sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Muut ovat väärässä, minä olen nero

Opin aika tärkeän asian elämästä, kun kirjoitin graduani ja jaan sen nyt teidänkin kanssanne. Graduni käsittelee ironiaa. (Ja ei, sitä ei vieläkään voi lukea mistään. Yritin, mutta asia jäi, sillä minun pitää lähettää oppiaineen kansliaan joku lappu ja se tuntui liian vaivalloiselta.)

Kun lähettää (eli puhuu tai kirjoittaa tai viittoo tms.) viestiä muille ihmisille, käytännössä luopuu kaikista oikeuksista viestin tulkintaan. Viesti joko tulkitaan viestijän tarkoituksen mukaisesti tai ei. Tietystikään ihan päättömien päätelmien tekeminen ei ole perusteltua, mutta niitäkin voi joku tehdä, joten sinänsä puhuminenkin on aina tietynlainen riski.

Kun on kyse ironisesta viestistä, väärinymmärryksen mahdollisuus on suuri. Oikeastaan se on melko pakollinen, sillä ironinen viesti on monitulkintainen ja jos kaikki ymmärtävät viestin juuri sillä yhdellä tarkoitetulla tavalla, viesti on hiukan epäonnistunut. Ironisen viestin tarkoituskaan nimittäin ei ole, että kaikki ymmärtäisivät sen - siinä on monia merkityksiä ja aina on muutama, joka jää ulkopuolelle. Se lisää jutun oivaltajien hauskuutta ja saa heidät tuntemaan olonsa nokkeliksi. Siksi ironiasta tykätään niin paljon - kun viestin ymmärtämiseksi pitää tehdä edes vähän aivotyötä, ymmärtäjälle tulee hyvä mieli.


Siispä jos kaikki ymmärtävät ironisen viestin, on sen tulkinta tehty liian helpoksi ja näin viestijä on epäonnistunut viestin lähettämisessä. Toisaalta taas epäonnistuminen ei ole kovin vakavaa, sillä väärinymmärrystä varsinaisesta ydinmerkityksestä ei ole tapahtunut, mutta myöskään ironian monitulkintaisuus ei ole näkyvissä.

Jos ironista viestiä ei suurin osa kuulijoista kuitenkaan ymmärrä sillä tavalla kuin sen on tarkoittanut, tulee ongelmia. Tämän vuoksi poliitikoiden ei kannata käyttää ironiaa. Jos vaikka sanoo, että naiset kuuluvatkin keittiöön mutta konteksti (esimerkiksi puhujan persoona, jos sattuu olemaan esim. persupoliitikko) ei ole tarpeeksi ristiriidassa viestin kanssa, viesti ymmärretään kirjaimellisesti. Tai vaikka ironian voisikin tajuta, joskus viesti ymmärretään tahallaan väärin, etenkin, jos väärinymmärryksestä voi jotenkin hyötyä.

Tilanteet, joissa kukaan ei ymmärrä viestin ironiaa ja sinua katsotaan illallisjuhlissa oudoksuen kun kerrot että joo, olet lihaa syövä vegaani, ovat puolestaan epäonnistuneita viestintätilanteita. Viestijä on epäonnistunut viestin lähettämisessä tekemällä ironian liian vaikeaksi havaita - viestissä ja viestintätilanteessa ei ole havaittavissa ristiriitaa, joka herättää ironisen tulkinnan. Tällöin tapahtuvat isoimmat väärinymmärrykset, sillä ironinen viesti sisältää monia merkityksiä, jotka voivat olla päinvastaisia keskenään.

Viimeisimmän kaltaisessa tilanteessa viestijä saattaa loukkaantua tai suuttua muille, jos nämä eivät ymmärrä viestiä. Hän saattaa kokea häpeää tai jopa mennä niin pitkälle, että julistaa mielessään kaikki idiooteiksi. Joskus hän myöhemmin valittaa muille, miten kukaan ei ymmärrä hänen juttujaan. Tiedän tämän, koska olen itse ollut joskus tämä tyyppi (ja toisinaan vieläkin, mutta yritän olla rehellinen itselleni syistä).


On vaikea myöntää itselleen, että on epäonnistunut jossain tai että pitäisi kehittää itseään, jotta sopisi yhteiskuntaan. Minulla ainakin oli olo, että jos en kelpaa tällaisena, niin muut pitäkööt tunkkinsa! Mutta ei se ihan niinkään mene. Jos jatkuvasti muut ymmärtävät väärin, niin kannattaa alkaa miettiä, mikä tilanteissa on yhdistävä tekijä: sinä. Sitten pitää miettiä, miten voisi muuttaa viestintäänsä niin, ettei kuitenkaan muuta persoonaansa olennaisilla tavoilla. Muuten ei pärjää.


Tämä ei koske pelkästään ironiaa, vaan ihan kaikkea viestintää. Jos jatkuvasti pettyy ihmisiin ja siihen, että ei ymmärretä tai juttuja ei kuunnella, kannattaa alkaa miettiä, mikä omassa viestinnässä on pielessä ja mitä voisi tehdä toisin. Jos siis tosiaan haluaisi, että muut ymmärtäisivät. Toinen vaihtoehto on eristäytyä ja etsiä samankaltaisia väärinymmärrettyjä ihmisiä ja sitten yhdessä katkerasti julistautua marttyyreiksi ja kärsimyksen Jeesuksiksi. Tämä on aika yleistä, mutta ei mielestäni kovin fiksua tai ihmisenä kasvamisen kannalta hyödyllistä. Pahimmissa tapauksissa se, että pettyy muihin eikä löydä omasta käytöksestä mitään vikaa, johtaa vihaan ja katkeruuteen ja äärimmäisissä tapauksissa jopa lassukointiin - (gasp) kyllä!

Fiksu tyyppi osaa valita viestintätavat yleisön mukaan ja jos jokin keino osoittautuu huonoksi, hän vaihtaa tyyliä. Persoona ei ole sama asia kuin se, miten asiansa esittää, joten tosiaan itseään ei tarvitse muuttaa - täytyy vain osata ottaa muut huomioon. En siis missään nimessä kehota muuttamaan itseään tai puhumaan asioita, joita ei tarkoita. Ei edes ole pakko saada muita ymmärtämään itseään, ellei niin halua. Mutta aika moni kuitenkin haluaa. Kumpi on tyhmä - 100 ihmistä, jotka eivät ymmärrä yhden viestiä vai se yksi, joka yrittää jatkuvasti vaan samalla tavalla saada asiaansa perille, vaikka kertaakaan ei ole onnistunut?



ps. Palasin tähän vanhaan tuttuun allekirjoitukseen! Se viimekertainen ei oikein toiminut.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Mahdoton tehtävä

Hassua, miten yllättävää se joka kerta on, kun saa tietää, että joku oma ongelma ei olekaan vain oma ongelma. Jotenkin kuvittelee, että on ainoa ihminen maailmassa, joka kärsii jostakin tai ei osaa tehdä jotakin tai tuntee jotakin tunnetta.

Koin juuri nimittäin taas yhden valaistuksen. Selailin Facebookia ja vastaan tuli artikkeli, jossa kerrottiin ilmiöstä, jota nimitettiin mahdottomaksi tehtäväksi. Eräs nainen oli twiitannut kokemuksistaan ja moni muu oli vastannut, että vihdoinkin joku antaa nimen tälle asialle, jota ennen ei itse ole osannut edes hahmottaa.  Että ei ole yksin. Koin ihan samanlaista tunnetta kuin nämä vastaajat lukiessani twiittejä.

Masennukseen liittyvät tuntemukset, kuten mielenkiinnon puute, toivottomuus ja alakuloisuus, ovat  kaikille tuttuja. Ne on helppo käsittää ja varmasti jokainen on joskus kokenut niitä, vaikkei olisikaan masentunut. Toki masennukseen liittyneenä ne ovat ihan eri kaliiberin tuntemuksia kuin ihan vain normaaleina tunteina - siksi niitä ei voi ihan oikein ymmärtää, jos ei niitä ole itse kokenut.

Siitä mahdottomasta tehtävästä, kuten tuo twiittaaja asiaa nimitti, ei puhuta. Siksi en itsekään tajunnut, että se on yksi masennuksen oireista. Nyt kun asiaa pohtii, niin onhan se ihan itsestäänselvää, mutta joskus itsestäänselvätkin asiat pitää sanoa ääneen, jotta ne tajuaa. Tai jonkun toisen pitää sanoa ne, niin niistä tulee totta.

Mahdoton tehtävä on siis jokin helppo asia, jonka on tehnyt miljoona kertaa, mutta jota ei yhtäkkiä pystykään enää tekemään. Se on joku ihan arkinen asia. Jollekin se voi olla tiskaaminen, jollekin puheluiden soittaminen, jollekin apteekissa käyminen. Olennaista on, että mikään fyysinen asia ei estä tekemästä mahdotonta tehtävää - este on omassa päässä.


Minulle mahdoton tehtävä on laskujen maksaminen. Minulla on kyllä rahaa tilillä ja pankkitunnukset käytössä, mutta en vain pysty tekemään sitä. Ihan hullua! Kirjaimellisesti :D En osaa nytkään sanoa, mikä laskujen maksamisessa on ahdistavaa - minulla ei liity siihen mitään traumaa, minulla ei ole pulaa rahasta. Mikään ei selitä sitä, miksi se on minulle niin iso homma, että maksan joka kuukausi hirveästi huomautuskuluja ja tosi usein laskuni menee ihan jollekin perintäfirmalle asti, ennen kuin paniikissa maksan ne.

Toisinaan mahdoton tehtäväni on ollut blogikommentteihin ja -sähköposteihin vastaaminen. Tästä pahoittelut niille, jotka eivät ole vastausta minulta saaneet.

Tämä tunnustus on omiaan leimaamaan ihmisen. Kun asiaa ei pysty käsittämään, vaikuttaa järjenvastaisesti toimiva ihminen arvaamattomalta. Siksi niin moni mielenterveysongelmainen leimataan hulluksi. Eihän ihminen, jonka mieli toimii aina ihan normaalisti, pysty ikinä ymmärtämään, miksi sitä laskua ei pysty maksamaan tai niitä roskia viemään roskiin - eihän se ole isokaan vaiva! Tai miksi masentunut ei vaan vedä lenkkitossuja jalkaan ja lähde ulos piristymään.

Asia on minullekin vaikea, sillä en todellakaan itsekään ymmärrä sitä. Minua ärsyttää kaikki, mitä en ymmärrä. Käsittämätöntä on, että oikeastaan laskujen maksaminen tai kommentteihin vastaaminen ei edes ahdista minua. Minulle ei tule ajatuksesta paniikkia tai mitään tunteita. En vain yksinkertaisesti tee sitä.


Ahdistus tulee vasta sitten, kun joku läheiseni tulee käymään ja pakottaa minut avaamaan laskut ja kirjautumaan verkkopankkiin eikä lähde, ennen kuin olen maksanut laskut. Minua ärsyttää suunnattomasti ajatus, että en muka olisi aikuinen ihminen ja osaisi huolehtia itsestäni.

Mutta läheiseni ovat oikeasti ihan oikeassa ja olen äärettömän kiitollinen heidän avustaan. Kuten noissa twiiteissäkin kehotettiin: jos haluat auttaa masentunutta läheistäsi, selvitä, mikä on heidän mahdoton tehtävänsä. Auta heitä siinä tai tee asia heidän puolestaan. Jos ihminen on yhtään kuten minä, hän saattaa kieltäytyä jopa suuttumiseen asti, mutta oikeasti hän on kiitollinen avusta ja siitä, että joku huomaa sen, että kaikki ei ole ihan ok.

Nyt varmaan saa sellaisen kuvan, että olen ihan masentunut enkä huolehdi itsestäni ja joudun kohta johonkin ulosottoon. En sentään, vielä toistaiseksi olen saanut kaikki laskut hoidettua. Ex-mieheni auttoi minua niin, että laitoimme yhdessä tärkeimmät laskut menemään automaattisesti maksuun - se auttoi tosi paljon. Yritän pitää itsestäni huolta ja tsemppaan. Nyt en ole saanut huomautuslaskuja hetkeen, jee!

Minun on erityisen vaikea myöntää, että minulla on mahdoton tehtävä, sillä olen todella ylpeä siitä, että selviän kaikesta ja osaan kaiken. Hoidan paljon laskujen maksamista isompia kokonaisuuksia ja vastuullisempia tehtäviä joka päivä. Minulla on iso luotto itseeni ja siihen, miten pystyvä olen. Siksi on kamala ajatella, että näin yksinkertainen asia on minut voittanut.

Tätä onkin juuri siksi tosi vaikea kirjoittaa ja kyllä tosissani mietin, julkaisenko koko tekstiä. Mutta olen julkaissut myös tekstit raiskauksesta ja demiseksuaalisuudesta, niin miksi en nyt yhtä laskujen maksamisestakin! Mutta se, että nostan tämän tekstin noiden tekstien tasolle, kertoo ehkä jotakin siitä, miten henkilökohtainen aihe on. Ja jollain tavalla tosi hävettävä. Juuri se ajatus, että miksi en edes näin yksinkertaista asiaa pysty hoitamaan! Mutta onneksi tiedän nyt, että muillakin on samankaltaisia ongelmia ja että en ole yksin maailman surkein ihminen - se helpottaa. Ja tässä on taas se syy, miksi tämänkin tekstin kirjoitin ja miksi sen julkaisen.


Mahdoton tehtävä on ollut osa arkeani silloinkin, kun en koe olevani erityisen alakuloinen - siksi sitä onkin niin vaikea yhdistää juuri masennukseen. Yleisesti oloni on hyvä, enkä koe jatkuvasti tai ainakaan myönnä olevani masentunut - mutta olen alkanut uskoa, että jonkinlainen masennus on tavalla tai toisella ollut osa arkeani ihan lapsesta asti. Sitä on ehkä vaikea uskoa ulkopuolelta, kun saan niin paljon aikaiseksi ja olen iloinen ja reipas. Ja olenkin, ison osan ajasta. Mutta minussa on myös alakuloinen puoli, joka toisinaan ottaa vallan. Se on ollut minussa niin kauan kuin muistan. Muistan esimerkiksi kolmannelta luokalta hetken, kun en lähtenyt kouluun, koska minua vaan itketti niin paljon ilman mitään syytä.

Terapia on antanut minulle hyviä työkaluja tunteideni käsittelyyn ja nykyään minulle ei enää ole maailmanloppu, jos oloni on surullinen. Nyt olen alkanut hyväksyä, että ehkä vain olen tällainen ja ehkä kaikkeen ei ole ratkaisua. Olen armollinen itselleni. Mutta silti tätä mahdotonta tehtävää tämä hyväksyminen ei ole poistanut. Tietysti voisin hoitaa asian niin, että palkkaan ihmisen maksamaan laskuni. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta olen valmis maksamaan tästä palvelusta ihan runsaastikin!

Mutta kai se saa kuulostaakin, hullulta nimittäin, sillä ehkä olen hullu for life.


ps. Kokeilen jotain vähän uutta! Mitä mieltä tästä allekirjoituksesta? Olen halunnut pitkään päästä eroon Miss:stä, sillä se ei jotenkin ole koskaan tuntunut omalta (eikä se ole pitänyt paikkaansa). Olen myös harkinnut sitä, että rupeaisin käyttämään ihan omaa nimeäni, Sädeä, mutta toisaalta tykkään Rukista ihan yhtä paljon. Ehkä muutan sen toiseksi nimekseni. 

torstai 6. syyskuuta 2018

Kylven meninistien kyynelissä

Arvatkaa mitä? Kaikki meninistit voivat painua helvettiin.

Yle.fi
Minulla on vahingoniloinen olo. Kun paneeleissa tai hallituksissa tai missä tahansa on vain miehiä, kyse on näiden meninistien mukaan siitä, että miehet nyt vain sattuivat tietämään asiasta enemmän. Kun ensimmäisen kerran maailmanhistoriassa (älkää tarkistako, tämä on liioittelu) asia sattuu olemaan näin päin, alkaa itku.

Ha ha haa, nauran kyyneleillenne.




Meninistit eivät ole mitään muuta kuin lellittyjä kakaroita, joita ärsyttää, jos joku toinen saa tikkarin, vaikka heillä itsellään on sata. Jos he olisivat joku kirjallisuuden hahmo, he olisivat Harry Potterin Dudley. He aktivoituvat ainoastaan silloin, kun naiset saavat jossain asiassa tasa-arvoisemman aseman tai kun puhutaan naisten kokemista ongelmista yhteiskunnassa. Vai kuinka monta meninistiä näette oikeasti ajamassa esimerkiksi asevelvollisuuden lakkauttamista? Tai nousemassa barrikadeille isien kokeman syrjinnän takia? Tai selvittämässä, miksi poikien koulumenestys laskee? Nämä asiat nostetaan meninistien toimesta esille kovaan ääneen vain silloin, kun puhutaan naisten kokemasta epätasa-arvosta. Sen sijaan feministit tekevät töitä näidenkin asioiden eteen jatkuvasti.

Terry Crews, näyttelijä, joka minulle on tutuin Old Spice -mainoksista


(mutta joka näyttelee myös Brooklyn Nine Ninessä, joka on kuulemma aika hyvä), toi julkisuuteen kärsimänsä seksuaalisen väkivallan ja puhui todella vaikuttavasti kokemuksestaan samalla, kun hän puhui Survivor's Bill of Rights -lakialoitteen puolesta. Hän puhuu toksisesta maskuliinisuudesta ja omista kokemuksistaan. Suosittelen erittäin vahvasti katsomaan videon. Itse samaistuin siihen todella paljon ja itkin koko puheen ajan.


Vaatii tosi paljon voimaa puhua asiasta julkisesti, ja vielä lisättynä taakkana tässä on se, että miesten on tosi vaikea puhua tällaisista asioista. Sillä mitä tapahtui, kun Terry Crewsin lausunto levisi verkossa? Hän sai osakseen muiden miesten naureskelua ja pilkkausta. 50 Cent twiittasi tämän kuvan:



Häntä puolustivat feministit. Näitä miesten puolustajia ei ollut missään näkyvillä. Sama ilmiö oli nähtävillä, kun kävi ilmi, että yksi #metoo:n alullepanijoista (nainen) oli raiskannut alaikäisen (pojan). Meninistit eivät puolustaneet poikaa, vaan keskittyivät pilkkaamaan #metoo-liikettä ja tämän naisen tekopyhyyttä.

Meninistejä ei kiinnosta ollenkaan ihmisoikeudet, päin vastoin - he haluavat kaikin voimin estää naisia saamasta tasa-arvoista asemaa. Tämän vuoksi toistan uudelleen: he voivat kaikki painua helvettiin. 


tiistai 4. syyskuuta 2018

Vaikeita asioita kaikille

Olen sitä mieltä, että kaikilla on oikeus omiin tragedioihinsa. Jos ei elämässä ole ollut mitään vaikeaa, sitä järjestää. Tai suurentelee asioita, jotka toisille vaikuttaisivat ihan normaaleilta elämän vastoinkäymisiltä. Kai ihminen tarvitsee kokemusta vaikeista asioista, jotta hän voi luottaa tulevaisuudessa pärjäävänsä, jos eteen tulee jotakin epämiellyttävää.

Tunnen tyyppejä, jotka ovat tulleet perheistä, joissa kaikki on hyvin. Silti tai ehkä juuri siksi he ovat vetäneet kapinan ihan överiksi - ihan ehkä kaveripiirissäni eniten överiksi. Tämän vuoksi olen kehittänyt teorian, että on ihan hyvä, että on jotain tragediaa, niin sitä ei tarvitse itse kehittää. En tiedä, pitääkö se paikkansa, mutta ihan luonnolliselta se tuntuu ajatuksena.


Teininä tarvitsee kapinan kohdetta ja jos vanhemmat ovat ärsyttävän ymmärtäväisiä, se voi ottaa tosi pahasti päähän, kun itse haluaisi olla angstinen mutta ei ole angstattavaa. Nuorena en tätä ymmärtänyt ja minua ärsytti suuresti se, että jotkut kaverini olivat suurempia draamakuningattaria kuin minä! Kyllä, se on mahdollista. Mielestäni se, että heidän vanhempansa olivat antaneet heille arestia, ei ollut paljon mitään.

Nykyään ajattelen, että on ihan hirveää, jos joku tulee kertomaan Afrikan nälkää näkevistä lapsista, kun itsellä on huono fiilis ja haluaisi velloa siinä. Ei siinä kaipaa mitään syyllistystä siitä, että aina pitäisi olla onnellinen ja iloinen. Vaikka olen suuri positiivisen asenteen kannattaja, uskon, että siitä ei ole pelkästään ja joka tilanteessa hyötyä.

Ristiriitaisinta tässä on ehkä se, että täällä blogissa ja muutenkin kannustan ihmisiä kuitenkin olemaan optimistisia, yrittämään löytää asioista kultareunoja tai vaihtamaan suunnitelmaa lennosta, jos a ei onnistunut. Ehkä selitys tälle vastakkainasettelulle on se, että näitä tarkoitan enemmänkin elämänasenteiksi, en niinkään parannukseksi paskaan oloon.

En oikein tiedä, mistä oma sinnikäs uskoni tulevaisuuteen kumpuaa. Onko se synnynnäistä, osa persoonaani? Saanko kiittää siitä vahvaa siskosidettä Huskyn kanssa? Onko se muovautunut siinä, että olen kestänyt lapsena ihan silkkaa itsepäisyyttäni kaikki nöyryytykset, mutta en ikinä nöyrtynyt? En tiedä, mutta se on merkinnyt sitä, että en ole ikinä luovuttanut.


Vaikeimpinakaan hetkinä en ole edes harkinnut esimerkiksi lopettavani elämääni, vaikka tiedän, että ainakin se ajatus käy monien mielessä. En osaa oikein sanoa, mistä asenteeni johtuu, enkä sitä ymmärrä. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt jossain vaiheessa luovuttaa.

Uskon aina, että asiat järjestyvät. Tämä joskus ihan lapsellinenkin usko ei katso rajoja abstraktien tai fyysisten asioiden välillä. Jos haluan ja uskon, että Ikea-ostokseni mahtuvat autoon, ne mahtuvat. En ole vielä koskaan joutunut tilanteeseen, jossa en olisi saanut niitä mahtumaan. Joku voisi sanoa, että tämä johtuu siitä, että teen paljon töitä, että saan haluamani asiat aikaiseksi. Toinen voisi sanoa, että se on itsepetosta ja että luon itselleni kaikkivoipaisuusharhaa. En sinällään kuvittele, että pystyn kaikkeen, mutta uskon, että kaikki menee loppujen lopuksi aina ihan hyvin. Oli kyseessä sitten ahkera työskentely tai harha, lopputulos on, että tämä usko on kantanut minut monen vaikean asian yli ja sen turvin olen saavuttanut monta etappia elämässäni.

Johtui asenteeni sitten mistä tahansa, haluaisin jakaa sen. Siksi yritän avata näitä hieman vaikeasti hahmotettavissa olevia ajatuksia tänne. Toivon, että niistä olisi jollekin hyötyä tai että ehkä saisin tietää jakavani samantyylisiä pohdintoja jonkun kanssa. Osaksi kirjoitan niistä myös ihan vaan siitä itsekkäästä syystä, että se selvittää ajatuksia myös omassa päässäni.



sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Auringonkukkapelto

Jos olet suunnitellut meneväsi auringonkukkapelloille keräilemään kukkia tai kuvailemaan, älä enää suunnittele! Auringonkukat ovat jo ihan ylikypsiä ja rumia ja niitä kuvaa parhaiten sana mölli. Tietysti tämä on Helsinki-keskeinen näkemys, varmaan jossain Tampereella eli Lapissa tilanne on ihan eri. 


Onneksi olemme näppäriä siskoksia ja keksimme kaikkia outoja poseerauksia niiden rumienkin auringonkukkaraatojen kanssa, kuten tämä:



Vihainen ilme toimii aina. 


Tai miten olisi tämä äitiyskuva? 


Saimme oikeasti silti hienoja kuvia, mutta auringonkukat näyttävät vähän uhkaavilta tuolla taustalla. 




 
Tämä kukkapelto on Haltialassa, Laamannintiellä. Se on kaupungin omistama ja siellä saa seikkailla ja poimia kukkia ihan luvan kanssa, kukkapoliiseille tiedoksi.








Eipä tällä kertaa muuta. Nauttikaa vikoista kesäpäivistä, ihmiset! Itse oon kyllä aika valmis toivottamaan syksyn jo saapuneeksi.

ps. Jostain syystä Blogger tekee noista kuvista nykyään tosi huonolaatuisia! Missä vika?