sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Hyvinvointi lähtee sisältä ja muita kliseisiä totuuksia

Minulla on vaikeuksia hahmottaa omaa kehoani. En huomaa mitään eroa itsessäni, vaikka laihtuisin kymmenenkin kiloa. Näen itseni aina kauniina tai rumana sen mukaan, miltä minusta tuntuu. Kun olo on hyvä ja olen pitänyt itsestäni huolen henkisesti, säteilen. Ihailen itseäni peilistä ja katselen omia kuviani. Kannustan itseäni tarttumaan mahdollisuuksiin ja kehun saavutuksiani. Jos taas ylitän omat rajani tai annan jonkun muun ylittää ne, oirehdin itseinholla. Tätä onneksi tapahtuu nykyään äärimmäisen harvoin - hyvä minä!

Kerroin Instagramin stoorissani toissa viikolla syömishäiriöstäni.

Minun on ollut hirveän vaikea nimittää itseäni syömishäiriöiseksi, vaikka selvästi sellainen olen ollut ja olen varmasti tavallaan aina. Toisin kuin monet luulevat, kyseessä ei ole vain ulkonäköön liittyvä asia. Minulla syömishäiriö alkoi teininä ja se oli tapani kontrolloida edes jotakin, kun maailma itseni ulkopuolella oli kaoottinen. Syömishäiriö, kuten moni muukin selviytymistapa, ei missään nimessä ollut terveellinen keino käsitellä asiaa tai selvitä, mutta se oli sentään jotakin. Kun minun oli niin nälkä, että joka paikkaan särki, mutta en silti syönyt, sain vallan- ja kontrollintunnetta edes jostakin. Hämäsin kai aivojani todellisesta ongelmasta, mutta se toimi. Säilyin järjissäni. 


Yhä edelleen huomaamattani reagoin syömisen kontrolloimisella, jos voin huonosti. Myös tunteiden kokeminen aiheuttaa sitä, että en vaan syö, enkä edes huomaa asiaa. Esimerkiksi järkytyin yhtenä päivänä, kun housuni melkein putosivat juostessani ratikkaan. Ryhdyin analysoimaan asiaa ja tajusin, että olen varmaankin laihtunut. Kun ajattelin tarkemmin, tajusin, että en ollut syönyt kunnolla muutamaan viikkoon. Tämä kaikki johtui siitä, että olin kokenut poikkeuksellisen voimakasta tunnetta, johon en itse voinut vaikuttaa. Tämä kontrollin puute sitten aiheutti sen, että ihan alitajuisesti ryhdyin taas toteuttamaan teini-iän kontrollointitaktiikkaa eli syömisen rajoittamista. Aivan kauheaa.

Asiaa ei yhtään auta se, että laihtumista ihannoidaan niin paljon. Sairastuessani syömishäiriöön teininä laihdutin jo muutenkin normaalipainosta parisenkymmentä kiloa ja lopulta olin merkittävästi alipainoinen, mutta mitä tähän sanoivat aikuiset? Sain kehuja! Minulta kyseltiin laihdutusvinkkejä! Ainoastaan yksi aikuinen oli huolissansa minusta, ja tietenkin hän sai silloin teinin vihat niskaansa. Nyt muistan lämmöllä hänen kritiikkiänsä.

Pyysin ystäviäni listaamaan viisi sanaa, jotka minusta tulee mieleen. Yksikään niistä ei liittynyt ulkonäköön. Luonnollisesti kirjoitin sanat naamaani.
Sama ilmiö on olemassa yhä edelleen. Kun laihdun, saan kehuja. Minua suorastaan ällöttää tämä, sillä laihtuminen merkitsee minulla juuri oiretta sairaudesta. Sain samankaltaisia vastauksia ja kokemuksia Instagram-stooriini myös muilta. Kuulin tarinoita siitä, miten osastohoidossakin todella pahassa jamassa joku oli ajatellut, että sentään nämä lääkkeet laihduttavat. Toinen oli suolistosairauden johdosta laihtunut paljon ja olo oli todella huono, terveys reistaili useammalla eri tavalla, mutta silti kehuja vain sateli.

Yhteiskuntamme on sairas. Jos joku väittää vielä, ettei lihavuutta vihata, niin miettikää noita tarinoita. Jopa mielisairaalassa ajatellaan laihtumista! Sairauden oireena tapahtuva laihtuminen on sentään sekin laihtumista!

Onneksi nykyään näen itseni niin paljon rakkaammin kuin koskaan ennen. Parantuminen, omien rajojen vetäminen ja niiden vaaliminen ja myötätunto itseä kohtaan ovat olleet ne avaimet itseni rakastamiseen. Kun sisältä olen sovussa itseni kanssa ja teen töitä sen eteen, että pidän huolta itsestäni, ulkoinen rakastaminen sujuu kuin itsestään siinä sivussa.


Tietenkään en ole mikään superihminen, ja minullekin sattuu päiviä, jolloin olo on paska. Niinä päivinä yritän antaa itselleni armoa, teen tietoisen päätöksen levätä ja ottaa iisisti. Käyn itseni kanssa keskustelua ja päätän, että mietin vaikeita asioita toisena päivänä ja tänään vain lepään. Se on auttanut todella paljon. Tällöin myös huomaan paremmin, jos alitajuisesti toteutan joitakin lapsuuden ja nuoruuden selvitymiskeinoja, jotka eivät enää ole tarpeellisia - kuten tuota syömisen kontrollointia tai vaikka ihmisten miellyttämistä.

Olen koko blogin kirjoittamisen ajan puhunut itsensä rakastamisen puolesta, mutta opin itsekin siitä koko ajan lisää. Voisin tehdä muutaman postauksen aiheesta jälleen!



5 kommenttia:

  1. ''Jopa mielisairaalassa ajatellaan laihtumista!'' Vasta osastolta poiskirjattuna toi lause hyppäs tosi ikävästi silmään, niinkuin psykiatrisessa hoidossa sisäänkirjattuna näitä ongelmia ajattelevalla olis asiat extra-kurjasti? Osalla johonkin burn outtiin ruoka-haluttomuus kuuluu osana väkisinkin, enkä mä lähtis siitä sheimaamaan jos kokee olonsa edes vähän paremmaksi, jos on paino pudonnut. Itsellä ainakin vaatekoon kutistuminen ensimmäistä kertaa vuosiin oli vitun jees havainto, vaikka tapahtuikin hullujen huoneella.

    Ja tiedostan että tartuin tässä nyt yhteen sanavalintaan mutta vähän tuli kurja olo lukea tota ikivanhaa termiä täältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämähän on just se ongelma, mitä tässä tekstissä käsitellään. Ei sen sairauden oireen pitäisi saada ihmiselle parempaa mieltä aikaiseksi.

      Poista
  2. Pahoittelut, että sananvalintani loukkasi. Näissä asioissa pitäisi olla erityisen tarkka kielenkäytössä, koska ne ovat niin herkkiä. Olen itsekin ollut osastohoidossa, ja siksi käytän tuollaisia asiaa itselleni keventäviä sanoja, nimitykset mielisairaala tai hullujenhuone tekee asiasta itselleni vähän helpompia käsitellä. Mutta ymmärrän, että ne eivät sovi kaikille.

    Ja siis se onkin pointtini, että kun kaikki voimavarat tarvittaisiin parempaan vointiin, niin on kamalaa, että sitten miettii tän aivopesun johdosta ulkonäköä. On hyvä tietenkin, jos jokin asia jollekin tuottaa parempaa mieltä, mutta että se asia on ulkonäkö, kertoo silti vinoutuneesta ajatusmaailmasta. Se ei ole yksilön vika, joten yksittäistä ihmistä ei ole tarkoitus sheimata.

    VastaaPoista
  3. Katsoin sen Instagram-stoorisi. Olet todella kaunis, enkä ikipäivänä olisi arvannut painoasi oikein, vaan arvioinut ainakin parikymmentä kiloa alakanttiin. Se nyt toisaalta vain osoittaa miten mahdotonta on määritellä sitä "oikeaa" painoa jokaiselle. Tärkeintä on että itse voit hyvin, kyllä sen huomaa sitten ulospäinkin. Kiva kuulla että hyväksyt itsesi omana (upeana) itsenäsi!

    Ja muuten, rajojaan ei tunne ellei niitä välillä ylitä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista. Ehkä tuo on ongelma, että painoista ei puhuta ja jos puhutaan, vähätellään. Mahdollisimman pieni paino on muka aina se paras. Siksi kiloista ja muiden painoista tulee tabu ja niistä syntyy kaikille ihan ihmeelliset kuvat. Ilmeisesti minunkin pitäisi pelkkien numeroiden perusteella olla vastenmielinen ja epäterve?

      Olen ylittänyt ja antanut muiden ylittää rajojani jo niin paljon, että aika hyvin tiedän, missä ne menevät. Ainakin näin kuvittelen. Ja tavoitteeni onkin tunnistaa tilanne ennen kuin se on aiheuttanut vahinkoa.

      Poista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin. Elämästä ahdistuneiden pikkulassukoiden raiskausuhkausten takia olen ottanut käyttöön kommenttien moderoinnin - miten surkea loppu sananvapaudelle!