keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Puiden huminaa ja maagisia kokemuksia

Tiesittekö, että suuresti rakastamanne nero ja tyyliguru Ruki on myös erien jorma? Kyllä, totta se on.

Ylen  Mennään metsään -kampanjan innoittamana ajattelin hieman pohtia metsäsuhdettani. Yksi tapa hillitä ilmastonmuutosta olisi elvyttää lasten ja nuorten luontosuhdetta. Kaikille luontosuhde ja metsässä käynti ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys. Ymmärrän sen, koska itsekin olen joutunut erikseen etsimään aikaa luonnolle ja aikatauluttamaan metsässä käymistäni, jotta saisin aikaiseksi sinne mennä, ja minä kuitenkin olen kasvanut metsän keskellä toisin kuin monet kaupunkilaislapset.

Lapsena ympärillä oli tosiaan aina metsää. Olin ahkera Pocahontas (joskus tosin jouduin olemaan Miiko tai Nakoma) ja minulla oli oma Kaarnamuori. No joo, jaoin sen Huskyn ja serkkumme Plätän kanssa, mutta kuitenkin. Se oli maaginen iso kuusi ja sen oksat suojasivat meitä katseilta, mutta sen sisällä oli kuitenkin iso tila meille leikkiä - kuin leikkimökki! Se oli vain leikkiä, mutta puusta tuli jotenkin tärkeä. Itkin, kun myöhemmin aikuisena kävin katsomassa Kaarnamuoria ja se oli kaadettu.

Olin myös partiossa ja vartiossa, ja metsäleirit ja vaellukset tulivat sitä kautta tutuiksi. Saan muuten pitkän palvelusaikani ansiosta tehdä tervehdyksen kolmella sormella (vartiolaistyyliin). Repikää siitä!


Helsinkiin muutettuani on ollut hiukan hankala päästä metsään. Tein vähän aikaa sitten periaatepäätöksen, että käyn metsässä ainakin kerran viikossa. Yleensä se onnistuu. Vilikin on innoissaan, kun pääsee metsään, joten pelkästään se motivoi. Ja tietysti metsässä oma mieli rauhoittuu, sydämen syke laskee ja kaikkea muuta mahtavaa tapahtuu. Minulle metsässä tärkeintä on varmaankin tuoksu, humisevat puut ja hiljaisuus sekä vuodenaikojen erojen huomaaminen.


Tykkään myös poimia marjoja ja sieniä. Sienien poimiminen on aina ollut minusta ihan superhauskaa. Onko oikeasti olemassa hienompaa? Luonnon oma Pokemon Go! Tässä säännöt: Metsässä kävellään ja etsitään silmä tarkkana sieniä. Sitten kun niitä löytää, pitää selvittää, mitä lajia ne ovat. Tämä tehdään erilaisten tehtävien avulla - tutkitaan sienen ulkonäköä, kasvupaikkaa, tuoksua ja osia! Ja sitten vertaillaan niitä kirjan kuviin ja tietoihin (pitää olla sienikirja). Lopuksi määritellään, kuinka arvokas sieni on ja kuinka hyvä löytö se on ollut. Vau! Sienestykselle kalpenevat kaikki tietokonepelit, sori vaan. Tosi harmi tosin, että en sitten tykkää syödä niitä sieniä.


Vaikka pidänkin metsästä, en halua asua siellä. Tykkään kaupungista, ihmisten vilinästä ja siitä, että lähi-Alepa on auki. Haluan, että pystyn aina menemään kotiin pienellä vaivalla, missä tahansa olenkin. Mutta haluan, että metsä odottaa minua ja että voin mennä sinne, kun siltä tuntuu.

Tässä varmaankin kuvastuu oma luonteeni - tarvitsen aikaa ihmisten keskellä mutta yhtä kovasti kaipaan yksinoloa ja omaa rauhaa. Kaupunki voittaa, sillä täällä saan olla myös rauhassa. Metsässä minua ei koskaan ole vielä yllättänyt karhujoukkiota retkellä myllättyjen sammalten keskellä, vaikka olen yrittänyt etsiä.


Yksi iso miinus metsässä minulle on. Pelkään nimittäin järjettömästi joitakin hyönteisiä, etenkin koppakuoriaisia. Tämä ei vielä ole estänyt mitenkään retkeilyäni, mutta onhan se noloa sanoa itseänsä eräjormaksi ja sitten saada kohtaus, kun teltassa on MC Koppakuoriainen. 


Nämä tämän postauksen kuvat ovat Suomen kansallismaisemista Kolilta. Vähän nauratti, että kun kerrankin tuonne pääsi, niin sitten jäivät kuuluisat maisemat katsomatta. Mutta ei se vähentänyt ollenkaan maagista tunnetta - oikeastaan sumussa oli aika miellyttävää olla. Onneksi edeltävänä iltana Varkauden kohdilla olimme pysähtyneet ihan vaan tien varteen ihastelemaan tähtitaivasta ja revontulia. Taivas oli ihan mieletön ja kaiken kruunasi se, kun näimme muutamat tähdenlennot!



Tässä rajallisilla taidoillani ja ilman jalustaa ottamani kuvat taivaasta. Ne eivät tietenkään pääse lähellekään the real dealia, mutta ehkä kuvat muistuttavat teitä teidän omista maagisista kokemuksistanne.

Omat ylimaalliset kokemukseni siitä, että rakastan maailmaa ja että olen elävästi olemassa, ovat lähes aina liittyneet luontoon. Mieleeni muistuu nyt viisi tällaista hetkeä. Yksi oli maatessani rannalla Key Westissä kaikessa rauhassa ja katsellessani huikeaa tähtitaivasta, joka oli niin erilainen kuin kotona. Toinen oli kelluessani Jyväskylän lähellä olevassa ihmeellisen lämpimässä ja pimeässä järvessä elokuisena yönä ja jälleen tuijotellessani tähtitaivasta ja kuunnellessani järven hiljaisuutta. Olo tuntui turvalliselta ja järvi pehmeältä. Kolmas oli kun poljin alas mäkeä kesäisessä illassa kohti Aurajoen rantaa - tuuli kasvoilla oli lämmin ja kesäinen, aurinko oli laskemassa ja minä olin menossa pitämään hauskaa. Neljäs oli Saimaassa uidessani (taas) keskellä yötä ja katsellessani kaukaista ukkosmyrskyä. Viides oli tämä tähdenlentohetki.
 


Mikä teille on metsässä tärkeää ja kuinka usein käytte siellä? Entä oletteko kokeneet tuollaisia maagisia hetkiä? Haluaisin kuulla, onko muilla sellaisia ja liittyvätkö ne muilla noin selkeästi luontoon.

4 kommenttia:

  1. Onnekseni pääsen metsään useamman kerran viikossa. Töissä käydään lasten kanssa retkillä ja vapaa-ajalla käyn hevoseni kanssa. Teininäkin viihdyin metsässä samoilemassa, ehkä siinä on jotain niin pysyvää, että se rauhoittaa mielen.

    Myös meidän tontti päättyy pieneen metsään, mutta siellä olen käynyt vain muutaman kerran. Pihassa kasvaa puita ja metsä näkyy koko ajan, niin ehkä sekin riittää.

    Noita maagisia hetkiä on minulla ollut useita, lähes kaikki liittyvät luontoon jollain tapaa. Useimmiten pimeään, jossa on jokin valonlähde, joka tekee maisemasta jotenkin maagisen. Esim. tähtitaivas, nuotio, kaupngin valot... Viimeksi sellainen oli, kun yöllä hengailin kattouima-altaalla Espanjassa, josta näkyi merenrantaan. Kaupungin valot valaisivat merta hieman ja oli ihan pikimustaa muuten. Meri liplatti siinä ja osui valoon aina välillä. Siinä hetkessä oli kaikki täydellisesti. Eikä sitä pysty selittämään tietenkään niin, että se kuulostaisi hienolta.

    Myös hepan kanssa metsässä tulee noita maagisia hetkiä, kun kuuluu vain luonnon ääniä ympärillä ja vaimea kavion kopse pehmeällä polulla. Metsän värit ovat upeita, jos sattuu oikeaan paikkaan. Välillä tuntuu, että ratsastaisi sadussa eikä päässä takuulla pyöri yhtään mitään, metsä on sellainen totaalisen nollauksen paikka. Kerran huomasin ratsastaneeni kaksi tuntia ihan huomaamatta, enkä todellakaan ollut tietoisesti ajatellut yhtä ainoaa ajatusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tätä fiilistä tarkoitin: "Viimeksi sellainen oli, kun yöllä hengailin kattouima-altaalla Espanjassa, josta näkyi merenrantaan. Kaupungin valot valaisivat merta hieman ja oli ihan pikimustaa muuten. Meri liplatti siinä ja osui valoon aina välillä. Siinä hetkessä oli kaikki täydellisesti. Eikä sitä pysty selittämään tietenkään niin, että se kuulostaisi hienolta."

      Luulen, että puhumme ihan samasta asiasta. Minullekin noihin usein liittyy pimeys ja vesi! Vau, voiko tämä olla jokin muinainen kokemus pyhästä, joka tulee jostain selkärangasta :D

      Poista
  2. Asiaa! Nämä ovat hyvin tuttuja fiiliksiä. Välillä tulee suorastaan hengellisiä kokemuksia, kun olosuhteet ovat suotuisat. Yötaivas on jotenkin erityisen voimakas juttu. Tätä lukiessani aloin saman tien muistella tähdenlentojen katseluretkiä elokuisina öinä, metsälampiin heijastuvaa täysikuuta ja öistä merta... <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo yötaivas ja siihen vielä hiljaisuus ja jokin vesielementti! Ja sopivan turvallinen olo.

      Poista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.