perjantai 18. toukokuuta 2018

"Ootko kokeillut meidän nettisivuilta löytyviä hengitysharjotuksia?"

Katsoin telkkarista Aku Hirviniemen yllättävän miellyttävää ja rehellistä puhetta siitä, miten hän on kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa. Itse olen niistä välillä puhunut, mutta sellaisista "sallituista" aiheista, kuten minäkuvasta ja itsetunnosta. En oikein raadollisesti niistä asioista, joilla ihmisiä leimataan.

Stigmaa minäkin pelkään, ja siksi en ole näistä kauheasti puhunut. Ensinnäkään en ole halunnut, että minua leimataan esimerkiksi vaaralliseksi tai muita rasittavaksi ihmiseksi, koska sellainen en ole. En myöskään halua, että työkykyäni kyseenalaistetaan. En halua, että minulta kysellään voinnistani, enkä halua, että ihmetellään, kun koko ajan olen hyvällä tuulella enkä ollenkaan vaikuta huonosti voivalta - en olekaan. Kaiken huipuksi en yhtään jaksa velloa tai vatvoa synkkiä asioita, enkä itse lukisi tekstejä näistä aiheista, joten siksi en niitä kirjoitakaan.

Akun rehellisistä mutta kuitenkin kevyellä otteella annetuista puheista tuli kuitenkin niin voimaantunut olo, että päätin tänne avautua eräästä asiasta, joka on minua viime aikoina raivostuttanut ja surettanut aivan suunnattomasti. Jos se auttaisi jotakuta muuta tai ainakin raivostuttaisi.

Kaikki teistä lukijoista jo varmaan tietävätkin siitä, että minut raiskattiin kaksi vuotta sitten. Old news. Mutta mitä siinä kahdessa vuodessa on tapahtunut? Senkin osa jo tietää, että olen saanut tapauksesta paniikkikohtauksia ja pakkoajatuksia, ja välillä olo on ollut todella masentunut ja ahdistunut. Koska olen sinnikäs tyyppi, olen käynyt töissä koko tämän ajan, ja täytyy sanoa, että työnteko oikeastaan auttaa tähän - töissä miettii niin muita asioita, että unohtaa kaiken masistelun ja se on oikeastaan omanlaistaan terapiaa.

Koska olen myös fiksu tyyppi, olen tajunnut, että en selviä näistä asioista yksin ja positiivisia asioita ajatellen (vaikka sekin on tärkeä osa selviytymistä). Olen ennenkin hakenut apua ja sitä saanut. Kiitän Kelaa kolmesta vuodesta psykoterapiaa ja YTHS:ää psykologin ja psykiatrin avusta, joita olen saanut 6-10 vuotta sitten. Olen hyödyntänyt saamani avun ja sen ansiosta olen erittäin aktiivinen ja tuottelias yhteiskunnan jäsen, vaikka kaikki ennusmerkit lähtökohdistani olisivatkin viitanneet siihen, että syrjäydyn täysin ja jään sängyn pohjalle.

Olen tosi ylpeä siitä, että olen taistellut itselleni korkeakoulutuksen, jatkanut vielä jatkokoulutukseenkin ja koko opiskeluaikani ollut töissä. Siitä asti, kun olen täyttänyt 15 vuotta, olen saanut työttömyystukea ainoastaan 5 kuukauden ajalta, kun olin työharjoittelussa koulunkäyntiavustajana ja halusin testata, sopisinko kouluun. Ansiosidonnaista tukea liitolta olen saanut 2 kuukautta, kun olin opena kesän työttömänä. That's it. Muun ajan olen ollut töissä ja elättänyt itseni ja perheeni. En yleensä kiroile, mutta tässä pelkkä "olen ylpeä" ei riitä - olen ihan vitun ylpeä itsestäni. (En missään nimessä tarkoita sitä, että työttömyystuen saaminen olisi mitenkään huono juttu, mutta itselleni on aina ollut tosi tärkeää pärjätä itse ja hirveän vaikeaa ottaa vastaan apua - siksi esimerkiksi terapian vastaanottaminen on ollut aikanaan hankala juttu.)

Kaikki uskomattomat vaikeudet läpikäytyäni minusta tuntuu siltä, että selviän mistä tahansa. Nyt kuitenkin on tullut sellainen seinä vastaan, jonka edessä pitää vähän miettiä seuraavaa liikettä. Myönnän, että olen muutaman kerran meinannut heittää toivon hukkaan ja useamman kerran itkenyt ihan toivottomana. Seinä on nimeltään Helsingin kaupungin terveydenhuolto.

On nimittäin ihan paskaa. Koko paska. Ihan täyttä paskaa. Turussa ja jopa Porissa olen aina saanut asianmukaista hoitoa ja suhteellisen nopeasti. Nyt mikään ei suju, ja olen yrittänyt hakea apua viime syksystä asti. Tällä viikolla minulle sanottiin, että lääkärinaika, jos sitä tulen edes saamaan, menee pitkälle syksyyn.

Aloitetaan alusta. Syksyllä soitin terveyskeskukseeni Vallilaan, että en enää jaksa oireideni kanssa. Sain ajan sairaanhoitajalle, jonka luona minun pitää kuulemma käydä muutaman kerran, ennen kuin saan ajan lääkärille. Ok. Sain puhelinajan, jota minun piti odottaa muistaakseni viikko tai pari. Sitten minulle soitettiin ja varattiin aika - tähän meni muistaakseni hieman kauemmin. Lopulta pääsin sairaanhoitajalle.

Minulle tehtiin masennus- ja ahdistustesti, joista sain niin paljon pisteitä, että minut olisi kuulemma pitänyt laittaa suoraan psykiatrian poliklinikalle. Eipä laitettu, sillä hoitajan mukaan se, että käyn töissä, kertoo, että ongelma ei ole niin vakava.  Ja näytän ihan hyvinvoivalta.

"Oletko kokeillut meidän nettisivuilta löytyviä hengitysharjoituksia?" kysyi hoitaja.

En ollut, mutta olin käynyt puolen vuoden kurssin joogasta ja hengitysharjoituksista stressinhallinnan tukena ja ne ovat minulla käytössä joka päivä. Seuraavaksi minulta kyseltiin, olenko kokeillut pakkoajatuksiin ajatella viittä eri hajua, neljää eri makua, kolmea eri ääntä ja kahta eri tuntoaistimusta. Olen yleensä todella kärsivällinen, mutta tässä kohtaa minusta tuntui, että älykkyyttäni loukattiin verisesti. Hengitin rauhallisesti (hei ne hengitysharjoitukset!), ja yritin ymmärtää hoitajaa. Kerroin, että olen koulutettu ihminen, kokenut terapiassa kävijä ja über self help master ja että nyt olen tullut tänne, koska minulta ovat loppuneet keinot enkä enää pärjää. Että en todellakaan olisi tullut mistään kevyemmästä syystä ja en helvetissä aio mennä teidän nettisivuille surffailemaan.

Minulle varattiin uusi aika. Seuraavalla kerralla tein uudelleen testejä, koska sairaanhoitaja halusi varmistaa, että minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kerroin hänelle, että ei ole ja että he voisivat katsoa tiedoistani  nämä asiat. Silti jouduin tekemään testit.

Tähän asti olin ihan kärsivällinen, vaikka sinnittelinkin elämässä kiinni. Ymmärrän, että nämä asiat ovat protokollan mukaisia.

Seuraavaksi minun piti varata aika, kun uusi Kalasataman terveysasema valmistuisi, sillä silloin saisin vihdoin kaipaamani psykologin ajan. Kuulemma heillä oli jokin uusi kiertävä ryhmä, johon minut voitaisiin laittaa. Jouduin odottamaan vuodenvaihteen yli.

Kun soitin uutta aikaa, minua hoitanut sairaanhoitaja olikin sairaslomalla. Tämän vuoksi minua neuvottiin soittamaan uudelleen maaliskuussa. En tajua, miksi en heti vaatinut toista hoitajaa, mutta jotenkin kai ajattelin, että parempi hoitaa tutun hoitajan kanssa, etten joudu taas tekemään samoja testejä. Lopulta pääsyin soittamaan aikaa siihen kiertävään ryhmään suoraan, sillä minulle oli sanottu, että sellaiseen voisin ajan saada.

No soittaessani aikaa minulle sanottiin, että hoitaja on edelleen poissa ja sain soittoajan hänen sijaiselleen muutaman viikon päähän. Kun hän soitti, hän sanoi, ettei aikaa kiertävään ryhmään ole mahdollista saada ilman tapaamista hänen kanssaan. Varasimme ensimmäisen mahdollisen ajan - kuukauden päähän - toukokuun alkuun. Merkitsin ajan ylös kalenteriini, koska se oli todella tärkeä päivämäärä minulle.

Ennen tuota päivämäärää minun piti käydä valvotussa virtsatestissä, jossa mitattiin, etten vain käytä huumeita. Jouduin pissaamaan siis purkkiin niin, että vieressä seisoo ihminen. Lisäksi kävin veritesteissä. Ilman näitä testejä ei kuulemma mielenterveydenhoitoa saa. No, onneksi olen reipas ja pissaaminen sujui ihan hyvin. Kun testien tulokset tulivat, tietenkin puhtaat, sairaanhoitaja soittikin yllättäen minulle. Hän sanoi, että nyt voisimme varata aikaa. Ihmettelin asiaa, koska minullehan oli jo varattu aika seuraavalle keskiviikolle. Hän hieman hämillään totesi, että kappas, niinpäs onkin. Ihmettelin tätä soittoa ja minulle jäi outo fiilis.

Lopulta paria päivää myöhemmin sain viestin, jossa muistutettiin lääkärinajasta - väärään aikaan! Aika oli siirretty aamupäivälle, tai luultavasti sitä ei oltu edes siirretty, vaan se oli sinne lisätty puhelun jälkeen. Soitin heti hoitajalle, että en pääse tuohon aikaan. Kuulemma uusi aika menisi kesäkuulle.

Tässä vaiheessa kärsivällisyyteni alkoi jo olla loppu. Yritin kysyä aikaa lääkärille, mutta sellaista ei kuulemma saa. Yritin pyytää lähetettä psykiatriselle poliklinikalle, mutta sitäkään ei kuulemma saa. Minulla pitäisi olla ensin kokeiltu jotakin lääkitystä.

Lääkitykseksi ei kelpaa minulle määrätty tarvittaessa rauhoittava lääke, jota otan, jos en millään saa paniikkia laantumaan. Sinnikkyydestäni kertoo paljon se, että kahdessa vuodessa olen ottanut paketista kolme tablettia. Ei, minun olisi kuulemma pitänyt ottaa jatkuvasti syötävä lääke - oireeseen, joka ilmenee satunnaisesti. En tähän voinut suostua, ja minulle sanottiin, että sitten en poliklinikalle pääse. Yritin kertoa, että olen ensimmäisen kerran käynyt näistä asioista puhumassa 15-vuotiaana, enkä ole tähän 14 vuoteen suostunut ottamaan lääkitystä, mutta aina on hoito sujunut erittäin hyvin.

"Helsinki nyt on vähän isompi paikka," minulle kerrottiin.

Hoitaja kehotti minua useaan otteeseen menemään suosiolla yksityiselle lääkärille. En tätä mitenkään voinut hyväksyä, sillä ensinnäkin oikeudentuntoni sanoo, että minun pitää saada yleisestä terveydenhuollosta aika. Toiseksi jos menen yksityiselle lääkärille, minun pitää kuitenkin odottaa kolme kuukautta hoitosuhteen alkamisesta, että hän voi minulle kirjoittaa suosituksen terapiaan. Kolmanneksi se maksaa ihan sikana, ja minua ahdistaa ajatus, että joutuisin ottamaan ties kuinka monta aikaa ja etten etukäteen voi tietää hintalappua.

Minulle myös kerrottiin, että koko kiertävää ryhmää, jota olin odottanut puoli vuotta, ei enää (lainkaan?) ole. Minulle ehdotettiin, että saan pari konsultaatioaikaa hoitajalle -  samat konsultaatiot, jossa olin jo käynyt syksyllä.

Lopulta hoitaja alkoi tuntumaan niin ilkeältä, että aloin itkeä ja löin hänelle luurin korvaan - mitä en todellakaan tee helposti. Soitin parin päivän päästä ja sain uuden puhelinajan toiselle hoitajalle - sen viikon päähän. Hänkin ehdotteli minulle konsultaatiota. Kehotin katsomaan koneelta, että olen jo käynyt siinä ja nyt minun piti päästä lääkärille.

Hoitaja ehdotti minulle masennusryhmäterapiaa, johon vastasin, etten ole masentunut ja että en halua puhua tästä aiheesta ryhmässä. Sairaanhoitajan puhelimessa tekemä diagnoosi oli, että minua ei kuulemma kannata laittaa yksilöterapiaan, koska siitä ei selkeästi ole ollut minulle hyötyä, kun en ole oppinut siellä työkaluja vaikeiden asioiden käsittelyyn. Naurettavinta tässä on, että terapiasta on ollut minulle aivan valtavasti hyötyä ja olen oppinut sieltä hallitsemaan tunteitani ja kohtaamaan vaikeita asioita erittäin hyvin. Yksi tärkeimmistä oppimistani asioista oli avun pyytäminen tarvittaessa ja muihin tukeutuminen - juuri siksi osaankin tunnistaa, että tarvitsen nyt apua. En vain osannut aikanaan terapiassa odottaa, että minun pitäisi tulevaisuutta varten opetella käsittelemaan tulevaa traumaa ja raiskatuksi joutumista. Yritin tätä sanoa hoitajalle ilman, että joutuisin puhelimessa työpaikan taukotilassa puhumaan raiskauksesta, mutta hän ei ymmärtänyt.

Lopulta aloin taas itkeä. Sain ajan yleislääkärille - kesäkuun loppuun. Kuulemma ei kannata toivoa mitään tältä ajalta, sillä lähete psykiatriselle poliklinikalle ei tule menemään läpi. En oikeastaan edes tajua, mitä lääkärin kanssa teen. Varmaan taas masennustestejä.

Miten voi olla, että Turussa sain viikon tai kahden sisään ajan ja heti loistavaa apua, ja täällä Helsingissä olen joutunut kohta vuoden taistelemaan, mutta mitään aikaa en ole saanut? Ja minulle vielä sanotaan, että en tule sellaista edes saamaan. Ne helvetin hengitysharjoitukset ovat jotenkin niin koko hommaa kuvastava juttu, että nostin ne oikein tuohon otsikoksi. Lääkkeitä ja verkkosivut, siinä ainoat avut, mitä minulle on ehdotettu. Joka puhelussa muistetaan kysyä, että vieläkö minulla on niitä paniikkikohtauksia - ihan kuin ne itsestään, ilman hoitoa, loppuisivat.

No, jottei tämä jää nyt liian synkkään nuottiin, loppujen lopuksi minulla on ihan hyvä olo, kun en mieti tätä asiaa. Etenkin nyt keväällä ja kesällä, kun olen saanut nauttia auringosta ja tehdä mielekkäitä töitä, olen suurimman osan ajasta tosi hyväntuulinen ja jaksava. Mutta aina välillä tietyt asiat laukaisevat minussa paniikin tai ahdistuksen, ja sitten taas muistan, että minun pitäisi tehdä asialle jotain. Sitten ahdistun lisää, kun tajuan, että en saa asialle tehtyä mitään, vaikka miten paljon taistelen.

Tätä kirjoittaessa minulle kirkastui päätös, että varaan nyt suosiolla vaan sen ajan yksityiselle lääkärille, sillä ei tässä ole enää mitään järkeä. En jaksa tapella. Mutta samaan aikaan minua itkettää se, kun ajattelen, että on niin paljon samassa tilanteessa olevia, joilla ei vaan ole rahaa samaan ratkaisuun. Olen todella vihainen ja surullinen kaikkien meidän puolesta. Tuntuu, että luovutan tärkeän taistelun.

Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?



21 kommenttia:

  1. Voimia sinne! Itse olen myös juuri hakeutumassa psykiatrille työterveyden kautta (juuri ahdistusoireiden takia), jotta pääsisin toista kertaa elämässäni terapiaan. Koen myös vahvasti, että ensimmäinen terapiani on saanut minut sellaiseen kuntoon, että olen toimiva yhteiskunnan jäsen ja tunnistan, milloin tarvitsen apua. Kamalaa, että joku hoitaja vähättelee, ettei terapiasta ole ollut hyötyä. :( Toivottavasti yksityisellä kaikki menee sujuvasti.

    VastaaPoista
  2. Todella hieno ja väkevä kirjoitus. Olen joutunut kärsimään vastaavasta kohtelusta julkisella puolella ja ongelma on todellakin olemassa. Voisitko harkita kirjoittavasi asiasta mielipidekirjoituksen esim. Hesariin, että asiaa saataisiin paremmin julkiseen tietoon?

    VastaaPoista
  3. Järkyttävää. Kalasataman terveyskeskuksesta oli tällä viikolla mielipidekirjoitus hesarissa, joten tämä aihe on tietyllä tavalla pinnalla. Olisi kyllä todellakin aihetta mielipidekirjoitukseen, mutta ymmärrän kyllä hyvin, jos se nyt ole ensimmäisenä mielessä... Itsellekin tulee niin vihainen ja voimaton olo!

    VastaaPoista
  4. Moikka, Ruki! Eikö ole merkillistä, että yhä useampi saa julkiselta puolelta kehotuksen hakeutua yksityiselle lääkärille? Minunkin perheelleni sairaanhoitajat ovat antaneet älyttömiä "diagnooseja" ihan tuosta vaan puhelimessa. Lääkärinaikaa on mahdotonta saada ainakaan Oulussa. Läheiselleni odotettu terapia alkanee nyt 10 vuoden odottelun jälkeen, vaikka sitä on vaadittu alusta alkaen. Muissa sairauksissa hauskinta on, että esim. keski-ikäiset aikuistyypin diabeetikot, hoidossa olevat nivelrikkoiset jne. pitkäaikaissairaat ohjataan akuuttivastaanotolle infulenssapotilaiden sekaan jonottamaan viideksi tunnuksi. Akuutissa lääkärillä ei todellakaan ole aikaa eikä kiinnostusta miettiä asiakkaan hoitoa pitkällä tähtäimellä. Lääkkeitä määrätään surutta ja kun lääke aiheuttaa sivuvaikutuksia, niin siihenkin löytyy aina lääke. No, netissä omahoidon kautta annettu palaute aiheutti vipinää tk:ssa, kun viesti oli tulkittavissa, että seuraava aika onkin sitten potilasasiamiehen juttusille.

    Älä anna periksi, jos on vielä yhtään virtaa. Ja tosiaan on paljon niitä, joilla ei ole voimia tai kykyä taistella oikeuksistaan, saati sitten vaatia hoitoa. Olet varmasti ottanut asioista selvää ja joskus voi yrittää vedota lakiin, kun ei muu auta. Toisaalta... ei edes perustuslaki näytä ohjaavan päättäjiä muutenkaan.

    Laki potilaan asemasta ja oikeuksista, 6 §:ssä kirjoitetaan itsemääräämisoikeudesta eli potilasta on hoidettava YHTEISYMMÄRRYKSESSÄ hänen kanssaan. Jos potilas kieltäytyy tietystä hoidosta tai hoitotoimenpiteestä, häntä on mahdollisuuksien mukaan hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla. Tsemppiä sinulle!

    VastaaPoista
  5. Fiilaan niin suuresti. Minulla samankaltaisia kokemuksia Helsingin mielenterveyspalveluista. Käytyäni vuosia psykiatrisella sairaanhoitajalla ahdistuksen takia varasin lopulta ajan suoraan lääkärille, sillä itse halusin nimenomaan kokeilla lääkehoitoa. Vastaanotolla pääsin eläkeikää lähentelevän mieslääkärin puheille, joka ilmeisesti piti minua angstaavana teininä (olen 22) ja sanoi suoraan 20min keskustelun jälkeen, etten ole tarpeeksi ahdistunut, että lääkehoitoa tarvittaisiin ja ehdotti nettiterapiaa. Tähän totesin suoraan että haluan nimenomaan lääkkeet, josta lääkäri tuntui säikähtävän, lottosi minulle äkkiä reseptin ja tyrkkäsi se kädessä minut ulos. Itkin käynnin jälkee.

    Tsemppiä ja voimia sinulle taisteluun!

    VastaaPoista
  6. Aamen.

    Feelaan niin paljon. Kiitos tästä tekstistä, toivottavasti ne päättävien tahojen neropatit eksyvät lukemaan. Herättää vihaa lukea miten huonosti sua on kohdeltu ja kuulostaa itelleni ihan liian tutulta. Hakeudu ihmeessä yksityiselle! Tiiän miltä tuntuu luovuttaa taistelu, mut hoida itsesi kuntoon. :) Ei omaa mielenterveyttään ole hyvä uhrata vaikka sen ansiosta monen muun ei ehkä tarttis tapella... Byrokratia on liian mutkikasta että asiat muuttuisi ennenkuin sulle voi muodostua tosta vielä suurempi ongelma. Tsemppiä ja rohkeutta! ❤

    VastaaPoista
  7. Mulle on kerran eräs lääkäri suositellut musiikin kuuntelua, kun menin hakemaan apua ahdistuskohtauksiin :D

    Onneksi se sentään kirjoitti lähetteen eteenpäin. Nyt olen miettinyt, että tuokin oli varmaan jotain protokollaa, mutta silloin vihastutti.

    VastaaPoista
  8. Itsellä on YTHS:ssä kerran pitkään jatkuneeseen käsikipuun suositeltu kesän ja lämmön odottamista. Nyt menossa samasta vaivasta reumatutkimuksiin...

    VastaaPoista
  9. Toi on ihan normaalia koko Suomessa, valitettavasti. Suosittelen puhumaan/tarvittaissa valehtelemaan itsemurha-aikeista, sitten EHKÄ saattaa saada apua. En suinkaan oo kyynistyny tässä hoitosysteemissä. Itelläki oli taistelua, että saa sellaista apua, jota tarvitsen. Onneksi mulla ystävät pystyi maksamaan mun yksityisellä käynnit.

    VastaaPoista
  10. Todella kurjan kuuloista! Ylipäätään kynnys avun hakemiseen on usein korkealla, joten olisi tärkeää että nuo tilanteet saataisiin mahdollisimman nopeasti etenemään. Kykenevyys töissä käyntiin ei sinänsä pitäisi olla mittari siihen saako hoitoa vai ei. On tärkeää, että avun pariin hakeudutaan ajoissa eikä vasta silloin kun töissä käyntiäkään ei jaksaisi. Ihanaa, että sulla on sellainen duuni josta tykkäät ja josta saat voimaa! Toivottavasti saat asian pian etenemään jotenkin, olipa se sitten yksityisen lääkäriaseman tai potilasasiamiehen kautta.

    VastaaPoista
  11. Otan osaa. Itellänikin ahistuskohtaukset yllättäneet taas.

    VastaaPoista
  12. Vaikka pääosin olenkin tosi tyytyväinen julkiseen terveydenhuoltoon ja kiitollinenkin sen toimivuudesta, aina välillä menee hermo kehnon tai olemattoman palvelun takia, ja tämä on nyt oikein tyypillinen esimerkki niistä tilanteista, joissa meinaa mennä usko koko systeemiin.

    Koen erityisen huolestuttavaksi sen seikan, että hoitoa saadakseen mielialapotilaan pitäisi aktiivisesti itse kyetä taistelemaan asian puolesta. Mitä jos ei pystykään? Jääkö sitten vain lojumaan nurkkiin ilman hoitoa, apua ja tukea? Syrjäytyykö siinä sitten pikkuhiljaa kokonaan? Riskit ovat todelliset.

    Vaikka Turussa onkin paljon helpompi saada hoitoa (etenkin jos sattuu olemaan YTHS:n asiakas), olen silti kokenut, että hoidon jatkuvuuden takaamiseksi ja oikeiden tukien saamiseksi Kelalta pitää olla se tietty määrätietoisuuden taso ja riittävästi energiaa asian parissa säätämiseen. Itse en olisi ikinä saanut täytettyä mitään papereita hoitoa ja sairaslomaa varten, ellei YTHS:n psykologi olisi istunut vieressä kannustamassa, kun kirjoitin. Siinä tuli pohtineeksi, että kaikki eivät todellakaan edes pääse psykologille asti.

    Hoidon saamisen ei pitäisi olla sellaisen taistelun takana, että keskiverto masentunut ei jaksa edes yrittää, van lojuu mieluummin kotona odottamassa, että jonain päivänä kaikki on paremmin. :(

    Tsemppiä sulle! Jatka taistelua! <3

    VastaaPoista
  13. Ajatelkaapa, mitä sitten tapahtuu, jahka sote-uudistus etenee! D:

    VastaaPoista
  14. No huhhuh. Muaki kehotettiin menemään yksityiselle viime viikolla, koska oon siellä aiemminkin käynyt mun mielenterveyden tiimoilta. Käyn terapiassa (skypessä, yksityinen elinkeinonharjoittaja ei kelan kustantama) joka kyllä auttaa, muttei riitä. Lisäksi diagnosoitiin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö 2v sitten, ja epäilen PMDD'ta ja/tai add'ta. Ne kyllä julkiselta näkee mun potilastiedoista että oon vääntänyt asian kanssa vuosia ja paasinkin kerran melkein ADD tutkimukseen, mutta olin lähdössä ulkomaille niin se jäi (nyt kaduttaa vahan). Lääkkeitä kokeiltu eikä sovi mulle, enkä niitä edes halua. En koe olevani masentunut, vaan ongelma on hormonaalinen ja/tai neurologinen, myös mun terapeutin mielestä. Haluisin siis vaan tietää mikä tämä on ja kun sen sais tietää, niin sen kanssa voisi myös oppia elämään. Kiinnostusta taisteluun ei hirveesti ole,mutta valitettuani lääkäristä joka halusi että painin takaisin yksityiselle, sain toisen lääkäriajan. Saa nähä.... Tsemppiä sulle, toivottavasti saat nyt pian oikeeta apua.

    VastaaPoista
  15. Minulla on hyvin vastaavia kokemuksia. Julkisella puolella oltiin täysin haluttomia edes tutkimaan mitään mahdollisuuksia, psykologin mielestä minulla ei ollut masennusta mutta ei toisaalta mitään muutakaan. Hänen mielestään kävin vain hakemassa huomiota tai jotain. Omasta mielestäni minulla oli keskittymishäiriö ja pari muuta, mutta psykologin mielestä olin siihen liian fiksu. Jos olet keskittymishäiriönen, sehän tunnetusti sulkee pois huippuälykkyyden! Lisäksi tämä olisi pitänyt huomata lapsena. Anteeksi, että olin liian fiksu lapsi ja osasin kompensoida puutteitani!

    Vaihdoin pitäjää ja uudessa kaupungissa pääsin heti testeihin ja sain diagnoosit. Testit olivat muutenkin erittäin mielenkiintoisia, sielkä teetettiin myös se laaja älykkyysosamäärätesti joten Ruki, saisit siellä viimein tietää tarkan ÄO:si!

    Toki lähetteen testeihin kävin hajehakem yksityiseltä lääkäriltä. Hommatkaa terveysvakuutkset! Minulla on, ja pääsen yksityiselle psykiatrille viikossa aina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli terveysvakuutus. Vakuutusyhtiö irtisanoi sen sairastuttuani masennukseen eikä uutta voi saada muistakaan firmoista koska olen jo masentunut..

      Poista
    2. Tuohan on törkeää, äkkiä luulisi ettei noin voi edes tehdä :(

      Poista
    3. Niin minäkin luulin :(

      Poista
  16. Minulla on vähän toisenlainen kokemus Helsingin mielenterveyshoidosta. Olin 23 kun havaitsin minua masentaneen yli vuoden, koska elämäni tuntui tarkoituksettomalta ja työ kyllä sujui hyvin mutta yksityiselämä oli täysin sisällötöntä tai ainakin tuntui siltä. Minä jouduin ensimmäistä kertaa sairaalaan 28-vuotiaana, Koskelaan avo-osastolle jota tuskin enää on kun kaikki psykiatrian hoito on leikkausten vuoksi keskitetty Auroran sairaalaan akuutti- ja kroonikkopotilaille ja psykiatrian poliklinikoilla on vain kuntouttava toiminta. Silti, olen kokenut saaneeni apua vaikka Kela olikin kielteinen terapiani suhteen koska katsoivat sen hyödyttömäksi. Maksoin itse terapiaa kaksi vuotta jonka takia lähes kaikki säästöni menivät ja jouduin myös myymään asuntoni ja muuttamaan vuokralle. Olen nykyisin 42-vuotias, ja käyn psykiatrian poliklinikalla edelleen psykoosityöryhmässä.

    Minusta tuntuu että tuolla terveydenhoidon taholla pelkkä masennus ja ahdistus ovat pahoin vähäteltyjä tiloja, vaikka kyse on vakavasta sairaudesta. Itse olen saanut avun jatkuvasta lääkityksestä, ja voin kyllä sanoa että niitä pelätään varsin aiheetta. Jokaisen lääkitys on erittäin yksilöllinen, eikä se mikä kaverille on auttanut ei välttämättä sovi muille koska lääkeaineelle voi olla myös allerginen tai se ei toimi. YTHS:n avusta olen erityisen kiitollinen, sillä ilman sitä en varmasti olisi valmistunut ikinä!

    VastaaPoista
  17. Niin ja joo, liittyen vielä tuohon edelliseen kommenttiini; Minulla on skitsoaffektiivinen sekamuotoinen häiriö, ollut varmasti alusta asti mutta se tunnistettiin ensin psykoottiseksi masennukseksi. Välillä epäiltiin kaksisuuntaista mirlialahäiriötä ja siihen määrätyt lääkkeet eivät sopineet lainkaan vaan niistä aiheutui maksatulehdus! Fyysisten sairauksien aiheutuminen on mielestäni aina huono juttu, vaikka lääkäri sanoikin että sivuvaikutuksia nyt välillä tulee äläkä välitä niistä. Eli lääkerumbaa on tanssittu paljon, ja onneksi nykyinen lääkitys on se sopivin. En suinkaan sano että on ollut helppoa löytää oikea... Sinnikkyyttä vaaditaan jos jatkuvaa lääkitystä väläytellään.

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.