Feministithän ovat tunnetusti vihaisia.
Ja karvaisia. Siitä, miksi olen karvainen feministi, kerroin jo
aikaisemmin postauksessa Karvainen feministi. Nyt kerron, miksi olen
vihainen.
![]() |
Tämän postauksen kuvituksena vihaisia kuvia. Tässä ekassa flamingo saa tuta Rukin vihan. |
Minua
ei ole kasvatettu feministiksi. Päinvastoin, minut on kasvatettu
Porissa. Tämä tarkoittaa sitä, että kasvuympäristöni oli melkoisen
rasistinen, homofobinen ja seksistinen. Minulla on viisi siskoa ja yksi
veli, mutta silti perheessäni oli miesvalta. Veljelläni oli aivan
erilaiset säännöt ja vastuut kuin meillä siskoilla. Tämä oli meistä
tytöistä tietysti epäreilua ja osasin kyseenalaistaa monet asiat jo ihan
lapsena, mutta koko elämän kestäneestä aivopesusta ei niin vaan
parannuta. Onnekseni en ikinä antanut periksi ja kärsin kaikki
rangaistukset siitä, että minulla oli omiakin ajatuksia - tunne siitä,
että en ikinä luovuttanut, on auttanut ja voimauttanut minua myöhemmin.
![]() |
WTF, eri säännöt tytöille ja pojille? Tämä vuosisata kutsuu! |
Tajusin
toki monia asioita ja rupesin ajattelemaan omilla aivoillani onneksi
sitten jossain vaiheessa. Feminismiä en kuitenkaan pohtinut sen
tarkemmin kuin vasta perustettuani tämän blogin. Aloitimme blogin
kainalokarvojen kasvattamisella, mutta kuten joku lukija osuvasti
kommentoikin, se oli oikeastaan vasta sisäisen feministimme herättelyä.
Olen asia kerrallaan ymmärtänyt juttuja ja pohtinut niitä oivalluksiani
täällä. Osa asioista on sellaisia, jotka ovat aina olleet minulle
itsestäänselviä ja osa sellaisia, jotka olen juuri tajunnut tai joista
olen tajunnut vasta osan. Olen siis pikkuhiljaa kasvanut tässäkin
asiassa, mutta en tietenkään vieläkään ole valmis. Joudun edelleen
harmittavan usein käymään ajatuksiani läpi ja pohtimaan, onko tämä
ajatus minun omani vai kuuluuko siinä jonkun muun ääni. Tässä auttaa
paljon se, että pohdin melkein kaikesta, miksi ajattelen näin ja sitten
perustelen ajatukset itselleni.
![]() |
Tässä Husky on selkeämmin vihainen, mutta minäkin viestin selkeästi hiljaista halveksuntaa katseellani |
Kuitenkin
mitä enemmän ymmärrän, sitä enemmän minua suututtaa. Olen feminismin ja
feministisen ajattelun pohjalta alkanut nähdä yhä selkeämmin, missä
kaikkialla minun tilaani viedään ja miten se vaikuttaa minuun. Teininä
vaikka kun joku huusi kadulla minulle "hyvä perse", ahdistuin. En
kuitenkaan tajunnut, miksi. Kyseessähän oli periaatteessa minua kehuva
kommentti! Miksi minua siis ahdisti? Käänsin kokemani ahdistuksen
itseeni päin. Sama toistui tilanteissa, joissa mielipiteeni ohitettiin
tai minusta otettiin kiinni tahtomattani. Hyvä, jos kehtasin lähteä
tilanteesta pois. Tilanteet saivat minut kuitenkin voimaan pahoin.
Vasta
viime vuosina olen ymmärtänyt, että noissa tilanteissa minua kohtaan
tehtiin väärin ja minun olisi pitänyt puolustaa itseäni. Kun kävelen
kadulla, en ole tuonut sinne takapuoltani kommentoitavaksi. En tahdo
jatkuvasti ja tahtomattani olla katselun ja kommentoinnin kohteena.
Lisäksi olen älykäs ihminen, sanomisillani on merkitystä ja minulla on
oikeus osallistua keskusteluun. Itsestään selvää pitäisi olla sekä
muille että minulle itselleni, että minuun ei saa koskea ilman lupaa ja
jos näin tapahtuu, minulla on oikeus suuttua asiasta. Olen huomannut,
että minua jäävät ahdistamaan kaikki tuollaiset tilanteet vieläkin,
mutta vain, jos olen hiljaa. Jos taas puolustan itseäni, oloni on
jälkeenpäin pelkästään voitonriemuinen ja vahva. Vaikka siinä
tilanteessa itsen puolustamisen aloittaminen tuntuukin vaikealta,
jälkeenpäin ainoastaan hiljaa oleminen kaduttaa.
![]() |
"Kuulinko oikein?" |
Tajusin
tämän tosi selkeästi, kun olin koirapuistossa, jossa joku koira
hyökkäsi minun koirani kimppuun. Toisen koiran omistaja kyseli ennen
kuin he tulivat sisään, onko koirani narttu vai uros, joten he
luultavasti tiesivät oman koiransa olevan aggressiivinen. Onneksi
koiralleni ei käynyt mitään, mutta kun tilanne oli ohi, toisen koiran
omistajat eivät pyytäneet anteeksi eivätkä pahoitelleet. Lähdimme
nopeasti pois. Vasta autossa tajusin, että meidän ei olisi pitänyt
lähteä vaan vaatia heitä lähtemään - heidän koiransahan oli se
aggressiivinen. Lisäksi minun olisi pitänyt läksyttää pariskuntaa siitä,
että koirapuistoon ei voi tuoda koiraa, jonka tietää hyökkäävän toisten
kimppuun. Tässä vaiheessa olin kyllä oppinut jo puolustamaan itseäni,
mutta shokki ja pelästys koirani hyvinvoinnista sai minut unohtamaan
kaiken oppimani. Tilanne ei sinänsä liittynyt mitenkään tasa-arvoon,
mutta mielessäni se yhdistyi kaikkiin niihin kokemuksiin, joissa olin
ollut hiljaa ja kohtelias ja väistynyt tyhmien ja törkeiden ihmisten
tieltä.
Tilanne
jäi mieleeni todella ahdistavana. Pari kuukautta myöhemmin kohtasin
toisenlaisen tilanteen. Naapurini, joka on täysi idiootti, alkoi
kännissä huutelemaan perääni, kun kävelin teini-ikäisen siskoni kanssa
kotiin. Hän oli suivaantunut siitä, kun meidän oveamme oli edellisenä
päivänä paiskottu - siskoni ei ollut saanut sitä kiinni ja oli pari
kertaa lyönyt sen naapurin mielestä liian lujaa kiinni. Tuo äijä ihan
oikeasti huuteli meidän peräämme juuri, kun olimme astumassa ovesta
sisään. Tyyli oli vieläpä todella lapsellinen, tyyliin "paisko vähän
sitä ovea vielä, paisko!". En voi sanoin kuvailla sitä riemun tunnetta,
jota koin, kun kuulin, että se ääliö avasi suunsa. Kehotin siskoani
menemään sisälle, käännyin hymy melkein korvissa asti ympäri, lähdin
kävelemään takaisin kohti miesporukkaa ja kysyin:
- Anteeksi, mitä sä sanoit?
Naapuri
alkoikin empimään, sillä hän oli varautunut vain huutelemaan selillemme
ja kuvitteli, että luikin ehkä peloissani sisälle. Nautin
suunnattomasti ja koin valtavaa - ehkä jopa sadistista - mielihyvää, kun
sain laitettua äijälle luun kurkkuun. Annoin tulla ihan suodattamatta
kaikki asiat, joita en ole tämän parin tässä asumamme vuoden aikana
saanut sanottua, koska olen ollut liian kohtelias ja halusin säilyttää
naapurirauhan. Viimeinen niitti oli se, että joudun omalla kotipihallani
kuuntelemaan kännisten huutelua ja vielä, kun alaikäinen siskoni on
paikalla. En ole ikinä haukkunut ketään niin antaumuksella ja käytin
sanoja, joita en ole ikinä ennen käyttänyt. Siinä avautuessani minulle
selvisikin, että mies on uhoamisesta huolimatta (tai usein kyllä
uhoaminen on selvä merkki tästä) pelkkä pelkuri ja raukka. Hän pystyi
huutelemaan kyllä pihan poikki, mutta kun menin juttelemaan kasvokkain
hänen kanssaan - ja olen muuten häntä ainakin 10 cm pitempi - hän ei
edes katsonut minua silmiin. Lopulta, kun olin päästänyt kaikki höyryt
ja käyttänyt tosiaan ehkä vähän ala-arvoista kieltä, sanoin, että
seuraavaksi nämä asiat selvitetään selvin päin ja asiallisesti eikä
huudella täältä kuin joku pelle. Naapuri sitten lupasi tulla aikaisin
seuravana aamuna selvittämään asiaa ja tuomaan aamukahvit, mutta niitä
ei ole tähän päivään mennessä näkynyt. Nyt tosin minä olen se, joka
huutelee tyypille, kun näemme pihalla. Kyselen kettumaisella
äänensävyllä aamukahvien perään. Naapuri mutisee jotain ja katsoo
muualle. Haha.
![]() |
Ilme, jolla katsoin urpoa naapuriani alaspäin |
Tässä
kaksi tapahtumaa, joissa molemmissa minulle tehtiin jotain inhottavaa,
mutta reaktioni oli aivan erilainen. Siksi tapahtumista ensimmäinen
herättää vieläkin epämääräisen ahdistavan olon ja ärsyyntymisen siitä,
että olisi pitänyt sanoa ja olisi pitänyt toimia. Toinen saa vieläkin
minussa aikaan yksinäni hihittelyä ja todella voimakkaan fiiliksen.
Puolustin itseäni.
Tässä
on syy siihen, miksi olen vihainen. Se, että joku kehtaa yrittää
pelotella minua, ahdistella minua, koskettaa minua, huudella minulle,
talloa ylitseni tai muuten ottaa minun tilaani, saa minut rehellisesti
sanoen vihaiseksi tai suorastaan raivostuneeksi. Olen sietänyt niin
kauan tällaista käytöstä ihan joka paikassa mihin menen, että en jaksa
enää yhtään hyväntahtoisintakaan persekommenttia. Se, mitä en nuorena
ymmärtänyt, on se fakta, että kyse on vallasta. En usko, että
persekommentoijatkaan sitä ymmärtävät. En usko sitäkään, että he kaikki
tahtovat pahaa tai aiheuttaa minulle ahdistavaa oloa. Uskon, että osa
heistä ihan tosissaan luulee, että persekommentti on kohteliaisuus. En
voi silti sille mitään, että vaikka normaalisti olenkin leppoisa,
hyväntahtoinen ja asiat mieluiten huumorilla ratkova ihminen, minulla
keittää nykyään ahdistelun suhteen heti yli enkä jaksa tarjota
rakentavaa palautetta. Huudan takaisin ihan mitä tahansa, mitä sillä
hetkellä tulee mieleen. Usein se on jotakin törkeää, ja persekommentoija
jää suu auki ihmettelemään.
![]() |
Saisiko olla voileipä |
Joskus
vastauksessani saattaa olla omastakin mielestäni hieman ylireagoinnin
makua, mutta yleensä annan vain takaisin samalla mitalla. Huutelijat tai
yhteiskunta yleensäkään eivät vain ole tottuneet siihen, että nainen
puolustaa itseään tai on aggressiivinen - vaikkakin ihan vaan takaisin!
Minulle oli aluksi aika vaikeaa näyttää vihani, sillä onhan minusta
yritetty tehdä kilttiä tyttöä aika pitkään. Hassua, että yleisesti
oletetaan, että minun pitäisi sietää vaikka minkälaista törkeyttä, mutta
heti kun sanon takaisin, olen jotenkin sekopää.
Koska
itse toteuttamansa ahdistelun ("kehumisen" tai muun) törkeyttä ja
ahdistavuutta ei ymmärretä eikä ehkä halutakaan ymmärtää, on helpompi
ajatella, että tuo nainen on hullu tai että feministit ovat vihaisia
miesvihaajia. Voin hyvin ymmärtää, että näitä asioita ei ihan heti
tajua, menihän minullakin vuosia tähän ajatustyöhön. Jotkut eivät tajua
asiaa ikinä, sillä onhan se nyt tosiaan mukavampaa ulkoistaa vika muihin
kuin aloittaa ihan oikea ajattelu ja omien totuuksien
kyseenalaistaminen.
![]() |
Kuva: Teemu Kivekäs |
Tottakai
siis olen vihainen ja mielestäni muidenkin pitäisi olla. Minua ei
haittaa tippaakaan se, että joku persekommentoija pitää minua hulluna.
Tässäkin osaan nykyään ajatella itseäni ennen kuin joitain vieraita
ihmisiä: olenko hiljaa ja otanko mieluummin itselleni ahdistavan olon,
jään pohtimaan tapahtumaa ehkä pitkiksikin ajoiksi ja kenties jopa alan
vältellä tapahtumapaikkaa ja varomaan kaikkia miehiä vai puolustanko
itseäni niin, että minulle jää voimakas fiilis ja olo, että olen arvokas
eikä kellään tuntemattomalla ole minkäänlaista oikeutta yrittää ottaa
tilaani? Ei ole kovin vaikea valinta.
Joten
varokaa, uhittelevat naapurit, perseenkourijat ja aggressiivisten
koirien käytöstavattomat omistajat: vihainen feministirakki Ruki on irti
eikä siedä teitä enää yhtään.
Oi, ihana kirjoitus. Mulla on vieläkin kamalan ahdistava olo siitä, kun vuosi sitten iso kiroileva naapurin mies kävi huutamassa minulle että autoni on väärässä paikassa. Hän oli uhkaava, hänellä oli etusormi pystyssä ja hän puhui alentavasti etunimeäni käyttäen kuin pienelle lapselle. Ja minä vain shokissa olin hiljaa ja kuuntelin 10minuuttia tilitystä. Tämän jälkeen tärisin varmaan tunnin. Nyt jälkeen ajateltuna minun olisi pitänyt suojautua ja puolustautua niin asia ei olisi jäänyt ahdistuksena mieleeni loppuelämäkseni. Onneksi sinä osasit ihanasti vastata naapurillesi. SIM
VastaaPoistaJälkeenpäin aina ajattelee tällaisia, että olisi pitänyt. Ihan tuttu juttu. Mutta kun kerran uskaltautuu sanomaan takaisin, niin se fiilis on niin hyvä (ainakin minulla), että seuraavan kerran suun avaaminen on vähän helpompaa. Tsmeppiä SIM <3 Voin tulla kanssasi huutamaan naapurille!
Poista"Hassua, että yleisesti oletetaan, että minun pitäisi sietää vaikka minkälaista törkeyttä, mutta heti kun sanon takaisin, olen jotenkin sekopää."
VastaaPoistaword. Mahtava teksti! Olen itse ollut se joka kiertää miesjoukot kaukaa ja ei osaa vastata huuteluun....tulee mieleen kerta, kun vastaantullut mies huusi perään jotain " hymile", "be happy" tyyppistä. Hyvää hän varmaankin tarkoitti mutta millä perusteella minun pitäisi maskimaisesti kiherrellä vastaantuleville miehille ilman syytä? en kommentoinut huutelua mitenkään.
Olen sydämestäni iloinen vahvan ja itsevarman naisen mallista jonka olen äidiltäni saanut, ja toivon että voin olla sitä muillekkin. Pitänee ensi kerralla yrittää sanoa ääneen mitä ajattelee.
Kiitos! Olen itsekin harrastanut tuota, että välttelen tilanteita tai henkilöitä, joissa huutelua voisi tulla. Olen jopa miettinyt omaa vaatetustani tämä asia mielessäni! Mutta aina kun huomaan, että toimin näin, yritän muuttaa tapojani tietoisesti.
PoistaLoistava teksti! Itsellekin tuttua se hölmö olo, kun ei uskalla avata suutaan. Siinä kai kalvaa se, että entä jos se pahentaakin tilannetta, entä jos sanat jäävätkin kurkkuun, entä jos.
VastaaPoistaEniten ehkä jää saamaton olo, jos ei sivustakatsojana uskalla puuttua perseilyyn. Läheisenkin juna-aseman kupeessa muistan kahden (kännisen? naksupäisen?) pojan mesoavan, toinen alkaa huudella läheiselle nuorelle naiselle, "munaa perseeseen äläölöäää". Kaverinsakin siinä toteaa jo että jätkä turpa kiinni ja kauemmas, mutta heti kun tämä nainen avaa vierestä suunsa ilmoituksen tekemisestä ja ottaa kamerakännykän esiin, muuttuu kaverin ääni kellossa. "Älä nyt leikistä suutu, se on vaan tommonen, halataan hei, mä haluun halaa sua." Kas kun ei pojat vielä oo poikii, melkein tuli bingo täyteen. Valtahan se tossakin näkyi; se oli olevinaan just sillä väkijoukon keskellä suunsa avanneella pojalla. Nyppii.
Mulla on ongelmana tuollaisissa huutelutilanteissa tai vastaavissa se, etten tajua mitä mun pitäisi sanoa. Menen ihan lukkoon ja hädin tuskin osaan muodostaa lauseita. En tiedä, mitä se jähmettyminen on. Joka tapauksessa aina ottaa päähän tajuta vasta jälkikäteen, mitä olisi voinut tehdä. Joskus harjoittelen mielikuvissani sellaisia tilanteita ennen kuin ne edes tapahtuvat, mutta ei siinä tositilanteessa sitten muista niistä harjoitteluista tietysti yhtään mitään. :P
VastaaPoistaOnneksi sentään nonverbaliikkani toimii satunnaisesti huutelutilanteissa. Kerran joku ällö äijä alkoi kirjaimellisesti keskellä Kauppatoria huudella mulle, että "hyvä tamma, paljonko maksat?" Oli sen verran WTF-tilanne, etten pystynyt sanomaan yhtään mitään, mutta sitten onneksi keskisormeni päätti esitellä itseään. :D Parempi kuin ei mitään.
Hieno teksti, kiitos!
Mulla oli sama ennen ja on se vielä nykyäänkin. Joskus huudan takaisin jotain ihan järjetöntä ja jotain, mikä ei edes ole loukkaavaa ja jolla nolaan vaan itseni, mutta ei se haittaa. Esimerkiksi jollekin huusin yöllä Hesellä, että "mee sä värjää kulmakarvas" :D Tästä tosin tuli vitsi kaveriporukassani. "Fuck you" on kansainvälinen ja hyvä, jos kotimaiset kirosanat tuntuvat liian kovilta. Haistattelut ja painumiset toimii myös ja tietenkin klassikko eli se keskisormi.
PoistaJoskus tosiaan sanon jotain ihan typerää vain sanomisen ilosta, vaikka että "sun naamas" tai "sun mutsis" ja tasa-arvon vuoski "sun isäs". Eihän niissä mitään järkeä ole, mutta huutelija silti yllättyy tai järkyttyy 99 prosentissa tapauksista :D
Hyvä postaus, laittoi taas ajattelemaan. Itselläni on kyllä ollut vuosikaudet ihan päinvastainen ongelma: huutelen usein takaisin ja vieläpä sen verran värikkäästi, että jälkeenpäin itsekin mietin, mitä oikein sanoin. Tästä on ollut monenlaista harmia, muun muassa täysin tarpeettomia kahnauksia juoppojen ja nistien kanssa kaduilla sekä pahan mielen potemista jälkeenpäin, kun olen katunut "ylireagoimistani" ja konflikteihin joutumista. Minulle nimittäin jää yleensä aika paha mieli nimenomaan siitä, jos menen haastelemaan vieraille sen sijaan, että vain marssisin tieheni. Ehkä se liittyy siihen, kun muutenkin inhoan sanaharkkoja, ihan tuttujenkin kanssa, ja välttelen niitä viimeiseen asti. En vain ole "riitelijätyyppiä" ollenkaan, ja harvoin selviän sanailuista ilman, että jälkeenpäin toivon, etten olisi sanonut mitään. Pelkään usein myös pahoittaneeni vastapuolen mielen tai jopa sanoneeni hänelle jotain traumatisoivaa, etenkin jos kyseessä on itseäni nuorempi henkilö. Usein, kun olen poistumassa paikalta, tekisi vielä mieli juosta takaisin pyytämään anteeksi, mutta sitä en ole vielä kertaakaan kehdannut tehdä. :D
VastaaPoistaVarpuslintu: kuulostaa vähän siltä, että sulla on aika syvälle opittuna ettei ketään saa suututtaa tai niitten mieltä pahoittaa. Ei tietty lähtökohtaisessti pidäkään, mutta tuo mitä Ruki sanoi: jos sua ahdistellaan, niin miksi pitäisi olla hiljaa?
VastaaPoistaItsellä samansuuntainen juttu - sen verran nuoresta teinistä asti tullut pepulletaputtelijoita vastaan, että opin jossain kohtaa nappaisemaan kyynärpäällä (eka muka vahingossa), myöhemmin ihan rehellisesti antamaan avaria moisesta. Nyt ei vanhempana ole enää aiheesta mitään ongelmaa ja vitsi muistan kuinka vapauttavalta se tuntui kun jossain kohtaa tajusin, että ehkä olen jo niin vanha, että mua ei enää ahdistella =D vähän kuin joku painolasti ois nostettu pois.
Se mikä on vähän ärsyttävää on, että nainen joka pitää puoliaan on sitten juurikin "hullu ämmä" tai muuten vaan pelottava (ja pelottavahan ei tyttö/nainen tietenkään saa olla, kiltti ja kiva vain). Ihan on toinen nainenkin tullut joskus sössöttämään sellaisella prinsessatyylillä siitä, kuinka on kohdellut mua paskasti sen vuoksi että "sä nyt olet vähän tuollainen pelottava, tiedät itsekin". What... Pari kertaa käännyin siitä tilanteesta pois jonkun ok-kommentin tai pahoittelun kanssa, mutta kolmannella kerralla keitti ja ladoin takaisin kaiken sen mitä oli aiemmin jäänyt sanomatta. Ei ole tarvinnut kuunnella sen kritisointia persoonastani enää sen jälkeen <3
Idiootteja on ja tulee aina olemaan, mutta näen tässä saman ongelma kuin sinä - naiset kasvatetaan olemaan nätisti ja hiljaa ja niin, ettei osata ja/tai haluta sanoa vastaan, vaikka aihetta olisikin. Mulla on ihan yksi selkeä esimerkki aiheesta, josta olisi täytynyt nostaa oikea älämölö - se, että itseäni selkeästi vanhempi mieshenkilö tulee minulle ja muutamalle kollegalleni (erikseen) kertomaan seksuaalisävytteisiä asioita, ei ole lainkaan soveliasta. Nykyään tekisi mieli välillä lyödä kyseistä ukkoa (oho, nainen ilmaisee aggressiota, ei helkkari) ja sapettaa, kun en silloin pistänyt hyypiötä vastuuseen sanomisistaan. Niin ei kyllä tehnyt kukaan muukaan=tuplavitutus. Ei edes paikan esimies, vaikka hänelle aiheesta kerroin ja reagoi asiaan siinä hetkessä. Vissiin ollut muka tarpeeksi näyttöä tai sitten "munaa" hoitaa hommaa kotiin... Sen verran viileästi tätä miestä kuitenkin nykyään kohtelen, että saan olla suht rauhassa eikä hirveästi änge keskustelemaan. Suorat sanat olisi vaan pitänyt saada sanottua, niin olisin tyytyväinen.
VastaaPoistaPitäisi antaa asian olla, ollutta ja mennyttä, mutta kun ei se ole. Asiaan puuttumattomuus on sama kuin asian hyväksyminen. Kenenkään ikä ei myöskään pitäisi olla mikään syy, että no koska ihminen on iäkkäämpi, niin ei kehtaa.
Aivan mahtava teksti! Kiitos tästä!
VastaaPoistaAivan mahtava teksti! Kiitos tästä!
VastaaPoistaSanotaan heti alkuun, että olen mies ja vastaan koska saan usein kuulla etenkin keski-ikäisiltä miehiltä ulkonäköni vuoksi monenlaisia törkeyksiä ja muka-hauskoja kommentteja. Minut on tosiaan kasvatettu sellaiseksi ettei ketään saa suututtaa, ja perheessäni ylläpidettiin perinteistä sukupuoliroolitusta. Lapsena yritinkin olla suorastaan ylikiltti jotta vanhemmat eivät saisi kilareita ja alkaisi rähjätä, mutta turhaan koska etenkin äiti sai rajuja raivokohtauksia ihan selittämättömästi ja isä oli välinpitämätön hänen ja meidän lasten tarpeiden suhteen.
VastaaPoistaNo, pysyäkseni asiassa olen havainnut että nuo mukahauskat keski-ikäiset miehet eivät olekaan enää niin hauskoja kun heille antaa samalla mitalla takaisin. Haukutaan 'huligaaniksi' ja 'kurittomaksi nulikaksi' ja seuraavassa lauseessa ovat jo tutpiinvedolla uhkailemassa. Tilanne yleensä laukeaa sillä kun kaivan kännykän esiin ja sanon että soitetaan sitten valmiiksi poliisi paikalle ottamaan herrat kiinni. Naisille nämä samat 'herrasmiehet' todennäköisesti puhuvat eri juttuja.
Itse oikeastaan säälin heitä, sillä se ovat tavallaan sen vanhanaikaisen syrjivän ja roolijäykän kasvatuksen uhreja mutta toisaalta ei sitä mallia ole pakko noudattaa ja voi opetella elämään toisinkin. Nykyaikana artikkelissa esitetty ja useiden kommentoijienkin kokema asenneilmapiiri aiheuttaa enemmän konflikteja kuin luo yhteyksiä ihmisten välille. Uskon että lisäkseni moni muukin nuori mies on joutunut sen kohteeksi. Onneksi itse voi valita toisin!
Suomessa monesti vilpittömän ja taka-ajatuksettoman kehun tuntemattomalle antaminen on vähintäänkin mielenkiintoista. Vastaanotto voi olla luontevasta kiitoksesta ja ilahtumisesta haikeaan itkuun tai epäluuloiseen mulkoiluun. Omat ennakkoluulot on huikean mielenkiintoinen aihe, koska monet niistä on tiedostamattomia. On hyvä opetella puolustamaan itseään ja läheisiään, joka tasolla. Se on voimaannuttavaa. Eikä se raivoon tutustuminenkaan ole huono asia, mutta en haluaisi takertua siihen, koska se voi olla sokaisevaa, repivää ja koukuttavaa adrenaliinipurkausta, vaikka pitkässä juoksussa siltojen rakentaminen voisi ehkä olla parempi ratkaisu. Ehkä se mitä mieleni yrittää sanoa, mutta sormet ei jaksa tai osaa naputella hienommin, on että tunne itsesi ja tunne vihollisesi, niin sadassakaan taistelussa et ole vaarassa. Ja kun sanon, tunne vihollisesi, tarkoitan myös sen tunnistamista. Kaikkea hyvää sinulle 😊
VastaaPoistaKiitos kommentista ja hyviä pointteja. Olen tosiaan huomannut sen, että oma reaktioni on joskus vähän ylimitoitettu. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että kaikki nämä kokemukset ovat kerryttäneet painetta kattilaan ja nyt se sitten purkautuu. Oletan, että kun vähän aikaa sallin itseni suuttua, tunteeni vähän tasoittuvat. En ole ihminen, joka erityisesti haluaisi huutaa tai riehua tuntemattomille ihmisille.
PoistaPisteet itsensä puolustamisesta! Tämä "Nyt tosin minä olen se, joka huutelee tyypille, kun näemme pihalla. Kyselen kettumaisella äänensävyllä aamukahvien perään. Naapuri mutisee jotain ja katsoo muualle. Haha." muuttaa sut ihan samanlaiseksi mulkuksi kuin se mies.
VastaaPoistaMiksi minä en saisi olla vuorostani mulkku?
PoistaItseään saa ja pitää puolustaa, mutta voi myös antaa asian olla kun on kerran jo takaisin näpäyttänyt. Ehkä naapurisikin on jo hyväksynyt saaneensa mitä ansaitsi tytöttelyllään ja on niin sanotusti oppinut läksynsä (jos siis osaa ajatella itse). Jos ei, niin voihan myöhemmin näpäyttää toki uudelleen tarpeen mukaan?
PoistaOlet ihan oikeassa. Tässä on kuitenkin taustalla kaikenlaista megaurpoilua naapurin osalta näiltä parin vuoden ajalta, joten nyt vallan makuun päästyäni nautin siitä ehkä vähän liikaakin.
PoistaKai koen alitajuisesti tasaavani tilejä olemalla itse hieman mulkku.
PoistaMainio kirjoitus! Olen ihan samaa mieltä siitä, että kyse on vallasta, ja edes kaikki huutelijat eivät sitä ymmärrä. Itse kuitenkin ajattelen niin, että on tilanteita, joissa on syytä nousta puolustautumaan kuten teit jälkimmässä tapauksessa, ja sitten on tilanteita, joissa sekin on turhaa. Kun on riittävän kaheli ihminen vastassa, niin sen tyhmyyttä vastaan on turha taistella.
VastaaPoistaUrpoista naapureista puheenollen: Meillä on mökkinaapurit, jotka häiriköivät toista mökkinaapuria yötä päivää esimerkiksi huudattamalla moottoria tonttien rajalla toisten yrittäessä nukkua. Mä en tiedä mihin tuo kaikki juontaa juurensa, mutta toiset mökkinaapurit ovat näin maallikon arvion mukaan täysin hulluja ja toiset normaaleja. Välillä riidat ovat kärjistyneet koskemaan meitäkin siten, että hullut pitivät isoja koiria vapaana niin, ettei kukaan naapureista uskaltanut kävellä tietä pitkin niiden mökin ohi. Se asia selvisi lopulta keskustelemalla ja meiltä tullut pyyntö koirien kiinnipitämisestä otettiin vakavasti. Mutta ne toiset mökkinaapurit ovat käytännössä voimattomia noiden hullujen edessä. Jos ne yrittävät kohteliaasti sanoa jotakin, tilanne vain pahenee. Sen takia täysi välinpitämättömyys olisi mielestäni parempi silloin kun tilanne ei vielä vaadi soittoa poliisille. Tosin poliisistakaan ei ole tässä tapauksessa yhtään apua, liian pitkä matka ajaa paikalle huomauttamaan aikuisille ihmisille näiden käytöksestä.
Luulisin näin miehenä, että on paras, kun pysyn hiljaa ja kohteliaalla etäisyydellä vieraiden naisten läsnäollessa, niin en tule loukanneeksi ketään. Koskaan ei voi tietää, mikä kullekin on herkkä ja arka paikka, ehkä jopa pelottava. Asialliset asiat asioina esim. kokouksissa ja työtilanteissa tietenkin.
VastaaPoistaHenkilökohtaisuudet ja tuttavuudenteon voi hoitaa nykyään vaikkapa Tinderissä, jossa siihen ollaan lähtökohtaisesti jossain määrin halukkaita. Kiukunpurkamiselle onkin erinäisiä nettifoorumeja riittämiin.
Ajatus siitä, että toinen pelkästään sukupuolensa perusteella olisi arvostelukyvytön ja epälooginen, hetihajoava eikä sietäisi mitään, on sekin jossain määrin alentava.
PoistaYleisesti se riittää kun ihmistä kohtelee täysvaltaisena ihmisenä, ei alentuvasti, lihapalana, jne. Suurinosa meistä osaa sen kyllä ja ellei osaa, niin voi kysyä neuvoa ja tukea. Myös metakeskustelua voi käydä. Kyllä se yleisin syy loukkaavaan käytökseen on ihan varmasti piittamattomuus toisen hyvinvoinnista, ei osaamattomuus.
Tietenkin sitä voi aina kiinnittää huomiota asioihin, joissa tietää oman omaksutun kulttuurin altistavan väärinkäytöksille. Voi siis koettaa olla olematta alentuva, pitää huolta, että kuuntelee erityisen tarkasti ei-varsinaisesti-patriarkaalista valtaa edustavien henkilöiden kommentit, ei omi heidän ideoitaan eikä anna kenenkään muun tehdä niin, ei puhu päälle tai manspleinaa ja niin edelleen.
Tämä oli oikein hyvää luettavaa ja hyvä kuulla mitä muut ihmiset ajattelevat tuollaisissa tilanteissa. Tuon koiran osalta minä olisin kyllä päästänyt sellaset raivot pihalle, että oksat pois, kun meidänkin koiraa on purtu ja raadeltu niin, että tuli kahteen paikkaan tikit ja meiän reppana pelkää ikuisesti isompia koiria (eikä mielellään kävele samalla alueella lenkilläkään). Omistajan miesystävä oli paikalla ja vaikka omistaja maksoi eläinlääkärikulut ja uuden pannan ja lupasi, että koira pidetään kiinni, miesystävä piti koiraa yhä vapaana ja jos kyse on samasta koirasta, niin se raateli toisenkin koiran. Olkootkin omalla pihalla, mutta paimenkoirilla on reviiri, jota ne vahtivat ja aggressiivista koiraa ei voi pitää vapaana missään.
VastaaPoistaItse en reagoi mitenkään vihaisesti joihinkin persehuuteluihin, mutta en kyllä niitä yleensä saakaan. Minä kun kuljen fiftarimekoissani, niin useimmiten ihmiset (juopot) kommentoivat prinsessaksi, minkä koen vielä kohteliaisuudeksi. Ehkä se on tosiaan enemmän kiinni siitä, että mihin ruumiinosaan kiinnittävät huomiota kuin itse huutelusta - useimmat ihmiset on tulleet kehumaan mekkoja kasvokkain, mikä on kyllä paljon mukavampaa kuin taustalta huutelu, mutta ehkä häiriintyisin enemmän siitä jos joku puli tulee rinnalle kehumaan asuani kuin että huutaa sopivalta etäisyydeltä :D
Toivottavasti löydät hyvän tasapainon kehujen ja huutelun väliltä. Törkeyksiä ei tarvitse kenenkään sietää, mutta suomalaisille on myös älyttömän vaikea hyväksyä vilpittömiä kehuja, kun meidät on opetettu niin nöyriksi ja kaikkea pitää vaan sietää.
Kiitos tästä!
VastaaPoistaTuota rajaa kehun ja ahdistelun välillä olen miettinyt paljon itsekin. Kuka tai mikä sen määrittelee, onko olennaisempaa sanojan motiivi vai kohteen kokemus asiasta? Ei varmaan yksin kumpikaan, hyvälläkin heitetty juttu voi olla väärin ilmaistuna hyvin loukkaava, ja toisaalta ei palvele ketään suhtautua epäluuloisesti ihan jokaiseen ulkonäkökehuun.
Itseäni askarruttaa se, kun huomaan ärsyyntyväni muista naisista jotka ottavat nämä pahimmatkin "hyvä perse, otatko suihin?!" -heitot suorastaan kohteliaisuutena (true story!) ja vain nauraa kihertävät niille. Ja samalla ärsyynnyn itselleni, koska eihän se toisaalta ole minun asiani määritellä, miten toinen ihminen saa kokea nämä asiat :/