.

Kaiken kaikkiaan siis: hyvin menee. Ja vaikka tykkäänkin tehdä töitä, en malta odottaa huhtikuun alkua, jolloin työni vähentyvät ja toukokuun loppua, jolloin ne loppuvat kokonaan. Ah. En ole ollut kunnon lomalla ikuisuuksiin. Minulla on jonkinlainen pakonomainen tarve hankkia töitä - välillä huomaan ajautuvani työnhakusivustoille ja joudun tietoisesti klikkaamaan ne kiinni. Tänä kesänä aion vain matkustaa ratikalla ympäriinsä ja istua piknikeillä Vilin kanssa puistoissa. Blogillekin on sitten taas aikaa, ja tiedän, että kun alan tylsistyä (yleensä noin parin päivän toimettomuuden jälkeen), aivoni alkavat taas toimia, luovuus virrata ja tungen tänne liikaakin juttuja. Odottakaapas vain.

Kuulumisten lisäksi aion kertoa tässä postauksessa uudesta tukastani (taas <3) ja ehkä vähän ensivaikutelmistani Helsingissä asumisesta eli kolmen kuukauden helsinkiläisyydestäni.

Ensin tukasta. Kevät on aina sellaista aikaa, että herään talviunesta ja haluan tehdä jotakin uutta tukalleni. Pääni auki leikkaamisesta on nyt yli vuosi aikaa, ja tämän vuoden aikana tukkani väri on vaihtunut aika moneen kertaan. Olen vetänyt värejä vaalennetun osion päälle päällekkäin, mutta nyt halusin värjätä myös juuret. Pyysin Herman'silta pari uutta väriä ja ryhdyin toimeen. Valitsin turkoosihtavan vihreän Tammyn, sinisen Margen ja violetin Patsyn. Lisäksi vaalensin värejä hieman Blanchella, jolla saisi tehtyä väreistä vaaleampia pastellisävyyn saakka.

Ensin tein öljyhoidon hiuksiini ja vaalensin koko tukan, mutta latvojen siniset sävyt eivät oikein ottaneet lähteäkseen. Onneksi kaikki valitsemani värit olivatkin sinipohjaisia, joten se ei haitannut ollenkaan. Öljyhoidon jälkeen tukka pitää pestä huolella pariin kertaan, jotta värit tarttuvat. Juuren värjäsin violetiksi, keskiosan vihreäksi ja latvat sinisiksi. Blanchea sekoitin violettiin ja vihreään, jotta sävy olisi erottuvampi eikä niin tumma.


Lopputulos on ihan mielettömän upea - tykkään tästä tukasta ehkä eniten koko vuoden kokeiluista. Ainoa ongelma on, että tukan sävyt eivät oikein näy kuvissa! Minun oli todella vaikea saada todellisuutta vangittua kameralla. Joissain valoissa tukka näyttää melkein mustalta, joissain selkeän vihreältä ja joissain joltain ihan muulta. Lisäksi pään asento vaikuttaa väriin. Tässä ensimmäisenä kuva, jossa olen yrittänyt korostaa värejä niin, että ne näyttäisivät siltä, miltä tukka livenä näyttää.

Ylläolevassa kuvassa verhot ovat auki ja valo lämpimämpää. Alemmassa on kuva samasta tilanteesta, mutta sävyt ovat kylmemmät ja verhot ovat kiinni. Värin näette ihonkin sävystä. Ymmärrättekö nyt, mitä tarkoitan? Ihan kuin kuvissa olisi kahdet eri hiukset.

Olen kevään innoittamana alkanut jättää meikkiä vähemmälle. Pelkällä huulivärillä (tää on se tuttu Inglotin HD Matte Tint), kulmakarvoilla ja ripsarilla saa tosi kivan lookin. Ja asiaa auttaa tietty mun upea dagen efter -hohtoni sekä kaikkien värien mätsäävyys (violetti huulissa ja tukassa, vihreä silmissä ja tukassa). Iho on vielä talven jäljiltä punoittava ja aknekaan ei oo vähimmillään, mutta jotenkin kevään valo saa unohtamaan sen.

Hiusten sävyyn ja siihen, mikä väri niissä korostuu, vaikuttaa myös kampaus ja jakauksen paikka.  Tässä allaolevassa kuvassa violetti juuri pääsee oikeuksiinsa (ja se näyttää punaisemmalta).


Tässä taas juuressa näyttää olevan melkein vaan omaa väriä ja vihreä näyttää enemmän turkoosilta.


Ihastuin niin paljon tuohon vihreän ja violetin yhdistelmään, että seuraavaksi varmaan värjään kokonaan tummanvihreäksi pienillä violeteilla osuuksilla. Ah. 

Tukkani on saanut paljon kehuja, eikä oikein kukaan katso sitä oudolla töissä. Aiemmin kun olen ollut opettajana värikkäällä tukalla, joku on aina kummeksunut sitä jollakin kommentilla. Tuntuu ihan kivalta, että saan olla sellainen kuin olen - se on yksi mukavimmista puolista taidelukiossa työskentelemisestä.

Helsingissä on muutenkin ehkä hieman vapaampi ilmapiiri kuin Turussa, vaikkei Turkukaan mikään perähikiä sinänsä ole. Aika monet tosin luulevat niin. Olen osallistunut mielenkiintoisiin keskusteluihin, joissa paljastuu aika hämmästyttäviä asenteita. Yksi toistuva ajatus on, että muualla Suomessa ollaan perussuomalaisia ja kaikki tuntevat toisensa. Eräs kommentti oli, että Helsingissä on kiva olla, sillä kaikki naamat eivät ole tuttuja. Totta, koska Turussahan tunnen kaikki kylän 180 000 ihmistä.

Olen kyllä ollut tyytyväinen siihen, että täällä Helsingissä elää vähän niin kuin tapahtumien keskipisteessä. Jos jotakin tapahtuu, se tapahtuu täällä, minun kaupungissani. Aina voi olettaa, että ensisijaisesti puhutaan Helsingistä, ja jos ei puhuta, se mainitaan erikseen. Kun googletan hierontapaikkoja, minun ei tarvitse enää kirjoittaa "Turku" hakusanojen perään. Helsinki kuuluu aina bändien kiertueisiin, ja pääsen keikoille bussilla eikä minun tarvitse pohtia yöpaikkoja tai -kyytejä erikseen.

Silti on vähän outoa kärjistää Helsingin etuja siten, että kuvitellaan muualla elettävän ihan maalaiselämää. On hyvin mielenkiintoista, että oikeasti on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole edes käyneet muissa kaupungeissa ja kuvittelevat niissä olevan suurinpiirtein käytössä kylän yhteinen puhelin ja samaan aikaan ajattelevat olevansa sivistyneempiä kuin ei-helsinkiläiset. Eräskin keskustelukumppani sanoi, että muutto Helsingistä muualle Suomeen olisi askel alaspäin. Siis mitä? Luulin, että ignorantti helsinkiläinen oli vain stereotypia. No, en onneksi ole törmännyt kuin vain muutamaan tällaiseen tyyppiin, mutta ajatustapa vain kiinnitti huomioni. Enkä hei ole kuullut kuin vasta muutaman turkulaisvitsin! Porilaisvitsejä en vielä yhtään.

Jatkan Helsinki-pohdintojani vielä myöhemmin, kun olen saanut taas vähän lisää perspektiiviä. Sinänsä erot ovat toistaiseksi arjen osilta vielä melko pieniä eikä täällä asuminen eroa olennaisilta osin Turusta. Kaupunki tuntuu nyt pienemmältä kuin ennen tänne muuttoa. Onko teillä mitään mielipiteitä tai näkökulmia asiaan?