Olen aina ollut älykäs, mutta minulla kesti kaksi kolmasosaa
elämästäni ymmärtää se itse. Koulumenestykseni oli aina itsestäänselvyys
ja oletusarvo. Tajusin kyllä, että minulla on luokan parhaat numerot
(olin sen verran fiksu sentään), mutta ajattelin siinä aina olevan kyse
tuurista, hyvästä muististani ja ties mistä. Keksin tekosyitä
menestykselleni ja älyn merkeille. Kun lopulta parikymppisenä sainkin
älykkyystestistä tuloksen, joka on parempi kuin yli 99 % ihmisistä, en
voinut enää syyttää sattumaa (vaikka yritin kyllä!). Minun piti hyväksyä
se, että olen älykäs.
Miten näin älykäs voi olla näin
typerä? Sitä kyselen itseltäni joka päivä. Miten en tajunnut asiaa jo
aiemmin? Miksi en hyötynyt asiasta enemmän? Miksi opettajani eivät
vaatineet minulta lisää? Miksi minun seurakseni matikan ekstrakursseille
pakotettiin poikia, jotka olivat minua paljon huonompia?
En
saanut kannustusta kotoa, mutta en myöskään koulusta. Kaverini varmaan
ajattelivat minun olevan vain ärsyttävä, kun olin aina kaikessa niin
hyvä. Avukseni ei tullut myöskään mikään yhteiskunnallinen taho. Kukaan
ei koskaan sanonut minulle, että olen älykäs. Kotona jos toin ysin kokeen
allekirjoitettavaksi, äitini kirjoitti allekirjoituksensa niin pienellä,
että siitä ei saanut selvää - koska se oli huono tulos. Ehkä paras
kannustaja oli ysiluokan opo, joka kehotti minua menemään amiksen sijaan
lukioon, ja tällöinkin valintaa perusteltiin numeroilla, ei älykkyydellä. Ainakaan sitä ei minulle suoraan sanottu, vaikka olisin tarvinnut sellaista kannustusta.
Älykäs. Se tuntuu melkein rumalta sanalta. Jos kuvailen itseäni sillä, jotkut suuttuvat. Saan sanoa olleeni hyvä koulussa.
Ei ihme, että minulle kehittyi huijarisyndrooma. Olin luokkalaisiani
poikia parempi kaikissa aineissa, mutta silti jostain syystä heitä
nostettiin aina rinnalleni tai yli minun joka asiassa. En silloin
osannut nähdä asiassa mitään pahaa, mutta nyt tajuan, että mieleeni
iskostettiin ajatusta, että en voi olla parempi esimerkiksi matikassa,
tietotekniikassa, fysiikassa tai kemiassa kuin he. Humanistisissa
aineissa se sen sijaan oli sallittua. Minun oli pitkään vaikea ymmärtää,
että olen ihan oikeasti hyvä ja älykäs, ja yhä edelleen joskus se vanha
epäilys siitä, että huijaan kaikkia ja kohta paljastun, iskee hetkeksi
tajuntaani.
Ehkä ongelma oli perheessäni ja
koulussani. Tai siis niissä se ongelma varmasti olikin, mutta olen
huolissani siitä, että satunnaista puolueetonta stipendia
lukuunottamatta jäin ihan kokonaan tunnustuksetta ja yhteiskunnallisen
tuen ulkopuolelle. En nähnyt mediassa esikuvia tai muutenkaan tiennyt
ketään juuri älykkyydestään kuuluisaa naista, jota voisin ihailla.
Koululaitos
ei tue älykkäitä lapsia ja nuoria, ja tähän yritinkin vaikuttaa
opettajaksi opiskellessani. Opetuksen eriyttäminen
alaspäin otettiin huomioon jokaisessa tuntisuunnitelmassa, mutta
lahjakkaille lapsille annettiin vain lisätehtäviä. Voin sanoa laiskana
entisenä lahjakkaana lapsena, että se ei todellakaan motivoi,
päinvastoin. Koulussa menin aina sieltä, missä aita oli matalin. Tähän
olisin kaivannut aikuisen tukea.
No,
kun lopulta menin älykkyystestiin ja pääsin liittymään Mensaan, koin
tietysti aluksi tuttua huijarisyndroomaa. Kuvittelin, että olin jotenkin
vahingossa huijannut kokeessa tai että siinä oli käynyt jokin virhe.
Pikkuhiljaa aloin hyväksyä sen, että olen tuloksen ja paikkani
ansainnut. Silti, koska huijarisyndrooma välillä edelleen iskee,
palautan aina mieleeni tämän puolueettoman ja arvioijasta riippumattoman
tuloksen. Opettaja voi olla puolueellinen ja kokeessa voidaan kysyä
vahingossa juuri sitä asiaa, josta olin lukenut kirjan, mutta tämä testi
ei valehtele.
Toki siitä, mitä testi oikeasti mittaa
ja miten yksiselitteinen se on, voidaan olla montaa mieltä. Mutta siitä
en ala itselleni enää valehtelemaan - jos testi on niin monen älykkään
ihmisen luoma ja parhaaksi vaihtoehdoksi todistama, olisi minun todella
ylimielistä käydä sitä kritisoimaan.
Siispä jos joku
setämies heijastaa omia epäonnistumisiaan minuun tai joku mies yrittää
päteä minulle asioissa, joista tiedän paremmin, palautan mieleen, että
olen varmasti älykkäämpi kuin hän ja mietin lompakossani olevaa
Mensa-korttia. Sen mielikuvan voimin jaksan ehkä hymyillä, kun vastaan
ilkeästi takaisin. Jos minusta tuntuu vaikean ongelman edessä, että en
ymmärrä, muistutan itselleni, että jos minä en ymmärrä, miten kukaan
muukaan voisi. Jos minua vähätellään, ajattelen, miten väärässä voi joku
olla.
Ja jos joku yrittää uskotella minulle, että
olen tyhmä, koska minulla on isot tissit, minun ei tarvitse edes miettiä
mensalaisuuttani. Tuhahdus tulee jo selkärangasta.
Mensa-kortti
voi olla turha ihmiselle, jolle on lapsesta asti kerrottu, miten älykäs
ja taitava hän on kotona. Se voi olla naurettava ajatus ihmiselle, joka
on varma omasta erinomaisuudestaan, koska hänelle on sitä koko hänen
elämänsä ajan mediassa ja yhteiskunnassa toitotettu (=valkoiset
hyväosaiset cis-heteromiehet). Minunlaisilleni se on kuitenkin se yksi
varma todiste siitä, että en ole täysi huijari ja että minulla todella
on tämä ominaisuus, jonka kuvittelen minulla olevan.
Älykkyys
ei todellakaan ole kaikki kaikessa tai edes tärkein ominaisuuteni,
mutta se on yksi ominaisuus, jolle persoonani rakentuu ja joka selittää
monia asioita elämässäni. Olen siitä kiitollinen, ja koska minulta on se
riistetty niin pitkään, vaalin sitä rakkaudella. Ja koska se herättää
niin paljon tunteita setämiehissä, tiedän kyseessä taas olevan tärkeän
asian - onhan älykkyys varattu vain miehille tai ainakin korkeintaan tylsille
naisille.
Aion
tästä lähtienkin leveillä älykkyydelläni, Mensa-kortillani ja niistä
täysin riippumattomalla kovalla kikatuksellani ja kannustaa kaikkia
muitakin mahtavia naisia samaan.
perjantai 15. marraskuuta 2019
sunnuntai 10. marraskuuta 2019
Hyvinvointi lähtee sisältä ja muita kliseisiä totuuksia
Minulla on vaikeuksia hahmottaa omaa kehoani. En huomaa mitään eroa itsessäni, vaikka laihtuisin kymmenenkin kiloa. Näen itseni aina kauniina tai rumana sen mukaan, miltä minusta tuntuu. Kun olo on hyvä ja olen pitänyt itsestäni huolen henkisesti, säteilen. Ihailen itseäni peilistä ja katselen omia kuviani. Kannustan itseäni tarttumaan mahdollisuuksiin ja kehun saavutuksiani. Jos taas ylitän omat rajani tai annan jonkun muun ylittää ne, oirehdin itseinholla. Tätä onneksi tapahtuu nykyään äärimmäisen harvoin - hyvä minä!
Kerroin Instagramin stoorissani toissa viikolla syömishäiriöstäni.
Minun on ollut hirveän vaikea nimittää itseäni syömishäiriöiseksi, vaikka selvästi sellainen olen ollut ja olen varmasti tavallaan aina. Toisin kuin monet luulevat, kyseessä ei ole vain ulkonäköön liittyvä asia. Minulla syömishäiriö alkoi teininä ja se oli tapani kontrolloida edes jotakin, kun maailma itseni ulkopuolella oli kaoottinen. Syömishäiriö, kuten moni muukin selviytymistapa, ei missään nimessä ollut terveellinen keino käsitellä asiaa tai selvitä, mutta se oli sentään jotakin. Kun minun oli niin nälkä, että joka paikkaan särki, mutta en silti syönyt, sain vallan- ja kontrollintunnetta edes jostakin. Hämäsin kai aivojani todellisesta ongelmasta, mutta se toimi. Säilyin järjissäni.
Yhä edelleen huomaamattani reagoin syömisen kontrolloimisella, jos voin huonosti. Myös tunteiden kokeminen aiheuttaa sitä, että en vaan syö, enkä edes huomaa asiaa. Esimerkiksi järkytyin yhtenä päivänä, kun housuni melkein putosivat juostessani ratikkaan. Ryhdyin analysoimaan asiaa ja tajusin, että olen varmaankin laihtunut. Kun ajattelin tarkemmin, tajusin, että en ollut syönyt kunnolla muutamaan viikkoon. Tämä kaikki johtui siitä, että olin kokenut poikkeuksellisen voimakasta tunnetta, johon en itse voinut vaikuttaa. Tämä kontrollin puute sitten aiheutti sen, että ihan alitajuisesti ryhdyin taas toteuttamaan teini-iän kontrollointitaktiikkaa eli syömisen rajoittamista. Aivan kauheaa.
Asiaa ei yhtään auta se, että laihtumista ihannoidaan niin paljon. Sairastuessani syömishäiriöön teininä laihdutin jo muutenkin normaalipainosta parisenkymmentä kiloa ja lopulta olin merkittävästi alipainoinen, mutta mitä tähän sanoivat aikuiset? Sain kehuja! Minulta kyseltiin laihdutusvinkkejä! Ainoastaan yksi aikuinen oli huolissansa minusta, ja tietenkin hän sai silloin teinin vihat niskaansa. Nyt muistan lämmöllä hänen kritiikkiänsä.
Sama ilmiö on olemassa yhä edelleen. Kun laihdun, saan kehuja. Minua suorastaan ällöttää tämä, sillä laihtuminen merkitsee minulla juuri oiretta sairaudesta. Sain samankaltaisia vastauksia ja kokemuksia Instagram-stooriini myös muilta. Kuulin tarinoita siitä, miten osastohoidossakin todella pahassa jamassa joku oli ajatellut, että sentään nämä lääkkeet laihduttavat. Toinen oli suolistosairauden johdosta laihtunut paljon ja olo oli todella huono, terveys reistaili useammalla eri tavalla, mutta silti kehuja vain sateli.
Yhteiskuntamme on sairas. Jos joku väittää vielä, ettei lihavuutta vihata, niin miettikää noita tarinoita. Jopa mielisairaalassa ajatellaan laihtumista! Sairauden oireena tapahtuva laihtuminen on sentään sekin laihtumista!
Onneksi nykyään näen itseni niin paljon rakkaammin kuin koskaan ennen. Parantuminen, omien rajojen vetäminen ja niiden vaaliminen ja myötätunto itseä kohtaan ovat olleet ne avaimet itseni rakastamiseen. Kun sisältä olen sovussa itseni kanssa ja teen töitä sen eteen, että pidän huolta itsestäni, ulkoinen rakastaminen sujuu kuin itsestään siinä sivussa.
Tietenkään en ole mikään superihminen, ja minullekin sattuu päiviä, jolloin olo on paska. Niinä päivinä yritän antaa itselleni armoa, teen tietoisen päätöksen levätä ja ottaa iisisti. Käyn itseni kanssa keskustelua ja päätän, että mietin vaikeita asioita toisena päivänä ja tänään vain lepään. Se on auttanut todella paljon. Tällöin myös huomaan paremmin, jos alitajuisesti toteutan joitakin lapsuuden ja nuoruuden selvitymiskeinoja, jotka eivät enää ole tarpeellisia - kuten tuota syömisen kontrollointia tai vaikka ihmisten miellyttämistä.
Olen koko blogin kirjoittamisen ajan puhunut itsensä rakastamisen puolesta, mutta opin itsekin siitä koko ajan lisää. Voisin tehdä muutaman postauksen aiheesta jälleen!
Kerroin Instagramin stoorissani toissa viikolla syömishäiriöstäni.
Minun on ollut hirveän vaikea nimittää itseäni syömishäiriöiseksi, vaikka selvästi sellainen olen ollut ja olen varmasti tavallaan aina. Toisin kuin monet luulevat, kyseessä ei ole vain ulkonäköön liittyvä asia. Minulla syömishäiriö alkoi teininä ja se oli tapani kontrolloida edes jotakin, kun maailma itseni ulkopuolella oli kaoottinen. Syömishäiriö, kuten moni muukin selviytymistapa, ei missään nimessä ollut terveellinen keino käsitellä asiaa tai selvitä, mutta se oli sentään jotakin. Kun minun oli niin nälkä, että joka paikkaan särki, mutta en silti syönyt, sain vallan- ja kontrollintunnetta edes jostakin. Hämäsin kai aivojani todellisesta ongelmasta, mutta se toimi. Säilyin järjissäni.
Yhä edelleen huomaamattani reagoin syömisen kontrolloimisella, jos voin huonosti. Myös tunteiden kokeminen aiheuttaa sitä, että en vaan syö, enkä edes huomaa asiaa. Esimerkiksi järkytyin yhtenä päivänä, kun housuni melkein putosivat juostessani ratikkaan. Ryhdyin analysoimaan asiaa ja tajusin, että olen varmaankin laihtunut. Kun ajattelin tarkemmin, tajusin, että en ollut syönyt kunnolla muutamaan viikkoon. Tämä kaikki johtui siitä, että olin kokenut poikkeuksellisen voimakasta tunnetta, johon en itse voinut vaikuttaa. Tämä kontrollin puute sitten aiheutti sen, että ihan alitajuisesti ryhdyin taas toteuttamaan teini-iän kontrollointitaktiikkaa eli syömisen rajoittamista. Aivan kauheaa.
Asiaa ei yhtään auta se, että laihtumista ihannoidaan niin paljon. Sairastuessani syömishäiriöön teininä laihdutin jo muutenkin normaalipainosta parisenkymmentä kiloa ja lopulta olin merkittävästi alipainoinen, mutta mitä tähän sanoivat aikuiset? Sain kehuja! Minulta kyseltiin laihdutusvinkkejä! Ainoastaan yksi aikuinen oli huolissansa minusta, ja tietenkin hän sai silloin teinin vihat niskaansa. Nyt muistan lämmöllä hänen kritiikkiänsä.
![]() |
Pyysin ystäviäni listaamaan viisi sanaa, jotka minusta tulee mieleen. Yksikään niistä ei liittynyt ulkonäköön. Luonnollisesti kirjoitin sanat naamaani. |
Yhteiskuntamme on sairas. Jos joku väittää vielä, ettei lihavuutta vihata, niin miettikää noita tarinoita. Jopa mielisairaalassa ajatellaan laihtumista! Sairauden oireena tapahtuva laihtuminen on sentään sekin laihtumista!
Onneksi nykyään näen itseni niin paljon rakkaammin kuin koskaan ennen. Parantuminen, omien rajojen vetäminen ja niiden vaaliminen ja myötätunto itseä kohtaan ovat olleet ne avaimet itseni rakastamiseen. Kun sisältä olen sovussa itseni kanssa ja teen töitä sen eteen, että pidän huolta itsestäni, ulkoinen rakastaminen sujuu kuin itsestään siinä sivussa.
Tietenkään en ole mikään superihminen, ja minullekin sattuu päiviä, jolloin olo on paska. Niinä päivinä yritän antaa itselleni armoa, teen tietoisen päätöksen levätä ja ottaa iisisti. Käyn itseni kanssa keskustelua ja päätän, että mietin vaikeita asioita toisena päivänä ja tänään vain lepään. Se on auttanut todella paljon. Tällöin myös huomaan paremmin, jos alitajuisesti toteutan joitakin lapsuuden ja nuoruuden selvitymiskeinoja, jotka eivät enää ole tarpeellisia - kuten tuota syömisen kontrollointia tai vaikka ihmisten miellyttämistä.
Olen koko blogin kirjoittamisen ajan puhunut itsensä rakastamisen puolesta, mutta opin itsekin siitä koko ajan lisää. Voisin tehdä muutaman postauksen aiheesta jälleen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)