sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Dream girl

Sain joskus viestin, jossa luki WOW WUNDERSCHÖN DREAMGIRL. Se on jäänyt päähäni. Mutta tässä ei ole kyse siitä, vaan ihan muista D.R.E.A.M.G.I.R.L.Sistä. Kävin ostamassa kokoonpanon paidan!


Pahoittelut, en ostanut paitaa. Se olisi täyttä vähättelyä. Ostin pehmeimmän, söpöimmän ja suojaavimman hupparin maailmassa.


Näin Sofan päällä tällaisen ja musta-vihreän hupparin ja olin heti influensoitu. Matkalla Katin tavaraan hupparia ostamaan mietin pääni puhki, ostanko tämän pastelliliilan vai mustan version. No, päätös olikin tehty puolestani, sillä mustat hupparit olivat viime vuoden mallia ja näin ollen loppu. Onneksi, koska nyt olen tykästynyt tähän väriin kovasti. Minulla ei ole mitään muuta tämän väristä! Ehkä joskus 90-luvulla taisi olla jotakin.


En malta odottaa, että helteet loppuvat ja pääsen oikeasti käyttämään tätä. Otin isoimman koon, mitä kaupasta löytyi, jotta tästä tulisi sellainen jättimäinen ihana turvahuppari. Helma ulottuu puoleen reiteen, joten voin jo kuvitella viettäväni koko syksyn ja talven pelkästään tässä ja legginseissä.


Huppari maksoi 50 euroa ja on jokaisen euron arvoinen. Kuten tiedätte, panostan mieluummin pitkäikäisiin vaatteisiin kuin pikamuotiin, ja tässä näen ehdottomasti kestävän suosikin. Kun ryhdyin asiaa miettimään, hiukan harmittaa, että en kysynyt vaatteen tai materiaalin eettisyydestä mitään - olen sellaisessa vielä hiukan aloittelija. Voisin käydä joku päivä kyselemässä asiaa. No, joka tapauksessa, lohduttaudun ajatuksella, että kun ostos on harkittu ja vaate tulee pitkäikäiseen käyttöön, hankinta on ollut fiksu.

En hirveästi ole hankintoja tehnyt viime aikoina, joten tosi kiva, että pääsin tätä teille sentään esittelemään. Ja muutenkin, että sain kirjoitettua tänne jotain tällaista ihanaa turhanpäiväisyyttä! Vaikka tosin en oikeasti pidä turhanpäiväisenä sitä, että tuen naisten tekemää taidetta ja että julistaudun Dream girliksi.  


tiistai 16. heinäkuuta 2019

Peukalolla (ja hyvillä keskustelutaidoilla) Jäämerelle

Parhaat ideat ovat usein vain hetken ohimeneviä ajatuksia, joista pitää ottaa kiinni. Minun kiireinen pääni vaatii usein myös ajatusten ulkoista talteen ottamista - minulla on epämääräisiä muistilappuja ympäri laukku(j)a, kotia ja työpöytää.

Olen saanut usein kuulla, että minulla on mielettömiä ideoita. Se, tarkoitetaanko mielettömän hyviä vai täysin vailla mieltä olevia, jää usein tulkinnanvaraiseksi. Joskus ne ovat sama asia. Uskon kuitenkin, että aika monella on ihan samanlaisia hyviä ideoita, mutta ne sivuutetaan tai tuomitaan liian hankaliksi. Tässä kohdin minun vahvuuteni pääsevät esille: ideointikykyni ei ehkä ole mitenkään merkillepantavan hyvä, mutta sen myönnän, että olen poikkeuksellisen tehokas toteuttamaan ideoitani.


Ideoiden pahin tappaja on kysymys mitä järkeä tässä on. Kaikessa ei aina tarvitse olla järkeä. Siksi minäkin lähdin hetken mielijohteesta liftaamaan Jäämerelle ja koin jälleen yhden elämäni ikimuistoisimmista seikkailuista.

Minulla oli aikaa muutama päivä, mikä ei oikeastaan ollut ihan täysin tarpeeksi. Rahatilanteeni oli hiukan huono, ja olin myös aika väsynyt. Tekosyitä olisi siis riittänyt, mutta ajattelin, että kaikki hoituu kyllä. Tämä on toinen supervoimani: loputon typerä optimismi. Ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni, nostin peukalon pystyyn ja lähdin matkaan.

Kiitos Pillubingo ja Sandra unimaskista! Se tuli tarpeeseen yöttömässä yössä.
936 km

Olin ollut Sodankylän elokuvajuhlilla, joten tylsä tasainen alkumatka oli jo tehty. Siitä sainkin voimaa ajatukseeni. Olen nimittäin aina halunnut nähdä Pohjoisen jäämeren, mutta en ole saanut aikaiseksi lähteä sitä katsomaan, vaikka olen kyllä pari kertaa suunnitellut matkaa aika yksityiskohtaisestikin. Nyt olin jo tullut melkein tuhat kilometriä pohjoiseen, joten miksi en käyttäisi tilaisuutta hyväkseni ja hoitaisi hommaa kunnialla loppuun?

Onneksi minulla oli lämpimiä vaatteita ja vaelluskengät mukana jo valmiiksi. Ostin proteiinipatukoita ja täytin vesipulloni. Lisäksi minulla oli kirja ja ladattu puhelin. Osan tavaroistani lähetin Helsinkiin, jotta pystyin lähtemään reissuun vain yhdellä repulla.

1252 km

Pääsin Sodankylästä kyydillä Karigasniemelle, joka olikin jo Norjan rajalla. Vuokrasin pienen mökin rinteestä, josta näkyi joen yli Norjan puolelle. Illalla mietin vielä, olinko tehnyt virheen ja että pitäisikö minun vain lähteä takaisin kotiin. Liftaamaan ja seikkailemaan yleensäkin lähteminen on aina minulle jotenkin vaikeaa ja tuntuu pelottavammalta kuin mitä se oikeasti on. Tiesin tämän, ja etsin mielestäni kaikki hyvät muistot, joita olen saanut liftatessa. Ne mielessäni lähdinkin sitten aamulla tien varteen.

1332 km

Kävelin Norjan rajan yli, koska ajattelin, että olisi voinut olla vaikeaa saada kyytiä rajan yli. Kukaan ei kysynyt minulta kuitenkaan mitään enkä nähnyt yhtään ketään, joten ei se kai olisikaan ollut vaikeaa. Autoja oli vähän liikkeellä, mutta sain kyydin nopeasti. Ehdin odottelemaan kymmenisen minuuttia, kun mukava norjalaispariskunta otti minut kyytiin. 

Yleensäkään en ole joutunut odottamaan kyytiä ikinä kovinkaan kauaa. Pisin aika on parisenkymmentä minuuttia, ja sekin siksi, että autoja ei vain ole mennyt ohi. Liftaan yleensä yksin, joten se helpottaa asiaa. 

Reilun tunnin ajamisen jälkeen näinkin jo Jäämeren!

Sori vino horisontti!

1383 km 

Nälkä kuitenkin kasvaa syödessä, ja olinkin jo päättänyt, että Jäämeri ei riitä. Halusin päästä Nordkappiin, Manner-Euroopan pohjoisimpaan pisteeseen (tästä on kiistelyä, mutta mennään tällä määrittelyllä). Pääsin pariskunnan mukana Ryssämarkka-nimiseen kylään saakka, mutta he kääntyivät siitä kotiinsa Hammerfestiin päin, joten jäin odottelemaan seuraavaa kyytiä.

Pääsinkin nopeasti hiukan arveluttavan näköiseen pakettiautoon. Kuljettaja oli ikivanha norjalainen kalastaja, joka ei puhunut kuin norjaa. Saimme jonkin verran keskusteltua kuitenkin ruotsiksi ja elekielellä. Hän lupasi viedä minut Honningsvågiin saakka.

Kalastajan Tikka-koira!
Olen tietenkin varovainen liftatessani. Jos minulle tulee epäilyttävä olo, en mene kyytiin. Yleensä myös otan kuvat kyytien rekkareista ja lähetän ne läheisilleni. Kertaakaan en ole kuitenkaan kieltäytynyt menemästä kyytiin enkä ole kokenut mitään vaaratilanteita. Välillä on ollut epämiellyttäviä vitsejä tai pokausyrityksiä, mutta niistä pääsee hyvällä sosiaalisella pelisilmällä ulos - jonkin verran olen joutunut nielemään ärsyyntymistä joskus.

Hyvät keskustelutaidot ovat tarpeen muutenkin reissussa. Mielestäni liftausmatka maksetaan sillä, että ollaan hyvää seuraa kyyditsijöille. Kerron tarpeen mukaan hauskoja tarinoita, kuuntelen kuskin juttuja tai toimin apukuskina - tai koiransilittäjänä. Tavoitteena on, että molemmille jää hauska muisto yhteisestä matkasta. Olen kuullut sydäntäsärkevän tarinan yksinäisestä maanviljelijästä, saanut elämänohjeita mieheltä, joka valehteli vaimolleen puhelimessa, vastaanottanut kosinnan ja löytänyt yhteisiä tuttuja kyyditsijöiden kanssa. Olen kertonut seikkailuistani ja saanut hyviä vinkkejä kohdekaupungista.

Nytkin sain jälleen uskoa ihmisten hyvyyteen ja vahvistettua luottamusta muihin. Minulla on välillä vaikeuksia siinä, joten koko matka olikin ikään kuin sellaista heittäytymisterapiaa. Sain siis kyydin lisäksi myös jotain tärkeämpää henkisesti - ja lisäksi pariskunnalta pussin pähkinöitä ja kalastajalta suklaata. 

1477 km


Koska ruotsi ei sujunutkaan norjalaiskalastajan kanssa aivan niin hyvin kuin luulin, hän jätti minut hieman hankalaan paikkaan. Kävelin siitä kuitenkin suhteellisen sujuvasti Honningsvågiin, joka on kylä juuri ennen Nordkappia.


Halusin kahvia ja sitä lopulta sainkin. Hetkiseksi myös koin hämmennystä ja pelkoa, kun yhtäkkiä tajusin, että olen vain pieni Ruki keskellä suurta erämaata. Olin vieraassa maassa pienessä kylässä, jossa ei ollut edes takseja näkyvissä. Mietin, mitä tapahtuisi, jos puhelimeni menisi rikki. Onneksi hetki meni ohi, ja sain palattua seikkailumielentilaani.


Pienen tauon ja kylän kiertelyn jälkeen lähdinkin taas tien päälle. Aurinko ei laskenut, mutta pilvet himmensivät sen valoa aika lailla, ja oli jopa pimeää.


Pääsin kyytiin, joka vei minut vain muutaman kilometrin kylästä, parempaan liftauspaikkaan.

1515 km 

Lopulta pääsin ihanan isä-poikatiimin kyydissä ihan perille asti. He eivät olleet edes menossa Nordkappiin, mutta kuulemma tämä esiteini-ikäinen poika oli vaatinut isäänsä pysähtymään ja poimimaan minut kyytiin. He ajoivatkin 60 kilometriä ylimääräistä ihan vain minun takiani! Vaatimaton minäni vaati minua avaamaan suuni ja käskemään heitä jättää minut tien varteen. Kehittynyt minäni sen sijaan muistutti, että he eivät olisi tarjoutuneet, jos he eivät olisi halunneet viedä minua perille. Ja uskon myös, että he saivat jotakin siitä, että saivat olla pelastajia ja esitellä minulle kotiseutuaan. 
 
 
Perillä oli tuulista ja vaikuttavaa. Olen nyt käynyt yksinäni Euroopan pohjoisimmassa pisteessä sekä läntisimmässä pisteessä. Tämä on ihan sattumaa, mutta minulla oli molemmissa paikoissa samanlainen fiilis.



Molempiin paikkoihin olin seikkaillut tieni aivan yksin ja ne olivat tietynlaisia huippukohtia matkoilleni. Sinänsä itse matkanteko oli molemmissa tärkeämpi, mutta jotenkin mieli ja muistot tarvitsevat jonkin pisteen, johon voi sanoa matkan huipentuneen tai kohdistuneen. Saavutus on ihan erilainen, kun voi ajatella menneensä jonnekin ja saavuttaneensa päätepisteen sen sijaan, että matka olisi ollut vain matkustelua. Kumpi kuulostaa vaikuttavammalta:

matkustin Norjassa 

vai

lähdin katsomaan Jäämerta ja Manner-Euroopan pohjoisinta pistettä Nordkappia?


Olin perillä Nordkappissa illalla, ja siellä oleva esittelykeskus sulkeutui kahdelta yöllä. Siispä minun piti miettiä, missä aion olla yötä. Minulle selvisi, että Nordkappista lähtee yhdeltä yöllä bussi, joka kulkee Rovaniemelle saakka. Päätin, että seikkailuni on tältä erää seikkailtu ja varasin paikan bussista. Istuinkin siellä sitten nelisentoista tuntia! No, ainakin minulla oli nukkumapaikka.

Aika lohdutonta!
Rovaniemellä vaihdoin bussin yöjunaan, joka olisi perillä seuraavana aamuna kuudelta. Kuten aiemmin mainitsinkin, aikani oli rajallista, joten jouduin menemään siitä suoraan töihin.


Olin aika reissussa rähjääntynyt, mutta onnellinen. Kuten aiemminkin, tämä reissu oli enemmän kuin matka maailman ääriin (näin niin kuin dramaattisesti sanottuna!) - se oli matka itseeni. Tiedän, niiiin kliseistä. Mutta muistin taas selvemmin sen, kuka olen ja mistä pidän. Muistutin itseäni siitä, että pärjään ja että ihmiset ovat aika ihania. Laitoin itseäni äärirajoille ihmisiin ja maailmaan luottamisessa, ja molemmat osoittautuivat luottamukseni arvoisiksi.

Suosittelen ihan jokaiselle yksin seikkailua, matkailua ja liftaamista. Olen kuullut, että monet eivät pystyisi käymään yksin edes syömässä tai leffassa. Uskon, että tämä olisi hyväksi kaikille. Hyvä alku itsenäiselle seikkailulle on ihan vaikka sellainen, että lähtee yksinään kaupungille viettämään kiireetöntä aikaa. Istu bussissa, kiertele kirpparilla, käy siellä syömässä ja leffassa. Syö jäätelö puistossa. Ehkä innostut ja liftaat joskus yksinäsi Jäämerelle! Tai sitten tyydyt siihen, että aina välillä istut vain omine ajatuksinesi puistossa. Sekin on ok.


torstai 4. heinäkuuta 2019

Tissiflashmob ≠ tissit

Hurraa, on aika toisen Tissiflashmobin! Saimme paljon ihanaa palautetta ensimmäisestä tapahtumasta ja tietysti myös itse voimaannuimme, joten päätimme vapauttaa nännit toiseen kertaan. Tavoite on, että järjestämme tapahtuman niin monta kertaa, että ketään ei enää kiinnosta - eli kunnes rinnat on normalisoitu ainakin rannoilla. Sitten siirrymme muihin tiloihin!


Mutta koska kommenttien perusteella osa keskuudessamme elävistä ihmisistä ei vieläkään osaa tai halua käyttää aivokapasiteettiaan ajattelemiseen, tein tällaisen pienen kysy ja vastaa -palstan siitä, mikä tissiflashmob on ja mitä se ei ole. Lisäksi kerron muitakin jännittäviä ja mieltä räjäyttäviä asioita, kuten että tissit eivät ole sukupuolielin (GASP) ja että niistä ei voi päätellä, onko joku lesbo. Kyllä, ei voi! Uskoisitteko! No, kohta uskotte!

Tässä oikeita kommentteja, joita tapahtuma kirvoitti sosiaalisessa mediassa. Kävin kommenttikenttien sontaläjiä ihan teitä varten läpi - miettikää, mikä uhraus!

LOVE IS IN THE AIR

Voisiko tasa-arvon edistämiseksi tehdä jotakin tärkeämpääkin?

Jokainen teko tasa-arvon edistämiseksi on tärkeä ja osa kokonaisuutta. Oli kyseessä sitten yksittäisen manspleinaajan keskeyttäminen, lakialoitteen allekirjoittaminen tai tissiflashmobiin osallistuminen. 

Kyse on periaatteesta ja sen toteuttamisesta elämän eri osa-alueilla. Ja oikeasti se, että naisen voi poistaa julkiselta paikalta sellaisen pukeutumisen perusteella, joka miehelle sallitaan, ei edes ole pieni asia, vaan räikeää syrjintää sukupuolen perusteella sekä perustuslakimme rikkomista

"Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella."

Ja lisätään vielä, että yleensä ne ihmiset, jotka valittavat yhtään mistään tasa-arvoa edistävästä tempauksesta, eivät itse tee mitään. Minä ja Sandra teemme samaa aktivismia monella eri tavalla ja taholla.

Rintojen seksualisoiminen ja niiden epätasa-arvoisuus on yksi sitkeästi elävä tapa kahlita naisia ja naisten kehoja, ja siitä pitää päästä eroon.

No ihan varmasti oli miehia mukana “tukemassa”  

Niin oli, ihania ja kriittiseen ajatteluun kykeneviä miehiä. 

Tämä vain todistaa, että nämäkin kaksi järjestäjää ovat lesboja (näkee olemuksestakin). Miehet eivät kiihota tai kiinnosta heitä. Jos asia olisi toisin ja nämä naiset olisivat heteroja, niin olisi eri ääni kellossa. Bi ja lesbo naiset ovat aina metelöimässä tasa-arvosta, haluavat sitä ja tätä, mitä normaali nainen ei vaadi ja tarvitse, koska normaalit heterot osaa olla sinut itsensä kanssa.

Siitä sitten sellaset seksuaalivähemmistö- ja naisvihat! Shokkiuutinen: seksuaalista suuntautumista ei voi päätellä ulkonäöstä.

ja jos miehet järjestäisivät kikkeliflashmobin niin kaikki vietäisiin putkaan

Jep, koska siinä olisi kyse sukupuolielimistä. Järjestäkää vaikka tissiflashmob ja katsokaa, mitä tapahtuu. 

naisten paljastelu johtaa heidän halveksuntaansa, koska rinnat kuuluvat erogeeniseen alueeseen, joiden paljastelu lähettää yhtä voimakkaan viestin, kuin miesten peniksen esittely.  

Rinnat eivät ole sama asia kuin penis. Olen hieman huolissani näistä tyypeistä, jotka tätä hokevat. 

Rinnat ovat evoluution myötä seksuaaliset, koska ne kasvavat merkiksi sukukypsyydestä. 

Niin kasvavat myös mm. miesten parrat ja karvoitus. Silti kukaan ei ole vaatimassa miehiä käyttämään huntua tai ajelemaan syntisiä karvojaan. 

Hillukaa vain rinnat paljaana, mutta älkää sitten syyttäkö miehiä, jotka kiihottuvat ja ahdistelevat

Säälittää miehet, jotka eivät pysty hallitsemaan itseään. Oikeasti, todella heikko esitys. Miten naiset pystyvät hillitsemään itseään tarraamasta puolialastomiin tai jopa alastomiin miehiin? Jos reagoitte ärsykkeisiin niin voimakkaasti, että ette pysty käyttäytymään, kannattaa harkita terapiaa. Annatte tällöin vallan itsestänne itsenne ulkopuolelle ja se on aika surullista.

Kuvittelen mielessäni tilanteen, jossa näkisin kadulla ei-uhkaavasti käyttäytyvän alastoman miehen. Mieleeni ei tulisi edes hetkeksi mennä kuvaamaan tai koskettelemaan ja raiskaamaan miestä. Menisin tarkistamaan, onko hänellä kaikki hyvin.

Eivät kaikki naiset halua kulkea kaduilla lollot heiluen alasti

Eivät niin, emmekä mekään välttämättä. Tässä ei ole kyse siitä.  

Itse ainakin haluan, että rintani ovat seksuaaliset jatkossakin

Tämä on ihan ok. Saat myös pitää jaloista, olkapäistä, ranteista tai navoista, mutta ethän vaadi ketään piilottamaan niitä omien preferenssiesi vuoksi. Miesten vartaloissa on vaikka mitä seksuaaliseksi miellettyä, mutta niitä ei vaadita peitettäviksi - ja silti ne säilyvät monen mielessä ihan yhtä pyhän seksuaalisena oikeassa kontekstissa.

huomiohuorat

Kyllä, haluamme huomiota asiallemme. Jos se tarkoittaa sitä, että me joudumme säälittävien ulisijoiden silmätikuiksi, olkoon niin. 




Ihanaa tissiflashmobia kaikille! <3

torstai 6. kesäkuuta 2019

"Höhöhö tissit" ja sata muuta syytä, miksi feminismiä tarvitaan

Saimme viime sunnuntaina Sandran (Pillubingon luoja!)kanssa aivan mahtavan idean. Tajusimme, että Suomi tarvitsee oman tissiflashmobin! Päätimme, että se tapahtukoon tällä viikolla, kun on hellettä ja ihmiset rannoilla. No, te tiedätte minut - koko homma karkasi vähän käsistä ja päädyimme perustamaan taidekollektiivin ja kultin Cult Cunthin. Muutaman ihmisen mielenilmaukseksi tarkoitettu Tissiflashmobkin paisui, ja nyt sinne on osallistumassa jopa useita kymmeniä, ellei jopa satoja tyyppejä!

Tällä viikolla olemme sitten antaneet kolme haastattelua, tietenkin iltapäivälehdille, joiden lukijoita tissit varmaankin provosoivat klikkailemaan otsikoita. Niistä ensimmäinen, Linda Rantasen juttu Iltalehdessä, oli kivasti kirjoitettu ja asiallinen. Äidinkielen opettajan arvio kokonaisuudesta menee kiitettävän tai jopa erinomaisen kohdille.
Kuvaava otsikko, jossa mainitaan tapahtuma, sen syy, ajankohta ja sijainti. Ingressissä kerrotaan vielä taustaa tapahtuman synnylle. Järjestäjiä ei turhaan nimetä, vaan heistä mainitaan tapahtuman kannalta oleellinen - he ovat "feministiaktivisteja". 5/5. Iltalehti 6.6.2019

Toimittaja tiesi nimemme, oli ottanut selvää tapahtumasta ja tiesi, mikä on flashmob. Samaa ei voi sanoa Iltasanomien toimittajasta Tuomas Mannisesta, joka sulostutti elämäämme tällaisella otsikolla:

Otsikossa asetetaan heti aluksi aivan turhaan vastakkain feministit ja miehet, joista jälkimmäisiä vielä moititaan ikään kuin feministien suulla. "Feministiaktivisti" on kuihtunut muotoon "feministi", jolla saattaa olla etenkin iltapäivälehtien lukijakunnan joukossa myös negatiivisia konnotaatioita. Etunimien käyttäminen on tytöttelyn muoto eikä anna minkäänlaista lisäarvoa otsikolle. Siskokatras on epätarkka ilmaisu. "Paljastavat rintansa" ei tavoita samaa merkitystä kuin Iltalehden käyttämä "nännien vapautus" ja on helposti ymmärrettävissä väärin. Ingressiä ei tässä näy, mutta se kuuluu: "”On siistiä tehdä se yhdessä. Kaunis mielenilmaus. Voimauttava.”", mikä ei anna yhtään mitään tietoa tapahtumasta. Sentään toimittaja on onnistunut luomaan jonkinlaisen mielikuvan siitä, mitä rannalla tapahtuu (vaikkakaan ei millä rannalla, milloin tai mistä syystä), joten siitä säälipiste. 1/5. Iltasanomat, 6.6.2019
Heti puhelun alusta asti oli selvää, millainen jutusta tulee. Tuomas yritti provosoida meitä milloin kutsumalla meitä nuoriksi, milloin manspleinaamalla ja milloin käyttämällä meistä se-pronominia. Hän kiroili ja oli töykeä. Hän ei tiennyt nimiämme, ei tiennyt, että tapahtumalla on oma Facebook-tapahtuma eikä häntä kiinnostanut varmistaa, kumpi meistä puhuu. Tämä näkyy myös jutussa, jota en suosittele lukemaan, ellei halua korkeaa verenpainetta.

Toki ihan hauskaa, että setämiehetkin alkavat vapista ja vaivautuvat kirjoittelemaan näin surullisia juttuja. Uskon, että ainut, mikä tästä jutusta kärsi, oli Tuomaksen ammatillinen maine. Kun vertaa juttua Linda Rantasen tekstiin, ero on kuin yöllä ja päivällä. Toinen on neutraalisti kirjoitettu ja toimittaja on selvästi ottanut asioista selvää. Toinen taas yrittää luoda meistä sekavaa kuvaa (katkonaiset lauserakenteet, interjektioiden käyttö, sekavat kappaleet ja asioista toisiin hyppiminen, täysin kokonaisuudesta irralliset asiat kuten sukunimeni), mutta valitettavasti pilka osuu taas omaan nilkaan. Lisäksi siinä on asiavirheitä (Pillubingo ei ole blogi) ja kirjoitusvirheitä. Ei näin Tuomas - äidinkielen opettaja pudistelee päätään.


Mielenkiintoista on se, että selitimme molemmille toimittajille aivan samat asiat: miten olemme aktivisteja monella eri alueella ja että tämä flashmob on vain yksi osa kokonaisuutta. Tuomas otti tässä kohdin esille Tinder-tutkimukseni, johon vastasin, että olen myös kertonut esimerkiksi kokemastani seksuaaliväkivallasta ja älykkyyden moninaisuudesta lehdissä ja näin pyrkinyt purkamaan tabuja ja yksipuolista naiskuvaa. Tuomas kyseenalaisti nämä jutut ja kysyi, ovatko ne "tosijuttuja". Tämä oli se asia, josta ehkä oikeasti eniten järkytyin - jos olisin yhtään herkempi seksuaalisen väkivallan uhri, tämä olisi ollut todella ahdistava kysymys. Nyt se oli pelkästään täysin asiaton.

Jälleen kerran joudun pettymään toimittajien ammattitaitoon, mutta se ei nyt ole mitään uutta. Nämä setämiesten kuolonkouristuksetkin on jo nähty - mutta tarvitseeko niitä tuoda työpaikalle ja kirjoitella tällaisia juttuja, joissa toimittajan oma agenda näkyy aivan selvästi läpi? Tosi noloa. Näitä kahta kirjoitusta voisi käyttää äikän tunnilla esimerkkinä siitä, miten eri tavoin kirjoittajan asenne näkyy tekstissä. 

Mutta iloisempiin asioihin: lauantaina nähdään, toivottavasti mahdollisimman moni! Tapahtumasta on tulossa kaunis, rauhallinen ja yhteisöllinen mielenilmaus. Tapaamme klo 12 Hietaniemenrannassa. Klo 12.15 riisumme paidat ja kävelemme käsi kädessä veteen <3

maanantai 27. toukokuuta 2019

Afrodite, rakkauden jumalatar

 Mulla ei ole oikeastaan kauheesti sanomista, sikahienoja kuvia vaan! Hyvin menee ja elämä on jännittävää.


Vähän hassua, että aina puhutaan traumojen ja masennuksen huonoista puolista, mutta ikinä ei mainita niitä hyviä juttuja! Esimerkiksi se, että kun voi paremmin, siitä on niin kiitollinen, että hymyilyttää aika paljon.  



En tiedä, olisinko näin onnellinen nyt kun kaikki on hyvin, jos ei olisi koskaan ollut vaikeaa. 


Tätä uutta traumaterapiaa on takana nyt puoli vuotta, ja vaikkei mitään suurta läpimurtoa olekaan tapahtunut, paljon pieniä ja keskikokoisia oivalluksia on tullut. Kuitenkin pelkästään terapiasuhteen olemassaolo luo sellaista luottoa tulevaisuuteen ja turvallista fiilistä, että olen erittäin tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että olen terapiaani tukea saanut.



Tällä hetkellä olo on vapautunut ja olen kokeillut paljon uusia asioita. Nyt tiedän, mitä PMMP tarkoittaa, kun biisissä Kesäkaverit lauletaan:

Monta uutta kesäkaverii
tällaista on ehkä olla nuori
Kerrankin unohtaa kaikki se vakava
mitä on huomenna ja vittu ikinä


 Pus pus

ps. Keksimme vihdoin hyvän nimen siskojeni kanssa! Otamme siis uuden, yhteisen nimen. Saimme nimelle jo Nimilautakunnan hyväksynnän. Uusi sukunimeni on Vallarén!

perjantai 3. toukokuuta 2019

Todellakin olen täynnä itseäni

Miksi sitä, että joku on täynnä itseään tai itseriittoinen, käytetään negatiivisena ilmauksena? Itse ainakin olen täynnä itseäni, riitän erittäin hyvin itselleni ja toivoisin, että kaikki muutkin olisivat samanlaisia.

Näissä kuvissa ylläni on Miss Windy Shopilta blogin kautta saamani What Katie Did -alusvaatteet! Bullet Bra -rintaliivit täältä, sukkanauhavyö täältä ja alushousut täältä <3
Itserakkaus ei kuulu kenellekään muulle, sillä aitoa itsensä rakastamista ei pidä verrata kehenkään muuhun. Se on minun asiani ja suhteessa vain minuun. En rakasta itseäni enempää tai vähempää kuin muut ja muita, sillä ne eivät ole vertailukelpoisia asioita. Se, että pidän itseäni maailman parhaana tyyppinä, ei liity millään tavoin muihin ihmisiin taisiihen, mitä heiltä odotan. Tai no tavallaan liittyy, mutta vaikutus on juuri käänteinen: koska jo itse pidän itsestäni, minulla ei ole mitään tarvetta saada muita pitämään minua maailman parhaana tai edes mukavana - se onkin se paras juttu.


Minä olen astia, joka olen täynnä itseäni ja rakkautta itseäni kohtaan. Jos en olisi täynnä itseäni, ketä täynnä olisin? Muiden ajatuksia, oletuksia, toiveita? Jos olisin osittain tyhjä, ehkä etsisin jotakuta täyttämään sitä vajetta. Se ei olisi kuitenkaan reilua muita tai itseäni kohtaan. 

Julkaisen näistä alusvaatteista ja erityisesti rintsikoista vielä myöhemmin ihan oman juttunsa, sillä ne näyttävät vaatteiden kanssa supervinkeiltä!
 Juuri siksi, että olen täynnä rakkautta itseäni kohtaan, sitä vuotaa yli ja pystyn sitä antamaan muillekin ilman mitään velvotteita, toiveita tai pelkoja. Siskoni nimittää tätä big dick energyksi. Uskon vahvasti, että jos jokainen olisi täynnä itseään, maailma olisi onnellisempi paikka ja yhteinen rakkautemme olisi ylitsevuotavaa. Joo, nyt meni aika hipiksi.


Tietysti on olemassa myös epätervettä tunnetta tai toimintaa, jota itserakkaudeksi nimitetään, mutta se ei oikeastaan ole mitään rakkautta. Se on pelkoa, vuotava astia ja siitä johtuva tarve tyhjentää muiden astioita yrittämällä tehdä niihin reikiä ja sitten varastaa heidän rakkauttaan. Tällainen johtuu siitä, että omassa astiassa on reikä ja siksi se vaatii jatkuvaa täyttöä. Astia ei tule koskaan kuitenkaan täyteen, ellei jätä muiden astioita rauhaan ja keskity korjaamaan omaa vuotoaan.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Muijii Wikipediaan!

Tiesittekö, että suomenkielisessä Wikipediassa vain noin 19 % henkilöartikkeleista kertoo naisista? Ja usein näiden laatu on huonompi kuin miehiä käsittelevien artikkelien. Koska muokkaajista myös 90 % on miehiä, Wikipedia ei olekaan ollenkaan puolueeton tietopankki, vaan miesten näkökulmasta maailmaa kuvaileva ja myös maailmaa ja ajatuksia muokkaava media. Tärkeää nimittäin ei ole vain se, mistä kerrotaan, vaan myös se, mistä jätetään kertomatta.

Onneksi Wikipediaa voivat muokata kaikki ja tämäkin ongelma on siis ratkaistavissa ihan vaan aktiivisuudella ja tsempillä! Osallistuin perjantaina Jenni Janakan Muijii Wikipediaan -tapahtumaan. Jälleen kerran sain muistutuksen siitä, että tasa-arvo ei todellakaan ole vielä valmis. Naisia on kolme vuosikymmenen ajan valmistunut yliopistosta enemmän kuin miehiä, mutta silti esimerkiksi lehtiin haastatelluista asiantuntijoista naisia on vain 28 %.

Kuvat ei liity aiheeseen, olen niissä vaan supersöpö
Vähemmistöille on yhteiskunnassamme tehty vaikeaksi se, että kokee itsensä ja sanomisensa tärkeäksi, mikä nostaa esimerkiksi Wikipedia-.artikkelin luomisen kynnystä. Siinä saattaa miettiä, onko tämä henkilö nyt tarpeeksi tärkeä Wikipediaan tai olenko minä tarpeeksi pätevä kirjoittamaan artikkelia. Wikipediasta puuttuukin kokonaan monta erittäin keskeistä naista.

Vaikka esimerkiksi itsekin olen näin äärimmäisen fiksu, sanavalmis ja aika monen alan asiantuntija, en mieluusti halua lähteä pätemään. (Kaverini olisivat tästä tosin ehkä eri mieltä... Krhm. No joo.) Koska olen älykäs, tiedän, etten tiedä loppujen lopuksi yhtään mitään. Tästä on hyvä esimerkki se, kun hetken aikaa mielessäni leikin ajatusleikkiä, että olisin lähtenyt ehdolle eduskuntaan. Sitten ajattelin, että nyt en ehdi paneutumaan asiaan niin paljon, että ottaisin kaikistä tärkeistä poliittisista kysymyksistä sen verran selvää, että kehtaisin lähteä niistä keskustelemaan julkisesti. Myöhemmin luin jonkun kansanedustajaksi haluavan huru-ukon mielipiteitä siitä, miten hiilidioksidi on oikeastaan hyväksi maailmalle, koska se suojelee meitä meteoreilta. Että silleen. Todellakaan mikään ei vedä vertoja valkoisen heteromiehen itsetunnolle, se on ihan uskomaton luonnonvoima.

Tämä kuva liittyy
Mutta nyt tässä tapahtumassa rohkaistuimme, ja lähdimme luomaan Wikipedia-artikkeleita. Siihen jää koukkuun! Rakastan tieteellistä kirjoittamista ja sen loogisuus käy hyvin yhteen analyyttisen mielenmaisemani kanssa, joten tällainen artikkelien kirjoittaminen on minusta tosi hauskaa. Koska aikaa ei nyt ihan hirveästi ollut, teimme kääntämällä sinne artikkelin lasikatosta. Miettikää, näin tärkeästä käsitteestä ei ollut Wikipedia-artikkelia! Mitä hittoa! Artikkeli jäi aika lyhyeksi, mutta sitä voi käydä muokkaamassa ja täydentämässä.

Ja taas söpö minä, back in business
Lisäksi rohkaistuimme ja päätimme kokea itsemme tärkeiksi. Teimme ystäväni Sandran kanssa toisistamme artikkelit Wikipediaan. Minä tein Pillubingosta ja hän teki ihan kuulkaa minun arkipersoonastani eli Sädestä. Olimme ehkä hiukan viineissä, kun teimme artikkelit, mutta niistä tuli aika hyvät silti! Minun artikkelini on siellä vielä, mutta valitettavasti Pillubingon artikkeli poistettiin, sillä lähteinä pitäisi olla esimerkiksi jokin julkaistu artikkeli (blogiteksti ei kelpaa!), joten yritämme nyt saada Pillubingosta juttua lehteen. Olisiko kiinnostuneita?


Huhtikuun ajan on käynnissä Punaisten linkkien naiset -kampanja, jossa Wikipediaan yritetään saada lisää naisedustusta. Haastankin teidät jokaisen osallistumaan! Miettikää, että viime vuonna artikkeleita aloitettiin hieman alle tuhat. Tätä blogia käy lukemassa kuukausittain yli 10 000 yksittäistä lukijaa (kyllä!), joten jos teistä nyt edes joka sadas kävisi tekemässä yhden artikkelin, saisimme pelkästään sillä 10 % tuosta määrästä suoritettua. Jes.


maanantai 22. huhtikuuta 2019

Pessimistinen anarkisti

Mut varmaan tunnetaan optimistina, ja sellainen koen perusluonteeltani ehkä olevanikin. En ole kuitenkaan väkisin positiivinen - jos sun paras kaveri kuolee, en tule kehottamaan, että tilanteesta pitäisi etsiä hopeareunaa. Jotkut tilanteet vaan on perseestä, eikä niitä voi hymyilemällä kyynelten läpi muuttaa.

Mutta mä olen kyllä se ihminen, joka kohtaa jonkin hirvittävän asian, mutta ei menetä uskoansa siihen, että joskus vielä hymyilyttäisi. Sillä tavalla tosiaan olen optimisti. Toisaalta sitten taas en ajattele, että asiat aina menisi parhain. Uskon, että jokaiseen tilanteeseen täytyy vain sopeutua ja vaikka muuttaa strategiaa lennosta. Ja tässä olen realisti, tai oikeastaan jopa pessimisti: varaudun joka tilanteessa miljoonaan eri skenarioon päässäni. Tässä näkyy ehkä luonteeni lisäksi traumataustani, ja niitä taas on vaikea erottaa - tässä on melko klassinen kumpi oli ensin -tilanne.

Olen pessimistinen anarkisti
Pessimistinen puoleni tulee eniten ilmi siitä, miten yleensä odotan muiden ihmisten tuottavan pettymyksen. Tämän takia esimerkiksi nimitän itseäni pessimistisesti anarkistiksi: uskon, että aate toimisi, jos kaikki ihmiset olisivat samanlaisia kuin minä. Todellisuudessa en usko, että mikään ideologia toimii täydellisesti, koska on olemassa niin paljon erilaisia ihmisiä.


Se, että ihmiset tuottavat minulle pettymyksen ja ajattelevat itseään, on kuitenkin mielestäni hyvä juttu. Itsekin pyrin ensisijaisesti ajattelemaan itseäni (muutamalla poikkeuksella, esimerkiksi siskojeni kohdalla). Suurin valaistukseni elämässä on se, että kukaan tässä maailmassa ei ole minua varten olemassa. Kun tajusin tämän, vapauduin. Nuorempana pitkään odotin jotain, en tiedä mitä, ja ajattelin, että joku ihminen pelastaa minut. Joskus kymmenisen vuotta sitten koin kuitenkin herätyksen, joka tosiaan mullisti maailmani. Sen jälkeen olen ollut oma ritarini, oma pelastajani ja samaan aikaan se oma prinsessani siellä tornissa. Olen pelastanut itse itseni ja jatkan sitä edelleen joka päivä.

Ole oma jumalattaresi
Tämä ajatus voi kuulostaa pessimistiseltä, mutta se on juuri äärimmäisen optimistinen. Se tappoi kokonaan katkeruuteni muita kohtaan ja sen olon, että maailma on jotain minulle velkaa. Tärkein osa ajatusmaailmaa on se, että kaikki avaimet ovat minun omissa käsissäni, eikä minun tarvitse odotella tai anella yhtään ketään muuta. Se myös vapauttaa muut ihmiset ympäriltäni, sillä en odota keneltäkään mitään. Otan kyllä vastaan asioita, kuten seuraa, seikkailua, rakkautta ja yhteisiä asioita, mutta en vaadi tai odota niitä keneltäkään, mikä tekee niistä aina iloisia asioita.


Toki tässä, kuten kaikessa muussakin asiassa elämässä, on kääntöpuolensa. En oikein anna muille mahdollisuutta auttaa minua, koska hoidan kaikki omat asiani itse parhaiten, mikä tekee minusta ehkä liian kovan ja saa joskus läheisteni tuntemaan olonsa riittämättömäksi. Minun on vaikea tuntea asioita ja myöntää, että olen haavoittuvainen. Mutta tämän eteen teen töitä ja uskon kyllä, että olen hiukan jopa edennyt asiassa.

Ystäviltäni olen saanut sellaista palautetta, että ehkä olenkin onnistunut pehmittämään itseäni. Tämä on hyvä, koska kova rikkoontuu helpommin kuin pehmeä, joten ehkä olenkin koko ajan tehnyt itsestäni jotain lasiveistosta.