![]() |
Olen sisältä pelle |
Myönnän olevani hieman ahdistunut, jos asioista pitää puhua suoraan ja vakavasti, yksiselitteisesti. Uskonkin, että pelkuruus on yksi syy sille, miksi ironian kultakausi on jo hieman väistynyt: nyt halutaan rehellistä ja aitoa puhetta. Toisaalta vaikka myönnän tämän tärkeyden, en voi silti päästää irti omista lempikeinoistani. On monia, joille suoraan puhuminen on vaikeaa tai jopa ihan mahdotonta. Ironia ja huumori auttavat vaikeista asioista puhumista, epäkohtiin puuttumista ja itsereflektointiakin.
Tässä ote gradustani, joka käsittelee ironiaa.
Koska ironia vaatii tarkkaavaisen
tulkitsijan, sillä voi myös olla toissijaisia uhreja eli henkilöitä, jotka
eivät huomaa ironiaa ja tulkitsevat viestin sananmukaisesti (Rahtu 2006: 50–51,
Hutcheon 1995: 15). Ironia voi siis yhdistää sitä ymmärtäviä, mutta sillä
voidaan myös sulkea ihmisiä viestintätilanteen ulkopuolelle. Uhriksi joutuminen
ja ironian negatiivinen kärki saattaa aiheuttaa suuttumusta ja saada ironian
tuntumaan ilkeämieliseltä viestintätavalta. Toisaalta taas ironian ymmärtäminen
yhdistää niitä, jotka inkoherenssin huomaavat ja osaavat tulkita viestin oikein
- tämän vuoksi ironia koetaan viihdyttäväksi ja yhdistäväksi tyylikeinoksi.
(Rahtu 2006: 48, Lähteenmäki 1994: 350.) Ironian tehtävä ei siis ole pelkästään
välittää kielteistä viestiä ja kritiikkiä rivien välistä, vaan lisäksi se luo
yhteenkuuluvuuden tunnetta viestin kaksoismerkityksen ymmärtäjien kesken.
Ironian käyttö myös osoittaa viestijän luottamusta kuulijaan ja tämän kykyyn
ymmärtää kätketty merkitys. Koska ironian ymmärtäminen vaatii yhteistä kulttuuritietoutta,
sen käyttäminen viestii samankaltaisuudesta ja yhteisistä arvoista. (Mounts
2012: 5, Rahtu 2006: 48.)
Olen viimeisimmän vuoden aikana tutustunut ihan mielettömän mahtavaan ihmiseen, joka ei jaa kanssani tätä rakkautta huumoriin. Voisi kuvitella, että kommunikointimme on aika hankalaa! Se ei kuitenkaan ole, sillä meitä yhdistävät monet muut asiat. Olen oppinut häneltä todella paljon siitä, että aina ei tarvitse kaikesta tehdä hauskaa tai vääntää vitsiä. Se on ollut aika vaikeaa, sillä se on minulle niin luontaista.
Minä itse lähestyn asioita rohkeammin huumori suojanani. Se helpottaa sellaisten asioiden käsittelyä, jotka muuten olisivat liian isoja. Huumorin avulla pystyn ottamaan pienen palan suuresta ahdistavasta möykystä, tekemään siitä naurettavaa ja sen jälkeen huomata, että asia ei ollutkaan niin paha kuin luulin. Tämän jälkeen loputkin on helpompi käsitellä.
Toiset käsittelevät asioita runojen symbolien avulla, jotkut purkavat tunteitaan draaman katharsiksen kautta ja vaikkapa fantasiassa koko ahdistava maailma muutetaan toiseksi, kuitenkin jollakin tavalla omaamme vastaavaksi, versioksi. Hankalasti sanoitettavat tunteet ja abstraktit asiat muuttuvat, ja näin niistä on helpompi saada kiinni. Minä käytän naurua.
Nauru onkin ollut todella tehokas keino, ja kuten sanoinkin, en varmasti olisi ollenkaan selvinnyt ilman sitä. Miten voisinkaan vakavin naamoin käsitellä esimerkiksi sitä, että jouduin 14-vuotiaana siskoni kanssa myymään karkkilaatikkoja naapureille, jotta saisimme syötyä, kun vanhempani olivat lähteneet ulkomaille ja jättäneet meidät pariksi viikkoa ilman ruokaa ja rahaa? Tai että ensimmäinen poikaystäväni jätti minut tekstiviestillä puoli tuntia sen jälkeen, kun olin astunut hänen luotaan lähtevään junaan (ja aikaisemmin samana päivänä menettänyt neitsyyteni)? Aika kamalia juttuja, joissa on kuitenkin myös koomisia elementtejä. En ole niille voinut oikein muutakaan kuin nauraa.
Kuitenkin, kiitos vakavan ystäväni ja terapian, olen ymmärtänyt, että aina nauru ei ole hyväksi. Joskus se piilottaa asioiden tärkeyden itseltäkin. Joskus on voitava sanoa, että tämä asia oli perseestä. Nauru on hyvä ensiaskel, mutta osa ahdistuksesta on käsiteltävä naama peruslukemilla ja tunnistettava asiat siksi, mitä ne ovat: laiminlyönniksi, väkivallaksi ja julmuudeksi, joissa ei ole mitään hauskaa.
Lisäksi on tärkeää, ettei naura itseään tai muita loukkaaville jutuille. Onneksi en ikinä ole ollut sellainen, että en voisi sanoa suoraan, jos joku asia ei naurata. Vitseissä on se hauska puoli, että ne suojaavat vitsailijaa suorilta syytöksiltä samalla tavalla kuin ironia - mutta niissä on aina myös se osa, jota pidetään totuutena ja joka rakentaa todellisuutta. Toini Rahdun ironiateoriaa gradua varten opiskellessani suurinta antia oli se, että ymmärsin vihdoin teorian tasolla, miten ironia rakentuu - läsnä on aina sekä kirjaimellinen merkitys että se toinen, vastakkainen tai muu. Siksi "se oli vain vitsi" ei ole mikään puolustus.
Toivon, että olen voinut esimerkiksi tämän blogin kautta auttaa muitakin lähestymään vaikeita asioita huumorin kautta - etenkin, jos niitä aiemmin ei ole uskaltanut lähestyä ollenkaan. Esimerkiksi tasa-arvon ongelmakohtia on joskus helpompi käsitellä ja tehdä lähestyttävämmiksi huumorin ja liioittelun kautta. Karnevalistisuus ja naurettavaksi tekeminen ovat myös vallankäytön muotoja, joita olen yrittänyt ottaa käyttöön ja usein onnistunutkin.
Joskus toki vitsini ovat menneet pieleen, enkä ole voinut muuta kuin pahoitella. Joko ihan tietämättömyydestä ja piittaamattomuudesta johtuen tai sitten olen viestinyt asiani huonosti. Kerran esimerkiksi kirjoitin blogissa, että fanifiktion lukeminen on supernoloa. Tarkoitin lausahduksen ironisesti ja puhuin toisen suulla, mutta inkoherenssi ei tullut tarpeeksi selkeästi esille, jolloin loukkasin muutamaa lukijaa, jotka fanifiktiota lukevat - vaikka tietenkin kannustan kaikenlaiseen lukemiseen, olenhan äidinkielen opettaja. Toisen kerran olin sanonut ystävälleni viestissä "turpa kiinni, huora", mitä en tietenkään missään tapauksessa sanoisi oikeasti tai vakavasti kenellekään. Ystäväni ymmärsi vitsin ja nauroi, sillä hän istui samaan aikaan vieressäni ja tajusi kontekstista, mitä yritin sanoa ja mistä vitsailla. Kuitenkin tämän viestin näki myös kolmas osapuoli, joka loukkaantui minulle sananvalinnastani. Tällöin pohdin sitä, mikä vastuu viestijällä vitseissä on - olenko vastuussa siitä, jos joku ei ymmärrä vitsiäni? Tai jos se irrotetaan kontekstistaan?
Uusista oivalluksistani huolimatta en ole valmis luopumaan huumorista ja ironiasta, enkä varmaan koskaan luovukaan. Kun ei ota itseään ja maailmaa aina niin vakavasti ja pystyy nauramaan kamalillekin asioille, on hiukan helpompaa. Pitää kuitenkin muistaa, että vakavien asioiden äärellä on hyvä vakavoitua vaikka väkisinkin ja miettiä, mitä osaa itsessä suojelee huumorilla ja mitä muita tunteita asiaan liittyy.