sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Miksi minulla ei ole lapsia

Suomen syntyvyys jatkaa laskuaan ja on alimmillaan ainakin sataan vuoteen. Tähän on etsitty syitä ja tietysti syntipukeiksi tilanteeseen löytyy monessa keskustelussa nuoret, koulutetut naiset. Milloinkohan naiset eivät olisi olleet kaiken pahan syy? Lapsettomat naiset herättävät raivoa, kun taas miehiä ei asiasta syyllistetä - koska nainen nähdään yhteiskunnan omaisuutena. Synnytystalkoisiin nyt hei!

Olen pohtinut asiaa aika paljon, sillä se on omakohtainen. Kyselyissä esille on tullut ainakin se, että lapsettomat kokevat lapsiperhearjen kamalaksi eivätkä halua menettää vapauttaan. Voin samaistua tähän - huuto ja mekkala eivät miellytä minua, haluan juoda aamukahvini rauhassa ja käydä baareissa, kun huvittaa. Kuitenkin olen aina ollut sitä mieltä, että haluan lapsia ja edelleen olen vakaasti samaa mieltä. Olisin valmis luopumaan tästä elämäntavastani parin vuoden päästä. Olen koko elämäni hoitanut lapsia ihan yötä päivää koulun ohella, joten mitään suuria yllätyksiä lapsiperhe-elämä ei todennäköisesti toisi. Haha, sormet ristiin!

Mutta miksi en sitten ole lapsia saanut/hankkinut, vaikka olen ollut pitkässä avioliitossakin, johon niitä olisi luonnollisesti voinut hommata?

Suurin syy tähän on se, mitä olen nähnyt melkeinpä kaikissa ystävieni perheissä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Ennen lapsen syntymistä puhutaan paljon siitä, miten molemmat vanhemmat hoitavat lasta ja asioista sovitaan, äitikin pääsee joskus ulos ja niin edespäin. Todellisuus ja lopputulos on kuitenkin aivan hirveä naiselle, ja tämän todistaminen uudelleen ja uudelleen on saanut minut kammoksumaan tavallista perhe-elämää.

Kuvat ei liity, ne on vaan cooleja mut en jaksa kirjoittaa postausta, jossa vaan esittelisin itseäni.

Syy 1: Emotional labour

Raskauden, vartalon muuttumisen, synnyttämisen, imettämisen ja lapsesta huolehtimisen lisäksi äidille jää valitettavan usein hoidettavaksi myös kotityöt. Tämä ei kuitenkaan ole se pahin asia, vaan kaikki emotional labour, jota nainen joutuu tekemään. Tälle en oikein keksi kunnollista sanaa suomeksi, olisiko tunneraadanta hyvä? Tunnetyö ei mielestäni kata tarpeeksi hyvin ilmiötä.

IS IT???
Pähkinänkuoressa kyseessä on kaikki se näkymätön työ, jota moni perusmies ei edes tajua olevan olemassa: hyvinvoinnin ja parisuhteen ylläpito, sen ongelmatilanteiden havaitseminen ja niihin puuttuminen, yhteisten ystävyyssuhteiden ylläpito, yhteisen arjen hallinta ja suunnittelu ym. Kun tähän lisää lapset, työn määrä on oikeasti loputon ja stressaava.

Vertaisin tätä tilanteeseen, jossa alainen valittaa pomon suuresta palkasta ja näennäisesti vähäisestä työmäärästä siihen verrattuna, mutta ei tajua, mitä kaikkea pomo tekee: on vastuussa tuloksista, toimii toiminnanjohtajana ja pitää kokonaistilannetta hallinnassaan, on kouluttautunut ja kouluttautuu jatkuvasti, suunnittelee, vastaa yllättävissä tilanteissa strategian nopeasta uudelleensuunnittelusta, huolehtii työntekijöistään ja tiimistä ja on se, johon katse kohdistuu ongelmatilanteessa. Häntä on vaikea korvata, joten tunnollisuus pakottaa töihin myös sairaana ja lomien aikana, jos tarve vaatii. Esimies harvoin pystyy jättämään työtä työpaikalle, vaan se pyörii mielessä myös vapaa-ajalla. Parisuhteessa nainen on ajautunut ikään kuin pomon asemaan, koska hänellä on siihen tarvittavat taidot ja hänet on siihen kasvatettu - perheessä vain tästä ei saa mitään ylimääräistä palkkaa tai arvostusta. 


Kaikki minua miestenvihaajaksi syyttävät voivat vetää henkeä, sillä vika ei sinänsä ole miehissä, vaan yhteiskunnassa ja kasvatuksessa. Tytöt kasvatetaan tunneasioiden ja -raadannan ammattilaisiksi, kun taas pojat jätetään usein pärjäämään ilman mitään tunnetaitoja. Tämä ei ole kivaa kenellekään. Mm. tästä johtuu myös poikien suurempi syrjäytymis- ja itsemurhariski.

Muistan lukeneeni, että sinkkunaiset ovat onnellisempia kuin sinkkumiehet. En löydä mistään tätä (aika heteronormatiivista) tutkimusta enkä tiedä, missä tutkimus on tehty, joten en mene siitä takuuseen, mutta muistaakseni järjestys meni jotenkin näin: onnellisimpia kaikista olivat sinkkunaiset, sitten naimisissa olevat miehet, sinkkumiehet ja lopuksi naimisissa olevat naiset. Uskon, että syynä tähän on valtava epätasaisesti jakautunut tunneraadannan määrä ja tässä artikkelissa ollaan samoilla linjoilla. Haluaisin tietää, miten tunneraadannan roolit menevät jakoon parisuhteissa, joissa molemmat osapuolet ovat samaa sukupuolta. Kuvittelisin, että jotenkin tasaisemmin.

Syy 2: vastuu lapsesta on pääosin naisen

Tunneraadantaan kuuluu myös vastuun kantaminen, joka kumma kyllä yleensä nähdään miehelle kuuluvana työnä - miehen kuuluu "kantaa vastuu" perheestään. Yllättäen kuitenkin eron sattuessa lapset jäävät yleensä edelleen äidille. Ennen eroakin lapsista huolehtiminen on äidin vastuulla. Tähän liittyykin suurin syy siihen, miksi en usko, että hankkisin perinteisellä tavalla lapsia.

Tässä melko henkilökohtainen esimerkki. Olen vasta eroni jälkeen tajunnut, miten paljon tunneraadantaa tein parisuhteessani. Minä, joka pidän itseäni kuitenkin aika tiedostavana! Eikä meillä ollut edes lapsia. Minulla on vapautunut nyt niin paljon voimia kaikkeen muuhun, että en edes voi ymmärtää, miten olen jaksanut raahata kahta ihmistä ja parisuhdetta niinkin pitkään ihan yksin. Kaiken huipuksi koin henkilökohtaisen järkytyksen, kun kaikista sopimuksista huolimatta ex-mieheni ilmoitti keväällä, ettei enää hoida yhteistä koiraamme edes lomilla. Kyseessä on tietysti koira, mutta se on minulle lähinnä lasta tällä hetkellä. En voi mitenkään käsittää, että ihminen, johon olen luottanut 13 vuotta, yhtäkkiä tekeekin jotain näin odottamatonta ja jättää minut tyhjän päälle. Hän ilmoitti, että jos en pärjää koiran kanssa yksin, minun pitää sitten vain luopua siitä. Ihan järkyttävää - kyse ei ollut siitä, ettenkö pärjäisi, vaan siitä, mitä hän on luvannut ja mihin hän on sitoutunut. Minulla oli surullinen mieli myös Vilin puolesta - se on aivan ihana ja se tuo elämääni todella paljon iloa, joten minun oli vaikea kuvitella, miten joku ei haluaisi hengata sen kanssa. En voisi ikinä edes ajatella olevani itse yhtä vastuuton ja luistavani omista sitoumuksistani.

Voin vain kuvitella, miten tämä järkytykseni ja epäuskoisuuteni tuntuu satakertaisena naisella, jonka mies erotilanteessa ilmoittaa, ettei enää aio nähdä lapsia. OMIA LAPSIAAN. Tässä tulee esille hyvin se, miten suuren riskin nainen ottaa ryhtyessään äidiksi.


Kun nainen saa lapsen, hän sitoutuu siihen riskiin, että kasvattaa lapsen yksin. Toki nykyään lapsi voi onneksi elää myös isän kanssa, mutta se on edelleen harvinaista, sillä melkein 90 prosentissa yksinhuoltajaperheistä huoltaja on äiti. Vaikka luottamus isään olisi miten kova, se ei voi olla 100-prosenttinen - itse huomasin tämän koirakeissistä exäni kanssa. Olisin uskonut hänestä paljon, mutta en olisi ikinä voinut kuvitella hänen pettävän lupauksensa tässä asiassa - siltikin niin vain kävi. Samaa mutta pahempaa järkytystä on kuvannut moni ystävistäni, joiden mies on ryhtynyt yhtäkkiä viikonloppuisäksi, joka tekee ohareita omille lapsilleen. Pahinta on, että tilanteessa ei voi oikein tehdä yhtään mitään, toista kun ei voi pakottaa olemaan aikuinen. 

Erotilanteessa naisen pitää varautua siihen, että hän joutuu huolehtimaan omasta surustaan ja käymään läpi eroa, mutta myös lapsen tunteista ja pahimmassa tapauksessa exästä (näitä on nähty!). Se on todella iso taakka. 

Syy 3: ei löydy sopivaa miestä

Tämä nyt tietenkin on osittain sama syy kuin aiempi: miehen pitäisi olla vastuullinen aikuinen, johon voi luottaa - paitsi että tätä ei voi etukäteen tietää ja riski on aina olemassa ja jopa todennäköinen. Lisäksi en halua etsiä miestä vain siksi, että saisin hänen kanssaan lapsia. Ensinnäkin nautin sinkkuna olosta. Tässä iässä kuitenkin moni etsii vain nopeasti jonkun isäksi sopivan miehen ja lisääntyy, mikä mielestäni on aika surullista. Miksi ryhtyä parisuhteeseen, jos tahtoo vain lapsen? Uskon, että kumppanuusvanhemmuus toimisi paljon paremmin ihmisille, joilla on kiire tai tahto saada lapsi - silloin ei tarvitse miettiä toisen itselleen sopivia ominaisuuksia, vain tämän piirteitä vanhempana. Tämä helpottaa etsintää valtavasti ja on mielestäni lapselle reilumpi tapa syntyä maailmaan, kun vanhempien väliset riidat ja ero eivät vaikuta vanhemmuuteen.

Minähän olen julistanut täälläkin, että aion olla loppuelämäni sinkku. Nyt muutaman vuoden sinkkuilun jälkeen ajattelen, että jos eteen sattuu tulemaan sopiva tyyppi, voisin ehkä ryhtyäkin parisuhteeseen. Haluaisin, että joku keittäisi minulle kahvia joka toinen aamu. Olisihan se hienoa, mutta ei todennäköistä.

Olen itse aika avoin, ja ainut tiukka kriteerini on, että mahdollinen kumppanini olisi feministi. Mielestäni se sisältää aika monta tärkeää asiaa: hän olisi rohkea eikä välittäisi muiden mielipiteistä ja luultavasti kulkisi omaa tietään ja ajattelisi omilla aivoillaan, ajaisi tasa-arvoa ja kunnioittaisi muita, mies olisi fiksu ja häntä ei haittaisi, että todennäköisesti olisin häntä fiksumpi. Hän olisi luultavasti myös näistä syistä johtuen mielenkiintoinen persoona, kiinnostunut taiteesta ja keskusteluista ja itsensä kehittämisestä. Ulkonäöllä ei sinänsä ole isoa merkitystä, mutta mielestäni tyyli kertoo usein tosi paljon sisäisestä maailmasta, joten haluaisin nähdä heti jotakin ihmisen persoonasta hänen vaatteistaan, hiuksistaan tai muusta habituksesta. 

Kaiken huipuksi hänen pitäisi ei vain sietää vaan arvostaa minua, mikä on varmasti aika raskas tehtävä ja vaatii ihan tietynlaisen tyypin! Olen aika paljon, mikä karsii suurimman osan ihmisistä pois.

Vaikka ystäväni sanovat minua nirsoksi, mielestäni kriteerini ovat aika löyhät. Toki noissa on sama juttu kuin Samuli Putron biisissä Kuka tahansa kelpaa (eli kuka tahansa kuvailun kaltainen periaatteessa kelpaisi laulun puhujalle, mutta oikeasti sitten niitä mahdollisia vaihtoehtoja on olemassa vain se uniikki yksi tyyppi).

Siis ei, en ole sellaista ihmistä tavannut, joka olisi kolahtanut ja jonka vuoksi haluaisin lopettaa sinkkuuteni. Enkä ole varma, että sellaista löytyykään. Siksikin olen harkinnut kumppanuusvanhemmuutta tai äidiksi yksin ryhtymistä. Tämä kuitenkin vaatii tukiverkkoa, rahaa ja valmistautumista.

Syy 4: taloudellinen riski

Tämä nyt on ilmiselvä juttu ja yleensä taloudellinen epävarmuus mainitaankin yhdeksi syntyvyyden laskun pääsyistä poliittisessa keskustelussa - asian korjaaminen on myös asia, jolla lapsentekoon voisi kannustaa. Nimittäin jos lapsen kanssa haluaa olla kotona edes siihen saakka, että lapsi on 1-vuotias, joutuu elämään todella pienillä rahoilla. Yksin äidiksi on todella hankala ruveta.

Pelkästään se, että tulot putoavat äitiysloman ajaksi, ei tietenkään kata kaikkea riskiä, joka äitiyteen liittyy. Myös työelämässä jää jälkeen ja lasta pitää tietenkin elättää koko loppuelämä. Tämäkin taakka jää pahimmassa tapauksessa pelkästään äidille.



Tietysti on vielä se syy, että moni ei halua tähän tuhoutuvaan maailmaan tehdä lapsia. Itse en kuulu tähän porukkaan, sillä vastoin kaikkia uhkakuvia olen aika optimistinen ja uskon, että ihmiset ovat kuin torakoita. Kai olen myös itsekäs, mutta lapsi on jotenkin aina kuulunut haaveisiini, enkä ole siitä haaveesta valmis vielä oikein luopumaan. Ehkä sitten, jos tästä vielä kyynistyn, mutta toistaiseksi trendi kyynistymisessäni on ollut yllättäen laskeva - olen löytänyt viime aikoina maailmasta paljon kaikkea ihanaa, luottamuksen arvoisia ihmisiä ja hyviä kokemuksia. Suojamuurini on hiukan murtunut, mitä ei välttämättä tästä aika pessimistisestä kirjoituksesta uskoisi!


11 kommenttia:

  1. Kiitos tästä, todella hyvä teksti. Itse kahden lapsen yksinhuoltajaäitinä samaistun tähän todella voimakkaasti. Oma ex-mieheni on jonkin verran normaalia enemmän lasten elämässä läsnä, omien viikonloppujensa lisäksi viettää aikaa heidän kanssaan muutenkin. Siltikin koen, että olen aika yksin ja juuri tuo tunneraadanta, kuten sitä nimität, on tosi rankkaa. Minä huolehdin esimerkiksi lasten talvivaatteista ja vaikka ne maksetaan puoliksi, minä olen se, joka ajattelee, että sellaiset pitää hommata ja hommaan ne. Sama kaikkien vaatteiden, harrastusvälineiden, lääkärinaikojen, synttärien yms. kanssa. Jos saisin tuntipalkkaa tästä, olisin rikas.

    VastaaPoista
  2. Ihmettelen tota sun erojuttua kun pari vuotta ja vuos sitten vielä kirjottelit kaikkea kehuvaa sun ex-miehestä ja siitä miten auttaa sua yms eikä erossa ooo draamaa? Miten yhtäkkiä noin? Varmaan ihan hyvä että sait pitää koiran ettei se halunnu sitä itelleen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kirjoittanut tätä kokemusta tänne keskustellakseni yksityisasioistani, vaan esimerkkinä tuosta postauksen aiheesta - kerrankin toivon, että minulla olisi enemmän exiä, niin kukaan ei tietäisi, kenestä puhut! Toki ex-mieheni ei ole täällä blogissa tai somessani ikinä esiintynyt, joten hänen henkilöllisyytensä säilynee.

      Kaikki aiemmin kirjoittamani pitää edelleen paikkansa, ja siksi varmaan ymmärrät myös tuossa kuvailemani järkytyksen yhtäkkisestä muutoksesta. Tämä postaus ei kuitenkaan koske exääni, joten jätetään asia siihen.

      Poista
    2. Anonyymi on aika kiinnostunut toisten suhteista!

      Poista
  3. Oot aivan mahtimimmi ja toivon sulle onnea ja menestystä! �� �� ��

    VastaaPoista
  4. WORD! Joskus vähän kadehdin ihmisiä, jotka uskaltaa noin vaan lisääntyä, kun itse taas pyörittelee pitkälti juuri noita asioita päässä millä sinäkin perustelit lapsettomuutesi. Mun miehellä on lapsia joiden kanssa pärjään ihan helvetin hyvin, mut välillä tulee pieniä alemmuudentuntoja siitä, että mä en ole kenenkään äiti (tai kenenkään lasten äiti). Ei kuitenkaan niin paljon että siihen hommaan lähtisin vielä näillä eväillä - välillä noiden miespuolisten ihmisten kanssa on hermo niin kireellä ihan näin täysissä voimissakin, etten uskalla edes ajatella kuinka räjähdysalttiiksi muuttuisi, jos tähän lisättäisiin vielä raskaushormoneja ja yövalvomisia vauvan kanssa. En tiedä, onko olemassakaan sellaista miestä, joka joko ei ärsytä ollenkaan tai ärsyttäessään osaa ottaa vastaan (asiallista) kritiikkiä ja keskustella. Mut ehkä se joskus selviää :D

    PS. Susta tulis varmasti mahtava äiti, koska sekin on mahtavaa, että mietit asiat loppuun asti etkä tee spontaanisti vauvaa vaan sen takia, että ois kiva olla äiti

    VastaaPoista
  5. Sen verran voin sanoa, että olen yksi niistä harvinaisuuksista joita yksinhuoltajina on; Olen siis isä, ja lapseni on kouluikäinen. Hän oli jo koulussa kun vaimoni kuoli, ja tiesi kuoleman merkityksen eli äiti ei valitettavasti tulee enää kotiin.

    Se minkälaista yksinhuoltajuus on, en osaa sanoa äitien kohdalla mitään. Se kuitenkin lienee totta että suurin osa huoltajuuden jakamisesta tai luovuttamisesta johtuu avio- tai asumuseroista ja monessa tapauksessa lapset siirtyvät lähes yksinomaan äidille. Ei liene kysymys siitä etteivätkö isät huoltajuutta haluaisi.

    Kuitenkin voin puoltaa sosiaalitointa, sillä koska isät ovat usein toissijaisina huoltajina heidän tulkinnassaan niin leskeksi jäämisen jälkeen joutui hakemaan yllättävän paljon monenlaisia sosiaalietuuksia ja järjestelemään pojan asioita uudelleen. Näihin sai apua mielestäni todella helposti, koska miehen kykyä kasvattaa lasta yksinään pidetään nyktisinkin melko hankalana tapauksena.

    VastaaPoista
  6. Aiheeseen sopiva artikkeli: https://yle.fi/uutiset/3-10956722

    VastaaPoista
  7. Feministisissä piireissä ollaan viimein havahduttu että tilastojen perusteella miehet ja naiset tekevätkin kotitöitä todellisuudessa 50/50, niin on ollut pakko keksiä uusi "raadanta" jonka perusteella voidaan jatkaa uhriutumista siitä miten naisen taakka on niin paljon raskaampi kuin miehen.

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin. Elämästä ahdistuneiden pikkulassukoiden raiskausuhkausten takia olen ottanut käyttöön kommenttien moderoinnin - miten surkea loppu sananvapaudelle!