perjantai 28. marraskuuta 2014

Remontti-Ruki

Moi lukijat! En nyt päivittele sen enempää, kuin että teemme paraikaa remonttia uuteen kotiimme, joten minusta ei tällä viikolla kuulu. Se on varmasti teille hyvin vaikeaa, ymmärrän. Pahoitteluni etukäteen MRV-puutteesta, mutta lupaan ja vannon, että saatte sitten paljon kuvia rempasta ja uudesta kodistamme myöhemmin.



MRV:n swagness ja näkökyvyn säilyminen sponsored by Orikedon Rautia <3 Kiitos siis Rautialle, että pääsen toteuttamaan kaikkia visioitani, olen niin iloinen! Vinkkaan teillekin myöhemmin Orikedon Rautian iki-ihanasta työntekijästä, joka on varmasti pelastanut kotimme lisäksi esimerkiksi sormeni. Että saatte sitten kiittää häntäkin blogin jatkumisesta!  

Miss Ruki "Remontti-Ruki" Ver

maanantai 24. marraskuuta 2014

Beauty in the Beast (+ hei arvonta!)

Jeee, minulla on tosi hyvä tarina mietittynä tuohon otsikkoon. Kävimme hovikuvaajani (eli mieheni He-Manin) kanssa kuvaamassa metsässä. Olin ajatellut, että kuvien tarina mukailisi kohtausta Disneyn Kaunottaresta ja Hirviöstä. Kuvissa toistuisi Hirviötä metsään paenneen Bellen (Kaunottaren siis, mutta ajattelin sen olevan jopa minulta vähän itserakasta kutsua itseäni kaunottareksi, hehheh) fiilikset, mutta niin, että -TWIST- hän pakenisikin oikeasti itseään! Jalassani nimittäin on Blackgroupilta saamani hurjan pelottavat Iron Fistin Grave Dancer -kengät (näkyvät tuolla myöhemmin). Otsikko voisi ehkä olla mieluummin Beast in the Beauty, mutta kun toi nyt on vaan parempi noin.

Huomasin, että tähän postaukseen tulikin kuvien sekaan aika paljon juttua, joten koen jonkinlaisen sisällysluettelon tarpeelliseksi.  

Ensin kerron opettavaisen tarinan liittyen TFCD-kuvauksiin.  
Toiseksi selostan otsikon tarinaa, yhdistän sen nerokkaalla symboliseeraavalla (sana on oma keksimä) tavalla omaan elämääni ja annan teille korvaamattomia elämänohjeita.  
Kolmanneksi selostan Mad Photoshop Skillseistäni, opastan lumisateen muokkaukseen ja tekijänoikeuksiin.
Neljänneksi kerron tämän kuvauksen lookista ja julistan alkaneeksi pikkujouluajan parhaan asian, Blackgroupin lahjakortin arvonnan.  

Siinä sitä olisi kai aika lailla koko elämä summattuna. Stay tuned.


Opettavainen tarina TFCD-kuvauksista

Sain siis valita tämän postauksen kuvausasun iki-ihanalta verkkokauppa Blackgroupilta. Alun perin valkkasin juuri tämän asun tyttöjen ilta -postaukseen, mutta sen kanssa kävi vähän köpelösti. Tässä siihen liittyvä opettavainen tarina teille: Olin järjestänyt hauskanpidon ja kuvausten merkeissä paikalle 5 mallia, hoitanut kuvauspaikaksemme hotellin sviitin (kyllä, lukijat, olenhan Fame Bloggaaja!) ja vielä hankkinut rekvisiitaksi ison muovisen koiran. Olin saanut Blackgroupilta oman kuvausasuni, mutta lisäksi lainasin vaatteita malleille. Sitten tietysti meikkasimme, puunasimme ja kampasimme itseämme. Kauhea vaiva, eikö? No, sen verran vaivaa näen aina eteenne, oi Maailman Parhaan Blogin Lukijat. Mutta tässä se opetus: en ole vieläkään saanut kuvia itselleni! Sovin TFCD-ryhmässä erään kuvaajan kanssa (halukkaita olisi ollut useampikin) kuvauksista ja kaikki meni tosi hyvin. Ymmärrän kyllä, että aina ei ehdi ihan heti kuvia muokkailemaan, mutta nyt tämä kuvaaja ei ole vastannut viesteihinikään enää. Aikaa tässä on kulunut nyt jo parisen kuukautta. Harmittaa kaikki se "turha" vaiva, vaikka kivaahan meillä oli tyttöjen kanssa hotellissa rellestäessämme.

 

Elämänpipanoita - miksi Beauty in the Beast? 

Elämänpipanoita oli muuten ärsyttävin otsikko, jonka keksin. Suunnittelin siis asulle uuden kuvausidean. Ajatus oman hirviönsä pakenemisesta lähti ihan oikeasti noista kengistä, mutta kun mietin asiaa tarkemmin, se sopii symboloimaan myös erästä ajatusta ja elämänohjetta, jota pidän tärkeänä. Olen huomannut, että toisesta ihmisestä löydetään usein sellaisia negatiivisia ominaisuuksia, joita itsessään häpeää tai joita muilta kadehtii.

Esimerkiksi muutama vuosi sitten minua ärsyttivät huomionhakuiset ihmiset, ihan todella paljon. Kävin tuolloin vielä terapiassa, jossa sitten selvittelin asiaa - huomatkaa tässä johtaa, että tietenkään minulla ei ollut mitään pakkomiellettä juuri huomionhakuisista ihmisistä, vaan tämä oli ainoastaan yksi keskustelun sivujuonne. Tajusin, että huomionhaku ärsytti minua, koska minun huomiontarpeestani oli lapsena puhuttu negatiiviseen sävyyn. Tämä on ihan ymmärrettävää, koska meillä oli iso perhe, mutta minuun se jätti sellaisen jäljen, että koin oman huomiontarpeeni jotenkin huonona ominaisuutena. Koetin siis kieltää itseltäni tämän tarpeen myöhemmässäkin elämässäni. Ymmärsin siis, että olin kateellinen muille, koska he pystyivät osoittamaan tätä ihan normaalia tunnetta vapaina syyllisyydestä.


Tämä oli minulle suuri oivallus. Ymmärsin ensinnäkin sen, että huomion- ja rakkauden tarve on ihmiselle luonnollista eikä siinä ole mitään hävettävää. Jokaisella on oma asteensa, missä määrin muiden kanssa haluaa olla kanssakäymisessä, mutta jokainen tarvitsee ainakin vähän. Toiseksi tajusin sen, että jos huomaan ärsyyntyväni jostakin, en rupeakaan haukkumaan tätä ärsyyntymiseni aiheuttajaa, vaan tutkiskelen itseäni ja mietin, miksi ärsyynnyn. Yleensä nimittäin syy on minussa itsessäni, ei muissa. Olen vaikkapa kateellinen, väsynyt tai stressaantunut tai en ole hyväksynyt jotakin puolta itsessäni.

Älkää hermostuko, lukijat, on vielä silti muutamia syitä, joista saa oikeasti ärsyyntyä. Tässä lista: pikkuoravien joululaulut (miksi?), kahviloissa myytävä kolmen euron parkkiintunut kahvi, kun tekniikka ei toimi tärkeällä hetkellä, Vesa Keskinen ja Iltalehden pikkujouluvinkit (älä tänä jouluna makaa pomosi kanssa!). Unohdinko jotain?


Siis älkää juosko pakoon omia petojanne, kuten tarinamme sankari näissä kuvissa! Halailkaa niitä. Voi käydä ilmi, että ne ovatkin oikeita lutuisia mäyräkoiria. (Minulla on muuten erikoistaito: saan mäyräkoiran ujutettua ihan minne vaan normaalin keskustelun lomaan. Kysykää vaikka oppilailtani.) Älkää myöskään hermostuko muille ihmisille, vaan yrittäkää ymmärtää heidän vajavaisuuksiaan. Peace and love ja sillee.

 

Jäätävät MS Paint Skillsit

Mitä muuten sanotte mielettömän upeista lumimuokkauksistani? Minusta ne ovat makeita ja tuovat kuviin juuri sopivalla tavalla hyytävän maagisen hengen, mutta mieheni (aina niin tekninen!) sanoi, että lumet ovat vähän liikaa. Katsokaahan nyt, ilman lunta vai lumen kanssa? Klikkaamalla saa kuvan suuremmaksi.


Löysin kuvan lumisateesta Googlen kuvahaulla, mutta tietenkin etsin vapaasti käytettävänä olevaa kuvaa (Google --> kuvahaku --> search tools --> usage rights --> labeled for reuse). Sitten vain mielettömilla skilsseilläni yhdistin kuvat ja "pyyhin" päällä olevaa kuvaa vähän kerrallaan. Ei tämä ehkä ammattilaisen tekemä ole, mutta ihan kiva! Kerron lisää, jos teitä kiinnostaa.

 

Maailman paras uutinen: Blackgroupin lahjakortin arvonta! 

Sitten siihen parhaaseen asiaan, jota kuitenkin odotitte koko postauksen ajan. Elämänohjeeni ovat tietysti aina todella hyödyllisiä, mutta eivät niin hyödyllisiä kuin Blackgroupin lahjakortti! Kun sain sovittua yrityksen kanssa blogiyhteistyöstä, minulle koittivat vaikeat ajat. Nimittäin ei sieltä verkkokaupasta noin vaan valita yhtä mekkoa! Pohdin tätä, tätä ja tätä, mutta lopulta päädyin tähän Peter Pan -kaulukselliseen H&R Londonin mekkoon ja niihin koko postauksen innottaneisiin Grave Dancer -kenkiin. Kun nyt selailin tarjontaa taas, rupesin himoissani melkein itkemään verta, kun näin tämän mekon. Ah! Ehkä pitäisi ehdottaa heille uutta kuvausideaa... Lisäksi kaupassa on vaikka mitä sisustustavaroita. Tarvitsisinpa suihkuverhoa!

Mutta siis himoistani takaisin asiaan. Sain teille 50 euron lahjakortin arvottavaksi! Jippikaijee! Aikaa on viikko, ja osallistua voi joko tähän tai PTFU:N Facebook-sivuille kommentoimalla. Kommentti voisi sisältää vaikkapa jatkoa tuohon aiempaa sallittujen ärsytyksien listaan: mikä elämän epäreiluus sinua ärsyttää? Esimerkkivastauksia voisivat olla vaikkapa "PTFU ei päivity montaa kertaa päivässä", "MRV asuu Turussa ja minä itse Helsingissä" tai "Haluaisin lukea PTFU:ta jatkuvasti, mutta kun pitää nukkuakin." Muistakaa laittaa myös sähköpostiosoitteenne.

Lumisin ja kuoliovarpaisin terveisin,

perjantai 21. marraskuuta 2014

Ihana elokuu

Siperianhusky tässä pitkästä aikaa! Ruki näki, minkälaisia kuvia ihana Astrid oli ottanut minusta, ja pyysi minua tekemään niistä postauksen tänne. Minulla oli kuvauksissa todella hauskaa, ja olen aivan varma että Astridista tulee kuuluisa tähtikuvaaja! Kuvailimme hänen upealla sukutilallaan, ja näette varmasti jatkuvan ihastuksen kasvoillani, sillä suuni on koko ajan auki. Älkää ihmetelkö sitä, minulla on sellaiset kasvot että naamani näyttää liian pyöreältä jollei suuni ole auki.

Näissä kuvissa on ihana unimainen tunnelma <3 

Tässä linkki Astridin blogiin, josta löytyy lisää hänen mielettömän upeita kuviaan. Heidän tilansa oli täynnä toinen toistaan upeampia vanhoja esineitä ja aivan kalpenin kateudesta (oli elokuu, oikeastihan olin erittäin ruskettunut)!

Katokaa tuota ihanaa vanhaa sohvaakin (jonka haimme upeasta vanhasta tiilenteko(?)rakennuksesta)




Mekko löytyy täältä. Tilaan sen heti itselleni, kun saan rahaa! Mitäs tykkäsitte näistä elokuun tunnelmista?


ps. Ruki tässä hieman lisäilee: kehukaa Huskya oikein runsain mitoin, niin hän saa rohkeutta postailla tänne useammin! Itse haukon henkeä aina kun näen rakasta siskoani, koska en voi uskoa, miten joku voi olla niin kaunis ja vaatimaton <3 Lisäksi Astrid on näissä kuvissa selvästi saanut Huskyn rentoutumaan ja tuomaan esille herkkyytensä ja runollisuutensa, en voi muuta kuin ihastella.

torstai 20. marraskuuta 2014

Tältäkin näyttää synnyttänyt nainen

Me naiset näemme itsessämme liian usein vain vikoja: aina voisi vähän laihduttaa, liian pienet tissit, liian isot tissit, vääränlainen nenä, liian pitkä otsa ja lista voisi jatkua loputtomiin. Miksemme vikojen sijaan näe omia hyviä puolia ja korosta niitä?

(J. Lehtilä photography)
Tässä viime aikoina olen törmännyt upeisiin äiteihin, jotka ovat ulkoisesti kadedittavan kauniita. Itse he eivät upeuttaan kuitenkaan näe, vaan hakevat itsestään vikoja. Toisella on synnytyksestä vajaa 6 kk, ja hänen "pitää saada se pömppömaha pois". Toisella on mennyt rinnat imetyksen takia "pilalle". Toden totta, molemmat naiset näyttävät oikeasti aivan uskomattoman hyviltä - itse näitä heidän mainostamiaan vikoja en huomaa. Omiin silmiin ekan vatsa näytti hyvältä ja toisen rinnat aivan upeilta. Jos vatsassa olisikin merkkejä synnytyksestä, se kyllä kiinteytyy ja rinnat palautuvat, kunhan niille antaa aikaa. Onhan se mahdollista pudottaa kilo jos toinenkin, mutta sitten on kosmeettisia"vikoja", joita emme saa itsestämme pois - tai no, kaikenhan saa korjattua kirurgin veitsen alla, mutta onko se tarpeellista?

Itselleni muka kaikkein ylitsepääsemättömmämmäksi asiaksi muodostui ensimmäisen lapsen saannin jälkeen raskausarvet. Minun kaunis ihana vatsani oli ihan repaleina! Pääni sisällä asia paisui hirveän suureksi, ja joka kerta kun katsoin itseäni peilistä tunsin aivan kamalaa häpeää ja inhoa omaa kroppaani kohtaan. Itku pääsi monesti. Käytin nimittäin koko raskauden ajan kaiken maailman kalliita raskausarpivoiteita. Nahkani ei kuitenkaan kestänyt sitä raskauden loppuvaihetta ja antoi periksi.

Synnytyksen jälkeen aloin etsiä ratkaisua, millä saisin arpeni pois: ostin monenmoisia voiteita ja harkitsin jopa laserleikkausta. Arvet alkoivat haalistua, mutta mielessäni ne olivat kauhea mörkö. Kun esikoiseni oli reilun vuoden ikäinen, laihduin loputkin raskauskilot pois ja aloin pikkuhiljaa taas pitää itsestäni. Bikineitä en ole kuitenkaan pitänyt, etsin aina uimahousut, jotka peittävät vatsani ja olen peitellyt kroppaani. Nyt kysynpä vaan: miksi ihmeessä? 


J. Lehtilä photography
Tämä siis tapahtui neljä vuotta sitten. Nyt toisen lapsen myötä olen oppinut rakastamaan itseäni uudelleen ja olen hyväksynyt elämän tuomat muutokset kropassani. En näe syytä sille, miksi niitä pitäisi yrittää poistaa tai peittää. Koin suuren ahaa-elämyksen ja tajusin sen konkreettisesti, kun muutamia viikkoja sitten puin päälleni suihkun jälkeen ja katselin itseäni peilistä: sieltä katsoi onnellinen nainen takaisin. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen katsoin itseäni peilistä ilman vaatteita ja ajattelin: vau, onpa upea kroppa!

J. Lehtilä photography
Olen tietenkin sitä mieltä, että jos se, että pudotat pari kiloa tekee sinut onnelliseksi, niin tee se ihmeessä. Jos huono olosi johtuu tosiaan kiloista, nehän saa helposti pois. Usein kuitenkin on niin, että itseinho ja huono itsetunto ei tosiaankaan johdu ulkonäöstä - silloin ei laihduttaminen auta, vaan liikakilot ovat vain tekosyy huonolle ololle. Joten olisiko helpompi oppia rakastamaan itseään sellaisena kuin on? Itsekin kamppailen tämän asian kanssa ja ajatukseni ovat ristiriitaisia, koska tykkään liikkumisesta ja terveellisistä elämäntavoista. Nyt minulla ei enää kiloja ole pudotettavana, mutta haluan kuitenkin kiinteyttää kroppaani, mutta vasta kun sen aika on. Se ei ole nyt. Kuulin, että vatsalla kestää kiinteytyä synnytyksestä vähintään vuosi. Miksi kuitenkin minulle ja niin monelle muullekin tulee tarve alkaa pudottaa painoa ja kiinteyttää kroppaa melkein heti synnytyssairaalasta lähdettyä?

Olkaa armollisia kropallenne. Ikä ja etenkin raskaus tuovat siihen muutoksia, eivätkä ne ole kaikki pahasta. Kilot kyllä saa pudotettua ja arvet haalistuvat ajan myötä. Se on elämää. Minä tapaan nykyään ajatella, että minun kaunis kroppani on kantanut ihanat lapseni ja tehnyt upean raskaan työn. Näen etuoikeutena, että olen saanut terveet lapset, ja arvet - ne ovat pieni hinta siitä.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Tyttöjen ilta ilman rintaliivejä

Saimmepa huomionne! Tässä on ovelasti otsikoitu postaus, jonka nimi pitää vain osittain paikkansa.

äMMä tuli Turkuun ja päätimme viettää yhdessä perinteistä tyttöjen iltaa. Suunnittelimme illan ohjelmaksi tietenkin tyynysotaa, laittautumista ja baanalle lähtöä. Musiikkina oli itsestään selvästi Girls just wanna have fun(damental rights) repeatilla. Juhlistimme yhdessä MRV:stä tehtyä juttua.

Tiedämme, mitä odotatte, senkin tuhmilukset. Haaveissanne ilta näytti tältä - tietenkin tyynysotaa alusvaatteisillaan. Sitähän tytöt harrastavat suljettujen ovien takana.

Höyhenet vaan pöllyää, kun nämä tytöt pistävät menemään!
(Studio Majamaa)

Ja tietenkin laittautumista...

Korsettia kireämmälle beibi!
(J. Lehtilä photography)
Kutrit ryhtiin!
(J. Lehtilä photography)

Voi kunpa tämä kaikki olisikin totta: korkokengät jalassa, elämä yhtä glamouria ja lasissa kuplivaa. Hymyilisimme vailla huolen häivää - elämä on niin ihanaa!

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥


Todellisuus on kuitenkin ihan jotain muuta.



Mistähän nämä tyynysotastereotypiat ovat saaneet alkunsa? Pornosta? Sillä oikeasti kylmät nakit kädessämme ja onesieihin sonnustautuneina tuijotimme Noloja vartaloita telkkarista ja samalla juttelimme somessa toisiamme tärkeämpien ihmisten kanssa. Näin se vaan nykymaailmassa menee. Voisiko tästä tehdä pornoelokuvan?

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa olisitte saaneet olla mukana! Terveisin naiselliset naiset,



&

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Miss Ruki Verin askartelunurkka

Hei armaat lukijat! Hesarin jutusta nousikin isompi kohu kuin mitä odotin, joten pahoitteluni siitä, etten ole ehtinyt vastailla kommentteihinne. Sain paljon kivoja sähköpostiviestejä, tekstareita ja jopa puheluita. Itse juttu on kerännyt paljon kommentteja, mutta sain hyvän neuvon, jota olen noudattanut: älä lue kommentteja. En ole lukenut myöskään kommentteja keskustelupalstoilta. Mieheni tiivisti minulle olennaisimmat ja kivoimmat sisällöt.

Yksi asia kommenteissa toistui: ihmisiä suuresti harmitti ja kummeksutti se, että heiluttelen Mensa-korttiani joka paikassa. Minun pitää myöntää, että tämä harmittaa kyllä minua itseänikin. Täytyy sanoa, että siitä on muodostunut jopa pieni ongelma. Olen huomannut, että ihmiset suhtautuvat minuun hieman hassusti, kun sillä tavalla korttia joudun heiluttelemaan. Siksipä ryhdyin askartelupuuhiin!

Kommenttien myötä tajusin, että korttia heilutellessa tosiaan väsyy käsi. Siispä ryhdyin pohtimaan, miten voisin säästää itseäni tältä rasitukselta. Ajattelin, että kortin voisi liimata otsaan, mutta torppasin idean heti - korttihan menisi tietenkin piiloon otsatukkani taa. Joutuisin ojasta allikkoon, eli kortin heiluttelemisen sijasta sukimaan tukkaa pois tieltä.

Lopulta keksin vuosisadan idean: askartelin kortilleni pienen kaulapussukan! Pussukka on samaan aikaan tyylikäs, persoonaani ilmentävä ja käsivoimiani säästävä. Eipä tarvitse enää heilutella korttia, kun kaikki näkevät sen heti astuessani huoneeseen. Ongelma ratkaistu! Nyt neuvon teille, miten tekin voitte askarrella Mensa-kortillenne yksilöllisen ja upean kaulapussukan.

Tarvitset askarteluhetkeen vain sakset, teippiä, jonkinnäköisen kaulaketjun, koristeita, muovia ja tietysti itse kortin. Mikäli sinulla ei vielä ole Mensa-korttia, ei hätää! Voit käyttää tähän mitä tahansa korttia, joka sinua kuvastaa - miten olisi vaikka kirjasto-, luotto- tai tulityökortti? Vain taivas on rajana!

Tein teille oikein tällaisen askarteluvideon.


Jos et voi katsoa videota, tässä ovat melkeinpä samat ohjeet gif-muodossa (eikä tarvitse katsella jalkapohjaani!).


Jos sinulle ei ole suotu näin jumalaisia kädentaitoja kuin minulle, voit tietysti myös hankkia pussukkasi valmiina. Tässä H&M:n pussukka tekstillä PARDON MY SWAG. Kortti - tässä tapauksessa Kultajousen kanta-asiakaskortti viestimässä rikkauttani - ei näy ehkä yhtä hyvin kuin itsetehdyssä pussukassa, mutta toimii tämäkin keskustelunaloittajana!


No niin, hyvät lukijat, taas opimme jotakin uutta! Nyt kädet töihin ja sakset viuhumaan. Laittakaa kuvia sitten valmiista pussukoistanne tulemaan, hienoin pussukka saa jonkin mielivaltaisen palkinnon!

ps. Täytyy oikeasti ihmetellä, että haastattelu herätti niin paljon keskustelua - onko tosiaan uutinen, että älykäs ihminen voi olla hauska ja panostaa ulkonäköönsä? Blogi ja MRV mainittiin nimittäin myös esim. Uutisvuodossa (katsokaa kohta 21:24) ja Radio Rockin korporaatiossa (puheenaiheena ekat 10 minuuttia, iik!). Itse kirjoitusta on jaettu kohta 10000 kertaa. Huh huh!

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Turun linnan neito

Minulla on oikein huono omatunto siitä, miten olen laiminlyönyt teitä, oi lukijat! Olen keskittänyt tyylipostaukset melkein kokonaan tuonne EMP:n blogin puolelle, eikä PTFU:hun ole riittänyt oikein mitään aiheeseen liittyvää. Joskus ajattelen liikaa asiapuolta ja jätän visuaalisuuden vähemmälle, esimerkiksi tuossa kahvilapostauksessa. Tähän asiaan tulee nyt muutos! Yritän muistaa ottaa kivoja kuvia tännekin. Koska kuitenkin yleensä lupailen ihan turhia, aloitan tämän lupauksen toteuttamisen heti - ettepä pääse valittamaan, irvileuat.

Kävin ihmettelemässä Turun linnaa ja hups, mukaan sattui kamerakin! Ohhoh, juuri kun satuin käyskentelemään 10 sentin koroillani mukulakivikäytäviä. No, tällaista se Suuren Bloggaajan elämä on, aina on lauma paparazzeja kannoilla, ei saa nähtävyyksiäkään enää katsella rauhassa. Olkaa siis erittäin hyvät, rakkaat lukijat, Turun linnan neito:



Koska aiemmin oli puhetta siitä photoshoppaamisesta, ajattelin laittaa teille tähän esimerkin mielettömistä kuvanmuokkaustaidoistani. Tässä on muokkaamaton kuva naamastani:


En tiedä teistä, mutta minua valokuvaajana ja katselijana häiritsee kuvassa tuo hius keskellä otsaa ja kaksi otsalla näkyvää näppylää. Siispä allaolevista kuvista (eri muokkausversioita samasta kuvasta!) olen ne poistanut. Lisäksi olen muokannut sävyjä ja valoa. Eikö muuten tuo hombre-tyyliin laitettu huulipuna saakin huuleni näyttämään aika valtavilta - ehkä jopa liian isoilta? Vannon kautta kiven ja kannon, etten tee tässä duckface-ilmettä! Se on tuo huulipuna! Huomaatteko, miten asia korjaantuu mustavalkokuvissa?

 

Edelleen olen kyllä sitä mieltä, että kuva näyttää huomattavasti paljon paremmalta muokattuna. Ehkä pitäydyn eräässä kommentissa mainitussa säännössä: jos vika on tilapäinen, sen saa muokata. Minulla ei ole omaa kampaajaa ja kuvausassistenttia, jotka pitäisivät hiukset pois naamalta ja kiillon kurissa kuvausten aikana, joten hoidan ne pois kuvankäsittelyohjelmalla. Koen vielä tarpeelliseksi huomauttaa, että muokkauksia teen vain kuvauskuviin! Arkisia otoksia tai IG-kuvia en tosiaankaan jaksa muokkailla.


Tässä näytän ihan joltain nukelta!

Tässä sitä oli kuulkaas visuaalisuutta teille vähäksi aikaa! Mitäs tykkäsitte? Nyt pari asiallistakin asiaa tähän loppuun:

a) Olen muuttanut mieleni Elastisesta. Kyllä se olikin ihan kiva VE:ssä.

b) Pauli Hanhiniemi totesi seuraavaa iki-ihanasta Paula Vesalasta:


"Hän on terävä nainen, eikä mikään bimbo, vaikka PMMP vähän siihen tyyliin lavalla flirttailikin."

Kiitos, Pauli, tästä tiedosta! Onneksi tiedämme nyt, että kaikki flirttailevat naiset eivät ole bimboja. Paulillekin sellainen vinkki, että kyllä sinunkin pitäisi lukea PTFU:ta! Kannattaa ainakin tsekata postaukseni aiheesta, Sexy is the new dumb.

c) Pin the Fuck Upsilla on nyt oma domain! Näppäile siis osoiteriville tästä lähtien vain PTFU.FI ja löydät perille tänne maanpäälliseen taivaaseen! Tämän kunniaksi pari valistusvideota vielä internetistä tähän loppuun. Ekassa IT Crowd selittää meille, mikä on internet:


Tokassa Helsingin kaupungin Sosiaali- ja terveysvirasto kertoo, miten siellä netissä pitäisi käyttäytyä. En saanut videota tähän upotettua, mutta suosittelen katsomaan, mitä linkin takaa löytyy - silkkaa kultaa!

Siis: älkää pistäkö itseänne nettiin, tai miettikää vielä ainakin hetki! Minun kohdallani se taitaa olla jo myöhäistä.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Super electric fame

Ai jai, kyllä PTFU on sitten paras blogi. Fameutemme on yltänyt uudelle asteelle: lukija tiedotti meille, että Radio Novan konttori oli paitsi maininnut myös (itsestään selvästi) kehunut blogia. En löytänyt pätkää netistä millään, joten laitoin Radio Novalle viestiä. Sieltä lähetettiin tuo ylistyslaulu minulle sähköpostitse ja sain luvan käyttää sitä. Tässä video naamastani, kun kuuntelen kehuja:


Olisin laittanut teille pelkän äänitteen, mutta se ei onnistunut. Plus kukapa nyt ei haluaisi katsella naamaani lähietäisyydeltä! Olkaa kiitollisia tästä Luojan lahjasta, minäkin olen joka päivä.

PTFU tunkee naamaanne nyt joka tuutista muutenkin: torstaina minusta julkaistaan jotakin jossakin! En kerro vielä mitään, kunhan ärsyttävästi vihjailen tässä. Kerron sitten torstaina. Siihen asti saatte jännittää! Jos ette saa millään unta, minulle voi askarrella fanipostia.

En myönnä, että tämä ultrafame mitenkään olisi noussut päähän. Tässä musiikkivideo, joka kuvastaa tunnelmiani asiasta:


I am very super famous
A lot of people know I exist

Okei okei, kun Jon Lajoie astuu kuvioihin, voin jo myöntää, että ehkä itserakkautta on jaettu taas tarpeeksi hetkeksi aikaa. Huomasittehan blogin uuden bannerin? Sama teema, uusi kuva. Poistin bannerista tunnuslauseemme (Yes we can!), sillä se osaltaan tulee jo tuossa tatuoinnissa (we can do it) ja laitoin tilalle vähän naishauskuutta. Lisäksi yritin tiivistää blogia jotenkin tuohon banneriin, ja nyt siinä tulee mielestäni kaikki blogin osa-alueet esille. Mitäs sanotte, selkenikö? Tykkäsin siitä vanhasta itsenilyöntikuvastakin, mutta aika aikaa kutakin.


Okei, mitä olen jo kertonut? Leveily, fameilu, banneri... Eipä tässä postauksessa oikein muuta asiaa ollutkaan. Kivaa maanantaita itse kullekin säädylle! Yrittäkää saada nukutuksi torstain yllätystä odotellessanne!

lauantai 8. marraskuuta 2014

Photoshoppaamisesta

Tuon täydellisyyspostauksen jälkeen minulle tuli yhden tuttuni kanssa puhetta kuvien photoshoppauksesta/muokkaamisesta. Postauksessa kerroin, että kyllä minä photoshoppaan kuvista pienet virheet (näppylät jne.) pois. Niin omasta naamastani kuin muidenkin. En tee kuitenkaan näihin perusblogikuviin mitään radikaaleja muokkauksia - joskus jos järjestämme oikein kuvaukset, muokkaan kyllä kuvia raaemmalla kädellä. Miksi nähdä mielettömästi vaivaa, jos kuvan sitten pilaa jokin pieni yksityiskohta jota ei vaan periaatteesta voi muuttaa?

Mielestäni tämä voisi olla pikemminkin taideteos kuin valokuva - miksi sen pitäisi toistaa todellisuutta?
Tuttuni oli sitä mieltä, että tällainenkin kuvien muokkailu vääristää ihmisten käsityksiä normaalista ulkonäöstä. Ymmärrän kyllä hänen pointtinsa ja olen samaa mieltä siitä, että täydellisiksi muokatut kuvat lehdissä (ja blogeissa!) aiheuttavat paineita. Toisaalta taas olen esteetikko ja nautin kauniista kuvista, jotka voi pieni väärin mennyt yksityiskohta pilata. Kai blogin pitäisi toimia jonkinlaisena inspiraationa lukijoille - eikö pieni kaunistelu silloin ole jotakin, mitä lukijat haluaisivat?

Alkuperäinen kuva - ihan tylsä!
Ajattelin, että auttaako se yhtään, jos laitan kuvien yhteyteen vaikkapa merkinnän PS, jos olen muokannut kuvasta muuta kuin kontrasteja ja väriä? Tai jos laitan alkuperäisen kuvan postauksen yhteyteen? Minua ei hävetä näyttää esimerkiksi muokkaamatonta naamaani, siitä ei ole kyse. En myöskään halua huijata ketään luulemaan minua paremman näköiseksi kuin olen. Tämä on puhtaasti valokuvaajan mielipide, ei mallin (vaikka olisin molemmat). Enkä toisaalta tykkää ihan elottomiksikaan muokatuista kuvista/naamoista, joten en kai ole ihan pahimmasta päästä muokkaajia (en edes osaa sitä hirveän hyvin).

Mitä mieltä olette? En osaa oikein päättää kantaani asiaan ja kaipaisin hyviä argumentteja.

ps. Flamingot lähti, tuleeko ikävä?

perjantai 7. marraskuuta 2014

Ehdottomasti Turun parasta kahvia

Minäpä nyt jaan kiitosta joka suuntaan! Mutta pakko on, kun löysin kahvilan, jonka omistaja

a) kiristi minua
b) ei antanut kahvimaitoa
c) oli kahdesta edellisestä kohdasta huolimatta loistava asiakaspalvelija
d) keitti ei paitsi Turun parasta kahvia vaan parasta maistamaani kahvia ikinä!

Olen jo pitkään etsinyt Turusta hyvää kahvilaa. En halua tilata latteja tai kuuden euron hienoja kakkupaloja, jotka maistuvat kaikki ihan samalta ja ihan liian makealta. Teen vartissa parempaa kakkua. Haluaisin ihan tavallista, hyvää kahvia ja rauhallisen pöydän. En löytänyt tästä paikasta oikeastaan kumpaakaan, mutta voin silti julistaa sen Turun parhaaksi kahvilaksi. 

Kaikki tapahtui siis eilen. Oli synkkä ja lumimyrskyinen päivä, kun lähdimme mieheni kanssa kävelylle keskustaan. 


Perillä olimme niin loskaisia, että oli pakko löytää joku lämmin paikka. Mieheni muisti, että Levykauppa X:ää vastapäätä oli joku pieni kahvila. Menimme sinne, siis Latte Cafeen.

Kahvila vaikutti tosi ahtaalta ja pieneltä, joten epäilin aluksi, ettemme saa olla rauhassa. Menimme kuitenkin tilaamaan kahvit. Myyjä puhui englantia ja oli hyväntuulinen. Listalla oli tavallista kahvia, erikoiskahveja ja lista "alkuperämaakahveja". Hinta ei ollut kauheasti tavallista kahvia korkeampi, joten kysyin, mitä myyjä niistä suosittelisi. Hän tiedusteli, millaisesta kahvista pidän, johon vastasin pitäväni tummapaahtoisesta kahvista runsaalla maidolla. 

-Then you have to take latte
-But I don't like latte, I like normal coffee
-You can't put milk in this coffee. It will ruin the taste. 

Olin vähän hölmistynyt. Myyjä naureskeli minulle. Lopulta myyjä sanoi myyvänsä minulle kahvin vain, jos lupaan yrittää juoda sen ilman maitoa. Suostuin tähän ja saimme lopulta tilattua kahvit. 



Yritin tiedustella, mitä on Ghetto latte, mutta myyjä ei suostunut sitäkään kertomaan minulle. Näkisin kuulemma vasta sitten, jos tilaisin sen! Hän oli aika venkula. Kun sitten saimme kahvimme pieniesä pressopannuissa, voin vannoa teille: pieni pala taivasta laskeutui ylleni. Kahvi oli ihan älyttömän hyvää! En tosiaankaan tarvinnut maitoa. Maistoin kahvissa erilaisia makuja enkä vain sitä kitkerää makua, jota olen maidolla pehmittänyt. Oikeastaan kahvi ei ollut lainkaan kitkerää.
Lopulta kävi ilmi, että tämä paikka oli joku kahvinjuojien mekka. Asiakkaaksi saapui mm. kahvipapuja ammatikseen maahantuova mies, joka kehui paikkaa vuolaasti. Häneltä sain myös hyviä vinkkejä kahvimyllyn hankintaan ja muihin tarvikkeisiin. En nimittäin enää ala juomaan sitä kuraa, jota kahviksi on tähän mennessä väitetty!
Loppujen lopuksi saimme olla rauhassa, vaikka paikka olikin pieni. Kaverini sanoi myöhemmin, että kahvilassa on ilmeisesti toinenkin huone, joten tilaa ei ollutkaan niin vähän kuin näytti. Suosittelen ehdottomasti menemään: kahvi oli älyttömän hyvää, palvelu asiantuntevaa ja minun mielestäni aika hauskaakin ja paikka oli viihtyisä. Ei mikään ketjukahvila eikä teeskentelevä hipsteripaikka, vaan ihan oikeasti kahviin keskittyvä kahvila. Ja taustalla soi lempeä bossa nova. 



Ps. Huomatkaa, että yleensä karsastan tällaista kahvikuppihehkutusta, joten tämä postaus tulee nyt oikein sydämestä. Tai mahasta. Tai virenneistä aivoista.