Osa lukijoista tietääkin, etten ole mikään suurin Elastisen fani. Törmäsin nimittäin herraan viime keväänä ja hän oli todella töykeä! Mutta Vain elämää -ohjelmassa Ela oli oikein mukava, ja kun kuulin hänen uuden biisinsä
Eteen ja ylös, minun piti harkita uudelleen, onko hän ihan täysi ääliö. Biisi on ihan kuin omista ajatuksistani! Vaikka itse ajattelen biisiä masennuksen kannalta, en tiedä, mistä Ela on tarkoittanut laulun puhujan puhuvan, mutta ei se minua loppujen lopuksi kiinnostakaan.
Parin pinnallisemman postauksen jälkeen luvassa nyt taas vähän syvällisempää avautumista. Osa lukijoista tietää nimittäin myös sen, että minulla on ollut kaikenlaista hankaluutta elämässäni. Tässä ajattelin hiukan avautua läpikäymästäni kolmen vuoden psykoterapiajaksosta, sen vaikeudesta ja sen hedelmistä, nykyisestä onnellisuudestani. En lähde nyt sen enempää ongelmiani analysoimaan, mutta haluaisin silti kertoa, miten olen niistä selvinnyt. Olen tosin sitä mieltä, että esimerkiksi masentunutta ihmistä ei kukaan muu pysty pelastamaan kuin masentunut itse, joten hyvätkin neuvot kuulostavat masentuneen korvaan suorastaan vittuilulta. Mutta ajattelen silti, että omasta selviytymistarinasta ja -keinoista voi kyllä kertoa - ehkä ne antavat jollekin voimaa. Elastinenkin kertoo biisissään asioista omasta näkökulmastaan eikä suoraan neuvo ketään tekemään samalla tavalla.
Mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
Ja tieto siitä, että mitä tahdon voin saavuttaa
Koval duunil asiat vaan onnistuu
Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan
Hanskat ei tipahda, periks ei anneta
Ne sanoo et pysty, et voi, ei kannata
Mun korvis se kaikki kuulostaa haasteelt
Ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen
Jatkan, jaksan, vaikka väkisin
Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin
Mus on voima, jota en voi vaimentaa
Pusken täysii aina vaan, mun ei täydy vaan mä saan

Minun tavoitteeni elämässä ei ollut mikään suuri menestystarina, ei levy-yhtiön perustaminen tai rahan tienaaminen. En edes tiennyt, mikä elämäni tavoite oli. Toisin kuin Elastisen biisissä lauletaan, minulla ei todellakaan ollut tietoa siitä, että voisin saavuttaa yhtään mitään. Ajattelin ainoastaan, että minun on pakko yrittää edes jotain, en voi antaa periksi - toinen vaihtoehto olisi käpertyä sykkyrään ja kuolla pois. Pitkän taistelun ja muutamien romahdusten jälkeen aloitin psykoterapian Kelan tukemana.
Elämässäni oli ollut yksi suuri varjo, jota en ollut onnistunut karistamaan. Kovalla työllä pääsin siitä loppujen lopuksi kuitenkin eroon, ja silmäni aukenivat: jos tämän varjon edessä en antanut periksi, vaikka tämä se laittoi peliin kaiken mitä se pystyi, mutta minä en katkennut, pystyn mihin vaan. Tämä onnistuminen valoi minuun voimaa, ja jaksoin tehdä aina vaan lisää asioita. Jossain vaiheessa terapiaa tajusin, että elämäni ensimmäistä kertaa olin onnellinen! Aika säälittävältähän se kuulostaa, että minulta meni siihen yli 20 vuotta. Mutta olen huomannut, että jotkut ovat eläneet monta kymmentä vuotta kauemmin mutta eivät silti ole löytäneet onnellisuutta, joten lasken itseni ihan semionnekkaaksi.
Ymmärrän, että pakkopositiivisuus ärsyttää ihmisiä. Minuakin ärsyttää. Ihmiset sanovat, että ne, jotka sanovat masentuneille "menet vaan ulos ja teet" ovat julmia. Niin ovatkin, mutta se on ihan oikein. Masentunut ei mielestäni tarvitse liiallisesti ymmärtäjiä ja sallijia, vaan joskus oikein kunnon potkun perseelle. Jos kukaan muu ei sitä anna, sen voi antaa itselleen. Itseään voi kouluttaa ajattelemaan asioista positiivisemmin ja laittamaan itsensä peliin. Asetin itselleni mielessäni erilaisia sääntöjä, joita noudatin, vaikka miten olisi tehnyt mieli haistattaa niille paskat eivätkä voimat olisi mitenkään riittäneet.
Minun ongelmani oli se, etten tiennyt itsestäni mitään. En tiennyt, millainen persoona olin, koska ajattelin aina muita. Tarvitsin paljon omaa aikaa, koska voimani kuluivat muiden ihmisten tunteiden arvioimiseen ja ennustamiseen. Annoin kaiken itsestäni muiden käyttöön ja mietin jatkuvasti, mitä muut tarvitsevat ja ajattelevat. Tästä seurasi sitten kyllästyminen ihmisiin. Ajattelin todella epäreilusti, että muut ihmiset olivat hyväksikäyttäjiä, vaikka itse en osannut sanoa ei, ja mikä pahinta, tein ihmisille palveluksia, vaikka he eivät sitä olisi edes pyytäneet. Minun oli pakko laittaa kaikelle tuolle touhulle stoppi. Tässä muutama sääntö, joita itselleni asetin:
1) Ensin päätin pitää lakon muiden auttamisesta. En auttanut ketään pienimmässäkään asiassa, en edes neuvonut heitä. Ryhdyin terveesti itsekkääksi. Tällaiselle besserwisserille ja Äiti Teresalle tämä oli pahin haaste.
2) Jos joku pyysi minulta jotakin palvelusta, en suostunut heti. Sanoin, että esimerkiksi tarkistan aikatauluni, ja sitten sain miettimisaikaa: ehdinkö/haluanko todella tehdä tämän palveluksen? Tässä ajassa pystyin keräämään rohkeutta ja muotoilemaan kohteliaasti kieltävän vastauksen vaikka tekstiviestillä. Huomasin, että maailma ei romahdakaan, jos minä en ole järjestelemässä kaikkien asioita.
3) Päätin väkipakolla lopettaa mökkihöperyyteni. Lähdin ulos ihmisten ilmoille, vaikka se ahdisti joskus jopa niin paljon, että sain hyperventilaatiokohtauksen. Purin hampaat yhteen ja päätin, että suostun kaikkiin toimintaehdotuksiin, joihin minut kutsutaan tai joista minulle tuli sellainen olo edes hetkeksi, että se voisi olla mielenkiintoista. Lähdin mökkeilemään, kävin toisissa kaupungeissa ja uskaltauduin juhliin, joista en tuntenut ketään.
4) Rupesin tekemään asioita myös yksin. Jos halusin nähdä bändin tai leffan, lähdin yksin sitä katsomaan. Lähdin pitkälle liftausreissulle. Tein hyvää ruokaa vain minulle. Nautin omasta seurastani yhä edelleen, mutta en vain makaa peiton alla piilossa maailmaa.
5) Ryhdyin etsimään omaa persoonallisuuttani. Mistä pidän? Mistä en pidä? Tämä oli todella vaikeaa. Käytin tässä apuna lapsuudenhaaveita: mistä olin aina tykännyt, mutta en ollut uskaltanut kokeilla? Lähdin kitarakurssille, ryhdyin tanssimaan itämaista tanssia ja ostin ekat fiftarimekkoni. Kitaransoitto ei ollut minun juttuni, tanssi ja mekot kyllä. Blogin perustamisestakin olin haaveillut jo jonkin aikaa, mutta lopullisen uskalluksen sain siihen vasta Baby Dollin kanssa. Olen aina tehnyt kaikenlaisia projekteja ihan vaan luomisen ilosta, mutta nyt minulla on projekteilleni hyvä esittelykanava, joka inspiroi minua tekemään aina vaan hullumpia juttuja. Siitä olen todella kiitollinen.
6) Aloin tietoisesti suhtautua itseeni ja muihin positiivisesti. Kielsin itseäni ajattelemasta, että muut varmasti inhoavat minua. Ymmärsin, että en ole meedio, enkä voi tietää, mitä muut ajattelevat. Siispä lakkasin arvailemasta. Aiemmin olin suhtautunut ihmisiin ilkeästi ja halveksivasti heti kättelyssä, jotta hauras itsetuntoni ei sitten latistuisi, kun huomaisin, etteivät he pidä minusta. Lopetin tämän. Etsin itsestäni asioita, joista pidän, ja vietin aikaa ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin. Pikkuhiljaa olen huomannut, että todella moni ajattelee ihan samalla tavoin kuin minä ennen - se on järkyttävää. Ajatella, että ihmisiä yhdistää eniten toisen ihmisen pelko ja tämä pelko estää heitä voittamasta pelkoaan. Kaikki luulevat olevansa ainoita pelokkaita. Siksi minun on nykyään helppo olla rohkea - näen oman entisen pelkoni todella monen ihmisen silmissä, ja haluan rohkaista heitä. Kehun paljon itseäni ja muita. Hyvien juttujen sanominen ääneen on todellakin loistava keino muuttaa ajatuksia, sekä omia että muiden.

Ymmärrän, että näitä ohjeita ei voi kenellekään muulle asettaa kuin itselleen. Ehkä siksi masentuneiden neuvojia inhotaan: olisin itsekin inhonnut nykyistä ylipositiivista itseäni. Mutta kun aloin näitä ensin hampaat irvessä toteuttaa, huomasin saavani elämääni sisältöä. Ohjeet alkoivat toimia. Minulla oli enemmän voimia itselleni ja mitä vähemmän välitin muiden ihmisten mielipiteistä, sitä onnellisempi olin. Onnellisuus ja se, että pitää itsestään, vetää ihmisiä puoleensa, ja niin vain yhtäkkiä huomasinkin, että ihmiset pitävät minusta. Kuinka paradoksaalista! Ymmärsin, että itse asetin muut epäreiluun asemaan kun annoin ja annoin, ja sitten syytin heitä hyväksikäyttäjiksi mielessäni ja katkeroiduin. Tajusin, että kukaan ei ole minulle mitään velkaa, enkä saisi millään tekemisen määrällä ketään olemaankaan velkaa. En voi pakottaa ketään pitämään minusta, jos en itsekään pidä.
Alotan itsestäni, korjaan mun mielen
Nostan mun katseen ja mun suupielet
Helppoa näiden sääntöjen noudattaminen ei tosiaankaan ollut. Elastinen on oikeassa:
jos se ois helppoo, kaikki tekis niin. Jouduin poistamaan kivuliaasti itsestäni 20 vuoden edestä opittuja käyttäytymismalleja ja etsimään oman persoonani, mikä olisi pitänyt tehdä jo teini-iässä. Se on varmasti vaikein asia, minkä olen joutunut tekemään - mutta ei mahdoton. Ja niin sen arvoista. En edes tunnista sitä vihaista ja onnetonta tyttöä, joka olin.
Katse eteen ja suupielet ylöspäin
Teen vastoinkäymisistä voimaa
Katse eteen ja suupielet ylöspäin
Antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan
Terapiasta vielä sen verran, että se ei toiminut minulla teini-ikäisenä, koska en ollut valmis siihen. Ajattelin vain, että terapiatäti miettii siinä kauppalistaa ja tienaa euroja minun kärsimykselläni. Vähän vanhempana ymmärsin, että työn teen MINÄ. Ihan sama vaikka terapeutti seisoisi päällään ilman vaatteita, hänen tehtävänään on vaan ohjata ajatuksiani ja välillä yhdistellä asioita oivalluksiksi. Toisaalta ymmärrän, että terapia ei sovi kaikille. Minulle sopi, sillä olen fiksu, luonteeltani aika objektiivinen, hyvä tarkastelemaan itseäni ja reflektoimaan. Työtä terapiassa kyllä riittää, se ei ole mikään taikalääke eikä se sovi ihmisille, jotka ovat jo päättäneet olla uhreja.
Nyt ajattelen, että kun aina välillä muistutan itseäni noista säännöistä ja aikaisemmista onnistumisistani, pärjään kyllä vaikka mikä tulisi. Älkää masentuneet ahdistuko tästä kirjoituksesta, oivallus tulee, kun ja jos on tullakseen. Minulle se tuli sellaisella hetkellä, kun enää ei ollut muuta vaihtoehtoa: sink or swim. Mutta voitte kokeilla miettiä, mitkä olisivat teidän elämänne säännöt ja auttaisiko teitä niiden noudattaminen.
ps. Laitoin blogiin tuollaisen lahjoituskerjuunapin, kun jossain sanottiin sen olevan fiksua eikä siinä voi mitään hävitäkään. Sain jo 2 euroa, jipii!

pps. Vaikka tykkäänkin Elastisen biisin sanoista, mua ärsyttää tossa biisissä se mieskuoro siellä taustalla.
Kikan Huone 105, anyone? Plus biisin loppupuolella on joku ihme Mulan-henkinen joiku.
ppps. EMP:n blogissa uusi postaus -->