tiistai 16. heinäkuuta 2019

Peukalolla (ja hyvillä keskustelutaidoilla) Jäämerelle

Parhaat ideat ovat usein vain hetken ohimeneviä ajatuksia, joista pitää ottaa kiinni. Minun kiireinen pääni vaatii usein myös ajatusten ulkoista talteen ottamista - minulla on epämääräisiä muistilappuja ympäri laukku(j)a, kotia ja työpöytää.

Olen saanut usein kuulla, että minulla on mielettömiä ideoita. Se, tarkoitetaanko mielettömän hyviä vai täysin vailla mieltä olevia, jää usein tulkinnanvaraiseksi. Joskus ne ovat sama asia. Uskon kuitenkin, että aika monella on ihan samanlaisia hyviä ideoita, mutta ne sivuutetaan tai tuomitaan liian hankaliksi. Tässä kohdin minun vahvuuteni pääsevät esille: ideointikykyni ei ehkä ole mitenkään merkillepantavan hyvä, mutta sen myönnän, että olen poikkeuksellisen tehokas toteuttamaan ideoitani.


Ideoiden pahin tappaja on kysymys mitä järkeä tässä on. Kaikessa ei aina tarvitse olla järkeä. Siksi minäkin lähdin hetken mielijohteesta liftaamaan Jäämerelle ja koin jälleen yhden elämäni ikimuistoisimmista seikkailuista.

Minulla oli aikaa muutama päivä, mikä ei oikeastaan ollut ihan täysin tarpeeksi. Rahatilanteeni oli hiukan huono, ja olin myös aika väsynyt. Tekosyitä olisi siis riittänyt, mutta ajattelin, että kaikki hoituu kyllä. Tämä on toinen supervoimani: loputon typerä optimismi. Ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni, nostin peukalon pystyyn ja lähdin matkaan.

Kiitos Pillubingo ja Sandra unimaskista! Se tuli tarpeeseen yöttömässä yössä.
936 km

Olin ollut Sodankylän elokuvajuhlilla, joten tylsä tasainen alkumatka oli jo tehty. Siitä sainkin voimaa ajatukseeni. Olen nimittäin aina halunnut nähdä Pohjoisen jäämeren, mutta en ole saanut aikaiseksi lähteä sitä katsomaan, vaikka olen kyllä pari kertaa suunnitellut matkaa aika yksityiskohtaisestikin. Nyt olin jo tullut melkein tuhat kilometriä pohjoiseen, joten miksi en käyttäisi tilaisuutta hyväkseni ja hoitaisi hommaa kunnialla loppuun?

Onneksi minulla oli lämpimiä vaatteita ja vaelluskengät mukana jo valmiiksi. Ostin proteiinipatukoita ja täytin vesipulloni. Lisäksi minulla oli kirja ja ladattu puhelin. Osan tavaroistani lähetin Helsinkiin, jotta pystyin lähtemään reissuun vain yhdellä repulla.

1252 km

Pääsin Sodankylästä kyydillä Karigasniemelle, joka olikin jo Norjan rajalla. Vuokrasin pienen mökin rinteestä, josta näkyi joen yli Norjan puolelle. Illalla mietin vielä, olinko tehnyt virheen ja että pitäisikö minun vain lähteä takaisin kotiin. Liftaamaan ja seikkailemaan yleensäkin lähteminen on aina minulle jotenkin vaikeaa ja tuntuu pelottavammalta kuin mitä se oikeasti on. Tiesin tämän, ja etsin mielestäni kaikki hyvät muistot, joita olen saanut liftatessa. Ne mielessäni lähdinkin sitten aamulla tien varteen.

1332 km

Kävelin Norjan rajan yli, koska ajattelin, että olisi voinut olla vaikeaa saada kyytiä rajan yli. Kukaan ei kysynyt minulta kuitenkaan mitään enkä nähnyt yhtään ketään, joten ei se kai olisikaan ollut vaikeaa. Autoja oli vähän liikkeellä, mutta sain kyydin nopeasti. Ehdin odottelemaan kymmenisen minuuttia, kun mukava norjalaispariskunta otti minut kyytiin. 

Yleensäkään en ole joutunut odottamaan kyytiä ikinä kovinkaan kauaa. Pisin aika on parisenkymmentä minuuttia, ja sekin siksi, että autoja ei vain ole mennyt ohi. Liftaan yleensä yksin, joten se helpottaa asiaa. 

Reilun tunnin ajamisen jälkeen näinkin jo Jäämeren!

Sori vino horisontti!

1383 km 

Nälkä kuitenkin kasvaa syödessä, ja olinkin jo päättänyt, että Jäämeri ei riitä. Halusin päästä Nordkappiin, Manner-Euroopan pohjoisimpaan pisteeseen (tästä on kiistelyä, mutta mennään tällä määrittelyllä). Pääsin pariskunnan mukana Ryssämarkka-nimiseen kylään saakka, mutta he kääntyivät siitä kotiinsa Hammerfestiin päin, joten jäin odottelemaan seuraavaa kyytiä.

Pääsinkin nopeasti hiukan arveluttavan näköiseen pakettiautoon. Kuljettaja oli ikivanha norjalainen kalastaja, joka ei puhunut kuin norjaa. Saimme jonkin verran keskusteltua kuitenkin ruotsiksi ja elekielellä. Hän lupasi viedä minut Honningsvågiin saakka.

Kalastajan Tikka-koira!
Olen tietenkin varovainen liftatessani. Jos minulle tulee epäilyttävä olo, en mene kyytiin. Yleensä myös otan kuvat kyytien rekkareista ja lähetän ne läheisilleni. Kertaakaan en ole kuitenkaan kieltäytynyt menemästä kyytiin enkä ole kokenut mitään vaaratilanteita. Välillä on ollut epämiellyttäviä vitsejä tai pokausyrityksiä, mutta niistä pääsee hyvällä sosiaalisella pelisilmällä ulos - jonkin verran olen joutunut nielemään ärsyyntymistä joskus.

Hyvät keskustelutaidot ovat tarpeen muutenkin reissussa. Mielestäni liftausmatka maksetaan sillä, että ollaan hyvää seuraa kyyditsijöille. Kerron tarpeen mukaan hauskoja tarinoita, kuuntelen kuskin juttuja tai toimin apukuskina - tai koiransilittäjänä. Tavoitteena on, että molemmille jää hauska muisto yhteisestä matkasta. Olen kuullut sydäntäsärkevän tarinan yksinäisestä maanviljelijästä, saanut elämänohjeita mieheltä, joka valehteli vaimolleen puhelimessa, vastaanottanut kosinnan ja löytänyt yhteisiä tuttuja kyyditsijöiden kanssa. Olen kertonut seikkailuistani ja saanut hyviä vinkkejä kohdekaupungista.

Nytkin sain jälleen uskoa ihmisten hyvyyteen ja vahvistettua luottamusta muihin. Minulla on välillä vaikeuksia siinä, joten koko matka olikin ikään kuin sellaista heittäytymisterapiaa. Sain siis kyydin lisäksi myös jotain tärkeämpää henkisesti - ja lisäksi pariskunnalta pussin pähkinöitä ja kalastajalta suklaata. 

1477 km


Koska ruotsi ei sujunutkaan norjalaiskalastajan kanssa aivan niin hyvin kuin luulin, hän jätti minut hieman hankalaan paikkaan. Kävelin siitä kuitenkin suhteellisen sujuvasti Honningsvågiin, joka on kylä juuri ennen Nordkappia.


Halusin kahvia ja sitä lopulta sainkin. Hetkiseksi myös koin hämmennystä ja pelkoa, kun yhtäkkiä tajusin, että olen vain pieni Ruki keskellä suurta erämaata. Olin vieraassa maassa pienessä kylässä, jossa ei ollut edes takseja näkyvissä. Mietin, mitä tapahtuisi, jos puhelimeni menisi rikki. Onneksi hetki meni ohi, ja sain palattua seikkailumielentilaani.


Pienen tauon ja kylän kiertelyn jälkeen lähdinkin taas tien päälle. Aurinko ei laskenut, mutta pilvet himmensivät sen valoa aika lailla, ja oli jopa pimeää.


Pääsin kyytiin, joka vei minut vain muutaman kilometrin kylästä, parempaan liftauspaikkaan.

1515 km 

Lopulta pääsin ihanan isä-poikatiimin kyydissä ihan perille asti. He eivät olleet edes menossa Nordkappiin, mutta kuulemma tämä esiteini-ikäinen poika oli vaatinut isäänsä pysähtymään ja poimimaan minut kyytiin. He ajoivatkin 60 kilometriä ylimääräistä ihan vain minun takiani! Vaatimaton minäni vaati minua avaamaan suuni ja käskemään heitä jättää minut tien varteen. Kehittynyt minäni sen sijaan muistutti, että he eivät olisi tarjoutuneet, jos he eivät olisi halunneet viedä minua perille. Ja uskon myös, että he saivat jotakin siitä, että saivat olla pelastajia ja esitellä minulle kotiseutuaan. 
 
 
Perillä oli tuulista ja vaikuttavaa. Olen nyt käynyt yksinäni Euroopan pohjoisimmassa pisteessä sekä läntisimmässä pisteessä. Tämä on ihan sattumaa, mutta minulla oli molemmissa paikoissa samanlainen fiilis.



Molempiin paikkoihin olin seikkaillut tieni aivan yksin ja ne olivat tietynlaisia huippukohtia matkoilleni. Sinänsä itse matkanteko oli molemmissa tärkeämpi, mutta jotenkin mieli ja muistot tarvitsevat jonkin pisteen, johon voi sanoa matkan huipentuneen tai kohdistuneen. Saavutus on ihan erilainen, kun voi ajatella menneensä jonnekin ja saavuttaneensa päätepisteen sen sijaan, että matka olisi ollut vain matkustelua. Kumpi kuulostaa vaikuttavammalta:

matkustin Norjassa 

vai

lähdin katsomaan Jäämerta ja Manner-Euroopan pohjoisinta pistettä Nordkappia?


Olin perillä Nordkappissa illalla, ja siellä oleva esittelykeskus sulkeutui kahdelta yöllä. Siispä minun piti miettiä, missä aion olla yötä. Minulle selvisi, että Nordkappista lähtee yhdeltä yöllä bussi, joka kulkee Rovaniemelle saakka. Päätin, että seikkailuni on tältä erää seikkailtu ja varasin paikan bussista. Istuinkin siellä sitten nelisentoista tuntia! No, ainakin minulla oli nukkumapaikka.

Aika lohdutonta!
Rovaniemellä vaihdoin bussin yöjunaan, joka olisi perillä seuraavana aamuna kuudelta. Kuten aiemmin mainitsinkin, aikani oli rajallista, joten jouduin menemään siitä suoraan töihin.


Olin aika reissussa rähjääntynyt, mutta onnellinen. Kuten aiemminkin, tämä reissu oli enemmän kuin matka maailman ääriin (näin niin kuin dramaattisesti sanottuna!) - se oli matka itseeni. Tiedän, niiiin kliseistä. Mutta muistin taas selvemmin sen, kuka olen ja mistä pidän. Muistutin itseäni siitä, että pärjään ja että ihmiset ovat aika ihania. Laitoin itseäni äärirajoille ihmisiin ja maailmaan luottamisessa, ja molemmat osoittautuivat luottamukseni arvoisiksi.

Suosittelen ihan jokaiselle yksin seikkailua, matkailua ja liftaamista. Olen kuullut, että monet eivät pystyisi käymään yksin edes syömässä tai leffassa. Uskon, että tämä olisi hyväksi kaikille. Hyvä alku itsenäiselle seikkailulle on ihan vaikka sellainen, että lähtee yksinään kaupungille viettämään kiireetöntä aikaa. Istu bussissa, kiertele kirpparilla, käy siellä syömässä ja leffassa. Syö jäätelö puistossa. Ehkä innostut ja liftaat joskus yksinäsi Jäämerelle! Tai sitten tyydyt siihen, että aina välillä istut vain omine ajatuksinesi puistossa. Sekin on ok.


4 kommenttia:

  1. Pitäisi ottaa mallia, jo varmaan 10 vuotta suunnitellut Norjaan lähtemistä, milloin prätkällä, milloin autolla. Kävin itse myös joitain vuosia sitten yksin Copa de Rocalla (juna/bussi/kävelypelillä sunnuntairetkellä Lissabonista, Sintran kautta) joten menisi muutenkin samassa linjassa :)

    VastaaPoista
  2. Huikea tarina! :) Mahtavaa. Itsekin olen yksin matkustellut, mutta vähän pienemmissä sfääreissä. Mukavaa sunnuntaita!

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.