keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Viis käärmeistä, kunhan saa sheivata!

Olen aina Selviytyjiä katsellessani miettinyt, mitäköhän saarelle saa tuoda ja mitä mukavuuksia siellä tarjotaan. Tulukset ja onget voi voittaa kilpailuista ja sängyt tehdään kepeistä ja lehdistä, joten aika alkeellisissa oloissa eletään, mutta varmaankin lääkkeet saa ottaa mukaan. Mitenköhän on vessapaperin ja menkkahygienian laita?

Tällä viikolla ihan todella absurdi juttu kuitenkin hieman raotti salaisuuden verhoa (tai no, en tiedä miten salaista tieto on ollut, ehkä en vain ole jaksanut googlailla): saarella asukkaiden käytössä on höylät sheivaamista varten! Siis ei hammasharjaa (asukkaat pesevät hampaansa hiilellä, mm), ei aurinkosuojaa (kaikki ovat aina ihan palaneita), ei käärmeiden karkoitinta (öisin myrkkykäärmeet luikertelevat nukkujien ympärillä syömässä leirin rottia) eikä vessaa (ainakin ekassa uudessa kaudessa asukkaat kaivelivat jotain kakkakuoppia) mutta HÖYLÄ. Mitä hittoa??

Ei ne karvat vielä parissa kuukaudessa edes rehota! Tässä useamman vuoden kasvatuksen tulos :D
Ensinnäkin mietitään asiaa käytännön kannalta. Jos on höylä, olisi paras olla myös sheivausvaahtoa tai saippuaa. Oletteko koskaan kokeilleet ajella karvoja ilman saippuaa? Siitä tulee nimittäin aivan todella kipeä iho. Jos taas saippuaa on tarjolla, sillähän voi pestä itsensä. Ja jos itsensä voi pestä, miksei asukkaille saman tien tarjota vaikka sisävessaa, illallisia ja kaikkia muita mukavuuksia?

Suurin kysymys kuitenkin on, että miten voi olla, että tuotannon mielestä monelle naiselle viidakkoon selviytymään lähtemisen kynnyskysymys voisivat olla karvat. Onko näin todella? Siis siellä ollaan kuumassa auringossa ihan palaneina, paskotaan riu'ulla, nukutaan rottien ja käärmeiden kanssa, syödään pelkkää riisiä, palellaan sateessa, ollaan kaukana läheisistä juonittelevien ihmisten keskellä, ei peseydytä eikä pestä edes hampaita, mutta sheivaus on se kynnyskysymys! Onko joku tosiaan näin sanonut vai onko tämä vain tuotannon näkemys asiaan?

Tämä todellakin todistaa, miten tabu naisten kainalokarvat ja karvoitus yleensäkin ovat. On aivan sairasta, että ientulehdus, palanut iho, myrkkykäärmeet ja muut terveysriskit ovat ihan ok, mutta karvat eivät. Jos nyt ulkonäöstä puhutaan, niin tuskin kukaan lähtee sinne viidakkoon näyttämään hyvältä - kaikki ovat ihan meikittömiä, punaisia ja likaisia ymmärrettävistä syistä. Siinä ei yksiä karvoja edes huomaisi.

Olen järkyttynyt.

Aina välillä ajattelen, että karvat ovat jo normalisoituneet. Ilmeisesti elän kuplassa. 

maanantai 25. helmikuuta 2019

Maailman pyhimmät korut + ARVONTA

Olen paitsi maailman paras bloggaaja minulle on myös sattunut maailman parhaat lukijat. En tiedä, miten tässä näin onnekkaasti on päässyt käymään, mutta en valita. Nimittäin kun esittelin sikahienoa Pillubingo-kassiani Instagramissa, sain viestiä eräältä lukijalta, joka kertoi tekevänsä maailman hienoimpia koruja. Nimittäin PILLU-koruja!


Nehän eivät ole pelkästään maailman hienoimpia, vaan maailman pyhimpiä koruja. Ihan törkeän pyhiä ja upeita! Korut ovat käsityötä ja niitä voi tilata @VeGan__WeCan-tilin kautta Instagramista. Suosittelen aivan ehdottomasti, sillä nämä ovat ihan kiistatta hienoimpia näkemiäni koruja tästä tai yleensäkään mistään aiheesta.

Sain itselleni lahjana tältä ihanalta lukijalta sekä mustat että vaaleanpunaiset PILLU-korvikset ja mustan kaulakorun. En osaa oikein päättää, minkävärisistä pidän eniten - mustia joutuu katsomaan kahteen kertaan, ennen kuin tunnistaa symbolin, mikä on toisaalta hauskaa. Vaaleanpunaiset taas ovat selkeämmät ja ehkä siksi julistavammat. Puolensa ja puolensa.

 

PILLUja saa myös glitterisinä harmaina versioina ja kohta myös aurinkoisen keltaisina. Keltaiset kiinnostavat minua aika lailla! Ja haaveilen kirkkaanpunaisista myös. Varoitan jo nyt, että näistä tulee luultavasti tavaramerkkini ja näette niitä ylläni koko ajan - itse asiassa huomaan nyt ajatellessani, että viime postauksessa korvissani olivat nuo vaaleanpunaiset korvikset.


Kuten ehkä ekasta kuvasta huomaatte, sain vaaleanpunaisia koruja kahdet kappaleet ja olen niin ihana, että jaan ne teidän kanssanne. Siispä arvon setin tällaisia vaaleanpunaisia PILLU-korviksia!


Voit osallistua arvontaan täällä tai Instagramissa kommentoimalla postaukseen mun tilillä (@missrukiver). Osallistuaksesi kommentoi tähän jokin tilanne tai paikka, missä säkenöisit PILLUt korvissa JA kerro, miksi on tärkeää tukea pienyrittäjiä, niin olet mukana arvonnassa <3 Aikaa osallistua on 4.3. saakka. Muista kertoa myös sähköpostiosoitteesi, jonne laitan viestiä mahdollisesta voitosta!

Onnea kisaan!

lauantai 23. helmikuuta 2019

Ole ruma

Kirjoitin viimeksi siitä, miten kauniista asioista ja kauneudesta on tullut minulle yhtäkkiä tärkeitä. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, miten tärkeää on olla rauhassa ruma. Tai ainakin sisäistää ajatus, että ulkonäkö ei ole tärkeää, ellei itse niin halua - ja siihen mielentilaan pääseminen vaatii istutetuista ajatuksista poisoppimista ja rumana olemista.


Naisille tyrkytetään kauneutta ja ulkonäön tärkeyttä niin paljon, että sen helposti mieltää omaksi ajatuksekseen tai joksikin universaaliksi totuudeksi - pitää näyttää hyvältä. Usein meikkaaminen, pukeutuminen, laihduttaminen, tukan laittaminen, kynsien hoitaminen, vaatteiden ja asusteiden ostaminen, kosmetiikan ostaminen, kauneuskirurgia, ihonhoito, hiusten värjääminen, epämukavien kenkien käyttö, rahan laittaminen kampaajalle ym. ym. eivät tulekaan sisältä päin ja se saattaa ahdistaa. Tai sen pitäisi ahdistaa! Mieti nyt, käytät ison osan ajastasi ja rahoistasi siihen, että näytät hyvältä muiden vaatimuksesta.

Ulkonäköön panostaminen voi kuitenkin ihan hyvin myös olla omasta halusta lähtöisin. Voi vaikkapa pitää jostakin tietystä tyylistä ja haluaa pukeutua sen mukaisesti, nauttii kauniista kynsistä tai pitää kampausten tekemisestä. Joku nauttii ihailevista katseista ja pukeutuu siksi näyttävästi - tällöin kyse ei ole välttämättä ollenkaan muiden miellyttämisestä vaan ihan omasta halusta tulla ihailluksi. Se on ihan ihmisen normaali tahto ja sen pitäisi olla hyväksyttävää.


Mutta miten erottaa, onko kyse omista mielenkiinnon kohteista ja itseään ja omaa hyvää oloaan varten laittautumisesta vai muiden tahdon mukaan menemisestä? Tässä kuvaan astuu rumuus. Tee pieni testi: jos et pysty menemään ulos laittautumattomana, nuhjuisissa vaatteissa ja likaisissa hiuksissa, jos törmäät lähikaupassa rähjäisenä johonkin puolituttuun ja häpeät itseäsi, jos koet tarvetta selitellä ulkonäköäsi vaikka huonosti nukutun yön jälkeen töissä, sinulla on ongelma rumana olemisessa.

Kauneus on jokin ihmeellinen vaatimus naisille, ja siksi koemme häpeää, jos emme olekaan kauniita. Jos emme ole "huolehtineet itsestämme". Mutta miksi pitäisi jatkuvasti olla kaunis? Ei yhtään minkään takia. En keksi yhtään asiaa, jonka hoitaisin paremmin suoraan siksi, että näytän hyvältä (välillisesti ehkä kyllä, mutta siihen tulemme myöhemmin). Siksi neuvonkin harjoittelemaan rumana olemista ilman mitään selittelyjä. Et ole niitä velkaa kenellekään eikä velvollisuutesi ole olla kaunis.

Tässä olen juomisen, kahden tunnin yöunien ja neljän tunnin matkustamisen jälkeen
Aluksi se voi vaatia aika paljon pokkaa, varsinkin, jos ei ole tottunut olemaan vaikkapa meikittä tai likaisilla hiuksilla. Aika nopeasti siitä pääsee silti yli.

Tarkoitus tässä harjoittelussa ei ole, että pitäisi erityisemmin nauttia rumana olosta - itse olisin ihan mielelläni aina kaunis. Mutta jotta voisin aidosti sanoa, että teen jotakin huvin vuoksi ja itseäni varten, minun pitää olla aidosti vapaa muiden odotuksista. Sitä ei voi olla, jos pelkää rumana olemista. Ja on ihanan vapauttavaa olla ihan rauhassa rähjäinen ja keskittyä muihin asioihin. Nautin tavallani siitä, että vaikka meikittömyyteni järkyttää (joo ihan oikeasti, järkyttää) ihmisiä. Sen ei pitäisi. Sama juttu kainalokarvojeni kanssa: en nauti niistä erityisemmin tai pidä niitä kauniina, mutta kasvatan niitä, koska minua ärsyttää, että sellaisia ei saisi olla ja että jotkut ottavat asiakseen kauhistella niitä.

Kun saan olla silloin ruma, kun haluan, ja silloin upea, kun haluan, siitä tuleekin valinta. Tätä tarkoitetaan meemissä, jossa sanotaan, että ei pukeudu miehiä varten vaan sitä, että saa ihailla omaa heijastustaan näyteikkunoista. Rakastan punaista huulipunaa, korkeita (mukavia) korkoja ja sitä, että tiedän näyttäväni ihan superhyvältä. Mutta jos itsetuntoni perustuisi vain näille asioille, minulla olisi iso ongelma. Hoidan ehkä asioita paremmin punaisen huulipunan kanssa, mutta en sen huulipunan takia, vaan sen takia, että se tekee minulle virkeän ja vahvan olon. Jos minun olisi pakko laittaa huulipunaa, se vaikuttaisi päinvastoin - minulla olisi alistettu olo.

Tarkoitan siis sitä, että kun pääsee yli kauneuden pakosta, siitä voi aidosti nauttia. Kauneutta ei välttämättä enää yhdistä kaikkiin maailman kivoihin ja tärkeisiin asioihin, kuten aiemmin. Kauneus on tärkeä juttu, mutta se on sitä ihan itsenään. Kauneus ei itsessään tuo automaattisesti onnea, hauskoja sattumuksia, ystäviä tai menestystä. Usein kauneuteen keskittyvä yhteiskuntamme jotenkin sekoittaa nämä asiat keskenään niin pahasti, että totuutta on vaikea nähdä. Siksi on tärkeää harjoitella koko kauneuden hylkäämistä, jotta sen pariin voi palata - jos haluaa.
 

ps. Tässä puhun nyt rumuudesta vähän synonyymina laittautumattomuudelle, koska en jaksa luetella tässä nyt kaikkia kauneutta pilaavia tekijöitä, mutta varmaan ymmärrätte. Ja kauneutena ajattelen ulkonäköön erityisesti panostamista tai edes peiliin vilkaisemista, sillä se vaihtelee niin paljon ihmisten mielissä. En ajattele, että esim. meikittömänä tai muuten luonnollisena olen tai kukaan muukaan on ruma.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Turhamaisuus? Sehän on tarvemaisuus!

Olen aina ollut käytännön ihminen. Ja aika ärsyttävän kätevä sellainen. Olen tehnyt erilaisia Herkuleenkin haastavia urotöitä, kuten pakannut Fiat Puntoon koko Ikea-reissun ostokset (joihin sisältyi mm. sängynrunko ja kirjahylly) ihan vain, koska olin päättänyt, että ne mahtuvat sinne. Olen järjestänyt juhlat sadalle hengelle, ruokkinut seitsenhenkisen perheen viikoksi 50 eurolla ja kaikenlaista muuta.

Nyt pikkuhiljaa kuitenkin olen löytänyt itsestäni turhamaisuuden! Olen toki aina tykännyt kauniista asioista ja olla kauniina, mutta käytäntö on aina mennyt ulkoisten juttujen ohi. En todellakaan lähde keikalle korkkareissa (paitsi mukavissa kiila- tai tolppakoroissa) ja laitan aina kahvin meikin edelle aamuisin. Mutta yhtäkkiä huomaankin valitsevani kauniita sisustusesineitä, vaikka ne vievät tilaa oikeasti tarvitsemiltani asioilta (jotka joudun nostamaan esille sitten käyttöä varten, tosi epäkäytännöllistä!). Esimerkiksi sohvani valitsin ihan puhtaasti ulkonäön takia. Siinä ei ole kauhean mukavaa makoilla, mutta se näyttää niin kauniilta.

Yksi tällainen turhamainen esine on kylpyamme. Eihän siitä mitään hyötyä oikeasti ole, mutta kun se on niin ihana. Minulla on suorastaan jumalainen olo, kun kylven!

Jumalatar Goddess-kylvyssä
Maksan mielelläni sen hinnan, että kylppäriini ei mahdu mitään muuta eikä ainakaan pesukonetta (jolle huoneessa olisi muuten tilaa). Luovuin kuivaavasta pesukoneestani, joka oli maailman nerokkain keksintö, ja raahaan valtavia vaatesäkkejäni säännöllisesti kellarin pyykkitupaan ja ripustelen niitä kuivumaan.

Kylppärini on niin pieni, että kylpyamme piti kuljettaa sinne pystyssä. Ammeeseen astutaan suoraan oviaukosta Vessa on erikseen sentään!
Joku voisi ehkä ajatella, että muutos on huonompaan suuntaan. Kuitenkaan koskaan en ole nauttinut elämästä näin paljon! Olen ennenkin tästä paasannut, mutta elämä koostuu pienistä iloista ja pienistä hetkistä, ja jos aina paahtaa eteenpäin vain käytännön asiat mielessä, ei ikinä saa nauttia työn tuloksista. Siksi ihan mielelläni nautin nyt kaikesta saavuttamastani.

Ihan vielä loppuajatuksena: ärsyttää, että kauneuden arvostamista nimitetään turhamaisuudeksi. Onko taide turhaa? Täytyykö esineen olla ruma ollakseen kunnollinen? Miksi kulttuuriin osallistuminen vaikuttaa ihmisen mielialaan ja elinikään? Ihmisellä on jonkinlainen tarve silmää miellyttäviin asioihin, ja olemme kautta aikojen kaivanneet ja tehneet ympärillemme kauneutta ja vaalineet esteettisiä asioita, joten todella on todella tekopyhää kritisoida turhamaisuutta. 

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi juuri nyt

Tadaa, on aika teidän jokaisen lempipakkopositiivisuuspostauksen! En ole pitkään aikaan pohtinyt näitä, vaikka jossain vaiheessa ilon aiheita oli runsaasti joka kuulle. Mutta kiitos tammikuussa alkaneen terapian, olen aika toiveikas ja huomaan, että ihan hirveän pahoja päiviä ei ole tänä vuonna ollut oikeastaan lainkaan. Ei tarvitse edes pinnistää keksiäkseen onnellisuuden aiheita.

Pidemmittä puheitta, mennään asiaan.

1. Aurinko

En voi sanoin kuvata, miten aurinko vaikuttaa mielentilaani. Ihan pelkästään ikkunasta tuleva auringonvalo saa minut hymyilemään, ja kun menen ulos, tuntuu siltä, että maailmassa on kaikki hyvin ja minä olen niin onnellinen kuin pystyn.

2. Oikeanlainen terapia

Olen tosiaan puhunut mielenterveysongelmista täällä jo pidempään, mutta olen tarkoituksella välttänyt diagnooseista puhumista. Ensimmäinen syy on se, että tavallaan olen pelännyt leimaa. Nyt ensimmäistä kertaa minulla ei ole oppilaita tai muita, jotka voisivat näitä asioita käyttää minua vastaan ja koen, että se asia ei enää kahlitse minua. Toinen syy on se, että minulla ei oikeastaan ole ollut mitään sopivaa diagnoosia, josta puhua. Olen lapsesta asti ollut vähän tällainen, mutta virallisesti diagnoosini on ollut yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila. Aika epämääräistä.

Mutta nyt asia muuttuu, sillä haluan yrittää murtaa omia suojamuurejani ja luottaa ihmisiin. Etsin yhteyttä tunteisiini. Ja kuten aina, haluan auttaa muita - kenties joku tunnistaa itsensä oireista tai saa uskoa itseensä ja parantumiseensa, kun lukee juttujani. 

Käytännössä siis olen ollut liian vastuullinen ollakseni epävakaa, minulla ei ole mitään maniajaksoja eikä masennukseni ole ylitsepääsemätöntä, joten minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja saan liian paljon aikaan ollakseni yksinkertaisesti masentunut. Mutta nyt minulla on diagnoosi, joka selittää ihan kaiken ja on iso helpotus.
Kompleksinen post-traumaattinen stressihäiriö (complex post-traumatic stress disorder, C-PTSD, käytetään myös nimitystä disorders of extreme stress not otherwise specified, DESNOS) kuvaa oireyhtymää, joka on tavallinen pitkään traumaattisissa olosuhteissa eläneillä henkilöillä. Sille on tyypillistä joukko oireita, jotka johtuvat trauman aiheuttamista muutoksista henkilön minäkuvassa ja stressinsietokyvyssä.
Käytännössä tämä selittää esimerkiksi sen, että olen elämässä pärjännyt todella hyvin verrattuna siihen, miten sekaisin välillä tunnun olevan. Olen ihan ensimmäiset dissosiaatiokokemukset kokenut alle kouluikäisenä, joten olen vain kuvitellut, että olen jotenkin perusteellisesti viallinen.

Onneksi ensimmäinen terapiani auttoi minua todella paljon eteenpäin, ja olen vapautunut sen avulla esimerkiksi syyllisyydentunnosta ja oppinut laittamaan itseni etusijalle monessa sellaisessa asiassa, joissa muut tekevät sen ihan itsestäänselvästi. Opin löytämään asioita, joista pidän ja uskomaan omaan vahvuuteeni ja siihen, että pystyn olemaan onnellinen.

Terapia ei kuitenkaan ollut traumaterapiaa. Se tulee minulle tarpeeseen, sillä kokemani raiskaus aktivoi entisestään vanhat traumat päälle. Nyt kun olen päässyt aloittamaan traumaa purkavan, olen todella toiveikas, vaikkemme ole vielä edes päässeet kovinkaan pitkälle.

3. Viikonloppu

Monilla lapsilla on karkkipäivä viikonloppuna, mutta minulla ei ole sellaista koskaan ollut. Tein pitkään vuorotyötä, jolloin viikonloppujen rajat hämärtyivät. Kun aloin tekemään opettajanduuneja, viikonlopun merkitys alkoi hahmottua. Nyt otan siitä kaiken irti - perjantaina käyn kaupassa ja suunnittelen jotain kivaa syötävää itselleni ja ostan jotain herkkuja. Ihan vain merkkaamaan eroa arkeen.
Viikonloppuherkkuja!
4. Kuvailu

Olen löytänyt pienen tauon jälkeen kuvailun ilon! Sanon kuvailun, en valokuvauksen, koska en koe olevani mikään vakava kuvaaja. En koe olevani huono, mutta en vain ota asiaa kovin vakavasti. Vähän vaikeaa selittää, ymmärtääkö tämän?

Sekopää Fargossa

5. Kauniit asiat

En jaksa aina edes katsoa peiliin, kun lähden ulos, mutta kun laittaudun, nautin siitä suuresti. Sama kotini kanssa: se on niin kaunis ja rakastan jokaista tavaraani, mutta olen toivottoman sotkuinen. Silloin kun saan siivottua, katselen vain taulujani ja sytyttelen kynttilöitä ja ihailen kaiken kauneutta.

Minulla ja valolla on ihan erityinen suhde
Ihan turhaa mutta niin ihanaa
Tämä paketti tuli perjantaina perille Lumingerielta ja ah, mitä ihanan kaunista se kätkeekään sisälleen!
Jollain tavalla minulle riittää tieto siitä, että halutessani näytän kauniilta ja halutessani kotini on kaunis. Siksi sotkuisuus tai oma nuhjuisuuteni ei haittaa ollenkaan.


7. Apulanta

Viime aikoina olen kuunnellut Apulantaa ja nostalgisoinut. Se tuo niin paljon erilaisia muistoja mieleen ja oikein ihmetyttää, miten monipuolinen bändi on ja miten eri tavalla sanoitukset näyttäytyvät nyt aikuiselle minulle. Enkä edes muistanut, että heillä on niin paljon kappaleita. Aina uuden biisin lähtiessä soimaan ajattelen: "Ai niin tääkin biisi!"

8. Kahvi ja punaviini

Tällaiset perinteiset pienet paheet. Näissä yhdistyy monta asiaa: maku ja tuoksu, kofeiinin virkistävä vaikutus ja alkoholin rentouttava vaikutus, estetiikka ja kaunis ulkonäkö ja lisäksi ajatus pienestä hemmottelusta. Kaiken kruunaa ristiriitainen ajatus molempien paheellisuudesta ja toisaalta terveellisyydestä.



9. Seikkailut

Aina ja ikuisesti! Aina kannattaa lähteä ulos ovesta!

10. Ilmoitettiin Sekopää Selviytyjiin

Tää oli paras. Sekopään oikea nimi on Sole (hän on täysi-ikäinen, joten voin nyt sanoa sen), joten hän olisi Sole Survivor! :D

Miten paljon iloa voikaan saada tällaisista pienistä jutuista!

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

On kielletty, on kielletty, on kielletty

Aika monet kokevat stressiä ja suorituspaineita. Joskus se on ihan hyödyllistä, sillä nuo fiilikset ajavat ihmistä selviytymään, parempiin suorituksiin ja esimerkiksi valmistautumaan kunnolla tärkeitä tilaisuuksia varten. Aika usein kuitenkin paineet tulevat ulkoapäin, ja stressikin liittyy töihin, muihin ihmisiin ja odotusten täyttämiseen. Olenkin sitä mieltä, että jos keskittyisi enemmän tutkiskelemaan ja pohtimaan omia ajatuksia, tunteita ja arvoja ja vähemmän murehtimaan siitä, mitä muut ajattelevat, aika moni ongelma olisi ratkaistu. Myös stressi!

Viimeisin esimerkki on se, kun täytin 30. Täällä puhumistani jutuista huolimatta asia ei ollut minulle kovinkaan vaikea. Olen käynyt draaman läpi jo aiemmin. En ole oikein koskaan tehnyt asioita niin kuin normaalit ihmiset (menin naimisiinkin 18-vuotissyntymäpäivänäni!), joten en ole ahdistunut siitä, että tällä hetkellä melkein mikään "unelma-elämän" bokseista ei minulla täyttynyt: olen sinkku, asun vuokralla yksiössä eikä minulla ole lapsia. Olen tehnyt monet asiat hieman väärässä järjestyksessä. Nyt voin ihan rauhassa viettää kivaa sinkkuelämää ja asua siinä yksiössä, sillä olen jo mennyt naimisiin ja ostanut asunnon - ja huomannut, että ei se nyt niin ihmeellistä ole, että se kannattaisi ottaa ainoaksi elämäntavoitteekseen, kuten monet tuntuvat tekevän.

Saako 30-vuotias laittaa pyllykuvia nettiin? Jos minulta kysytään, niin nyt vasta laitankin!
Silti huomaan välillä ajattelevani joistain asioista, että voinko vielä tehdä näin, kun olen 30. Se on outoa, sillä minusta ei tunnu, että olisin ylittänyt mitään maagista rajapyykkiä. Siksi aina ohitankin ajatuksen lähes välittömästi. Minulla ei ole sisäisesti tarvetta kontrolloida tekemisiäni tai käyttäytymistäni sen enempää kuin ennenkään. Uskonkin, että satunnaisesti mieleeni tuleva ajatus on minulle syötetty ulkoapäin.


Olenkin ajatellut, että tässä on varmaan sama efekti, jonka huomasin jo ala-asteella. Eka- ja tokaluokkalaisena "isot pojat", joita piti varoa, olivat kutosluokkalaisia. Koulussamme ei ollut yläastetta, joten he olivat tosiaan vanhimmat oppilaat. He olivat kaikkien mielestä tosi suuria, vanhoja ja koviksia. Kun sitten itse olin kutosluokkalainen, ei olo ollut yhtään erityisen iso tai kovis, ja kun siitä meni seiskaluokalle, oli yläasteen juniori eli siis ihan lapsellinen ja pieni. Ikinä olo ei ole ollut se "isoin ja pahin", mitä varmasti muut pienemmät ovat ajatelleet.

Saako kolmekymppinen olla huonokäytöksinen? No minä olen varmaan enemmän out of control kuin koskaan ja se on PARASTA IKINÄ.
Kai olen aiemmin alitajuisesti ajatellut, että sitten kun on 30, pitää olla tietynlainen ja käyttäytyä tietyllä tavalla. Kuitenkaan mitään maagista ei tapahtunut. Se on ihan samanlainen ansa kuin se, että naisen tai miehen pitää olla tietynlainen sopiakseen sukupuoleensa. Ja hassua on, että yllättävän moni siihen muottiin yrittää itseään ihan velvollisuudentunnosta tunkea!

Oikeasti, siitä ei ole mitään hyötyä kellekään. Elämä on paljon hauskempaa, kun tekee mitä haluaa. Tästä anarkistisesta asenteesta on ollut minulle ainakin pelkkää iloa, riemua ja jopa etua. Muotit ja pakkokuvat ihanteellisesta elämästä eivät tee mitään muuta kuin onnettomia ihmisiä. Kyllä ne ihmiset, jotka nauttivat omakotitalosta ja parista lapsesta, hankkivat ne ilman pakottamistakin.

Saako kolmekymppisenä käyttää huulikiiltoa? No mitä hittoa, saa tietenkin. Itse olen tainnut saada traumat teininä, sillä en kauheasti huulikiiltoja käytä.
Siinä, että haluaa perinteisiä asioita, ei tosiaan ole mitään vikaa. Sama asia pätee myös sukupuolirooleihin - ei pinkissä tytöillä ole mitään vikaa, ongelma on siinä, jos tytöille ei ole muuta tarjolla kuin pinkkiä.

Ärsyttävintä on se, että kun on voittanut oman ohjelmointinsa, pitää jaksaa taistella muiden ohjelmointia vastaan. Onneksi jos on sinut itsensä kanssa, on helpompi myös puolustaa omia näkemyksiään muille. Yllättävän monelle nimittäin on ongelma se, jos muut eivät halua elää samalla tavalla kuin he. Pari tuttuani on viime aikoina kunnostautunut siinä, että he puhuvat säälivään sävyyn kaikista muista kuin heidän omalla tyylillään elävistä. Tämä on minusta outoa ja siitä tuleekin fiilis, että nämä ihmiset eivät eläkään itselleen uskollisesti eivätkä ole onnellisia. Onnellisten ihmisten ei tarvitse puuttua toisten tekemisiin noin pilkallisesti. Tältäkin voitaisiin välttyä, jos kaikki oikeasti tunnustelisivat omia tuntojaan ja asettautuisivat elämään siten kun parhaalta tuntuu.

Ennen vietin illanviettojen jälkeen ainakin päivän morkkiksessa ihan typeristä pikkujutuista. Nykyään ajattelen, että elämä ei todellakaan ole niin vakavaa ja naureskelen itse itselleni kaikista eniten.
Käytän yhä edelleen rikkinäisiä sukkiksia (Teini-Rukin ihan ykkösasuste!)
Vaikka monessa asiassa olenkin eri mieltä, arvostan kyllä perheitä. Minusta on ihana välillä käydä pienemmissä kaupungeissa, maaseudulla ja metsässä - ymmärrän kyllä niiden viehätyksen sinällään. Kaipaan vain itse erilaista elämää.

Vaikka en myönnäkään olevani perinteiden ystävä, on minullakin on silti yksi perinteinen asia, jota haluan: lapsen. Tästä olen täällä aiemminkin puhunut, mutta nyt ajatus on vakiintunut suunnitelmiini ja olen ajatellut, että sen aika olisi parin vuoden sisällä. Silti tässäkin on muutama ei-niin-perinteinen seikka, sillä olen ajatellut hankkivani lapsen ihan yksin. Enkä todellakaan aio muuttaa lapsen kanssa mihinkään metsään.

Kolmikymppinen saa käyttää saparoita! Tämän minulle on kertonut saparokuningatar Jenni Kokander ja minulla on hänen virallinen lupansa videolla.
Jos jotakuta haittaa jo se, että asun yksinäni vuokralla Kalliossa kolmekymppisenä, voin kuvitella, minkälaista kommenttia saa kuulla, jos ja kun hankin lapsen.

Mutta minulle on oikeastaan aivan sama, mitä ihmiset ajattelevat tai sanovat toimistani, sillä jos niitä kuuntelisin, en ikinä olisi tehnyt yhtään mitään. Ja olen ylpeä melkeinpä kaikista isoista päätöksistä, mitä olen tehnyt, joten jatkan samalla tiellä. Olen oikeasti itseni pahin tuomari ja punnitsen omat valintani aina todella tarkkaan. Tätäkin asiaa olen harkinnut nyt jo pitkään ja aion harkita vielä. Samalla valmistaudun taloudellisesti ja henkisesti asiaan, mm. säästämällä, suunnittelemalla töitäni ja käymällä terapiassa asiaa läpi mahdollisimman tarkkaan. Pahinta olisi, jos siirtäisin lapselleni omia traumojani.

Toivottavasti siirrän lapselleni traumojeni sijaan legendaarisen upeat pakarani
Jos siis jotain olen oppinut, niin se sanonta siitä, että aikuisuus on ansa, on ihan totta. Mutta se ei ole mikään oikea ansa, vaan henkinen ja sosiaalinen ansa, jonka yhteiskunta luo ja jota hallitaan sovinnaisuudella, häpeällä ja heikolla itsetuntemuksella. Erikoista on, että ihmiset hallitsevat ja kyttäävät ja paheksuvat toisiaan.

En millään tahdo uskoa, että kaikki muut kokisivat muuttuvansa olennaisesti, kun täyttävät esimerkiksi sen 30, mutta jossain vaiheessa se paheksunta astuu kehiin. Tosin yleensä kun on kyse sellaisten tekemisten paheksumisesta, jotka eivät aiheuta kenellekään mitään haittaa tai levitä haitallisia asenteita, yleensä vika on ihan paheksujan suhtautumisessa itseensä. Hän ei koe elävänsä itsensälaista elämää tai olevansa vapaa tekemään, mitä haluaa, joten hän keskittyy tunkemaan pahan olonsa muille.

Tämä 30 nyt tosiaan on vain esimerkki, mutta paineita voi kokea niin maailman miljoonasta asiasta - uravalinnoista, koulutuksesta, ulkonäöstä, persoonallisuudenpiirteestä, sukupuoli-identiteetistä, seksuaalisesta suuntautumisesta, harrastuksesta, ihan jokaisesta tavasta ajatella, olla, tehdä, suuntautua ja asua. Noin niin kuin aluksi.

Saako kolmekymppinen olla sotkuinen? SOS jos ei saa, olen nykyään sotkuisempi kuin ikinä.
Suurin ero teini-ikääni verrattuna minussa onkin siinä, että olen vuosi vuodelta enemmän oma itseni ihan kaikissa asioissa ja mietin vähemmän muita - tästä nyt olenkin jo kertonut aiemmin ja se varmaankin näkyy vaikkapa Instagramissa jokapäiväisessä elämässäni.

Kertokaa omia kokemuksianne aikuiseksi kasvamisesta! En tahdo olla yksin.

ps. Ja helvetti soikoon, sanon vielä tähän loppuun, että jos kehoni edelleen kuvittelee olevansa teini-ikäinen ja laittaa minut kärsimään aknesta, niin ihan kiusallanikin käyttäydyn niin. No en oikeasti, ainakaan toivottavasti, teinit ovat aika raskaita.

pps. Joka arvaa, mihin otsikko viittaa, saa papukaijamerkin. Tai siis koska ollaan PTFU:ssa, saa mäyräkoiramerkin.

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Feministi-pinup 2

Lupasin jatkaa aloittamaani feministi-pinupin sarjaa, ja tadaa, kerrankin pidän lupaukseni! Tässä pari kuvaa, jotka sain tänään aikaiseksi otettua. Sarjan ykkösosan löydätte täältä.

Tänä vuonna on tärkeämpää kuin koskaan olla herkkä ja naisellinen nainen. Myös feminismin pitää olla hellää ja miesten tunteita säästävää - miettikää nyt, onhan heillä kestettävää: naiset eivät enää siedä perseestä puristelua eivätkä kuuntele limaisia kommentteja. Ja pitäisi alkaa olemaan muutakin kuin mukava, jotta saisi deittejä. Onhan siinä kestettävää, joten olkaamme heille helliä ja lempeitä.

 Kylven meninistien kyynelissä
 Paras kylpy syntyy tällä kylpyreseptillä:

- Hieman MGTOW-miesten itkua siitä, kun naisia ei haittaa heidän menonsa
- Iso loraus INCEL-miesten kyyneleitä, jotka on vuodatettu käteenvedon lomassa
- Kyyneliä all female paneelista mielensä pahoittaneilta
- Pari kyyneltä joltain Miehiseltä Mieheltä (nämähän ovat harvinaisia ja siksi erittäin arvokkaita)

Nauti!  

Kylvystä virkistäytyneenä innostuin hieman askartelemaan (naisellista näpräystä!).

Pahoittelut siitä, että kainalokarvani ovat päässeet kasvamaan hieman pitkiksi ja tulevat ulos hihasta

Siinäpä sitä, mitäs sanotte?

tiistai 5. helmikuuta 2019

Mahtavia naisia

En katsonut Emma-gaalaa. Aluksi. Sitten luin siitä niin paljon haukkuja netistä, että olihan se pakko katsoa ja itse todeta, miten miehiä suositaan (80 % palkituista) ja naisista esille nostetaan joku Anna Puu, ihan kuin kiusaksi, että näin surkeita artisteja naisista löytyy. Oli ihan pakko ihmetellä, kuka nämä voittajat ja ehdokkaat päätti ja millä perusteella.

Luinkin sitten todella mielenkiintoisen pohdinnan Nelonen mediasta - lyhyesti sanottuna Nelonen on hankkinut itselleen kaikessa hiljaisuudessa valta-asetelman, josta käsin se voi sanella, kuka uusi artisti menestyy ja kuka ei. Tämä asia on tiedossa musapiireissä, ja ainoa, joka asiasta on ääneen puhunut, on Mikael Gabriel, jonka soitto Nelosen mediassa lakkasi, kun MG meni töihin kolmosen musaohjelmaan.

BD ja minä ja meidän uudet Sotamaalauksii-tatskat (tuolla keinoihon alla näkyy :D)
No, tämä kirjoitus ei käsittele tuota suhmurointia. Yleensä yritän aina tukea naisia, vaikka he eivät ihan omaa tyyliä edustaisikaan, mutta Anna Puun konttaava feikkiys ja silti jotenkin ihmeellisesti kahmitut voitot saivat minut pohtimaan vahvoja naisartisteja. Ja sellaisia kysymyksiä kuin a) Miksi ihmeessä Vesta ei voittanut vuoden naisartistin palkintoa? b) Miksi gaalassa oli ihan hirveästi jotain neverhöörd-äijiä ja jopa tauolle jääneitä tyyppejä, kun taas esimerkiksi Flown parhaan esityksen tarjonneeksi kehuttua DREAMGIRLS-kokoonpanoa ei nähty missään kategoriassa? ja c) Miten voi selittää, että Vesala ei ollut missään kategoriassa ehdolla? :O


Ihan kuulkaa muutama vuosi siitä vasta on (krhm, ehkä lähemmäs kymmentä kuin viittä...), kun havahduin sellaiseen asiaan, että soittolistallani oli lähinnä miehiä laulamassa ja soittamassa. Olin jo silloin tajunnut, että inhosin sellaisten naisartistien musiikkia, jotka eivät tehneet omia biisejään - väitän, että suurimmassa osassa tapauksia sen kuulee, laulaako laulaja omia sanojaan. Ihan oikeasti. Mutta ei ollut ihan hirveästi omia laulujaan laulavia naisartisteja. Tai niin siis luulin. Lähdin siis ihan tietoisesti sellaisia metsästämään.

Gwen Stefania ja Maija Vilkkumaata olin kuunnellut nuorempana, mutta heiltä ei ollut tullut mitään uutta mielenkiintoista silloin hetkeen. Kuin sattumalta lähdin siskoni kanssa Pinkin keikalle (kirjoitin siitä blogiinkin silloin!) ja koin jonkinlaisen valaistuksen. Aloin pikkuhiljaa kuunnella PMMP:tä, Blondieta, Marina and the Diamondsia, jopa Lady Gagaa, jota olin pitänyt ärsyttävänä tyhjänpäiväisenä poptähtenä.


Nyt soittolistaltani löytyy Die Antwoordia, Siaa,Vesalaa, Vestaa, Sofaa, Lily Allenia, Beyoncea, suomalaisia naisräppäreitä, sekalaisia biisejä erilaisilta hyviltä naispoppareilta joiden laajempaa tuotantoa minulla ei ole ollut aikaa kuunnella... Aika paljon kaikkea. Ja lisää on tulossa! Marina julkaisee VIHDOINKIN uuden levyn tällä viikolla, Vesalalta tulee uutta musiikkia, F:ltä tuli tuo yllänäkyvä biisi ja ties mitä muuta. Elämme naisartistien kulta-aikaa - ja mikä parasta, kaikki tekevät omia biisejään.

Kun nyt oikein mietin, en vaan millään osaa sanoa, miksi en osannut arvostaa naisartisteja. Ehkä se ei ollut coolia tai heidän biisinsä eivät kuulostaneet mielestäni tarpeeksi kapinallisilta. Nykyään kyllä kuulen kapinan ihan eri tavalla kuin nuorempana - ehkä naisten on pitänyt se jotenkin enemmän kätkeä ja sitä ei nuori Ruki ihan tajunnut.