perjantai 15. marraskuuta 2019

Koska mä oon vitun fiksu

Olen aina ollut älykäs, mutta minulla kesti kaksi kolmasosaa elämästäni ymmärtää se itse. Koulumenestykseni oli aina itsestäänselvyys ja oletusarvo. Tajusin kyllä, että minulla on luokan parhaat numerot (olin sen verran fiksu sentään), mutta ajattelin siinä aina olevan kyse tuurista, hyvästä muististani ja ties mistä. Keksin tekosyitä menestykselleni ja älyn merkeille. Kun lopulta parikymppisenä sainkin älykkyystestistä tuloksen, joka on parempi kuin yli 99 % ihmisistä, en voinut enää syyttää sattumaa (vaikka yritin kyllä!). Minun piti hyväksyä se, että olen älykäs.

Miten näin älykäs voi olla näin typerä? Sitä kyselen itseltäni joka päivä. Miten en tajunnut asiaa jo aiemmin? Miksi en hyötynyt asiasta enemmän? Miksi opettajani eivät vaatineet minulta lisää? Miksi minun seurakseni matikan ekstrakursseille pakotettiin poikia, jotka olivat minua paljon huonompia?

En saanut kannustusta kotoa, mutta en myöskään koulusta. Kaverini varmaan ajattelivat minun olevan vain ärsyttävä, kun olin aina kaikessa niin hyvä. Avukseni ei tullut myöskään mikään yhteiskunnallinen taho. Kukaan ei koskaan sanonut minulle, että olen älykäs. Kotona jos toin ysin kokeen allekirjoitettavaksi, äitini kirjoitti allekirjoituksensa niin pienellä, että siitä ei saanut selvää - koska se oli huono tulos. Ehkä paras kannustaja oli ysiluokan opo, joka kehotti minua menemään amiksen sijaan lukioon, ja tällöinkin valintaa perusteltiin numeroilla, ei älykkyydellä. Ainakaan sitä ei minulle suoraan sanottu, vaikka olisin tarvinnut sellaista kannustusta.


Älykäs. Se tuntuu melkein rumalta sanalta. Jos kuvailen itseäni sillä, jotkut suuttuvat. Saan sanoa olleeni hyvä koulussa. Ei ihme, että minulle kehittyi huijarisyndrooma. Olin luokkalaisiani poikia parempi kaikissa aineissa, mutta silti jostain syystä heitä nostettiin aina rinnalleni tai yli minun joka asiassa. En silloin osannut nähdä asiassa mitään pahaa, mutta nyt tajuan, että mieleeni iskostettiin ajatusta, että en voi olla parempi esimerkiksi matikassa, tietotekniikassa, fysiikassa tai kemiassa kuin he. Humanistisissa aineissa se sen sijaan oli sallittua. Minun oli pitkään vaikea ymmärtää, että olen ihan oikeasti hyvä ja älykäs, ja yhä edelleen joskus se vanha epäilys siitä, että huijaan kaikkia ja kohta paljastun, iskee hetkeksi tajuntaani.

Ehkä ongelma oli perheessäni ja koulussani. Tai siis niissä se ongelma varmasti olikin, mutta olen huolissani siitä, että satunnaista puolueetonta stipendia lukuunottamatta jäin ihan kokonaan tunnustuksetta ja yhteiskunnallisen tuen ulkopuolelle. En nähnyt mediassa esikuvia tai muutenkaan tiennyt ketään juuri älykkyydestään kuuluisaa naista, jota voisin ihailla.


Koululaitos ei tue älykkäitä lapsia ja nuoria, ja tähän yritinkin vaikuttaa opettajaksi opiskellessani. Opetuksen eriyttäminen alaspäin otettiin huomioon jokaisessa tuntisuunnitelmassa, mutta lahjakkaille lapsille annettiin vain lisätehtäviä. Voin sanoa laiskana entisenä lahjakkaana lapsena, että se ei todellakaan motivoi, päinvastoin. Koulussa menin aina sieltä, missä aita oli matalin. Tähän olisin kaivannut aikuisen tukea.


No, kun lopulta menin älykkyystestiin ja pääsin liittymään Mensaan, koin tietysti aluksi tuttua huijarisyndroomaa. Kuvittelin, että olin jotenkin vahingossa huijannut kokeessa tai että siinä oli käynyt jokin virhe. Pikkuhiljaa aloin hyväksyä sen, että olen tuloksen ja paikkani ansainnut. Silti, koska huijarisyndrooma välillä edelleen iskee, palautan aina mieleeni tämän puolueettoman ja arvioijasta riippumattoman tuloksen. Opettaja voi olla puolueellinen ja kokeessa voidaan kysyä vahingossa juuri sitä asiaa, josta olin lukenut kirjan, mutta tämä testi ei valehtele.

Toki siitä, mitä testi oikeasti mittaa ja miten yksiselitteinen se on, voidaan olla montaa mieltä. Mutta siitä en ala itselleni enää valehtelemaan - jos testi on niin monen älykkään ihmisen luoma ja parhaaksi vaihtoehdoksi todistama, olisi minun todella ylimielistä käydä sitä kritisoimaan.

Siispä jos joku setämies heijastaa omia epäonnistumisiaan minuun tai joku mies yrittää päteä minulle asioissa, joista tiedän paremmin, palautan mieleen, että olen varmasti älykkäämpi kuin hän ja mietin lompakossani olevaa Mensa-korttia. Sen mielikuvan voimin jaksan ehkä hymyillä, kun vastaan ilkeästi takaisin. Jos minusta tuntuu vaikean ongelman edessä, että en ymmärrä, muistutan itselleni, että jos minä en ymmärrä, miten kukaan muukaan voisi. Jos minua vähätellään, ajattelen, miten väärässä voi joku olla.

Ja jos joku yrittää uskotella minulle, että olen tyhmä, koska minulla on isot tissit, minun ei tarvitse edes miettiä mensalaisuuttani. Tuhahdus tulee jo selkärangasta.


Mensa-kortti voi olla turha ihmiselle, jolle on lapsesta asti kerrottu, miten älykäs ja taitava hän on kotona. Se voi olla naurettava ajatus ihmiselle, joka on varma omasta erinomaisuudestaan, koska hänelle on sitä koko hänen elämänsä ajan mediassa ja yhteiskunnassa toitotettu (=valkoiset hyväosaiset cis-heteromiehet). Minunlaisilleni se on kuitenkin se yksi varma todiste siitä, että en ole täysi huijari ja että minulla todella on tämä ominaisuus, jonka kuvittelen minulla olevan.



Älykkyys ei todellakaan ole kaikki kaikessa tai edes tärkein ominaisuuteni, mutta se on yksi ominaisuus, jolle persoonani rakentuu ja joka selittää monia asioita elämässäni. Olen siitä kiitollinen, ja koska minulta on se riistetty niin pitkään, vaalin sitä rakkaudella. Ja koska se herättää niin paljon tunteita setämiehissä, tiedän kyseessä taas olevan tärkeän asian - onhan älykkyys varattu vain miehille tai ainakin korkeintaan tylsille naisille.


Aion tästä lähtienkin leveillä älykkyydelläni, Mensa-kortillani ja niistä täysin riippumattomalla kovalla kikatuksellani ja kannustaa kaikkia muitakin mahtavia naisia samaan.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Hyvinvointi lähtee sisältä ja muita kliseisiä totuuksia

Minulla on vaikeuksia hahmottaa omaa kehoani. En huomaa mitään eroa itsessäni, vaikka laihtuisin kymmenenkin kiloa. Näen itseni aina kauniina tai rumana sen mukaan, miltä minusta tuntuu. Kun olo on hyvä ja olen pitänyt itsestäni huolen henkisesti, säteilen. Ihailen itseäni peilistä ja katselen omia kuviani. Kannustan itseäni tarttumaan mahdollisuuksiin ja kehun saavutuksiani. Jos taas ylitän omat rajani tai annan jonkun muun ylittää ne, oirehdin itseinholla. Tätä onneksi tapahtuu nykyään äärimmäisen harvoin - hyvä minä!

Kerroin Instagramin stoorissani toissa viikolla syömishäiriöstäni.

Minun on ollut hirveän vaikea nimittää itseäni syömishäiriöiseksi, vaikka selvästi sellainen olen ollut ja olen varmasti tavallaan aina. Toisin kuin monet luulevat, kyseessä ei ole vain ulkonäköön liittyvä asia. Minulla syömishäiriö alkoi teininä ja se oli tapani kontrolloida edes jotakin, kun maailma itseni ulkopuolella oli kaoottinen. Syömishäiriö, kuten moni muukin selviytymistapa, ei missään nimessä ollut terveellinen keino käsitellä asiaa tai selvitä, mutta se oli sentään jotakin. Kun minun oli niin nälkä, että joka paikkaan särki, mutta en silti syönyt, sain vallan- ja kontrollintunnetta edes jostakin. Hämäsin kai aivojani todellisesta ongelmasta, mutta se toimi. Säilyin järjissäni. 


Yhä edelleen huomaamattani reagoin syömisen kontrolloimisella, jos voin huonosti. Myös tunteiden kokeminen aiheuttaa sitä, että en vaan syö, enkä edes huomaa asiaa. Esimerkiksi järkytyin yhtenä päivänä, kun housuni melkein putosivat juostessani ratikkaan. Ryhdyin analysoimaan asiaa ja tajusin, että olen varmaankin laihtunut. Kun ajattelin tarkemmin, tajusin, että en ollut syönyt kunnolla muutamaan viikkoon. Tämä kaikki johtui siitä, että olin kokenut poikkeuksellisen voimakasta tunnetta, johon en itse voinut vaikuttaa. Tämä kontrollin puute sitten aiheutti sen, että ihan alitajuisesti ryhdyin taas toteuttamaan teini-iän kontrollointitaktiikkaa eli syömisen rajoittamista. Aivan kauheaa.

Asiaa ei yhtään auta se, että laihtumista ihannoidaan niin paljon. Sairastuessani syömishäiriöön teininä laihdutin jo muutenkin normaalipainosta parisenkymmentä kiloa ja lopulta olin merkittävästi alipainoinen, mutta mitä tähän sanoivat aikuiset? Sain kehuja! Minulta kyseltiin laihdutusvinkkejä! Ainoastaan yksi aikuinen oli huolissansa minusta, ja tietenkin hän sai silloin teinin vihat niskaansa. Nyt muistan lämmöllä hänen kritiikkiänsä.

Pyysin ystäviäni listaamaan viisi sanaa, jotka minusta tulee mieleen. Yksikään niistä ei liittynyt ulkonäköön. Luonnollisesti kirjoitin sanat naamaani.
Sama ilmiö on olemassa yhä edelleen. Kun laihdun, saan kehuja. Minua suorastaan ällöttää tämä, sillä laihtuminen merkitsee minulla juuri oiretta sairaudesta. Sain samankaltaisia vastauksia ja kokemuksia Instagram-stooriini myös muilta. Kuulin tarinoita siitä, miten osastohoidossakin todella pahassa jamassa joku oli ajatellut, että sentään nämä lääkkeet laihduttavat. Toinen oli suolistosairauden johdosta laihtunut paljon ja olo oli todella huono, terveys reistaili useammalla eri tavalla, mutta silti kehuja vain sateli.

Yhteiskuntamme on sairas. Jos joku väittää vielä, ettei lihavuutta vihata, niin miettikää noita tarinoita. Jopa mielisairaalassa ajatellaan laihtumista! Sairauden oireena tapahtuva laihtuminen on sentään sekin laihtumista!

Onneksi nykyään näen itseni niin paljon rakkaammin kuin koskaan ennen. Parantuminen, omien rajojen vetäminen ja niiden vaaliminen ja myötätunto itseä kohtaan ovat olleet ne avaimet itseni rakastamiseen. Kun sisältä olen sovussa itseni kanssa ja teen töitä sen eteen, että pidän huolta itsestäni, ulkoinen rakastaminen sujuu kuin itsestään siinä sivussa.


Tietenkään en ole mikään superihminen, ja minullekin sattuu päiviä, jolloin olo on paska. Niinä päivinä yritän antaa itselleni armoa, teen tietoisen päätöksen levätä ja ottaa iisisti. Käyn itseni kanssa keskustelua ja päätän, että mietin vaikeita asioita toisena päivänä ja tänään vain lepään. Se on auttanut todella paljon. Tällöin myös huomaan paremmin, jos alitajuisesti toteutan joitakin lapsuuden ja nuoruuden selvitymiskeinoja, jotka eivät enää ole tarpeellisia - kuten tuota syömisen kontrollointia tai vaikka ihmisten miellyttämistä.

Olen koko blogin kirjoittamisen ajan puhunut itsensä rakastamisen puolesta, mutta opin itsekin siitä koko ajan lisää. Voisin tehdä muutaman postauksen aiheesta jälleen!



maanantai 21. lokakuuta 2019

Pannaan Suomi kuntoon

Kirjoitin vähän aikaa sitten postauksen siitä, miksi en ole vielä saanut lapsia. Asiasta ovat kertoneet myös monet muut, mutta kuka nyt tällaisia synnytyskoneita kuuntelisi, kysytään mieluummin tyypiltä, jota on syytetty naisvihamielisyydestä ja jonka opetusta on kritisoitu tasa-arvolain vastaiseksi! Tottakai. 

Ketä yllättää, että vastaus löydetään jälleen kerran naisista ja mm. siitä, että naiset eivät ole enää naisellisia ja miehet miehekkäitä? Missä ovat ne kunnolliset, oikeat naiset, jotka haluavat lapsia? Missä 50-luvun tiimalasivartalot ja pehmeät, feminiiniset kasvonpiirteet?

Helvetin naiset, meidän vika. Paitsi että! Onneksi muistin, että minulla on tiimalasivartalo ja ihan tutkitusti korkeat estrogeenitasot. Luultavasti olen hedelmällinen, sillä äitinikin on saanut seitsemän lasta. Olen terve. Miksi siis minua ei ole vielä siitetty siunattuun tilaan?

Olen myös fiksu, mutta sitähän kukaan ei kysynyt.

Siitä minut
Hei kaikki miehet, tulkaa käymään! Pannaan Suomi kuntoon! Siittäkää minulle vauvoja! Sopivasti sattui, että ovulaatiokin on juuri käynnissä. I am open for business.

Olen ihan tosissani, haluan lapsia (ellei tiimalasivartaloni sitä vielä teille paljastanut!). Minun kriteerini lapsen isälle eivät ole kummoiset.

S niin kuin synnytyskone
En halua komeaa renttua, kuten samainen evoluutiopsykologi arvioi. Päinvastoin, haluan fiksun, täysillä käyvän isän lapselleni - eli siis feministin. Selitin tästä asiasta jo aiemmin, joten en siihen uppoudu sen enempää. Feminismin lisäksi olen lisännyt kriteereihini varakkuuden, sillä jos kerran ryhdyn jollekin jälkeläisiä luomaan enkä niitä itsenäisesti ja omaehtoisesti tee, voin edes hyötyä siitä sen verran, että isä pystyy tukemaan lastaan rahallisesti ja minä en joudu köyhyyteen äitiysloman aikana. Muuten hommaan lapsen yksin, sekin on helppoa, mutta vaatii vähän enemmän taloudellisia kompromisseja. Valitettavasti en nimittäin luota yhteenkään ihmiseen niin paljon, että laskisin hänen varaansa muuta kuin mitä laki velvoittaa - tämä yhteiskunta ei voi pakottaa isää kasvattamaan tai edes tapaamaan lastaan, mutta elättämään lasta hänet voi laittaa.

Köyhien miesten kanssa teen vain rakkauslapsia. Tyhmää, mutta sellaista rakkaus on. Onneksi en ole siihen vielä toistaiseksi sairastunut. 

Näistä synnyttäjän lanteista vauva sujahtaa ulos kuin salama
Miehen ei tarvitse olla edes hirveän älykäs, sillä uskon, että minun älyni riittää kyllä ihan tarpeeksi pitkälle, vaikka sitä vähän laimennettaisiinkin. Ulkonäöllä ei myöskään ole väliä, lapsestani tulee joka tapauksessa kaunis.Vakavia perinnöllisiä sairauksia en mielelläni lapselle ottaisi, joten olkaa suhteellisen terveitä.

Tätä suhteellisen nuorta, lisääntymisiässä olevaa naista ette siis pääsekään syyttämään. Lapsia tähän suuntaan vain. Kaikki rikkaat feministimiehet, tervetuloa luokseni, tarjoan lasin punkkua ennen kuin pannaan.


ps. Jos testosteronitasot ovat alhaalla, ei haittaa. Tiedän, miten erektio-ongelmista päästään: tässä vähän miehekästä ja kiihottavaa musiikkia esileikiksi!


maanantai 14. lokakuuta 2019

Kuka saa olla aktivisti

Osallistuin kulttisiskoni Sandran kanssa ilmastolakkoon. Sandra on esimerkillinen maailmanparantaja: hän on vegaani, luovuttaa verta, tekee kantaaottavaa taidetta, on kierrätysmestari, tekee vapaaehtoistyötä, on kouluttautunut vapaaehtoiseksi öljyntorjujaksi ja kuuluu niin moneen erilaiseen ihmisten, eläinten ja ympäristön asioita ajavaan järjestöön, että minulla ei riitä aika edes niiden laskemiseen. Silti Sandra jaksaa tehdä kaikkea tätä ja hän laittaa itsensä ja voimansa kaikkeen näihin. Olen aivan sanaton, kun vain ajattelenkin kaikkea tätä.

Mitä minä sitten teen? Puhun kyllä tärkeistä asioista ja yritän tehdä sellaisia henkilökohtaisia valintoja, joiden takana voin ylpeästi seistä. Olen vaihtanut maidon kauramaitoon, välttelen ketjuliikkeitä, puhun ihmisoikeuksien puolesta ja yritän levittää näitä aatteita myös seuraajilleni somessa. Jes. Kun tekojani vertaa Sandran aktivismiin, hävettää.

Koska en ole "oikea aktivisti", mietin tosissani hetken aikaa, onko minulla oikeus osallistua ilmastolakkoon. Onko se minulle vain tapa olla cool somessa? Haluanko oikeasti vain jakaa kuvia Eduskuntatalolta ja käyttää hashtagia #nytonpakko? Entä jos käytän tätä vain tekosyynä pukeutua hauskasti ja tanssia pitkin katuja?

Tässä me ilmastolakossa 27.9.
Tietenkin ilmastonmuutokseen puuttuminen on minulle tärkeä asia. Mutta onko se niin tärkeä, että minulla olisi lupa osallistua mielenosoitukseen? Itse priorisoin mielenterveyteni ykköseksi ja maailman ja muiden ihmisten parantamisen vasta sen jälkeen. Pyrin syömään esimerkiksi arjessa vegaanisesti, mutta jos minulla on joskus paska olo ja helpompi hakea hampurilainen Mäkistä kuin alkaa tekemään salaattia, haen sen. Uskon vahvasti siihen, että parempi on, että suurin osa ihmisistä tekee edes jotakin kuin että pieni osa ihmisistä tekee 100 %. Koska aina on olemassa uusia kärsimyksiä ja uhkia, ja jos yrittää kaikkea kantaa harteillaan, niin murskautuu sen kaiken työn, selvittämisen ja syyllisyyden alle. En itse koe turhaa syyllisyyttä ja kieltäydyn siitä myös - teen parhaani ja se saakoon riittää. Muuten en pysyisi järjissäni.

Tajusin tietenkin hetken päästä, että pohdintani osallistumiseni oikeutuksesta on naurettava. Kaikkia tarvitaan ja ilmastolakkoon osallistuminen on ehkä jopa tärkeämpi ilmastoteko kuin sen kauramaidon litkiminen. Muutosta ei saada aikaiseksi, ellei tarpeeksi moni tavallinen kansalainen sitä vaadi - pelkästään "oikeiden aktivistien" harteille asiaa ei voida lykätä.

Minua helpotti paljon ja osallistumiselleni antoi oikeutuksen tämä Ylen juttu mielenkiintoisesta tilastoanalyysista, josta käy ilmi, että historiallisesti katsottuna muutos tapahtuu, kun väestöstä 3,5 prosenttia on mukana vaatimassa sitä. Siis pelkästään läsnäoloni ihmisjoukossa auttaa. Lisäksi tietysti se, että minulla on someseuraajia, tekee panoksestani hieman arvokkaamman.

20.9.
Mielestäni ihan jokaisen, joka somessa mitään tekee, pitäisi osallistua ilmastolakkoon ja kannustaa myös seuraajiaan ja ystäviään osallistumaan. Ihan sama, juoko lehmänmaitoa tai ostaako joskus henkkamaukan paskavaatteita, tämä asia on tärkeämpi. Kuluttajien valinnat ovat toki tärkeitä, mutta isojen poliittisten päätösten teko on nyt isompi juttu kuin kenenkään henkilökohtaiset asiat. Jos on olemassa mahdollisuus, että lakkoilemalla voimme tosiaan oikeasti vaikuttaa, niin jokaisen pitäisi vaivautua edes tunniksi seisomaan Eduskuntatalolle tai oman kaupunkinsa ilmastolakkoilijoiden sekaan.


Jos siis olet kokenut samaa huijarisyndroomaa asian suhteen kuin minä, kannustan sinua voittamaan sen fiiliksen ja osallistumaan siitä huolimatta. Seuraava lakkopäivä on 29.11. Nyt on pakko!


lauantai 12. lokakuuta 2019

Lokakuu on kauhukuu

Lokakuussa on kyllä taikaa, vaikka miten paljon halloweenia pilkattaisiin. Kuoleman juhlia on niin paljon ympäri maailmaa, että uskon, että se on jotakin inhimillistä. Kyllähän kaikissa uskonnoissakin on jokin teoria siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, ja myös hautajaistraditioita on joka kulttuurissa. Kuolema kiehtoo.

Otin uusia Tinder-kuvia - mitäs sanotte?
Itsekin tykkään tästä vuodenajasta, kuten varmaan kaikki blogia lukevat tietävät. Hassua, että en kuitenkaan nauti esimerkiksi kauhuelokuvista! 


Kauhukirjallisuutta olen lukenut todella paljon. Lapsena luin Stephen Kingiä kaiket yöt. Mieleen on jostain syystä jäänyt erityisesti muutaman novellikokoelman novelli ja romaani Eksyneiden jumala. 



Erityisesti yhtä novellia luimme uudelleen ja uudelleen siskoni ja serkkuni kanssa: kokoelmasta Yön äänet novelli Mörkö (The Boogieman) oli suosikkimme. Varmaankin, koska siinä mörkö tuli komeron ovesta, ja meidän vanhassa talossamme oli paljon komeroita. Uskon, että tämän muistan siksi, että keskustelin siitä tosiaan siskoni kanssa ja luimme tarinaa yhdessä.


Minulla on ongelma lukemani muistamisen kanssa, mutta vain, jos kyse on viihdekirjallisuudesta. Hassua, koska olen kuitenkin äikän ope! Olen kuitenkin kärsinyt dissosiaatiosta lapsesta asti, ja kirjat olivat minulle pakopaikka todellisuudesta. Siksi en muista oikein mitään lukemaani, koska ikään kuin siirryn toiseen maailmaan. Sama juttu on usein elokuvien kanssa - en muista juonista paljon mitään. Kun katson elokuvaa tai luen kirjaa uudelleen, tiedän kyllä, mitä tapahtuu ja tavallaan silloin se muistuukin mieleen, mutta muuten en osaa sanoa.

Tämä on siksikin mielenkiintoista, että fakta- ja teoriakirjoissa samaa ongelmaa ei ole. Olenkin aina ollut siksi todella hyvä koulussa, että muistan lukemani ulkoa yhdellä lukukerralla. Sama asia on myös esimerkiksi luennoissa ja opettajien puheissa, vaikka kuuntelisin asiaa vain toisella korvalla.


Tämä on sinällään vähän tylsää, että minun on vaikea keskustella lukemistani kirjoista, ellen lukiessani aktiivisesti kehittele omia mielipiteitäni lukemastani. Jos näin teen, muistan kyllä omat ajatukseni. Ongelmana on se, että lukemisen pitäisi usein olla kivaa ja vapaa-aikaa, enkä silloin haluaisi aktiivisesti ajatella, mitä lukemastani ajattelen myöhempää keskustelua varten.


Lukeminen on kuitenkin ollut minulle aina rakasta. Esimerkiksi juuri nuo Stephen Kingin teokset luin ala-asteella ja ne toivat minulle aivan ihanan pakopaikan normaalista ahdistavasta elämästä, vaikka sinällään ne olivatkin pelottavia. Ei sillä oikeastaan ole väliä, etten muista lukemaani jälkeenpäin, pääasia, että minulla on hyvä fiilis lukemisesta ja että se tarjosi mielekkyyttä elämään silloin.

Minä selaamassa Tinderiä
Kauhujuttuja edelleen rakastan, mutta tosiaan aihetta käsittelevät kirjat ja leffat ovat jääneet. Saan helposti niistä pelkoa normaaliinkiin elämään, ja se ahdistaa. Lisäksi usein mielestäni niissä juoni menee samaa kaavaa ja se on aika tylsää.

Lokakuu on kuitenkin ihanaa aikaa, sillä silloin saan toteuttaa kaikenlaisia kuvausideoitani ihan rauhassa ja pukeutua rooleihin, vaikka olenkin jo kolmekymmentä! Tykkään kerätä kotoa asusteita ja luoda lookkeja, jotka ovat aika lähellä arkista minua, mutta pienillä muutoksilla. Liian isoihin suorituksiin minulla ei riittäisikään taidot saatika rekvisiitta - ja ekologinen ja taloudellinen minäni ei antaisi edes lupaa rakentaa mitään suuria asuja ja ostaa niihin tarvikkeita. Yleensä sovellan ja askartelen kotoa löytyvistä asioista kaikenlaista. Jos jotakin ostan, etsin ensin kirpparilta ja jos en löydä sieltä, ostan sen uutena vain, jos keksin sille muutakin käyttöä kuin sen kerran huvin. Tätä asennetta toivon muillekin, etenkin näin halloweenina! Asu on paljon autenttisempi ja mielenkiintoisempi, jos se ei ole kopio sadan muun asusta ja ostettu naamiaiskaupasta. Ei sillä, etteikö joskus joku kitsch-asu voisi olla cool, mutta ainakin niin, että sen hankinnassa on käytetty jotakin harkintaa.

Ihanaa lokakuuta kaikille! Mitä asuja olette suunnitelleet tälle kuulle? Kertokaa ne minulle, niin voin sitten varastaa ne.

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Elämän pelle

Minulle huumori on luontainen tapa suhtautua melkeinpä kaikkeen. Tiedän, se on defenssi, mutta minulle hyödyllinen ja suhteellisen terve sellainen. Uskon, että se on suojannut minua aika paljolta. Toinen kielellinen lempivälineeni on ironia, joka usein liitetään huumoriin. Sama asia se ei ole, vaikka tietty inkongruenssi ja pilkan elementti yhdistävätkin niitä. Ironian tarkoituksena ei kuitenkaan ole koomisen tapaan huvittaa, vaikka ironisen kielenkäytön sivutuotteena saattaakin syntyä naurua.

Olen sisältä pelle
Enemmänkin näen näissä molemmissa kiehtovana tekijänä sen pienen arvoituksen ja epäsuoruuden. Monimerkityksellisyys tavallaan myös suojelee viestijää, sillä hän voi aina vedota siihen, että hänen viestinsä on ymmärretty väärin. Vaikka siis huumorin ja ironian taitavia käyttäjiä pidetäänkin ehkä jopa nerokkaina, loppujen lopuksi yksi ulottuvuus tällaisten viestintäkeinojen käytössä on pelkuruus - ja tämän sanon minä, ironian ja huumorin rakastaja.

Myönnän olevani hieman ahdistunut, jos asioista pitää puhua suoraan ja vakavasti, yksiselitteisesti. Uskonkin, että pelkuruus on yksi syy sille, miksi ironian kultakausi on jo hieman väistynyt: nyt halutaan rehellistä ja aitoa puhetta. Toisaalta vaikka myönnän tämän tärkeyden, en voi silti päästää irti omista lempikeinoistani. On monia, joille suoraan puhuminen on vaikeaa tai jopa ihan mahdotonta. Ironia ja huumori auttavat vaikeista asioista puhumista, epäkohtiin puuttumista ja itsereflektointiakin.


Tässä ote gradustani, joka käsittelee ironiaa.

Koska ironia vaatii tarkkaavaisen tulkitsijan, sillä voi myös olla toissijaisia uhreja eli henkilöitä, jotka eivät huomaa ironiaa ja tulkitsevat viestin sananmukaisesti (Rahtu 2006: 50–51, Hutcheon 1995: 15). Ironia voi siis yhdistää sitä ymmärtäviä, mutta sillä voidaan myös sulkea ihmisiä viestintätilanteen ulkopuolelle. Uhriksi joutuminen ja ironian negatiivinen kärki saattaa aiheuttaa suuttumusta ja saada ironian tuntumaan ilkeämieliseltä viestintätavalta. Toisaalta taas ironian ymmärtäminen yhdistää niitä, jotka inkoherenssin huomaavat ja osaavat tulkita viestin oikein - tämän vuoksi ironia koetaan viihdyttäväksi ja yhdistäväksi tyylikeinoksi. (Rahtu 2006: 48, Lähteenmäki 1994: 350.) Ironian tehtävä ei siis ole pelkästään välittää kielteistä viestiä ja kritiikkiä rivien välistä, vaan lisäksi se luo yhteenkuuluvuuden tunnetta viestin kaksoismerkityksen ymmärtäjien kesken. Ironian käyttö myös osoittaa viestijän luottamusta kuulijaan ja tämän kykyyn ymmärtää kätketty merkitys. Koska ironian ymmärtäminen vaatii yhteistä kulttuuritietoutta, sen käyttäminen viestii samankaltaisuudesta ja yhteisistä arvoista. (Mounts 2012: 5, Rahtu 2006: 48.)

Olen viimeisimmän vuoden aikana tutustunut ihan mielettömän mahtavaan ihmiseen, joka ei jaa kanssani tätä rakkautta huumoriin. Voisi kuvitella, että kommunikointimme on aika hankalaa! Se ei kuitenkaan ole, sillä meitä yhdistävät monet muut asiat. Olen oppinut häneltä todella paljon siitä, että aina ei tarvitse kaikesta tehdä hauskaa tai vääntää vitsiä. Se on ollut aika vaikeaa, sillä se on minulle niin luontaista.


Minä itse lähestyn asioita rohkeammin huumori suojanani. Se helpottaa sellaisten asioiden käsittelyä, jotka muuten olisivat liian isoja. Huumorin avulla pystyn ottamaan pienen palan suuresta ahdistavasta möykystä, tekemään siitä naurettavaa ja sen jälkeen huomata, että asia ei ollutkaan niin paha kuin luulin. Tämän jälkeen loputkin on helpompi käsitellä.

Toiset käsittelevät asioita runojen symbolien avulla, jotkut purkavat tunteitaan draaman katharsiksen kautta ja vaikkapa fantasiassa koko ahdistava maailma muutetaan toiseksi, kuitenkin jollakin tavalla omaamme vastaavaksi, versioksi. Hankalasti sanoitettavat tunteet ja abstraktit asiat muuttuvat, ja näin niistä on helpompi saada kiinni. Minä käytän naurua.

Nauru onkin ollut todella tehokas keino, ja kuten sanoinkin, en varmasti olisi ollenkaan selvinnyt ilman sitä. Miten voisinkaan vakavin naamoin käsitellä esimerkiksi sitä, että jouduin 14-vuotiaana siskoni kanssa myymään karkkilaatikkoja naapureille, jotta saisimme syötyä, kun vanhempani olivat lähteneet ulkomaille ja jättäneet meidät pariksi viikkoa ilman ruokaa ja rahaa? Tai että ensimmäinen poikaystäväni jätti minut tekstiviestillä puoli tuntia sen jälkeen, kun olin astunut hänen luotaan lähtevään junaan (ja aikaisemmin samana päivänä menettänyt neitsyyteni)? Aika kamalia juttuja, joissa on kuitenkin myös koomisia elementtejä. En ole niille voinut oikein muutakaan kuin nauraa.   


Kuitenkin, kiitos vakavan ystäväni ja terapian, olen ymmärtänyt, että aina nauru ei ole hyväksi. Joskus se piilottaa asioiden tärkeyden itseltäkin. Joskus on voitava sanoa, että tämä asia oli perseestä. Nauru on hyvä ensiaskel, mutta osa ahdistuksesta on käsiteltävä naama peruslukemilla ja tunnistettava asiat siksi, mitä ne ovat: laiminlyönniksi, väkivallaksi ja julmuudeksi, joissa ei ole mitään hauskaa.

Lisäksi on tärkeää, ettei naura itseään tai muita loukkaaville jutuille. Onneksi en ikinä ole ollut sellainen, että en voisi sanoa suoraan, jos joku asia ei naurata. Vitseissä on se hauska puoli, että ne suojaavat vitsailijaa suorilta syytöksiltä samalla tavalla kuin ironia - mutta niissä on aina myös se osa, jota pidetään totuutena ja joka rakentaa todellisuutta. Toini Rahdun ironiateoriaa gradua varten opiskellessani suurinta antia oli se, että ymmärsin vihdoin teorian tasolla, miten ironia rakentuu - läsnä on aina sekä kirjaimellinen merkitys että se toinen, vastakkainen tai muu. Siksi "se oli vain vitsi" ei ole mikään puolustus.

Toivon, että olen voinut esimerkiksi tämän blogin kautta auttaa muitakin lähestymään vaikeita asioita huumorin kautta - etenkin, jos niitä aiemmin ei ole uskaltanut lähestyä ollenkaan. Esimerkiksi tasa-arvon ongelmakohtia on joskus helpompi käsitellä ja tehdä lähestyttävämmiksi huumorin ja liioittelun kautta. Karnevalistisuus ja naurettavaksi tekeminen ovat myös vallankäytön muotoja, joita olen yrittänyt ottaa käyttöön ja usein onnistunutkin.

Joskus toki vitsini ovat menneet pieleen, enkä ole voinut muuta kuin pahoitella. Joko ihan tietämättömyydestä ja piittaamattomuudesta johtuen tai sitten olen viestinyt asiani huonosti. Kerran esimerkiksi kirjoitin blogissa, että fanifiktion lukeminen on supernoloa. Tarkoitin lausahduksen ironisesti ja puhuin toisen suulla, mutta inkoherenssi ei tullut tarpeeksi selkeästi esille, jolloin loukkasin muutamaa lukijaa, jotka fanifiktiota lukevat - vaikka tietenkin kannustan kaikenlaiseen lukemiseen, olenhan äidinkielen opettaja. Toisen kerran olin sanonut ystävälleni viestissä "turpa kiinni, huora", mitä en tietenkään missään tapauksessa sanoisi oikeasti tai vakavasti kenellekään. Ystäväni ymmärsi vitsin ja nauroi, sillä hän istui samaan aikaan vieressäni ja tajusi kontekstista, mitä yritin sanoa ja mistä vitsailla. Kuitenkin tämän viestin näki myös kolmas osapuoli, joka loukkaantui minulle sananvalinnastani. Tällöin pohdin sitä, mikä vastuu viestijällä vitseissä on - olenko vastuussa siitä, jos joku ei ymmärrä vitsiäni? Tai jos se irrotetaan kontekstistaan? 


Uusista oivalluksistani huolimatta en ole valmis luopumaan huumorista ja ironiasta, enkä varmaan koskaan luovukaan. Kun ei ota itseään ja maailmaa aina niin vakavasti ja pystyy nauramaan kamalillekin asioille, on hiukan helpompaa. Pitää kuitenkin muistaa, että vakavien asioiden äärellä on hyvä vakavoitua vaikka väkisinkin ja miettiä, mitä osaa itsessä suojelee huumorilla ja mitä muita tunteita asiaan liittyy.

perjantai 13. syyskuuta 2019

#panokesä2019

Huh, aion ekaa kertaa täällä puhua seksistä! Aloitetaan hurjalla paljastuksella: kun täytin 30, minulla oli ollut 1,5 seksikumppania. Joo, lasken ekan puolikkaaksi - siihen on syyt! Eikä liity peniksen kokoon, miesasiamiehet voivat rauhoittua siellä takana.

No, synttäreilläni ystäväni päättivät, että asia saa muuttua. Olin ollut pari vuotta ihan yksin ja se oli minulle ollut ihan fine. Ystäväni kuitenkin asensivat minulle Tinderin (ja sopivat heti parit deitit Looseen, salaa minulta!). Olin itse hieman epäileväinen, sillä olen demiseksuaali ja -romantikko. Olen tästä ennenkin kertonut blogissa, mutta nyt halusin kirjoittaa asiasta ihan perusteellisen postauksen tämän vuoden kokemusteni valossa.

Tämän vuoden tavoitteena nimittäin oli a) suudella jotakuta ja b) harrastaa seksiä. Ystävieni kanssa keksimmekin ironisesti termin #panokesä2019! Käytännössä olin melkein neitsyt Maria, joten termi oli sopivan ällöttävä ja hauska. Postauksen lopussa kerron hieman lisää, miten tämä sujui, mutta ensin vastaan muutamaan kysymykseen, joita minulta usein kysytään.


Mitä demiseksuaalisuus on? 

Lainaan tässä aiemmin kirjoittamaani tekstiä: "Olen jo hetken aikaa tiennyt olevani demiseksuaali. Aikaisemmin luulin olevani vain outo, mutta onneksi minunlaiselleni friikkiydellekin on nykyään oma sanansa. Se helpottaa paljon itsetutkiskelua. Silloin kun olin nuori, oli vain heteroja ja homoja ja ehkä biseksuaaleja, joku oli ehkä kuullut joskus aseksuaaleista. Olen kuullut termin demiseksuaalisuus vasta muutama vuosi sitten pikkusiskoiltani, jotka ovat näissä asioissa huomattavasti valveutuneempia kuin minä. Hiukan asiaa hiukan tutkittuani lamppu syttyi päässäni: tämähän minua on aina vaivannut, kun olen keskustellut seksistä tai romantiikasta ystävieni kanssa.

Demiseksuaalisuus tarkoittaa siis lyhyesti sanottuna sitä, että minua ei seksuaalisesti tai romanttisesti kiinnosta ihmiset, joita en tunne. Tämän määritelmän kuultuaan kaikki sanovat, että toihan koskee kaikkia ihmisiä (tai pahempaa, naisia). Silti he voivat nähdä ihmiset viehättävänä ja päättää esimerkiksi, ketä ihmistä jossakin seurassa lähestyvät siinä mielessä, että tunnustelisivat, olisiko tästä tyypistä seurusteluun tai seksiin. Minua ei kiinnosta. Olen täysin välinpitämätön seksiä tai romantiikkaa ajatellen enkä aktiivisesti etsi ihmisiä, joiden kanssa näitä voisin harjoittaa. Ne kiinnostavat minua ainoastaan siinä tapauksessa, jos joku, jonka tunnen, herättää kiinnostukseni. Sitten olen kyllä hirveän romanttinen ja seksuaalinen."

Tämä kokemus on hieman muuttunut, mutta kerron siitä vielä tuolla alempana lisää. 

Harrastanko koskaan seksiä? 

Demiseksuaalisuus kuuluu grey-aseksuaalisuuteen ja on yksi sen muodoista. Silti se ei ole sama asia kuin aseksuaalisuus. Tunnen kyllä seksuaalista halua ja vetovoimaa, mutta elämäni aikana kohteita näille tunteille on ollut vain muutama. Minulla kyllä on seksuaaliset tarpeet ja todellakin masturboin! Itseäni kohtaan minulla on valtavia tunteita <3 En osaa sanoa, koskeeko tämä kaikkia, mutta minulla ainakin on näin.

Pystyn myös harrastamaan seksiä, vaikka en kokisikaan seksuaalista halua. Vertaan tätä mielessäni siihen, että halutessaan esimerkiksi lesbo varmasti voisi panna miestä, ja saattaa se tuntua hyvältäkin.

Aseksuaalisuus.fi-sivustolla sanotaan seuraavaa:  

"Vaikka aseksuaalit eivät tunne seksuaalista vetoa muihin ihmisiin, saattavat he harrastaa seksiä toisen henkilön kanssa erilaisista syistä kuten ottaakseen huomioon puolisonsa/kumppaninsa seksuaaliset tarpeet, halutessaan perustaa perheen ja saada omia lapsia, sekä tyydyttääkseen omia seksuaalisia tarpeitaan. Osa aseksuaaleista on harrastanut seksiä muiden kanssa uteliaisuudesta, kokeilunhalusta tai tutkiessaan omaa seksuaalisuuttaan ja seksuaalista suuntautumistaan."


Kuinka kauan kestää, että tunnen seksuaalista vetovoimaa?

Yleensä demiseksuaalisuuden määritelmään kuuluu, että seksuaalista vetovoimaa voi kokea, kun on vahva tunneside. Tunnesiteen muodostuminen kuitenkin riippuu todella paljon ihmisestä. Itse olen intensiivinen ja pyrin olemaan mahdollisimman aito, ja pidän myös intiimeistä keskusteluista. Siksi minun on helpompi muodostaa tunneside ihmiseen kuin jonkun varovaisemman. Tämä vaatii toisaalta sopivan vastapuolen. Joihinkin ihmisiin saan yhteyden vaikka yhden perusteellisen illanvieton aikana, toisista en saa selvää tai en halua saada selvää vuodenkaan kuluttua.

Olenko kokenut poikkeustapauksia?

En yleensä jaksa puhua demiseksuaalisuudestani, koska ihmisille tulee ihmeellisiä mielikuvia. Totuus on, että ainakin oma seksuaalisuuteni on liikkeessä ja toimii odottamattomilla tavoilla. En halua kuulla ihmettelyjä siitä, että toimin jotenkin väärällä tavalla jonkun odotuksiin nähden. En suostu siihen, että joku ulkopuolinen määrittelee minua.

Yhden miehen tunsin ensin sosiaalisessa mediassa, ja häneen tunsin voimakasta seksuaalista vetovoimaa sen perusteella, että minulle oli muodostunut vahva mielikuva hänestä.

Minulle on myös käynyt niin, että kerran yksi ihminen muistutti todella paljon hahmoa eräästä sarjasta. Tällöin kyllä koin seksuaalista vetovoimaa, mutta se ei oikeastaan ollut tätä ihmistä kohtaan  vaan tunneside oli tuohon hahmoon. Hahah, tämä tapaus ei päättynyt hyvin! Joskus siis seksuaalisuutta voi ilmeisesti myös vähän huijata, mikä on ihan hyvä, sillä en itse ole tätä suuntautuneisuuttani valinnut ja joskus se tuntuu vaikealta.

Enkö välitä seksistä? 

Parisuhteessa pidän kyllä seksistä ja minulla on "normaalit" seksihalut. Poikkeavuuteni on sen himon herääminen uusiin ihmisiin.

Uskon toisaalta, että en kuolisi ilman seksiä, mutta kyllä nyt ajattelen sen olevan tärkeää, toisin kuin aiemmassa aihetta käsittelevässä postauksessani pohdin. Mutta tästä pääsemmekin aiheeseen:

#panokesä2019 

Syntymäpäiväni on joulukuun lopussa, joten pääsin aloittamaan uuden vuoden tämän projektin parissa. Itse epäilin, että edes päädyn suutelemaan ketään, mutta ystäväni kannustivat minua. Aloitin myös terapian tammikuussa, ja terapeuttinikin oli sitä mieltä, että minun on ihan hyvä kokeilla nyt uusia juttuja, kun voin niitä siellä terapiassa käsitellä.

No, rohkeasti lähdin Tinder-deiteille! Ihan ekasta (jos ei lasketa niitä ystävieni järjestämiä Loose-deittejä) tyypistä sainkin muuten lopulta ihanan ystävän. Parien deittien jälkeen löysinkin sitten tyypin (mutta en Tinderistä, vaan Ilmastomarssilta), jonka kanssa sain yhdellä kertaa hoidettua vuoden molemmat tavoitteet. Hyvä minä! Muutuin tietenkin heti hirveäksi pelimuijaksi ja laitoin kavereille viestin, että panokesä korkattu. Tiedän, kuulostaa ihan todella urpolta!

Tää oli mun Tinder-profiilikuva! Karsii hyvin pois huumorintajuttomat tyypit. 
Täytyy sanoa, että omalta osaltani kyse ei niinkään ollut seksuaalisesta vetovoimasta vaan siitä, että olin päättänyt hoitaa asian pois alta ja sitten katsella, millaiset omat fiilikseni ovat. No, yllätyinkin todella. Pystyin nauttimaan seksistä, mutta erityisesti minut löivät ällikällä ne kaikki hormonit sen jälkeen! Ja se emotionaalinen puoli. Siihen en ollut varautunut. Muutaman vuoden selibaatin jälkeen kaikki tuntuikin todella suurelta.

Huomasin, että demiseksuaalisuudestani huolimatta pidän kyllä seksistä. Ongelmaksi muodostui sitten se, että ei ollut oikein ketään ihmistä, jonka kanssa sitä erityisesti olisin halunnut harrastaa. Kuten olen täälläkin kertonut, minun on hyvin vaikea kiinnostua kenestäkään - olen ollut deiteillä tyhmän mutta söpön, toisen tyhmän, yhden vaikean, yhden ihan kivan, yhden vaarallisen, yhden ylisiirappisen, yhden sugar daddy wannaben ja TOSI MONEN TYLSÄN kanssa. On ollut myös ihania tyyppejä, jotka eivät vaan sitten kiinnostakaan kuin kavereina.

Uskon, että yksi syy, miksi olen edennyt terapiassa todella paljon, on tämä panokesä ja sen herättämät tunteet. Terapeuttinikin toivotti minulle loman alkaessa hyvää panokesää :) Tästä radikaalilta kuulostavasta nimityksestä huolimatta en rehellisesti sanottuna ole edes kovin montaa seksikumppania kerryttänyt, mutta kyllä niitä nyt on enemmän kuin 1,5, jolla vuosi aloitettiin. Jes!

Kuten Ariana Grande, olen oppinut jokaisesta jotakin. Ihan ekasta olin tyytyväinen ihan vaan siksi, että hän teki aloitteen ja oli todella herkkä muutenkin. Kokemus oli hyvä, vaikka tyyppi osoittautuikin sitten aika ärsyttäväksi. Seuraavalta opin seksuaalisuudestani uusia asioita ja sitten hellyydestä. Olen oppinut, mistä pidän ja mistä en, ja olen oppinut itsestäni sen, että en ehkä haluakaan elää ilman seksiä ja romantiikkaa loppuelämääni. Olen huomannut, että vaikka olenkin demiseksuaali edelleen, voin kiertää sitä muutamalla keinolla.

Parasta ehkä on, että viime vuonna kokemani täysi tunteettomuus on väistynyt ja olen saanut kokea tunteita pienistä ihastumisen fiiliksistä raivoon ja järkyttyneeseen nauruun saakka. Olen oppinut olemaan avoimempi ja pehmeämpi ja ehkä hieman laskemaan suojamuuriani, joka on legendaarisen ylittämätön. Rakastan seikkailuja, ja tämä on ollut yksi iso sellainen. Olen harjoitellut asioita, joita normaalit ihmiset harjoittelevat nuorena ja se on ollut todella hauskaa.

Nyt kun kesä on ohi, tiedän ehkä hieman taas enemmän, mitä haluan. Tämä vuosi on ollut toistaiseksi elämäni paras, mutta ei miesten takia, vaan sen vuoksi, että huomasin jälleen kerran pystyväni mihin tahansa.

ps. Hauska juttu vielä tähän loppuun: mulla on ollut kaikille näille miehille joku koodinimi.

pps. Koodinimellä Ilmastoäijä kulkeva mies ei uskonut, kun kerroin, että mulla on ollut noin vähän seksikumppaneita. Syy: "kun oot noin muodokas" :D

torstai 12. syyskuuta 2019

Elämä on elokuvaa

Inspiroiduimme siskoni Sekopään kanssa klassikkoelokuvista ja otimme tällaisia kuvia hetken mielijohteesta. Oikeasti, nämä kaikki on otettu varmaankin puolen tunnin sisällä - hauskaa, että muutamaa asiaa muuttamalla saa näin erityylisiä kuvia samasta tilasta ja samasta ihmisestä! Kuka tunnistaa kaikki?






Olen viime aikoina jälleen innostunut luovista jutuista! Syksy on sellaista aikaa. Kirjoittaminen vähän takkuaa vielä - minusta välillä tuntuu, että nykyään on niin paljon fiksuja ja nerokkaita ihmisiä, jotka sanovat kaiken niin hyvin, ettei minulla ole siihen oikein mitään lisättävää. Olen todella onnellinen siitä, että ihmiset puhuvat ääneen paljon rohkeammin asioista nyt verrattuna siihen, kun alotin tämän blogin kirjoittamisen.

Älkää murehtiko, ei tämä silti tarkoita sitä, että lopettaisin blogin! On minullakin vielä sanottavaa. Ja lisäksi olenhan ihan superhauska - huumoria haluaisin nähdä itse lisää julkisessa keskustelussa. Toisaalta myös vakavoituminen asioiden ääreen on tärkeää - tästä pohdinnasta on tulossa vielä blogipostaus jossain vaiheessa.

Pus pus <3