sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Glitternostalgia

Pohdin hetken, onko otsikko hahmotettavissa vai tarvitaanko yhdysmerkkiä. Glitternostalgia näytti kuitenkin jopa aika runolliselta, joten se sai jäädä tuollaiseksi. Muistakaa lapset, että nämä ovat tärkeitä asioita!

Itse glitternostalgia tarkoittaa sitä fiilistä, kun koko talven on ensin odottanut, että kevät alkaa, mutta kun päivät sitten alkavat pidetä, alkaakin tunnelmoida vielä viimeisiä talvijuttuja. Voiko nostalgisoida aikaa, joka on periaatteessa vielä käynnissä, mutta loppuu pian? No, nostalgisoin kuitenkin.

Minulle talven kivoja asioita ovat kynttilät, melankolinen musiikki ja glitter. Tosin glitter sopii kyllä melkein koko vuoteen, mutta jotenkin näin tammikuussa siitä tulevat mieleen lähinnä pikkujoulut ja uusi vuosi. 


Talven must-juttuihin kuuluu kyllä myös punkku, mutta ketä oikein luulen huijaavani? Se on ympärivuotinen ilo, joten turha lähteä sen kanssa nostalgisoimaan.


Suren myös Jeesus-kynttilää, joka putos pesukoneen päältä ja meni rikki. Rip Jeesus. Kynttilä oli dollarin löytö Jenkeistä jostakin ruokakaupasta. Harmitti, että ostin vain yhden! Seuraavaksi kun menen käymään Yhdysvalloissa, ostan yhden matkalaukun täyteen Jeesus-kynttilöitä. Tosin en varmaan mene käymään vähään aikaan. Jotenkin matkojani sinne on aina varjostanut hirveän huono ekologinen omatunto ja jopa pahoinvointi. Minua ei todellakaan voi lukea USA-faniksi, eikä tilannetta ollenkaan parantanut se, että sinne ihan oikeasti äänestettiin joku Trump presidentiksi. En voi käsittää.

Jos palataan kynttilään: tuollainen katolinen estetiikka on viime aikoina ollut paljon mieleeni muutenkin ja olen alkanut fiilistelemään taas entistä lempiväriäni punaista muutaman vuoden jälkeen. Kaiken huipuksi kulta ja punainen sopivat hyvin talveen.


Melankolisesta musiikista on viime aikoina vastannut Morrissey.



 Glitteriä minulla on naama täynnä, mutta sitä on vaikea saada fiksun näköisesti kuvaan. Olen mieluummin överit kuin vajarit -ihminen, joten glitteriä on sekä nenänpäässäni, poskillani, silmäluomillani että huulillani.



Glitteristä vastaa tietenkin Lush, jonka kimallepaloihin olen viime aikoina hurahtanut. Ihan ensinnäkin siksi, että Lushin kimalteet eivät sisällä mikromuovia, vaan ne on tehty merilevästä (joka kosteuttaa kaiken lisäksi!). Shades of Gold -palassa on neljää eri kullan sävyä eri koostumuksilla. Tämän palan olen itse ostanut.


Toinen ihana glitterhomma on Twilight-hohdepala. Tämän olen saanut Lushilta. Tuotteesta pitää sanoa sen verran, että en käytä palaa kimalteen takia, sillä palan sininen väri saa ihon näyttämään ehkä vähän harmahtavalta. Palassa on kuitenkin ihan huumaava tuoksu, josta en saa tarpeekseni. Tuoksu on jotenkin tosi erityinen ja tumma - en osaa muuten kuvata sitä. Aluksi en pitänyt tuoksusta ollenkaan. Twilightissä on siis sama tuoksu kuin Sleepy-tuotteissa ja ne haisivat mielestäni aluksi jotenkin liian raskailta. Kuitenkin pikku hiljaa olen oppinut pitämään tuoksusta todella paljon ja oikeastaan olen jopa vähän addiktoitunut siihen. Haistoin esimerkiksi heti, kun palaverissa töissä jollakin oli Sleepyä iholla! 

Palan sisartuote on Snow Fairy -pala, mutta vaikka se näyttikin testatessa paremmalta iholla, en oikein pidä sen liian makeasta tuoksusta. Nämä pitää itse käydä nuuhkimassa, sillä tuoksut ovat todella voimakkaat ja varmasti jakavat mielipiteitä.

Sivelen tätä palaa siis ihan käsivarsiin ja korvan taakse, paikkoihin, jotka eivät edes näy - ihan vaan tuoksun takia. Seuraavaksi ajattelin hankkia saman sarjan suihkugeelin, jotta saan tuoksua kerrostettua.


Koska Lush on Lush, pala ei pelkästään tuoksu ja kimalla, vaan myös kosteuttaa kaakaovoin avulla. Kaiken huipuksi palassa on sisällä kimallepuuteria! Joten kun reiät puhkaisee, sisältä voi sirotella voidellun ihon päälle lisää kimalletta. Huh huh, miten extraa.


Olen jo hieman saanut energiaa kevääksi ja minulla on suunnitteilla kaikenlaista hauskaa. Seuraava ohjelma on 10.2. Porissa, kun Kumikameli esiintyy Baarikaapissa! Jee! Siitä viisi päivää eteenpäin ja lähden Tukholmaan katsomaan Lady Gagaa Sammakkoprinsessan kanssa - hän on Gagan suurin fani. Ihan kivoja juttuja odotettavana siis. Ei tämä elämä nyt ihan niin kamalaa ole :)

 ps. Mitä pidätte pienistä muutoksista blogin ulkoasuun? Levitin tätä punafiilistä nyt tännekin!

tiistai 23. tammikuuta 2018

Fatty boom boom

Aina, kun olen alkanut pyöritellä mielessäni tästä aiheesta kirjoittamista, päässäni on lähtenyt soimaan Die Antwoordin Fatty boom boom. Kuulostaa varmasti ihan kauhealta, tiedän, mutta biisi soi siis ainakin minun päässäni ehdottomasti hyvällä tavalla.

HEY FATTY BOOM BOOM, 
HIT ME WIF DA CHING CHING 
FAT POCKET CLINKING, 
DOLLAR EYE TWINKLING 
JEEZ DA BEATS SO CHUNKY, 
ME'SA GETTING FUNKY 


(ps. Videolla Yolandi esiintyy mm. ruskeassa ihomaalissa, minkä jotkut tulkitsevat blackfaceksi. En ota siihen nyt kantaa sen enempää tässä kirjoituksessa, mutta jos et halua katsoa videota, biisin löytää myös Spotifystä.)



Vaikka biisi ei nyt suoraan kerrokaan läskeistä, nokkelimmat päättelivätkin jo, että aiheena on tällä kertaa kehonkuva. Ja erityisesti lihominen, tuo kamalin asia, mitä ihmiselle voi tapahtua. Luoja, lihomasta minua varjele! Mitä tahansa muuta, mutta ei läskiä!

95 kg (Olen valinnut tähän postaukseen luonnollisempia kuvia, mutta joitakin on silti muokattu (esim. sävyjä, ei mitään radikaalia), joten kerron kuvateksteissä, mitä kuvalle on tehty. Tähän kuvaan on lisätty filtteri ja säädetty valoa ja sävyä (pakollista, jos ottaa raw-kuvia). Olisi varmaan kannattanut suoristaa myös horisontti :D)
Minua ei tainnut taivas paljoa kuunnella, sillä olen lihonut tässä parin vuoden aikana hiljalleen. Eniten lihomista tapahtui, kun aloin käydä salilla. Kummallista, eikö! No, lisäksi lihon toki aina syksyllä, kun kaamos alkaa pukata päälle ja hounin karkkia kaksin käsin. Pari vuotta sitten tein postauksen, jossa kerroin ihan avoimesti painoni - kummallista muuten, että paino on maailman varjelluin numero - ja ihmiset ihmettelivät, painanko tosiaan niin paljon. Painoin siis noin 80 kiloa. Ja voin kertoa, että paino oli tuolloin vielä alakanttiin arvioitu, sillä esim. menkkojen aikaan tai syötyäni pellillisen nachoja painoni nousee helposti muutaman kilon, ja tottakai ilmoitin sen pienimmän numeron. Joku voi noin suurta painonvaihtelua kauhistella, mutta kaikki on suhteellista. Jos painan 80 kiloa, minulla on yli puolet enemmän massaa kuin vaikkapa 50-kiloisella ihmisellä, joten tottakai kerään puolet enemmän nestettä. Lisäksi luulen, ett geeneissäni on alttius painonvaihteluille - laihdun helposti 5-10 kiloa, jos minulla on kausi, jolloin ruoka ei maistu. Sama koskee lihomista. En yleensä edes huomaa itse painoni muuttumista.
80 kg (muokkaamaton)
80-85 kg - reisilihakseni, kun olin tehnyt 3 viikkoa kyykkyhaastetta! Ne katoavat yhtä nopeasti :D En ikinä ole oikein esteettisesti arvostanut lihaksia, mutta kyllä tässä lihaksikkaassa reidessä on jotain runollista. Ehkä alan taas kyykkyhaasteelle tänä keväänä.
Kaikki kauhistelut kyllä ihmetyttivät minua. Minulla onkin niihin liittyvä teoria: suurin osa ihmisistä painaa oikeasti enemmän kuin mitä väittävät tai luulevat ja tämän vuoksi kaikki luulevat toisten painavan vähemmän. Ja sitten inhoavat itseään. Mainitsemani painonpaljastuspostauksen jatko-osassa pohdin sitä, miten esimerkiksi keskustelussa "ihannenaisesta" laitetaan naiselle jokin painoraja, jota tämä ei saa ylittää ("Voiko yli 75-kiloinen nainen olla seksikäs?"). On täysin perseestä arvioida muita näiden painon perusteella, mutta jos lähdetään ajatukseen mukaan, voisi kysyä, eivätkö nämä luokittelijat ensinnäkään ymmärrä, että ulkonäöllisesti on ihan eri asia olla 50-kiloinen 160-senttinen nainen kuin 50-kiloinen 180 senttinen nainen. Myös vartalotyyppi vaikuttaa asiaan todella paljon. Jotenkin myös miehet saavat painaa enemmän, mm. koska "heillähän on lihaksia". Myös naisilla voi olla lihaksia, mutta painoa ei silti saisi tulla yhtään lisää. Wtf? Eikä tosiaan tarvita mitään bikinifitness-kuntoa, jotta olisi lihaksia. Sellaisia on jopa minun kaltaisellani laiskimuksella.

Mielestäni tällaisten painorajojen laittaminen kertoo jotain todella erikoista ihmisistä. Painoa ajatellaan erittäin sukupuolittuneesti. Miehillä painoon myönnetään vaikuttavan moni asia, mutta yli 75 kiloa painava nainen on yksinkertaisesti läski - koska naisiahan on vain yhdenlaisia. Tässä näkee sen, miten yksipuolista naiskuvaa mediassa ihmisille syötetään. Kaiken huipuksi jos nainen sitten on läski (yli 75 kiloa, ettäs tiedätte!), hänellä ei ole mitään arvoa, koska naisen arvo on vain hänen seksikkyydessään. Ja lihavahan (yli 75 kg!) on täysin epäseksikäs ja epäkelpo nainen.

85 kg (tässä ovat täysin muokkaamattomat kuvat ihan tätä tarkoitusta varten, muuten tykkäisin poistaa esim. rintsikoiden painautumat ja taustan laukun)

85 kg
Mitä järkeä painon kyyläämisessä oikein on? Riippuuko ihmisarvo tosiaan siitä, mitä lukua vaaka sattuu näyttämään? Minusta ei voi sanoa edes sitä, että numero kertoo terveydestä tai kauneudesta. IG on täynnä upeita ihmisiä kaikissa ko'oissa. Kun minä menin lääkärille, lääkäri sanoi, että painostani ei tarvitse olla yhtään huolissaan, sillä minulla on paljon lihasmassaa ja että olen oikein hyvässä kunnossa. Tämä mainittiin vielä yhteydessä, jossa painoindeksi on olennainen kriteeri (rintojenpienennysleikkaus).Voin kertoa, että en todellakaan ole mikään lihaskimppu tai himourheilija, joten jos jo minun lihakseni antavat anteeksi painoni, niin voin vain kuvitella, mitä oikeasti liikunnallisen ihmisen lihakset painavat. Niinpä siis paino ei oikeastaan kerro terveydestäkään.

Kun nyt kerron painoni, ihmiset varmasti järkyttyvät vielä enemmän kuin 15 kiloa sitten. Painan nimittäin 95 kiloa (kuvat alapuolella otettu tässä painossa, vasen on muokkaamaton, mutta oikeassa on IG-filttereitä - minulla ei ollut muokkaamatonta versiota enää).


Vaikka painoni ei haittaa minua, tavallaan lihominen silti ärsyttää tietyissä asioissa. Minulle menevät aikalailla kaikki vanhat vaatteet, sillä kilot asettuvat näin pitkään varteen aika tasaisesti, mutta kyllä jotkut housut kiristävät tai mekot ovat epämukavia. Kasvoni näyttävät hieman vanhemmilta ja minulla luontaisesti oleva kaksoisleuka vähän korostuu. Identiteettini on muuttunut sen verran, että Fatty boom boom tuntuu sopivan minulle - edelleen silleen hyvällä, pyllyä pyörittävällä tavalla, mutta silti.

50 kg - pikku-Ruki valmistumassa peruskoulusta
En siis ole aivan täysin immuuni kauneuskäsityksille. Mutta haluaisin olla. Siksi lomallani päätin, että vietän mahdollisimman paljon aikaa kevyissä vaatteissa ja otan itsestäni kuvia esim. bikineissä, vaikka se ei olekaan minulle luontevin tila. Tein tämän sekä tehdäkseni itselleni hyvän olon että jakaakseni itsensä hyväksymistä myös muille. Haluaisin nähdä myös Suomessa malleja ja IG-julkkiksia, jotka ovat isomman kokoisia tai muuten erilaisia ja iloisia siitä. Välillä tuntuu, että kun jakaa kuvia itsestään, se otetaan kehujen tai seksuaalisen huomion kerjäämisenä. Kyllähän siihen liittyy tavallaan seksuaalisuuskin, sillä yksi viesti kuvissa toki on se, että muutkin vartalot kuin se perinteinen ovat kauniita ja seksikkäitä. Mutta mitkään kuolakommentit eivät ainakaan omaa mieltäni lämmitä, oikeastaan päin vastoin. Onhan positiivinen palaute kivaa ja tärkeää, mutta minulle tulee usein siitä kiusaantunut olo. Toki ymmärrän, että vaikkapa kuviani katsovalle itsekin satakiloiselle naiselle, joka on vasta itsensä hyväksymisen polun alussa, on tärkeää nähdä muiden kannustusta ja hyväksyntää, joten annan kommenttien olla päällä.

90 kg! Oikeasti olen muuten persjalkainen, mutta korkkarit, lyhyet korkeavyötäröiset shortsit ja kuvakulma luovat minulle metrisääret! Hurraa illuusioille!
Itse jaan omia kuviani siksi, että a) kerron mitä teen, ihan kuten kaikki muutkin ja jotta b) maailmassa olisi enemmän kuvia isommista vartaloista bikineissä ja kivoissa vaatteissa, poseeraamassa ja nauttimassa omasta kehostaan. Lisäksi haluan ottaa hienoja kuvia ja usein minulla on mallina vain itseni. Kehohan on niissä kuvissa sivuseikka, mutta jotenkin se kiinnittää aina huomion. En haluaisi aina laittaa kuviin tägiä #bodypositive, koska pitäisi olla itsestäänselvää, että saan tehdä asioita ja näkyä, vaikka olisin lihava, eikä sitä tarvitse aina selittää sillä, että tässä nyt ei vihata omaa kehoa, vaikka ollaankin paksuja - miten erikoista!  Minua ihan oikeasti ärsyttää, että aina pitää mainita vartalopositiivisuus, jos on yhtään ylimääräistä makkaraa vatsassa. Tuntuu, että se alleviivaa sitä, että läskit tarvitsevat erikseen jonkun tägin, jotta saavat olla. Toisaalta taas se auttaa ihmisiä löytämään erilaisia vartaloita ja kuvia, joten laitan sen tägin. Ainakin vielä toistaiseksi.

Toivon, että kuvillani olisi vaikutusta siihen, että muutkin vartalomallit ja painot normalisoituisivat. Haluaisin, että seuraajani ja kaikki kuvan inäkevät jakaisivat samanlaisia kuvia itsestään ja uskaltautuisivat laittamaan jalkaansa vaikka - gasp - shortsit kesällä. Jos ei siksi, että haluaisi esitellä itseään (kuolemansynti täällä Suomessa!), niin siksi, että näyttäisi keskisormea kauneusihanteille ja osallistuisi vallankumoukseen.

Tein tällaiset kollaasit eri painoistani (arvioituna muistini mukaan), ihan vain siksi, että liian harvoin näkee realistisesti, miltä joku tietty paino jonkun yllä näyttää. Näissä pitää vielä ottaa huomioon, että poseeraan kuvissa asennoissa, joissa vartaloni näyttää parhaimmalta (tietenkin), paitsi toisiksi vikassa kuvassa. Näissä kuvissa painan n. 80 kg.

80-90 kg

90-95 kg
Jos siis olet ajatellut, että olet kamalan ruma ja hirveä valas ihan vain siksi, että painat melkein sata kiloa, katso näitä kuvia minusta ja hämmästy. Olen ihan ylpeästi sopivasti lihava, lähes sadan kilon keijukainen ja ihan sikahyvän näköinen.

ps. Tässä postauksessa pohditaan ihan vaan painon suhdetta ulkonäköön - olenko kaunis, jos olen lihava? On sitten ihan eri asia, onko minun velvollisuuteni näyttää kauniilta, mutta se on oma keskustelunsa. Tässä lähden ajatuksesta, että minä itse haluan näyttää kauniilta ja ottaa kauniita kuvia ja että minulla on myös oikeus tuntea oloni kauniiksi.

lauantai 20. tammikuuta 2018

Sinkkuelämän kiroja ja niiden ratkaisuja

Nyt kun olen sinkku, niin minun kai pitäisi kertoa täällä villeistä sinkkuseikkailuistani ja bileilloista. Se on bloggaajan velvollisuuteni. Ja voitte varmasti kuvitella, miten Helsinki ja koko Suomi on mennyt sekaisin, kun itse MRV on vapailla markkinoilla! Meno on ollut todella hurjaa, voin kertoa. Koska en ole ehtinyt tänne teidän iloksenne jokapäiviäisiä asioita kauheasti päivittelemään, kerron nyt ainakin sen kaikista villeimmän tarinan. Se on kertomus siitä, miten etsin ja löysin sänkyyni kuumia miehiä (kyllä, monikossa!) talvi-iltojani lämmittämään. Pitäkää kiinni penkeistänne.

Kaikki alkoi siitä, kun asunnossani alkoi joulukuun alussa tuntua viileältä. Joku normaali ihminen olisi ehkä tarkistanut patterit ja pyytänyt talonmiehen ilmaamaan niitä, mutta en minä! Enhän olisi Ruki, jos olisin ihan normaali. Aloin pohtia erilaisia keinoja pysyä lämpimänä. Käytin villasukkia, kävin kuumissa suihkuissa ja harrastin pientä taukojumppaa. Nämä keinot eivät tietenkään auttaneet loputtomiin, sillä ne olivat vain ongelman peittelemistä ja ehkä pientä laastarointia. Lopulta minun oli pakko myöntää itselleni ongelma. Minun piti hankkia sänkyyni lämmittäjä.

Tämähän on monelle sinkulle ongelma, mutta en olisi ikinä uskonut, että itse joudun kohtaamaan tilanteen, jossa kaipaan makkariini jotain uutta - en vain kuvitellut olevani sellainen nainen. Mutta tähän oli siis tultu, ja minun piti myöntää itselleni, etten vain enää pärjännyt.

Tässä myönnän itselleni ongelmani ja samalla tiirailen ikkunasta, josko siellä olisi sopivaa sängynlämmittäjää.

Koska olen kiireinen nainen, lähdin aika käytännönläheisesti ja ehkä epäromanttisestikin käymään ihan vaan Jumbossa töiden jälkeen hakemaan tarvitsemaani. Ehkä olin vähän stressaantunut (ja jälleen kerran hikinen), mutta uskoin, että kyllä löydän silti hakemani. Parkkeerasin auton, kävelin sisälle kauppakeskukseen ja katselin hieman ympärilleni.

Ja voitteko uskoa: löysin kuin löysinkin haluamani melkein heti! Kun Ruki jotain haluaa, hän saa sen - mottoni ei taaskaan pettänyt. Unelmieni miehet nimittäin tuijottivat minua Finlaysonin ikkunasta. Tai oikeastaanhan he tuijottivat toisiaan, mutta haluan uskoa, että ainakin sivusilmällä he vilkuilivat minuakin.

Jos totta puhutaan, olin salaa kuolannut näitä jäbiä jo aikaisemmin, enkä ihan sattumalta kävellyt Finlaysonin liikkeelle. Mutta nyt Tom of Finland -pussilakanat olivat alennuksessa, joten vihdoin pääsin toteuttamaan haaveeni ja ostamaan sänkyni täyteen kuumia pullotusmiehiä.


Ostin siis Tompan Face to face -mallisen pussilakanan tuplaleveänä. Kävin samalla reissulla hakemassa myös peiton sinne pussilakanan sisään. En ole oikein ikinä tajunnut tuplaleveitä peittoja, sillä en ikinä haluaisi jakaa peittoani kenenkään kanssa. Mutta nyt tajuan, kun nukun yksin - on ihanaa, kun voi nukkua vaikka poikittain eikä tarvitse asetella peittoa! Tässä taas yksi asia, mikä ei toimisi, jos ei olisi sinkku. Jee! 

Vili approves (Viliä ei muuten lasketa peitonjakajaksi, sillä on niin itsestäänselvää, että se nukkuu jaloissani)
Kyllä täytyy olla iloinen, kun näin pienellä vaivalla pääsee ratkaisemaan sekä mies- että lämmitysongelman. Nyt saan sekä silmäniloa että lämpöä - mitä muuta nainen muka tarvitsisi makuuhuoneeseensa? Toisaalta kyllä sitten viimein sain sen talonmiehenkin ilmaamaan patterit, joten lämmitysongelma ratkesi oikeastaan myös siinä.


Ostin lakanat ihan itse, joten tässä ei nyt ole mitään maksettua mainontaa. Toisaalta täytyy vielä mainita, että Finlaysonin brändi on viime vuosina muuttunut radikaalisti hienoon suuntaan. Hauska markkinointi, Tom of Finland -tuotteet sekä uusien omistajien positiivinen imago ovat tehneet tehtävänsä. Finlayson mm. järjesti alennustempauksen palkkaepätasa-arvon puolesta ja lopetti yhteistyön tavaratalo Kärkkäisen kanssa natsiyhteyksien takia. Todella rohkeaa ja arvostettavaa toimintaa! Tietysti monet tempauksista ja julkilausumista ovat mainontaa, mutta mitä sitten? Jos toimitusjohtajan idoli on Minna Canth, lähtökohdat ovat aika hyvät.

Nämä lainaukset Kauppalehden artikkelista jotenkin tiivistävät sen, miksi jopa fanitan Finlaysonin uudelleenbrändäystä:

"Me haluamme, että Finlayson on reilusti mieltä asioista ja meillä on munaa nostaa tämä asia pinnalle. Pidämme vakavana ongelmana, jos Suomessa saa jatkaa tämän tyyppistä vihakirjoittelua."
 - -
"Jos ihmisellä on mahdollisuus taistella pahaa vastaan, on se hänen yhteiskuntavelvollisuutensa. Tee jotain, äläkä pasko housuihisi."

Niin just!

Toinen mahtavan lainauksen, joka sopii nyt myös minun tilanteeseeni, löytyi Ylen jutusta.

"Jukka Kurttila sai hiljan puhelun. Siinä mies kertoi tavanneensa baarissa elämänsä naisen ja päässeensä jatkoille tämän luo. Siellä oli paljastunut, että naisella on Finlaysonin lakanat. Se oli liikaa soittajalle, jonka halut katosivat. Mies keuhkosi asiasta puhelimessa Kurttilalle ja uhkasi tappaa tämän.
– Se on kova paikka miehelle, kun puhti loppuu kesken kaiken, Kurttila sanoo.
Epäselväksi jäi, mihin kuosiin soittaja oli törmännyt."

Kuolin melkein nauruun. Onko tällaisia ihmisiä oikeasti olemassa? Mutta tästä päästäänkin sitten taas takaisin villiin sinkkuelämääni. Nyt kun sänkyni on täytetty kuumilla miehillä, jotka kaiken lisäksi torjuvat urpoja, voin olla tyytyväinen. Myös olohuoneeseeni olen hankkinut tällaisen komistuksen.


Löysin torson kierrätyskeskuksesta. En ole vielä keksinyt sille sopivaa nimeä - onko teillä hyviä ehdotuksia?


perjantai 12. tammikuuta 2018

Loma ihan yksin, osa 3

No niin, nyt oon ollut viikon Suomessa ja arki on taas lähtenyt kunnolla käyntiin. Voiko ihminen olla näin POIKKI? Epäilen vahvasti, että mua ei ole tehty sellaiseksi kahdeksasta neljään -tyypiksi. Tai jos nyt ensin vaikka kokeilisi sitä kahdeksasta neljään, nyt olen lähinnä tehnyt kahdeksasta kahdeksaan! Ihan oma syy, sanoisi Nicke Lignell tähän. 

No, onneksi minulla on akut ladattu ainakin 70-prosenttisesti täyteen Portugalin auringossa. Kun puhuin aiemmin videolla siitä, että yksin matkustamisen huono puoli on se, että ei ole ketään muistelukaveria, en ottanut huomioon sitä, että on sitä yksinkin ihan hauska muistella. Etenkin, kun katsoo kuvia.

Ostin mekon Ironfistiltä itselleni joululahjaksi <3

Surffarimäykky!!!
Loma oli kaikin puolin oikein onnistunut. Mitään kamalaa ei sattunut, en saanut mitään paniikkeja siitä, että olen yksin kaukana kotoa, en kohdannut uhkaavia tilanteita ja sain paljon kivoja muistoja. Autoon ei tullut lommoja. Matkalaukkuni mahtui lentokoneeseen. Satoi vain yhtenä päivänä.

Mietin silti, lähtisinkö uudelleen lomalle yksinäni. Yksin matkustamisessa oli paljon kivoja asioita, mutta voittavatko ne? Voisin ehdottomasti matkustaa myöhemminkin yksinäni jonnekin, mutta mieluummin menisin ehkä jonkun kaverin kanssa. Nyt kun asun yksin, minulla ei enää ole niin suurta tarvetta täydelliseen yksinoloon - sitä kun saa ihan tarpeeksi arkenakin nykyään. Matkalla huomasin välillä olevani hieman yksinäinen.

Paras olisi, jos voisi jotenkin yhdistää yhdessä ja yksin matkustamisen parhaat puolet. Joo, olen ahne ja haluan kaiken. Hyvä vaihtoehto olisi esimerkiksi sellainen, että matkustaisi maahan, jossa asuu joku kaveri. Sitten voisi parina iltana mennä vaikka bilettämään tai syömään kaverin kanssa, mutta muuten voisi seikkailla yksin. Toinen hyvä vaihtoehto olisi lähteä jonkun sellaisen kanssa, joka nauttii myös yksinolosta ja ottaa omat hotellihuoneet.

Syksy on kerryttänyt mulle vähän lisää kiloja, mutta se ei haittaa - päinvastoin oikeastaan!

Ihanaa, kun rannoilla sai olla koiria! Ja näin tasan nolla koirankakkaa.


Tässä ekan päivän kuvia. Minulla on vielä vaikka kuinka paljon lisää! Yksi hyvä puoli yksin matkustamisessa oli, että sain ihan rauhassa vaikka pysähtyä tunniksi kuvailemaan. Yleensä kaikki kaverini joko hermostuvat odotteluun tai ainakin minua vähän harmittaa pyytää heitä odottelemaan - tulee vähän turhamainen olo. Mutta nyt ei tarvinnut selitellä kenellekään mitäään ja huomasin nauttivani tosi paljon kuvailuista.

Se tosin harmitti, että minulla ei ollut muita kuvattavia kuin itseni. Oli nimittäin aika hankalaa asetella kameraa ties minkäkin kivikasan tai kengistä pinotun tornin päälle keikkumaan. Lisäksi minun piti kuvissa piilottaa toinen käteni, jossa oli kaukolaukaisimena toimiva kännykkä. Nyt kun sanoin sen, ette pysty enää katsomaan kuvia kiinnittämättä huomiota toiseen käteeni, joka on milloin missäkin :D Moni haaveilemani kuva jäi ottamatta, kun en saanut kameraa kunnolla mihinkään. Jos minulla olisi ollut malli, olisin noin vaan näpsinyt kuvia ja pystynyt siirtymään juuri sen sentin vasemmalle tai kallistamaan kameraa pari astetta. Nyt en saanut ihan täydellisiä mistään kuvista. Mutta melkein kuitenkin! 




Ekana päivänä ajelin vuokra-autolla ympäriinsä, seikkailin Alvorin kylässä ja kävin Portimãon rantakaupungissa pyörimässä. Nämä kuvat ovat Praia de Rochan rannalta. Algarvessa oli tähän aikaan suhteellisen hiljaista, mikä oli tietenkin tosi kiva. Lämpöä oli noin 18-21 astetta, mikä oli minulle aivan riittävä. Tosin paikalliset kulkivat kevyissä toppatakeissa ja pipo päässä :D Ja kun kävin meressä uimassa, minulle tuli sitä ihmettelemään ja kommentoimaan neljä eri tyyppiä. Vesi oli ihan yhtä lämmintä kuin Suomessa kesäkuussa - eli ihan ok. En palellut kertaakaan reissussa, vaikka kävelin jääräpäisesti kevyissä mekoissa kaupungilla ja hengailin bikineissä rannalla. 


Tässä oli tosiaan vasta eka päivä, joten lisää kuvia on tulossa, kunhan saan niitä käytyä läpi. On aika kiva katsella kuvia ihan itsekseen ja muistella reissua. On myös mukavaa, että voin jakaa ne teidän kanssanne <3


torstai 4. tammikuuta 2018

Loma ihan yksin, osa 2


Oo mikä ihana aamunraikas Ruki! Otin videon ennen aamupalaa ja kahvia, joten älkää tuomitko. Laittaisin tähän hymiön, mutta tämä frickin Ipad ei toimiiii. No, on tellä ainakin video.

Edit: tein toisenkin videon ja päätin lisätä sen tähän perään sen sijaan, että tekisin sille oman postauksen.




tiistai 2. tammikuuta 2018

Loma ihan yksin, osa 1


Tässä vähän luvattuja ajatuksia! Ei vielä ole tullut mitään mullistavia oivalluksia yksin matkaamisesta, mutta höpisenpä silti kymmenisen minuuttia jotain :D

Suunnittelin ottavani paljon valokuvia tällä reissulla ja on niitä tullutkin otettua. Sekin on yksin matkaamisessa ihan kivaa, että ei ole ketään valittamassa, kun koko ajan pitää pysähtyä kuvailemaan!  Tosin huonoa on sitten se, että ei ole ketään kuvaamassa. Onneksi minua ei hävetä ottaa itsestäni ajastimella kuvia (vaikka kuten vikasta kuvasta huomaa, ihmiset välillä tuijottavat).









Pus pus,