maanantai 8. huhtikuuta 2019

Sielunsiskoja

Huomasin yhden jännän asian. Elämässäni on ollut muutamia ihmisiä, joita kohtaan olen tuntenut heti jonkinlaista sielunyhteyttä. Olen heti tapaamisen hetkellä tiennyt, että tässä on minun ihmiseni, ja se on osoittautunut todeksi. Osa näistä ihmisistä on elämässäni isommin tai pienemmin nytkin, mutta jokainen kohtaaminen on jättänyt jonkinlaisen jäljen mieleeni.

Pitkään luulin tässä olevan kyse jostakin yliluonnollisesta, mutta nyt olen tajunnut, mistä ilmiö johtuu. Valaistuminen iski nähdessäni sen superkliseisen sitaatin, jonka lausujaa en edes tiedä enkä jaksa googlata, mutta se meni jotenkin näin: "We are all searching for someone whose demons play well with ours." Jokin minussa oleva tunnistaa ihmisen, joka on joko sisareni, eli käynyt saman läpi kuin minkä minä, tai sitten päinvastaisen eli vastakappaleen, joka kaipaa minunlaistani ihmistä.

Minä ja Baby Doll eli Aleksandra joskus vuooosia sitten, kun perustimme tämän blogin
Tämähän on todella vaarallista. Jos on kokenut traumoja, helposti voi lähteä toistamaan sitä samaa etsimällä pahantekijänsä kaltaisia ystäviä tai kumppaneita. Onneksi minussa ei ole ollenkaan tätä vikaa, vaan kavahdan heti aggressiivisia tai liian lipeviä piirteitä ihmisissä, koska ne voivat kertoa narsismista. En voi sietää ollenkaan tällaisia ihmisiä. Uskon, että jokin minussa myös tunnistaa pienistä merkeistä tällaiset ihmiset ja tunnen heitä kohtaan vastenmielisyyttä. Usein narsistiset ihmiset myös heti inhoavat minua, sillä he aistivat minussa haastetta - mikä on erinomainen juttu. Annan teille ihan ohiksena hyvän vinkin: jos joku kehuu sinua hirveästi heti, se on red flag. Peräänny tai ainakin testaile tyyppiä.

Pystyn ystävystymään myös muihin ihmisiin toki. Usein esimerkiksi työ- ja opiskelukavereihin syntyy tällainen yhdessä hengailun kautta muodostunut ystävyyssuhde, joka voi olla paljon terveempi kuin yhteisten traumojen kautta bondaaminen. Mutta sen muodostamiseen ei koekaan niin voimakasta mielenkiintoa ja näitä ihmisiä ei ajattele niin paljon, kun heistä on erossa.

Koen hullaantumista näihin tiettyihin minun ihmisiini. Se ei ole mitään romanttista, mikä on jostain syystä ainoa hullaantumisen muoto, minkä monet ymmärtävät. Se on kyllä hyvin lähellä ihastumista, mutta siitä puuttuu romanttiset ja seksuaaliset elementit kokonaan. Innostun jostain ihmisestä, samoin kuin asioista ja projekteistakin. Tämä hullaantuminen kulkee usein samaa kaavaa kuin jokin parisuhde kulkisi: innostumisvaihe kestää jonkin aikaa, sitten tulee konflikteja ja lopulta suhde tasaantuu tai erotaan.

Minä ja Aleksandra nyt <3
Itse olen aika uskollinen ja anteeksiantava ihminen, ja siksi jos toinen osapuoli haluaa, suhde kyllä säilyy. Minulla ja Aleksandralla kävi niin, että konfliktivaihe oli tosi paha - olemme molemmat todella samanlaisia ihmisiä ja meillä on samat ongelmat. Kun sitten kuitenkin näimme toisemme Karmarockissa sattumalta parin vuoden riidan jälkeen, kohtaaminen oli kuin jostakin romanttisesta elokuvasta: katseemme kohtasivat, juoksimme toistemme luokse ja halasimme ja itkimme varmaan kymmenen minuuttia. SIIRAPPISTA, tiedän. Ällöttää melkein kirjoittaakin!

Nyt olemme Aleksandran kanssa kehittäneet kaikenlaisia yhteisiä projekteja jälleen ja viettäneet paljon aikaa yhdessä. Se on ollut todella terapeuttista, sillä voimme puhua ihan kaikesta. Saattaa olla, että tulee taas kausia, kun emme hengaile näin paljon yhdessä ja sekin on ok. Tiedämme, että toinen on aina jossain ja ainakin puhelun päässä.

Samalla tavalla kuin jälleennäkemisemme oli siirappista, oli eromme vaikea. On todella ahdistavaa, että tässä maailmassa pyöritään niin paljon romanttisen rakkauden ympärillä, että kun eroaakin ystävästä, ei ole olemassa mitään toimimisen kaavaa. Siihen eroon ei saa ymmärrystä muilta. Ja kuitenkin se oli vähintään yhtä paha ja vaikea paikka kuin ero parisuhteesta - jopa pahempi. Ystävyyssuhteen pitäisi kuitenkin todennäköisyyksien mukaan olla pidempi kuin parisuhteen! Se ei kaadu siihen, jos toisella on muita ystäviä tai ei aina hirveästi aikaa. Mielestäni pitäisi olla ystäväterapiaa ja paljon kaikenlaisia juttuja naistenlehdissä siitä, miten parantaa ystävyyssuhdettaan.


Aleksandrassa näen kaltaisen huolehtijan ja siksi tunnemme sielunsiskoutta. Kaikkien kanssa näin ei kuitenkaan ole, vaan nyt, kun olen havahtunut siihen, että jotkut ihmiset saavat minussa aikaan tietyn reaktion, olen alkanut analysoimaan sitä. Aluksi heti peräännyin, kun koin tätä fiilistä, sillä olen oppinut, että aika usein tällaiset jostain selkärangasta tulevat toimintatavat ovat opittuja ja usein minulle itselleni haitallisia. Nyt yritän pikkuhiljaa antaa itseni altistua tunteille ja olen huomannut, että ne eivät aina olekaan pahasta.

Yhden seikan olen ainakin huomannut: huomattavan monella näistä tyypeistä, joista olen välittömästi pitänyt, on äitiongelmia. Jaiks. Olen henkisesti äiti! :O


2 kommenttia:

  1. Kyllä mä kaipaan menetettyjä ystävyyksiä PALJON enemmän kuin menetettyjä parisuhteita. Ystävät on vaan niin... Ja miksi ne sitten on menetettyjä? No, enimmäkseen siksi, että ne lakkasivat käyttäytymästä kuin ystävä, joten sellainen ei ole enää ystävä. Paitsi jos se tulee ihmismäisenä takaisin.

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.