Elämän pelle

Minulle huumori on luontainen tapa suhtautua melkeinpä kaikkeen. Tiedän, se on defenssi, mutta minulle hyödyllinen ja suhteellisen terve sellainen. Uskon, että se on suojannut minua aika paljolta. Toinen kielellinen lempivälineeni on ironia, joka usein liitetään huumoriin. Sama asia se ei ole, vaikka tietty inkongruenssi ja pilkan elementti yhdistävätkin niitä. Ironian tarkoituksena ei kuitenkaan ole koomisen tapaan huvittaa, vaikka ironisen kielenkäytön sivutuotteena saattaakin syntyä naurua.

Olen sisältä pelle

Enemmänkin näen näissä molemmissa kiehtovana tekijänä sen pienen arvoituksen ja epäsuoruuden. Monimerkityksellisyys tavallaan myös suojelee viestijää, sillä hän voi aina vedota siihen, että hänen viestinsä on ymmärretty väärin. Vaikka siis huumorin ja ironian taitavia käyttäjiä pidetäänkin ehkä jopa nerokkaina, loppujen lopuksi yksi ulottuvuus tällaisten viestintäkeinojen käytössä on pelkuruus - ja tämän sanon minä, ironian ja huumorin rakastaja.

Myönnän olevani hieman ahdistunut, jos asioista pitää puhua suoraan ja vakavasti, yksiselitteisesti. Uskonkin, että pelkuruus on yksi syy sille, miksi ironian kultakausi on jo hieman väistynyt: nyt halutaan rehellistä ja aitoa puhetta. Toisaalta vaikka myönnän tämän tärkeyden, en voi silti päästää irti omista lempikeinoistani. On monia, joille suoraan puhuminen on vaikeaa tai jopa ihan mahdotonta. Ironia ja huumori auttavat vaikeista asioista puhumista, epäkohtiin puuttumista ja itsereflektointiakin.

Tässä ote gradustani, joka käsittelee ironiaa.

Koska ironia vaatii tarkkaavaisen tulkitsijan, sillä voi myös olla toissijaisia uhreja eli henkilöitä, jotka eivät huomaa ironiaa ja tulkitsevat viestin sananmukaisesti (Rahtu 2006: 50–51, Hutcheon 1995: 15). Ironia voi siis yhdistää sitä ymmärtäviä, mutta sillä voidaan myös sulkea ihmisiä viestintätilanteen ulkopuolelle. Uhriksi joutuminen ja ironian negatiivinen kärki saattaa aiheuttaa suuttumusta ja saada ironian tuntumaan ilkeämieliseltä viestintätavalta. Toisaalta taas ironian ymmärtäminen yhdistää niitä, jotka inkoherenssin huomaavat ja osaavat tulkita viestin oikein - tämän vuoksi ironia koetaan viihdyttäväksi ja yhdistäväksi tyylikeinoksi. (Rahtu 2006: 48, Lähteenmäki 1994: 350.) Ironian tehtävä ei siis ole pelkästään välittää kielteistä viestiä ja kritiikkiä rivien välistä, vaan lisäksi se luo yhteenkuuluvuuden tunnetta viestin kaksoismerkityksen ymmärtäjien kesken. Ironian käyttö myös osoittaa viestijän luottamusta kuulijaan ja tämän kykyyn ymmärtää kätketty merkitys. Koska ironian ymmärtäminen vaatii yhteistä kulttuuritietoutta, sen käyttäminen viestii samankaltaisuudesta ja yhteisistä arvoista. (Mounts 2012: 5, Rahtu 2006: 48.)

Olen viimeisimmän vuoden aikana tutustunut ihan mielettömän mahtavaan ihmiseen, joka ei jaa kanssani tätä rakkautta huumoriin. Voisi kuvitella, että kommunikointimme on aika hankalaa! Se ei kuitenkaan ole, sillä meitä yhdistävät monet muut asiat. Olen oppinut häneltä todella paljon siitä, että aina ei tarvitse kaikesta tehdä hauskaa tai vääntää vitsiä. Se on ollut aika vaikeaa, sillä se on minulle niin luontaista.

Minä itse lähestyn asioita rohkeammin huumori suojanani. Se helpottaa sellaisten asioiden käsittelyä, jotka muuten olisivat liian isoja. Huumorin avulla pystyn ottamaan pienen palan suuresta ahdistavasta möykystä, tekemään siitä naurettavaa ja sen jälkeen huomata, että asia ei ollutkaan niin paha kuin luulin. Tämän jälkeen loputkin on helpompi käsitellä.

Toiset käsittelevät asioita runojen symbolien avulla, jotkut purkavat tunteitaan draaman katharsiksen kautta ja vaikkapa fantasiassa koko ahdistava maailma muutetaan toiseksi, kuitenkin jollakin tavalla omaamme vastaavaksi, versioksi. Hankalasti sanoitettavat tunteet ja abstraktit asiat muuttuvat, ja näin niistä on helpompi saada kiinni. Minä käytän naurua.

Nauru onkin ollut todella tehokas keino, ja kuten sanoinkin, en varmasti olisi ollenkaan selvinnyt ilman sitä. Miten voisinkaan vakavin naamoin käsitellä esimerkiksi sitä, että jouduin 14-vuotiaana siskoni kanssa myymään karkkilaatikkoja naapureille, jotta saisimme syötyä, kun vanhempani olivat lähteneet ulkomaille ja jättäneet meidät pariksi viikkoa ilman ruokaa ja rahaa? Tai että ensimmäinen poikaystäväni jätti minut tekstiviestillä puoli tuntia sen jälkeen, kun olin astunut hänen luotaan lähtevään junaan (ja aikaisemmin samana päivänä menettänyt neitsyyteni)? Aika kamalia juttuja, joissa on kuitenkin myös koomisia elementtejä. En ole niille voinut oikein muutakaan kuin nauraa.   

Kuitenkin, kiitos vakavan ystäväni ja terapian, olen ymmärtänyt, että aina nauru ei ole hyväksi. Joskus se piilottaa asioiden tärkeyden itseltäkin. Joskus on voitava sanoa, että tämä asia oli perseestä. Nauru on hyvä ensiaskel, mutta osa ahdistuksesta on käsiteltävä naama peruslukemilla ja tunnistettava asiat siksi, mitä ne ovat: laiminlyönniksi, väkivallaksi ja julmuudeksi, joissa ei ole mitään hauskaa.

Lisäksi on tärkeää, ettei naura itseään tai muita loukkaaville jutuille. Onneksi en ikinä ole ollut sellainen, että en voisi sanoa suoraan, jos joku asia ei naurata. Vitseissä on se hauska puoli, että ne suojaavat vitsailijaa suorilta syytöksiltä samalla tavalla kuin ironia - mutta niissä on aina myös se osa, jota pidetään totuutena ja joka rakentaa todellisuutta. Toini Rahdun ironiateoriaa gradua varten opiskellessani suurinta antia oli se, että ymmärsin vihdoin teorian tasolla, miten ironia rakentuu - läsnä on aina sekä kirjaimellinen merkitys että se toinen, vastakkainen tai muu. Siksi "se oli vain vitsi" ei ole mikään puolustus.

Toivon, että olen voinut esimerkiksi tämän blogin kautta auttaa muitakin lähestymään vaikeita asioita huumorin kautta - etenkin, jos niitä aiemmin ei ole uskaltanut lähestyä ollenkaan. Esimerkiksi tasa-arvon ongelmakohtia on joskus helpompi käsitellä ja tehdä lähestyttävämmiksi huumorin ja liioittelun kautta. Karnevalistisuus ja naurettavaksi tekeminen ovat myös vallankäytön muotoja, joita olen yrittänyt ottaa käyttöön ja usein onnistunutkin.

Joskus toki vitsini ovat menneet pieleen, enkä ole voinut muuta kuin pahoitella. Joko ihan tietämättömyydestä ja piittaamattomuudesta johtuen tai sitten olen viestinyt asiani huonosti. Kerran esimerkiksi kirjoitin blogissa, että fanifiktion lukeminen on supernoloa. Tarkoitin lausahduksen ironisesti ja puhuin toisen suulla, mutta inkoherenssi ei tullut tarpeeksi selkeästi esille, jolloin loukkasin muutamaa lukijaa, jotka fanifiktiota lukevat - vaikka tietenkin kannustan kaikenlaiseen lukemiseen, olenhan äidinkielen opettaja. Toisen kerran olin sanonut ystävälleni viestissä "turpa kiinni, huora", mitä en tietenkään missään tapauksessa sanoisi oikeasti tai vakavasti kenellekään. Ystäväni ymmärsi vitsin ja nauroi, sillä hän istui samaan aikaan vieressäni ja tajusi kontekstista, mitä yritin sanoa ja mistä vitsailla. Kuitenkin tämän viestin näki myös kolmas osapuoli, joka loukkaantui minulle sananvalinnastani. Tällöin pohdin sitä, mikä vastuu viestijällä vitseissä on - olenko vastuussa siitä, jos joku ei ymmärrä vitsiäni? Tai jos se irrotetaan kontekstistaan? 

Uusista oivalluksistani huolimatta en ole valmis luopumaan huumorista ja ironiasta, enkä varmaan koskaan luovukaan. Kun ei ota itseään ja maailmaa aina niin vakavasti ja pystyy nauramaan kamalillekin asioille, on hiukan helpompaa. Pitää kuitenkin muistaa, että vakavien asioiden äärellä on hyvä vakavoitua vaikka väkisinkin ja miettiä, mitä osaa itsessä suojelee huumorilla ja mitä muita tunteita asiaan liittyy.

#panokesä2019

Huh, aion ekaa kertaa täällä puhua seksistä! Aloitetaan hurjalla paljastuksella: kun täytin 30, minulla oli ollut 1,5 seksikumppania. Joo, lasken ekan puolikkaaksi - siihen on syyt! Eikä liity peniksen kokoon, miesasiamiehet voivat rauhoittua siellä takana.

No, synttäreilläni ystäväni päättivät, että asia saa muuttua. Olin ollut pari vuotta ihan yksin ja se oli minulle ollut ihan fine. Ystäväni kuitenkin asensivat minulle Tinderin (ja sopivat heti parit deitit Looseen, salaa minulta!). Olin itse hieman epäileväinen, sillä olen demiseksuaali ja -romantikko. Olen tästä ennenkin kertonut blogissa, mutta nyt halusin kirjoittaa asiasta ihan perusteellisen postauksen tämän vuoden kokemusteni valossa.

Tämän vuoden tavoitteena nimittäin oli a) suudella jotakuta ja b) harrastaa seksiä. Ystävieni kanssa keksimmekin ironisesti termin #panokesä2019! Käytännössä olin melkein neitsyt Maria, joten termi oli sopivan ällöttävä ja hauska. Postauksen lopussa kerron hieman lisää, miten tämä sujui, mutta ensin vastaan muutamaan kysymykseen, joita minulta usein kysytään.

Mitä demiseksuaalisuus on? 

Lainaan tässä aiemmin kirjoittamaani tekstiä: "Olen jo hetken aikaa tiennyt olevani demiseksuaali. Aikaisemmin luulin olevani vain outo, mutta onneksi minunlaiselleni friikkiydellekin on nykyään oma sanansa. Se helpottaa paljon itsetutkiskelua. Silloin kun olin nuori, oli vain heteroja ja homoja ja ehkä biseksuaaleja, joku oli ehkä kuullut joskus aseksuaaleista. Olen kuullut termin demiseksuaalisuus vasta muutama vuosi sitten pikkusiskoiltani, jotka ovat näissä asioissa huomattavasti valveutuneempia kuin minä. Hiukan asiaa hiukan tutkittuani lamppu syttyi päässäni: tämähän minua on aina vaivannut, kun olen keskustellut seksistä tai romantiikasta ystävieni kanssa.

Demiseksuaalisuus tarkoittaa siis lyhyesti sanottuna sitä, että minua ei seksuaalisesti tai romanttisesti kiinnosta ihmiset, joita en tunne. Tämän määritelmän kuultuaan kaikki sanovat, että toihan koskee kaikkia ihmisiä (tai pahempaa, naisia). Silti he voivat nähdä ihmiset viehättävänä ja päättää esimerkiksi, ketä ihmistä jossakin seurassa lähestyvät siinä mielessä, että tunnustelisivat, olisiko tästä tyypistä seurusteluun tai seksiin. Minua ei kiinnosta. Olen täysin välinpitämätön seksiä tai romantiikkaa ajatellen enkä aktiivisesti etsi ihmisiä, joiden kanssa näitä voisin harjoittaa. Ne kiinnostavat minua ainoastaan siinä tapauksessa, jos joku, jonka tunnen, herättää kiinnostukseni. Sitten olen kyllä hirveän romanttinen ja seksuaalinen."

Tämä kokemus on hieman muuttunut, mutta kerron siitä vielä tuolla alempana lisää. 

Harrastanko koskaan seksiä? 

Demiseksuaalisuus kuuluu grey-aseksuaalisuuteen ja on yksi sen muodoista. Silti se ei ole sama asia kuin aseksuaalisuus. Tunnen kyllä seksuaalista halua ja vetovoimaa, mutta elämäni aikana kohteita näille tunteille on ollut vain muutama. Minulla kyllä on seksuaaliset tarpeet ja todellakin masturboin! Itseäni kohtaan minulla on valtavia tunteita <3 En osaa sanoa, koskeeko tämä kaikkia, mutta minulla ainakin on näin.

Pystyn myös harrastamaan seksiä, vaikka en kokisikaan seksuaalista halua. Vertaan tätä mielessäni siihen, että halutessaan esimerkiksi lesbo varmasti voisi panna miestä, ja saattaa se tuntua hyvältäkin.

Aseksuaalisuus.fi-sivustolla sanotaan seuraavaa:  

"Vaikka aseksuaalit eivät tunne seksuaalista vetoa muihin ihmisiin, saattavat he harrastaa seksiä toisen henkilön kanssa erilaisista syistä kuten ottaakseen huomioon puolisonsa/kumppaninsa seksuaaliset tarpeet, halutessaan perustaa perheen ja saada omia lapsia, sekä tyydyttääkseen omia seksuaalisia tarpeitaan. Osa aseksuaaleista on harrastanut seksiä muiden kanssa uteliaisuudesta, kokeilunhalusta tai tutkiessaan omaa seksuaalisuuttaan ja seksuaalista suuntautumistaan."

Kuinka kauan kestää, että tunnen seksuaalista vetovoimaa?

Yleensä demiseksuaalisuuden määritelmään kuuluu, että seksuaalista vetovoimaa voi kokea, kun on vahva tunneside. Tunnesiteen muodostuminen kuitenkin riippuu todella paljon ihmisestä. Itse olen intensiivinen ja pyrin olemaan mahdollisimman aito, ja pidän myös intiimeistä keskusteluista. Siksi minun on helpompi muodostaa tunneside ihmiseen kuin jonkun varovaisemman. Tämä vaatii toisaalta sopivan vastapuolen. Joihinkin ihmisiin saan yhteyden vaikka yhden perusteellisen illanvieton aikana, toisista en saa selvää tai en halua saada selvää vuodenkaan kuluttua.

Olenko kokenut poikkeustapauksia?

En yleensä jaksa puhua demiseksuaalisuudestani, koska ihmisille tulee ihmeellisiä mielikuvia. Totuus on, että ainakin oma seksuaalisuuteni on liikkeessä ja toimii odottamattomilla tavoilla. En halua kuulla ihmettelyjä siitä, että toimin jotenkin väärällä tavalla jonkun odotuksiin nähden. En suostu siihen, että joku ulkopuolinen määrittelee minua.

Yhden miehen tunsin ensin sosiaalisessa mediassa, ja häneen tunsin voimakasta seksuaalista vetovoimaa sen perusteella, että minulle oli muodostunut vahva mielikuva hänestä.

Minulle on myös käynyt niin, että kerran yksi ihminen muistutti todella paljon hahmoa eräästä sarjasta. Tällöin kyllä koin seksuaalista vetovoimaa, mutta se ei oikeastaan ollut tätä ihmistä kohtaan  vaan tunneside oli tuohon hahmoon. Hahah, tämä tapaus ei päättynyt hyvin! Joskus siis seksuaalisuutta voi ilmeisesti myös vähän huijata, mikä on ihan hyvä, sillä en itse ole tätä suuntautuneisuuttani valinnut ja joskus se tuntuu vaikealta.

Enkö välitä seksistä? 

Parisuhteessa pidän kyllä seksistä ja minulla on "normaalit" seksihalut. Poikkeavuuteni on sen himon herääminen uusiin ihmisiin.

Uskon toisaalta, että en kuolisi ilman seksiä, mutta kyllä nyt ajattelen sen olevan tärkeää, toisin kuin aiemmassa aihetta käsittelevässä postauksessani pohdin. Mutta tästä pääsemmekin aiheeseen:

#panokesä2019 

Syntymäpäiväni on joulukuun lopussa, joten pääsin aloittamaan uuden vuoden tämän projektin parissa. Itse epäilin, että edes päädyn suutelemaan ketään, mutta ystäväni kannustivat minua. Aloitin myös terapian tammikuussa, ja terapeuttinikin oli sitä mieltä, että minun on ihan hyvä kokeilla nyt uusia juttuja, kun voin niitä siellä terapiassa käsitellä.

No, rohkeasti lähdin Tinder-deiteille! Ihan ekasta (jos ei lasketa niitä ystävieni järjestämiä Loose-deittejä) tyypistä sainkin muuten lopulta ihanan ystävän. Parien deittien jälkeen löysinkin sitten tyypin (mutta en Tinderistä, vaan Ilmastomarssilta), jonka kanssa sain yhdellä kertaa hoidettua vuoden molemmat tavoitteet. Hyvä minä! Muutuin tietenkin heti hirveäksi pelimuijaksi ja laitoin kavereille viestin, että panokesä korkattu. Tiedän, kuulostaa ihan todella urpolta!

Tää oli mun Tinder-profiilikuva! Karsii hyvin pois huumorintajuttomat tyypit. 

Täytyy sanoa, että omalta osaltani kyse ei niinkään ollut seksuaalisesta vetovoimasta vaan siitä, että olin päättänyt hoitaa asian pois alta ja sitten katsella, millaiset omat fiilikseni ovat. No, yllätyinkin todella. Pystyin nauttimaan seksistä, mutta erityisesti minut löivät ällikällä ne kaikki hormonit sen jälkeen! Ja se emotionaalinen puoli. Siihen en ollut varautunut. Muutaman vuoden selibaatin jälkeen kaikki tuntuikin todella suurelta.

Huomasin, että demiseksuaalisuudestani huolimatta pidän kyllä seksistä. Ongelmaksi muodostui sitten se, että ei ollut oikein ketään ihmistä, jonka kanssa sitä erityisesti olisin halunnut harrastaa. Kuten olen täälläkin kertonut, minun on hyvin vaikea kiinnostua kenestäkään - olen ollut deiteillä tyhmän mutta söpön, toisen tyhmän, yhden vaikean, yhden ihan kivan, yhden vaarallisen, yhden ylisiirappisen, yhden sugar daddy wannaben ja TOSI MONEN TYLSÄN kanssa. On ollut myös ihania tyyppejä, jotka eivät vaan sitten kiinnostakaan kuin kavereina.

Uskon, että yksi syy, miksi olen edennyt terapiassa todella paljon, on tämä panokesä ja sen herättämät tunteet. Terapeuttinikin toivotti minulle loman alkaessa hyvää panokesää :) Tästä radikaalilta kuulostavasta nimityksestä huolimatta en rehellisesti sanottuna ole edes kovin montaa seksikumppania kerryttänyt, mutta kyllä niitä nyt on enemmän kuin 1,5, jolla vuosi aloitettiin. Jes!

Kuten Ariana Grande, olen oppinut jokaisesta jotakin. Ihan ekasta olin tyytyväinen ihan vaan siksi, että hän teki aloitteen ja oli todella herkkä muutenkin. Kokemus oli hyvä, vaikka tyyppi osoittautuikin sitten aika ärsyttäväksi. Seuraavalta opin seksuaalisuudestani uusia asioita ja sitten hellyydestä. Olen oppinut, mistä pidän ja mistä en, ja olen oppinut itsestäni sen, että en ehkä haluakaan elää ilman seksiä ja romantiikkaa loppuelämääni. Olen huomannut, että vaikka olenkin demiseksuaali edelleen, voin kiertää sitä muutamalla keinolla.

Parasta ehkä on, että viime vuonna kokemani täysi tunteettomuus on väistynyt ja olen saanut kokea tunteita pienistä ihastumisen fiiliksistä raivoon ja järkyttyneeseen nauruun saakka. Olen oppinut olemaan avoimempi ja pehmeämpi ja ehkä hieman laskemaan suojamuuriani, joka on legendaarisen ylittämätön. Rakastan seikkailuja, ja tämä on ollut yksi iso sellainen. Olen harjoitellut asioita, joita normaalit ihmiset harjoittelevat nuorena ja se on ollut todella hauskaa.

Nyt kun kesä on ohi, tiedän ehkä hieman taas enemmän, mitä haluan. Tämä vuosi on ollut toistaiseksi elämäni paras, mutta ei miesten takia, vaan sen vuoksi, että huomasin jälleen kerran pystyväni mihin tahansa.

ps. Hauska juttu vielä tähän loppuun: mulla on ollut kaikille näille miehille joku koodinimi.

pps. Koodinimellä Ilmastoäijä kulkeva mies ei uskonut, kun kerroin, että mulla on ollut noin vähän seksikumppaneita. Syy: "kun oot noin muodokas" :D

Elämä on elokuvaa

Inspiroiduimme siskoni Sekopään kanssa klassikkoelokuvista ja otimme tällaisia kuvia hetken mielijohteesta. Oikeasti, nämä kaikki on otettu varmaankin puolen tunnin sisällä - hauskaa, että muutamaa asiaa muuttamalla saa näin erityylisiä kuvia samasta tilasta ja samasta ihmisestä! Kuka tunnistaa kaikki?

Olen viime aikoina jälleen innostunut luovista jutuista! Syksy on sellaista aikaa. Kirjoittaminen vähän takkuaa vielä - minusta välillä tuntuu, että nykyään on niin paljon fiksuja ja nerokkaita ihmisiä, jotka sanovat kaiken niin hyvin, ettei minulla ole siihen oikein mitään lisättävää. Olen todella onnellinen siitä, että ihmiset puhuvat ääneen paljon rohkeammin asioista nyt verrattuna siihen, kun alotin tämän blogin kirjoittamisen.

Älkää murehtiko, ei tämä silti tarkoita sitä, että lopettaisin blogin! On minullakin vielä sanottavaa. Ja lisäksi olenhan ihan superhauska - huumoria haluaisin nähdä itse lisää julkisessa keskustelussa. Toisaalta myös vakavoituminen asioiden ääreen on tärkeää - tästä pohdinnasta on tulossa vielä blogipostaus jossain vaiheessa.

Pus pus <3

Kesä meni, halloweenkausi alkoi!

Hitto, olen kipeänä. Olen huono olemaan kipeä, sillä vaikka normaalisti päivä makoillen ja Netflixiä katsellen kuulostaa ihan unelmalta, kipeänä se jostain ihmeellisestä syystä käy hermoille. Miksi? Kun kerrankin saisi! 

Olen katsonut sarjoja ja leffoja, lukenut kirjaa (Cunt, suosittelen kaikille!) hoitanut laiminlyötyjä kauneusjuttuja (kasvonaamio, kulmien nyppiminen, etutukan siistiminen), spämmännyt Instagramin stoorini täyteen ihan sekalaista suttua... Pari päivää jaksoin, mutta sitten oli pakko saada jotain toimintaa - ei mitään rehkimistä tietenkään, ettei tauti pitkity. Kun tylsistyy, myös luovuus lähtee virtaamaan. Kirjoitinkin pitkästä aikaa blogiin ja eilen virittäydyin halloweentunnelmaan. 

Totuushan on se, että kun kesä loppuu, niin alkaa halloweenkausi! Odotan sitä jo innolla. Kunhan tervehdyn kunnolla, haen aurinkolamppuni ja kynttiläni ullakolta ja vaihdan kesäkoristeet syysjuttuihin. Halloweenin päätyttyä voi alkaa odottaa joulua. Tämä on ainut hyväksytty maailmanjärjestys.

En nyt mitään varsinaista asua suunnitellut, kuten huomaatte, mutta kunhan fiilistelin. Haluan suunnitella jonkin sellaisen asun, jossa voin käyttää näitä blogin kautta aiemmin Miss Windy Shopilta saatuja alusvaatteita.

Kun jaoin näistä ottamiani kuvia kesällä muuten, alusvaatteiden valmistaja What Katie Did otti minuun Instagramissa yhteyttä ja halusi jakaa kuvani lehtisessään. Kiitokseksi he lähettivät minulle parit sukat! Toiset ovat nämä mustat ja toisista laitan myöhemmin vielä kuvaa - ne ovat aivan ihanan syksyisen väriset.

Värjäsin hiukseni taas takaisin tummiksi, jos ette huomanneet itse. Nyt niissä on taas kivat Bettie Page -vibat! Varsinkin, kun leikkasin otsiksenkin aika lyhyeksi. Myös sivusiilit ovat olleet aika hauskat ja kumma kyllä, en ole katunut niitä kertaakaan! Niitä ei heti edes huomaa, vaikka näissäkin kuvissa ne kyllä näkyvät ja korostavat Bettie-fiiliksiä.

Eipä minulla muuta, halusin vain jakaa nämä kuvat ja julistaa halloweenkauden virallisesti avatuksi!

ps. En yleensä poistele kommentteja, sillä koen sen sananvapauden rajoittamisena. Nyt kuitenkin olen saanut Tissiflashmobin jälkeen erityisen paljon jotain lassukkaitkua tänne blogiin ja Instagramiinkin, ja osa on mennyt todella häiriintyneeksi. Eräs lukija huomautti kommenttien olevan ahdistavia lukea. Siksi olen siirtänyt ne roskapostiin, jotta ne eivät näy mutta eivät myöskään katoa, sillä tein rikosilmoituksen pahimmista raiskausfantasioista. Toivottavasti kovin moni ei ehtinyt ahdistua niistä! Ja turha murehtia minun fiiliksistäni, koska minä koen lähinnä sääliä noiden ihmisten sisäistä tuskaa kohtaan. Otan tietenkin asian vakavasti ja siksi olenkin rikosilmoituksen tehnyt.

Miksi minulla ei ole lapsia

Suomen syntyvyys jatkaa laskuaan ja on alimmillaan ainakin sataan vuoteen. Tähän on etsitty syitä ja tietysti syntipukeiksi tilanteeseen löytyy monessa keskustelussa nuoret, koulutetut naiset. Milloinkohan naiset eivät olisi olleet kaiken pahan syy? Lapsettomat naiset herättävät raivoa, kun taas miehiä ei asiasta syyllistetä - koska nainen nähdään yhteiskunnan omaisuutena. Synnytystalkoisiin nyt hei!

Olen pohtinut asiaa aika paljon, sillä se on omakohtainen. Kyselyissä esille on tullut ainakin se, että lapsettomat kokevat lapsiperhearjen kamalaksi eivätkä halua menettää vapauttaan. Voin samaistua tähän - huuto ja mekkala eivät miellytä minua, haluan juoda aamukahvini rauhassa ja käydä baareissa, kun huvittaa. Kuitenkin olen aina ollut sitä mieltä, että haluan lapsia ja edelleen olen vakaasti samaa mieltä. Olisin valmis luopumaan tästä elämäntavastani parin vuoden päästä. Olen koko elämäni hoitanut lapsia ihan yötä päivää koulun ohella, joten mitään suuria yllätyksiä lapsiperhe-elämä ei todennäköisesti toisi. Haha, sormet ristiin!

Mutta miksi en sitten ole lapsia saanut/hankkinut, vaikka olen ollut pitkässä avioliitossakin, johon niitä olisi luonnollisesti voinut hommata?

Suurin syy tähän on se, mitä olen nähnyt melkeinpä kaikissa ystävieni perheissä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Ennen lapsen syntymistä puhutaan paljon siitä, miten molemmat vanhemmat hoitavat lasta ja asioista sovitaan, äitikin pääsee joskus ulos ja niin edespäin. Todellisuus ja lopputulos on kuitenkin aivan hirveä naiselle, ja tämän todistaminen uudelleen ja uudelleen on saanut minut kammoksumaan tavallista perhe-elämää.

Kuvat ei liity, ne on vaan cooleja mut en jaksa kirjoittaa postausta, jossa vaan esittelisin itseäni.

Syy 1: Emotional labour

Raskauden, vartalon muuttumisen, synnyttämisen, imettämisen ja lapsesta huolehtimisen lisäksi äidille jää valitettavan usein hoidettavaksi myös kotityöt. Tämä ei kuitenkaan ole se pahin asia, vaan kaikki emotional labour, jota nainen joutuu tekemään. Tälle en oikein keksi kunnollista sanaa suomeksi, olisiko tunneraadanta hyvä? Tunnetyö ei mielestäni kata tarpeeksi hyvin ilmiötä.

IS IT???

Pähkinänkuoressa kyseessä on kaikki se näkymätön työ, jota moni perusmies ei edes tajua olevan olemassa: hyvinvoinnin ja parisuhteen ylläpito, sen ongelmatilanteiden havaitseminen ja niihin puuttuminen, yhteisten ystävyyssuhteiden ylläpito, yhteisen arjen hallinta ja suunnittelu ym. Kun tähän lisää lapset, työn määrä on oikeasti loputon ja stressaava.

Vertaisin tätä tilanteeseen, jossa alainen valittaa pomon suuresta palkasta ja näennäisesti vähäisestä työmäärästä siihen verrattuna, mutta ei tajua, mitä kaikkea pomo tekee: on vastuussa tuloksista, toimii toiminnanjohtajana ja pitää kokonaistilannetta hallinnassaan, on kouluttautunut ja kouluttautuu jatkuvasti, suunnittelee, vastaa yllättävissä tilanteissa strategian nopeasta uudelleensuunnittelusta, huolehtii työntekijöistään ja tiimistä ja on se, johon katse kohdistuu ongelmatilanteessa. Häntä on vaikea korvata, joten tunnollisuus pakottaa töihin myös sairaana ja lomien aikana, jos tarve vaatii. Esimies harvoin pystyy jättämään työtä työpaikalle, vaan se pyörii mielessä myös vapaa-ajalla. Parisuhteessa nainen on ajautunut ikään kuin pomon asemaan, koska hänellä on siihen tarvittavat taidot ja hänet on siihen kasvatettu - perheessä vain tästä ei saa mitään ylimääräistä palkkaa tai arvostusta. 

Kaikki minua miestenvihaajaksi syyttävät voivat vetää henkeä, sillä vika ei sinänsä ole miehissä, vaan yhteiskunnassa ja kasvatuksessa. Tytöt kasvatetaan tunneasioiden ja -raadannan ammattilaisiksi, kun taas pojat jätetään usein pärjäämään ilman mitään tunnetaitoja. Tämä ei ole kivaa kenellekään. Mm. tästä johtuu myös poikien suurempi syrjäytymis- ja itsemurhariski.

Muistan lukeneeni, että sinkkunaiset ovat onnellisempia kuin sinkkumiehet. En löydä mistään tätä (aika heteronormatiivista) tutkimusta enkä tiedä, missä tutkimus on tehty, joten en mene siitä takuuseen, mutta muistaakseni järjestys meni jotenkin näin: onnellisimpia kaikista olivat sinkkunaiset, sitten naimisissa olevat miehet, sinkkumiehet ja lopuksi naimisissa olevat naiset. Uskon, että syynä tähän on valtava epätasaisesti jakautunut tunneraadannan määrä ja tässä artikkelissa ollaan samoilla linjoilla. Haluaisin tietää, miten tunneraadannan roolit menevät jakoon parisuhteissa, joissa molemmat osapuolet ovat samaa sukupuolta. Kuvittelisin, että jotenkin tasaisemmin.

Syy 2: vastuu lapsesta on pääosin naisen

Tunneraadantaan kuuluu myös vastuun kantaminen, joka kumma kyllä yleensä nähdään miehelle kuuluvana työnä - miehen kuuluu "kantaa vastuu" perheestään. Yllättäen kuitenkin eron sattuessa lapset jäävät yleensä edelleen äidille. Ennen eroakin lapsista huolehtiminen on äidin vastuulla. Tähän liittyykin suurin syy siihen, miksi en usko, että hankkisin perinteisellä tavalla lapsia.

Tässä melko henkilökohtainen esimerkki. Olen vasta eroni jälkeen tajunnut, miten paljon tunneraadantaa tein parisuhteessani. Minä, joka pidän itseäni kuitenkin aika tiedostavana! Eikä meillä ollut edes lapsia. Minulla on vapautunut nyt niin paljon voimia kaikkeen muuhun, että en edes voi ymmärtää, miten olen jaksanut raahata kahta ihmistä ja parisuhdetta niinkin pitkään ihan yksin. Kaiken huipuksi koin henkilökohtaisen järkytyksen, kun kaikista sopimuksista huolimatta ex-mieheni ilmoitti keväällä, ettei enää hoida yhteistä koiraamme edes lomilla. Kyseessä on tietysti koira, mutta se on minulle lähinnä lasta tällä hetkellä. En voi mitenkään käsittää, että ihminen, johon olen luottanut 13 vuotta, yhtäkkiä tekeekin jotain näin odottamatonta ja jättää minut tyhjän päälle. Hän ilmoitti, että jos en pärjää koiran kanssa yksin, minun pitää sitten vain luopua siitä. Ihan järkyttävää - kyse ei ollut siitä, ettenkö pärjäisi, vaan siitä, mitä hän on luvannut ja mihin hän on sitoutunut. Minulla oli surullinen mieli myös Vilin puolesta - se on aivan ihana ja se tuo elämääni todella paljon iloa, joten minun oli vaikea kuvitella, miten joku ei haluaisi hengata sen kanssa. En voisi ikinä edes ajatella olevani itse yhtä vastuuton ja luistavani omista sitoumuksistani.

Voin vain kuvitella, miten tämä järkytykseni ja epäuskoisuuteni tuntuu satakertaisena naisella, jonka mies erotilanteessa ilmoittaa, ettei enää aio nähdä lapsia. OMIA LAPSIAAN. Tässä tulee esille hyvin se, miten suuren riskin nainen ottaa ryhtyessään äidiksi.

Kun nainen saa lapsen, hän sitoutuu siihen riskiin, että kasvattaa lapsen yksin. Toki nykyään lapsi voi onneksi elää myös isän kanssa, mutta se on edelleen harvinaista, sillä melkein 90 prosentissa yksinhuoltajaperheistä huoltaja on äiti. Vaikka luottamus isään olisi miten kova, se ei voi olla 100-prosenttinen - itse huomasin tämän koirakeissistä exäni kanssa. Olisin uskonut hänestä paljon, mutta en olisi ikinä voinut kuvitella hänen pettävän lupauksensa tässä asiassa - siltikin niin vain kävi. Samaa mutta pahempaa järkytystä on kuvannut moni ystävistäni, joiden mies on ryhtynyt yhtäkkiä viikonloppuisäksi, joka tekee ohareita omille lapsilleen. Pahinta on, että tilanteessa ei voi oikein tehdä yhtään mitään, toista kun ei voi pakottaa olemaan aikuinen. 

Erotilanteessa naisen pitää varautua siihen, että hän joutuu huolehtimaan omasta surustaan ja käymään läpi eroa, mutta myös lapsen tunteista ja pahimmassa tapauksessa exästä (näitä on nähty!). Se on todella iso taakka. 

Syy 3: ei löydy sopivaa miestä

Tämä nyt tietenkin on osittain sama syy kuin aiempi: miehen pitäisi olla vastuullinen aikuinen, johon voi luottaa - paitsi että tätä ei voi etukäteen tietää ja riski on aina olemassa ja jopa todennäköinen. Lisäksi en halua etsiä miestä vain siksi, että saisin hänen kanssaan lapsia. Ensinnäkin nautin sinkkuna olosta. Tässä iässä kuitenkin moni etsii vain nopeasti jonkun isäksi sopivan miehen ja lisääntyy, mikä mielestäni on aika surullista. Miksi ryhtyä parisuhteeseen, jos tahtoo vain lapsen? Uskon, että kumppanuusvanhemmuus toimisi paljon paremmin ihmisille, joilla on kiire tai tahto saada lapsi - silloin ei tarvitse miettiä toisen itselleen sopivia ominaisuuksia, vain tämän piirteitä vanhempana. Tämä helpottaa etsintää valtavasti ja on mielestäni lapselle reilumpi tapa syntyä maailmaan, kun vanhempien väliset riidat ja ero eivät vaikuta vanhemmuuteen.

Minähän olen julistanut täälläkin, että aion olla loppuelämäni sinkku. Nyt muutaman vuoden sinkkuilun jälkeen ajattelen, että jos eteen sattuu tulemaan sopiva tyyppi, voisin ehkä ryhtyäkin parisuhteeseen. Haluaisin, että joku keittäisi minulle kahvia joka toinen aamu. Olisihan se hienoa, mutta ei todennäköistä.

Olen itse aika avoin, ja ainut tiukka kriteerini on, että mahdollinen kumppanini olisi feministi. Mielestäni se sisältää aika monta tärkeää asiaa: hän olisi rohkea eikä välittäisi muiden mielipiteistä ja luultavasti kulkisi omaa tietään ja ajattelisi omilla aivoillaan, ajaisi tasa-arvoa ja kunnioittaisi muita, mies olisi fiksu ja häntä ei haittaisi, että todennäköisesti olisin häntä fiksumpi. Hän olisi luultavasti myös näistä syistä johtuen mielenkiintoinen persoona, kiinnostunut taiteesta ja keskusteluista ja itsensä kehittämisestä. Ulkonäöllä ei sinänsä ole isoa merkitystä, mutta mielestäni tyyli kertoo usein tosi paljon sisäisestä maailmasta, joten haluaisin nähdä heti jotakin ihmisen persoonasta hänen vaatteistaan, hiuksistaan tai muusta habituksesta. 

Kaiken huipuksi hänen pitäisi ei vain sietää vaan arvostaa minua, mikä on varmasti aika raskas tehtävä ja vaatii ihan tietynlaisen tyypin! Olen aika paljon, mikä karsii suurimman osan ihmisistä pois.

Vaikka ystäväni sanovat minua nirsoksi, mielestäni kriteerini ovat aika löyhät. Toki noissa on sama juttu kuin Samuli Putron biisissä Kuka tahansa kelpaa (eli kuka tahansa kuvailun kaltainen periaatteessa kelpaisi laulun puhujalle, mutta oikeasti sitten niitä mahdollisia vaihtoehtoja on olemassa vain se uniikki yksi tyyppi).

Siis ei, en ole sellaista ihmistä tavannut, joka olisi kolahtanut ja jonka vuoksi haluaisin lopettaa sinkkuuteni. Enkä ole varma, että sellaista löytyykään. Siksikin olen harkinnut kumppanuusvanhemmuutta tai äidiksi yksin ryhtymistä. Tämä kuitenkin vaatii tukiverkkoa, rahaa ja valmistautumista.

Syy 4: taloudellinen riski

Tämä nyt on ilmiselvä juttu ja yleensä taloudellinen epävarmuus mainitaankin yhdeksi syntyvyyden laskun pääsyistä poliittisessa keskustelussa - asian korjaaminen on myös asia, jolla lapsentekoon voisi kannustaa. Nimittäin jos lapsen kanssa haluaa olla kotona edes siihen saakka, että lapsi on 1-vuotias, joutuu elämään todella pienillä rahoilla. Yksin äidiksi on todella hankala ruveta.

Pelkästään se, että tulot putoavat äitiysloman ajaksi, ei tietenkään kata kaikkea riskiä, joka äitiyteen liittyy. Myös työelämässä jää jälkeen ja lasta pitää tietenkin elättää koko loppuelämä. Tämäkin taakka jää pahimmassa tapauksessa pelkästään äidille.

Tietysti on vielä se syy, että moni ei halua tähän tuhoutuvaan maailmaan tehdä lapsia. Itse en kuulu tähän porukkaan, sillä vastoin kaikkia uhkakuvia olen aika optimistinen ja uskon, että ihmiset ovat kuin torakoita. Kai olen myös itsekäs, mutta lapsi on jotenkin aina kuulunut haaveisiini, enkä ole siitä haaveesta valmis vielä oikein luopumaan. Ehkä sitten, jos tästä vielä kyynistyn, mutta toistaiseksi trendi kyynistymisessäni on ollut yllättäen laskeva - olen löytänyt viime aikoina maailmasta paljon kaikkea ihanaa, luottamuksen arvoisia ihmisiä ja hyviä kokemuksia. Suojamuurini on hiukan murtunut, mitä ei välttämättä tästä aika pessimistisestä kirjoituksesta uskoisi!