torstai 5. heinäkuuta 2018

Still alive

Blogiin tuli ihan spontaanisti yli kuukauden tauko. Huh! Varmaan eka kuukausi, jona en ole kirjoittanut yhtään tekstiä. Kamalaa. Olisi kiva syyttää kiirettä ja muuta, mutta tällä kertaa en voi sanoa muuta kuin että ei ole ollut inspistä. Kai olen ollut vähän maissa, ja siinä kärsii aina ekana mulla luovuus. Ja ehkä vähän motivaatio tehdä yhtään mitään.


Tyhmät rintsikat pilaa!
Eilen heräsi ajatus, että olisi kiva kirjoittaa. Ja mietinkin aiheita, mutta mikään ei oikein tuntunut sopivan. Ei minulla nyt oikein vieläkään ole mitään oikeasti sanottavaa, mutta ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa ihan vain siksi, että aloittaminen on vaikeinta ja yleensä sitten tulee kyllä kaikenlaista mieleen, kun on saanut aloitettua.


Tämä ei ole synkkä blogi enkä ole ihminen, joka nauttii synkkien aiheiden jakamisesta. Yleensä käännyn itseeni päin. Haluan muiden kanssa käydä läpi vain kivoja asioita. Eri asia, jos kyseessä on juttu, josta voisi olla jollekin hyötyä. Mutta ihan turhaan masentavia asioita ei mielestäni kannata käydä läpi, koska siinä masentuu itse vain lisää ja levittää muihinkin pahaa mieltä. Siksi joskus, kun käyn läpi rankempia aikoja, en oikein jaksa tänne tulla sitä rankkuutta levittelemään.

Synkistelyn sijaan minun tekee mieli aina vitsailla kaikesta rankastakin, sillä huumori on minulle yksi apukeino asioiden läpikäymiseen. Nytkin naurattaa ihan oma itseni, sillä kuuntelen Kallion asunnossani The Smithsiä, juon punaviiniä ja katselen kaihoisasti ikkunasta pilvistä taivasta ja sadetta... Minusta on tullut ihan kamala karikatyyri :D Lähden tästä huomenna onneksi Poriin hakemaan itseeni jotain rotia. 



Kaikesta epäsynkkyysvannotteluistani huolimatta julkaisin tämän postauksen äsken aika itsesäälisenä. Pois se minusta! Yleensä en lue tekstejäni, mutta kun nyt tein poikkeuksen ja luin, ärsytti itseänikin. Mikä ihme vässykkä se täällä hetkellisesti kirjoitteli? En tosiaan tunnista itseäni surullisesta tekstistä - en pysty tekemään siitä uskottavaa. Siinä on aina jokin kiero silmänisku taustalla. Ehkä koska en todella ole ikinä kauempaa kuin hetken todella surullinen. Minun on helppo harhauttaa itseäni menemällä elokuviin, lähtemällä laulamaan karaokea, kutsumalla ystävä viinilasilliselle... En vain ole märehtivä ihminen.

Varmaan olisi järkevää surra välillä, mutta en pysty siihen kuin hetkittäin. Miten te saatte kaikki murheet ja vahvat tunteet pois mielen syövereistä? Itse en voi antaa niille valtaa, koska sitten menetän itseni niiden alle.

Psykiatrinen sairaanhoitaja (se ainoa henkilö julkisella puolella, jolle sain ajan) sanoi minulle, että minun kannattaisi koettaa siirtää tunteet johonkin fyysiseen. Esimerkiksi kirjoittaa kiviin asioita ja heittää ne mereen. Eikö vain kuulostakin ihan naurettavalta ajatukselta! Mutta toisaalta sitten taas niin kuulosti aikoinaan oman lapsuuskuvan laittaminen jääkaapin oveenkin, mutta se oli ihan nerokas menetelmä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ehkä siis kokeilen kivihommaa. Raportoin sitten, miten se meni.


Huh. Tekisi mieli sanoa, että olen viime kuukaudet vain työskennellyt ja kylpenyt, mitä olenkin tehnyt, mutta olen kyllä tehnyt aika paljon kaikkea muutakin. Olin työmatkalla Oslossa ja Englannissa, kävin Parikkalan patsaspuistossa roadtripilla, muutin... Aika paljon tähän on mahtunut. Silti tuntuu, että mitään ei tapahdu ja että en oikein jaksa mitään. Toisaalta taas minulla on olo, että kaipaisin oikein kunnon seikkailua - ehkä lähdenkin jonnekin vaikka liftaamaan taas ilman päämäärää.


Palaan nopeammin tänne kuin viime postauksen jälkeen. Ja lupaan laittaa The Smithsin pois!