Vihainen feministi

Feministithän ovat tunnetusti vihaisia. Ja karvaisia. Siitä, miksi olen karvainen feministi, kerroin jo aikaisemmin postauksessa Karvainen feministi. Nyt kerron, miksi olen vihainen. 

Tämän postauksen kuvituksena vihaisia kuvia. Tässä ekassa flamingo saa tuta Rukin vihan.

Minua ei ole kasvatettu feministiksi. Päinvastoin, minut on kasvatettu Porissa. Tämä tarkoittaa sitä, että kasvuympäristöni oli melkoisen rasistinen, homofobinen ja seksistinen. Minulla on viisi siskoa ja yksi veli, mutta silti perheessäni oli miesvalta. Veljelläni oli aivan erilaiset säännöt ja vastuut kuin meillä siskoilla. Tämä oli meistä tytöistä tietysti epäreilua ja osasin kyseenalaistaa monet asiat jo ihan lapsena, mutta koko elämän kestäneestä aivopesusta ei niin vaan parannuta. Onnekseni en ikinä antanut periksi ja kärsin kaikki rangaistukset siitä, että minulla oli omiakin ajatuksia - tunne siitä, että en ikinä luovuttanut, on auttanut ja voimauttanut minua myöhemmin. 

WTF, eri säännöt tytöille ja pojille? Tämä vuosisata kutsuu!

Tajusin toki monia asioita ja rupesin ajattelemaan omilla aivoillani onneksi sitten jossain vaiheessa. Feminismiä en kuitenkaan pohtinut sen tarkemmin kuin vasta perustettuani tämän blogin. Aloitimme blogin kainalokarvojen kasvattamisella, mutta kuten joku lukija osuvasti kommentoikin, se oli oikeastaan vasta sisäisen feministimme herättelyä. Olen asia kerrallaan ymmärtänyt juttuja ja pohtinut niitä oivalluksiani täällä. Osa asioista on sellaisia, jotka ovat aina olleet minulle itsestäänselviä ja osa sellaisia, jotka olen juuri tajunnut tai joista olen tajunnut vasta osan. Olen siis pikkuhiljaa kasvanut tässäkin asiassa, mutta en tietenkään vieläkään ole valmis. Joudun edelleen harmittavan usein käymään ajatuksiani läpi ja pohtimaan, onko tämä ajatus minun omani vai kuuluuko siinä jonkun muun ääni. Tässä auttaa paljon se, että pohdin melkein kaikesta, miksi ajattelen näin ja sitten perustelen ajatukset itselleni.

Tässä Husky on selkeämmin vihainen, mutta minäkin viestin selkeästi hiljaista halveksuntaa katseellani

Kuitenkin mitä enemmän ymmärrän, sitä enemmän minua suututtaa. Olen feminismin ja feministisen ajattelun pohjalta alkanut nähdä yhä selkeämmin, missä kaikkialla minun tilaani viedään ja miten se vaikuttaa minuun. Teininä vaikka kun joku huusi kadulla minulle "hyvä perse", ahdistuin. En kuitenkaan tajunnut, miksi. Kyseessähän oli periaatteessa minua kehuva kommentti! Miksi minua siis ahdisti? Käänsin kokemani ahdistuksen itseeni päin. Sama toistui tilanteissa, joissa mielipiteeni ohitettiin tai minusta otettiin kiinni tahtomattani. Hyvä, jos kehtasin lähteä tilanteesta pois. Tilanteet saivat minut kuitenkin voimaan pahoin. 

Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että noissa tilanteissa minua kohtaan tehtiin väärin ja minun olisi pitänyt puolustaa itseäni. Kun kävelen kadulla, en ole tuonut sinne takapuoltani kommentoitavaksi. En tahdo jatkuvasti ja tahtomattani olla katselun ja kommentoinnin kohteena. Lisäksi olen älykäs ihminen, sanomisillani on merkitystä ja minulla on oikeus osallistua keskusteluun. Itsestään selvää pitäisi olla sekä muille että minulle itselleni, että minuun ei saa koskea ilman lupaa ja jos näin tapahtuu, minulla on oikeus suuttua asiasta. Olen huomannut, että minua jäävät ahdistamaan kaikki tuollaiset tilanteet vieläkin, mutta vain, jos olen hiljaa. Jos taas puolustan itseäni, oloni on jälkeenpäin pelkästään voitonriemuinen ja vahva. Vaikka siinä tilanteessa itsen puolustamisen aloittaminen tuntuukin vaikealta, jälkeenpäin ainoastaan hiljaa oleminen kaduttaa.

"Kuulinko oikein?"

Tajusin tämän tosi selkeästi, kun olin koirapuistossa, jossa joku koira hyökkäsi minun koirani kimppuun. Toisen koiran omistaja kyseli ennen kuin he tulivat sisään, onko koirani narttu vai uros, joten he luultavasti tiesivät oman koiransa olevan aggressiivinen. Onneksi koiralleni ei käynyt mitään, mutta kun tilanne oli ohi, toisen koiran omistajat eivät pyytäneet anteeksi eivätkä pahoitelleet. Lähdimme nopeasti pois. Vasta autossa tajusin, että meidän ei olisi pitänyt lähteä vaan vaatia heitä lähtemään - heidän koiransahan oli se aggressiivinen. Lisäksi minun olisi pitänyt läksyttää pariskuntaa siitä, että koirapuistoon ei voi tuoda koiraa, jonka tietää hyökkäävän toisten kimppuun. Tässä vaiheessa olin kyllä oppinut jo puolustamaan itseäni, mutta shokki ja pelästys koirani hyvinvoinnista sai minut unohtamaan kaiken oppimani. Tilanne ei sinänsä liittynyt mitenkään tasa-arvoon, mutta mielessäni se yhdistyi kaikkiin niihin kokemuksiin, joissa olin ollut hiljaa ja kohtelias ja väistynyt tyhmien ja törkeiden ihmisten tieltä. 

Tilanne jäi mieleeni todella ahdistavana. Pari kuukautta myöhemmin kohtasin toisenlaisen tilanteen. Naapurini, joka on täysi idiootti, alkoi kännissä huutelemaan perääni, kun kävelin teini-ikäisen siskoni kanssa kotiin. Hän oli suivaantunut siitä, kun meidän oveamme oli edellisenä päivänä paiskottu - siskoni ei ollut saanut sitä kiinni ja oli pari kertaa lyönyt sen naapurin mielestä liian lujaa kiinni. Tuo äijä ihan oikeasti huuteli meidän peräämme juuri, kun olimme astumassa ovesta sisään. Tyyli oli vieläpä todella lapsellinen, tyyliin "paisko vähän sitä ovea vielä, paisko!". En voi sanoin kuvailla sitä riemun tunnetta, jota koin, kun kuulin, että se ääliö avasi suunsa. Kehotin siskoani menemään sisälle, käännyin hymy melkein korvissa asti ympäri, lähdin kävelemään takaisin kohti miesporukkaa ja kysyin:

- Anteeksi, mitä sä sanoit?

Naapuri alkoikin empimään, sillä hän oli varautunut vain huutelemaan selillemme ja kuvitteli, että luikin ehkä peloissani sisälle. Nautin suunnattomasti ja koin valtavaa - ehkä jopa sadistista - mielihyvää, kun sain laitettua äijälle luun kurkkuun. Annoin tulla ihan suodattamatta kaikki asiat, joita en ole tämän parin tässä asumamme vuoden aikana saanut sanottua, koska olen ollut liian kohtelias ja halusin säilyttää naapurirauhan. Viimeinen niitti oli se, että joudun omalla kotipihallani kuuntelemaan kännisten huutelua ja vielä, kun alaikäinen siskoni on paikalla. En ole ikinä haukkunut ketään niin antaumuksella ja käytin sanoja, joita en ole ikinä ennen käyttänyt. Siinä avautuessani minulle selvisikin, että mies on uhoamisesta huolimatta (tai usein kyllä uhoaminen on selvä merkki tästä) pelkkä pelkuri ja raukka. Hän pystyi huutelemaan kyllä pihan poikki, mutta kun menin juttelemaan kasvokkain hänen kanssaan - ja olen muuten häntä ainakin 10 cm pitempi - hän ei edes katsonut minua silmiin. Lopulta, kun olin päästänyt kaikki höyryt ja käyttänyt tosiaan ehkä vähän ala-arvoista kieltä, sanoin, että seuraavaksi nämä asiat selvitetään selvin päin ja asiallisesti eikä huudella täältä kuin joku pelle. Naapuri sitten lupasi tulla aikaisin seuravana aamuna selvittämään asiaa ja tuomaan aamukahvit, mutta niitä ei ole tähän päivään mennessä näkynyt. Nyt tosin minä olen se, joka huutelee tyypille, kun näemme pihalla. Kyselen kettumaisella äänensävyllä aamukahvien perään. Naapuri mutisee jotain ja katsoo muualle. Haha. 

Ilme, jolla katsoin urpoa naapuriani alaspäin

Tässä kaksi tapahtumaa, joissa molemmissa minulle tehtiin jotain inhottavaa, mutta reaktioni oli aivan erilainen. Siksi tapahtumista ensimmäinen herättää vieläkin epämääräisen ahdistavan olon ja ärsyyntymisen siitä, että olisi pitänyt sanoa ja olisi pitänyt toimia. Toinen saa vieläkin minussa aikaan yksinäni hihittelyä ja todella voimakkaan fiiliksen. Puolustin itseäni.

Tässä on syy siihen, miksi olen vihainen. Se, että joku kehtaa yrittää pelotella minua, ahdistella minua, koskettaa minua, huudella minulle, talloa ylitseni tai muuten ottaa minun tilaani, saa minut rehellisesti sanoen vihaiseksi tai suorastaan raivostuneeksi. Olen sietänyt niin kauan tällaista käytöstä ihan joka paikassa mihin menen, että en jaksa enää yhtään hyväntahtoisintakaan persekommenttia. Se, mitä en nuorena ymmärtänyt, on se fakta, että kyse on vallasta. En usko, että persekommentoijatkaan sitä ymmärtävät. En usko sitäkään, että he kaikki tahtovat pahaa tai aiheuttaa minulle ahdistavaa oloa. Uskon, että osa heistä ihan tosissaan luulee, että persekommentti on kohteliaisuus. En voi silti sille mitään, että vaikka normaalisti olenkin leppoisa, hyväntahtoinen ja asiat mieluiten huumorilla ratkova ihminen, minulla keittää nykyään ahdistelun suhteen heti yli enkä jaksa tarjota rakentavaa palautetta. Huudan takaisin ihan mitä tahansa, mitä sillä hetkellä tulee mieleen. Usein se on jotakin törkeää, ja persekommentoija jää suu auki ihmettelemään.

Saisiko olla voileipä

Joskus vastauksessani saattaa olla omastakin mielestäni hieman ylireagoinnin makua, mutta yleensä annan vain takaisin samalla mitalla. Huutelijat tai yhteiskunta yleensäkään eivät vain ole tottuneet siihen, että nainen puolustaa itseään tai on aggressiivinen - vaikkakin ihan vaan takaisin! Minulle oli aluksi aika vaikeaa näyttää vihani, sillä onhan minusta yritetty tehdä kilttiä tyttöä aika pitkään. Hassua, että yleisesti oletetaan, että minun pitäisi sietää vaikka minkälaista törkeyttä, mutta heti kun sanon takaisin, olen jotenkin sekopää.

Koska itse toteuttamansa ahdistelun ("kehumisen" tai muun) törkeyttä ja ahdistavuutta ei ymmärretä eikä ehkä halutakaan ymmärtää, on helpompi ajatella, että tuo nainen on hullu tai että feministit ovat vihaisia miesvihaajia. Voin hyvin ymmärtää, että näitä asioita ei ihan heti tajua, menihän minullakin vuosia tähän ajatustyöhön. Jotkut eivät tajua asiaa ikinä, sillä onhan se nyt tosiaan mukavampaa ulkoistaa vika muihin kuin aloittaa ihan oikea ajattelu ja omien totuuksien kyseenalaistaminen.    

Kuva: Teemu Kivekäs

Tottakai siis olen vihainen ja mielestäni muidenkin pitäisi olla. Minua ei haittaa tippaakaan se, että joku persekommentoija pitää minua hulluna. Tässäkin osaan nykyään ajatella itseäni ennen kuin joitain vieraita ihmisiä: olenko hiljaa ja otanko mieluummin itselleni ahdistavan olon, jään pohtimaan tapahtumaa ehkä pitkiksikin ajoiksi ja kenties jopa alan vältellä tapahtumapaikkaa ja varomaan kaikkia miehiä vai puolustanko itseäni niin, että minulle jää voimakas fiilis ja olo, että olen arvokas eikä kellään tuntemattomalla ole minkäänlaista oikeutta yrittää ottaa tilaani? Ei ole kovin vaikea valinta.

Joten varokaa, uhittelevat naapurit, perseenkourijat ja aggressiivisten koirien käytöstavattomat omistajat: vihainen feministirakki Ruki on irti eikä siedä teitä enää yhtään. 

ps. Minulle on yhä vaikeaa selittää tai edes ymmärtää rajaa kivan kehun ja ahdistelun välillä. Ikävä kyllä monet epämiellyttävät kokemukset ovat saaneet minut olemaan epäluuloinen kaikkien miespuolisilta tulevien kehujen tai kommenttien kanssa. Olen yrittänyt kasvaa tästä irti, mutta en ole ihan vielä onnistunut. Olen kuitenkin sellainen ihminen, joka tykkää kehuista ja kehun paljon muita, joten olisi ehkä hyvä osata selvittää itselleen ja ehkä muillekin, miksi jonkinlainen kehu on mukava kuulla ja toinen sitten taas ei. Usein kai se fiilis tulee intuitiosta ja sen aavistamisesta, mitä siellä sen kehun takana on. Jos kehu on ihan vilpitön, minusta sen huomaa.