perjantai 18. toukokuuta 2018

"Ootko kokeillut meidän nettisivuilta löytyviä hengitysharjotuksia?"

Katsoin telkkarista Aku Hirviniemen yllättävän miellyttävää ja rehellistä puhetta siitä, miten hän on kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa. Itse olen niistä välillä puhunut, mutta sellaisista "sallituista" aiheista, kuten minäkuvasta ja itsetunnosta. En oikein raadollisesti niistä asioista, joilla ihmisiä leimataan.

Stigmaa minäkin pelkään, ja siksi en ole näistä kauheasti puhunut. Ensinnäkään en ole halunnut, että minua leimataan esimerkiksi vaaralliseksi tai muita rasittavaksi ihmiseksi, koska sellainen en ole. En myöskään halua, että työkykyäni kyseenalaistetaan. En halua, että minulta kysellään voinnistani, enkä halua, että ihmetellään, kun koko ajan olen hyvällä tuulella enkä ollenkaan vaikuta huonosti voivalta - en olekaan. Kaiken huipuksi en yhtään jaksa velloa tai vatvoa synkkiä asioita, enkä itse lukisi tekstejä näistä aiheista, joten siksi en niitä kirjoitakaan.

Akun rehellisistä mutta kuitenkin kevyellä otteella annetuista puheista tuli kuitenkin niin voimaantunut olo, että päätin tänne avautua eräästä asiasta, joka on minua viime aikoina raivostuttanut ja surettanut aivan suunnattomasti. Jos se auttaisi jotakuta muuta tai ainakin raivostuttaisi.

Kaikki teistä lukijoista jo varmaan tietävätkin siitä, että minut raiskattiin kaksi vuotta sitten. Old news. Mutta mitä siinä kahdessa vuodessa on tapahtunut? Senkin osa jo tietää, että olen saanut tapauksesta paniikkikohtauksia ja pakkoajatuksia, ja välillä olo on ollut todella masentunut ja ahdistunut. Koska olen sinnikäs tyyppi, olen käynyt töissä koko tämän ajan, ja täytyy sanoa, että työnteko oikeastaan auttaa tähän - töissä miettii niin muita asioita, että unohtaa kaiken masistelun ja se on oikeastaan omanlaistaan terapiaa.

Koska olen myös fiksu tyyppi, olen tajunnut, että en selviä näistä asioista yksin ja positiivisia asioita ajatellen (vaikka sekin on tärkeä osa selviytymistä). Olen ennenkin hakenut apua ja sitä saanut. Kiitän Kelaa kolmesta vuodesta psykoterapiaa ja YTHS:ää psykologin ja psykiatrin avusta, joita olen saanut 6-10 vuotta sitten. Olen hyödyntänyt saamani avun ja sen ansiosta olen erittäin aktiivinen ja tuottelias yhteiskunnan jäsen, vaikka kaikki ennusmerkit lähtökohdistani olisivatkin viitanneet siihen, että syrjäydyn täysin ja jään sängyn pohjalle.

Olen tosi ylpeä siitä, että olen taistellut itselleni korkeakoulutuksen, jatkanut vielä jatkokoulutukseenkin ja koko opiskeluaikani ollut töissä. Siitä asti, kun olen täyttänyt 15 vuotta, olen saanut työttömyystukea ainoastaan 5 kuukauden ajalta, kun olin työharjoittelussa koulunkäyntiavustajana ja halusin testata, sopisinko kouluun. Ansiosidonnaista tukea liitolta olen saanut 2 kuukautta, kun olin opena kesän työttömänä. That's it. Muun ajan olen ollut töissä ja elättänyt itseni ja perheeni. En yleensä kiroile, mutta tässä pelkkä "olen ylpeä" ei riitä - olen ihan vitun ylpeä itsestäni. (En missään nimessä tarkoita sitä, että työttömyystuen saaminen olisi mitenkään huono juttu, mutta itselleni on aina ollut tosi tärkeää pärjätä itse ja hirveän vaikeaa ottaa vastaan apua - siksi esimerkiksi terapian vastaanottaminen on ollut aikanaan hankala juttu.)

Kaikki uskomattomat vaikeudet läpikäytyäni minusta tuntuu siltä, että selviän mistä tahansa. Nyt kuitenkin on tullut sellainen seinä vastaan, jonka edessä pitää vähän miettiä seuraavaa liikettä. Myönnän, että olen muutaman kerran meinannut heittää toivon hukkaan ja useamman kerran itkenyt ihan toivottomana. Seinä on nimeltään Helsingin kaupungin terveydenhuolto.

On nimittäin ihan paskaa. Koko paska. Ihan täyttä paskaa. Turussa ja jopa Porissa olen aina saanut asianmukaista hoitoa ja suhteellisen nopeasti. Nyt mikään ei suju, ja olen yrittänyt hakea apua viime syksystä asti. Tällä viikolla minulle sanottiin, että lääkärinaika, jos sitä tulen edes saamaan, menee pitkälle syksyyn.

Aloitetaan alusta. Syksyllä soitin terveyskeskukseeni Vallilaan, että en enää jaksa oireideni kanssa. Sain ajan sairaanhoitajalle, jonka luona minun pitää kuulemma käydä muutaman kerran, ennen kuin saan ajan lääkärille. Ok. Sain puhelinajan, jota minun piti odottaa muistaakseni viikko tai pari. Sitten minulle soitettiin ja varattiin aika - tähän meni muistaakseni hieman kauemmin. Lopulta pääsin sairaanhoitajalle.

Minulle tehtiin masennus- ja ahdistustesti, joista sain niin paljon pisteitä, että minut olisi kuulemma pitänyt laittaa suoraan psykiatrian poliklinikalle. Eipä laitettu, sillä hoitajan mukaan se, että käyn töissä, kertoo, että ongelma ei ole niin vakava.  Ja näytän ihan hyvinvoivalta.

"Oletko kokeillut meidän nettisivuilta löytyviä hengitysharjoituksia?" kysyi hoitaja.

En ollut, mutta olin käynyt puolen vuoden kurssin joogasta ja hengitysharjoituksista stressinhallinnan tukena ja ne ovat minulla käytössä joka päivä. Seuraavaksi minulta kyseltiin, olenko kokeillut pakkoajatuksiin ajatella viittä eri hajua, neljää eri makua, kolmea eri ääntä ja kahta eri tuntoaistimusta. Olen yleensä todella kärsivällinen, mutta tässä kohtaa minusta tuntui, että älykkyyttäni loukattiin verisesti. Hengitin rauhallisesti (hei ne hengitysharjoitukset!), ja yritin ymmärtää hoitajaa. Kerroin, että olen koulutettu ihminen, kokenut terapiassa kävijä ja über self help master ja että nyt olen tullut tänne, koska minulta ovat loppuneet keinot enkä enää pärjää. Että en todellakaan olisi tullut mistään kevyemmästä syystä ja en helvetissä aio mennä teidän nettisivuille surffailemaan.

Minulle varattiin uusi aika. Seuraavalla kerralla tein uudelleen testejä, koska sairaanhoitaja halusi varmistaa, että minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kerroin hänelle, että ei ole ja että he voisivat katsoa tiedoistani  nämä asiat. Silti jouduin tekemään testit.

Tähän asti olin ihan kärsivällinen, vaikka sinnittelinkin elämässä kiinni. Ymmärrän, että nämä asiat ovat protokollan mukaisia.

Seuraavaksi minun piti varata aika, kun uusi Kalasataman terveysasema valmistuisi, sillä silloin saisin vihdoin kaipaamani psykologin ajan. Kuulemma heillä oli jokin uusi kiertävä ryhmä, johon minut voitaisiin laittaa. Jouduin odottamaan vuodenvaihteen yli.

Kun soitin uutta aikaa, minua hoitanut sairaanhoitaja olikin sairaslomalla. Tämän vuoksi minua neuvottiin soittamaan uudelleen maaliskuussa. En tajua, miksi en heti vaatinut toista hoitajaa, mutta jotenkin kai ajattelin, että parempi hoitaa tutun hoitajan kanssa, etten joudu taas tekemään samoja testejä. Lopulta pääsyin soittamaan aikaa siihen kiertävään ryhmään suoraan, sillä minulle oli sanottu, että sellaiseen voisin ajan saada.

No soittaessani aikaa minulle sanottiin, että hoitaja on edelleen poissa ja sain soittoajan hänen sijaiselleen muutaman viikon päähän. Kun hän soitti, hän sanoi, ettei aikaa kiertävään ryhmään ole mahdollista saada ilman tapaamista hänen kanssaan. Varasimme ensimmäisen mahdollisen ajan - kuukauden päähän - toukokuun alkuun. Merkitsin ajan ylös kalenteriini, koska se oli todella tärkeä päivämäärä minulle.

Ennen tuota päivämäärää minun piti käydä valvotussa virtsatestissä, jossa mitattiin, etten vain käytä huumeita. Jouduin pissaamaan siis purkkiin niin, että vieressä seisoo ihminen. Lisäksi kävin veritesteissä. Ilman näitä testejä ei kuulemma mielenterveydenhoitoa saa. No, onneksi olen reipas ja pissaaminen sujui ihan hyvin. Kun testien tulokset tulivat, tietenkin puhtaat, sairaanhoitaja soittikin yllättäen minulle. Hän sanoi, että nyt voisimme varata aikaa. Ihmettelin asiaa, koska minullehan oli jo varattu aika seuraavalle keskiviikolle. Hän hieman hämillään totesi, että kappas, niinpäs onkin. Ihmettelin tätä soittoa ja minulle jäi outo fiilis.

Lopulta paria päivää myöhemmin sain viestin, jossa muistutettiin lääkärinajasta - väärään aikaan! Aika oli siirretty aamupäivälle, tai luultavasti sitä ei oltu edes siirretty, vaan se oli sinne lisätty puhelun jälkeen. Soitin heti hoitajalle, että en pääse tuohon aikaan. Kuulemma uusi aika menisi kesäkuulle.

Tässä vaiheessa kärsivällisyyteni alkoi jo olla loppu. Yritin kysyä aikaa lääkärille, mutta sellaista ei kuulemma saa. Yritin pyytää lähetettä psykiatriselle poliklinikalle, mutta sitäkään ei kuulemma saa. Minulla pitäisi olla ensin kokeiltu jotakin lääkitystä.

Lääkitykseksi ei kelpaa minulle määrätty tarvittaessa rauhoittava lääke, jota otan, jos en millään saa paniikkia laantumaan. Sinnikkyydestäni kertoo paljon se, että kahdessa vuodessa olen ottanut paketista kolme tablettia. Ei, minun olisi kuulemma pitänyt ottaa jatkuvasti syötävä lääke - oireeseen, joka ilmenee satunnaisesti. En tähän voinut suostua, ja minulle sanottiin, että sitten en poliklinikalle pääse. Yritin kertoa, että olen ensimmäisen kerran käynyt näistä asioista puhumassa 15-vuotiaana, enkä ole tähän 14 vuoteen suostunut ottamaan lääkitystä, mutta aina on hoito sujunut erittäin hyvin.

"Helsinki nyt on vähän isompi paikka," minulle kerrottiin.

Hoitaja kehotti minua useaan otteeseen menemään suosiolla yksityiselle lääkärille. En tätä mitenkään voinut hyväksyä, sillä ensinnäkin oikeudentuntoni sanoo, että minun pitää saada yleisestä terveydenhuollosta aika. Toiseksi jos menen yksityiselle lääkärille, minun pitää kuitenkin odottaa kolme kuukautta hoitosuhteen alkamisesta, että hän voi minulle kirjoittaa suosituksen terapiaan. Kolmanneksi se maksaa ihan sikana, ja minua ahdistaa ajatus, että joutuisin ottamaan ties kuinka monta aikaa ja etten etukäteen voi tietää hintalappua.

Minulle myös kerrottiin, että koko kiertävää ryhmää, jota olin odottanut puoli vuotta, ei enää (lainkaan?) ole. Minulle ehdotettiin, että saan pari konsultaatioaikaa hoitajalle -  samat konsultaatiot, jossa olin jo käynyt syksyllä.

Lopulta hoitaja alkoi tuntumaan niin ilkeältä, että aloin itkeä ja löin hänelle luurin korvaan - mitä en todellakaan tee helposti. Soitin parin päivän päästä ja sain uuden puhelinajan toiselle hoitajalle - sen viikon päähän. Hänkin ehdotteli minulle konsultaatiota. Kehotin katsomaan koneelta, että olen jo käynyt siinä ja nyt minun piti päästä lääkärille.

Hoitaja ehdotti minulle masennusryhmäterapiaa, johon vastasin, etten ole masentunut ja että en halua puhua tästä aiheesta ryhmässä. Sairaanhoitajan puhelimessa tekemä diagnoosi oli, että minua ei kuulemma kannata laittaa yksilöterapiaan, koska siitä ei selkeästi ole ollut minulle hyötyä, kun en ole oppinut siellä työkaluja vaikeiden asioiden käsittelyyn. Naurettavinta tässä on, että terapiasta on ollut minulle aivan valtavasti hyötyä ja olen oppinut sieltä hallitsemaan tunteitani ja kohtaamaan vaikeita asioita erittäin hyvin. Yksi tärkeimmistä oppimistani asioista oli avun pyytäminen tarvittaessa ja muihin tukeutuminen - juuri siksi osaankin tunnistaa, että tarvitsen nyt apua. En vain osannut aikanaan terapiassa odottaa, että minun pitäisi tulevaisuutta varten opetella käsittelemaan tulevaa traumaa ja raiskatuksi joutumista. Yritin tätä sanoa hoitajalle ilman, että joutuisin puhelimessa työpaikan taukotilassa puhumaan raiskauksesta, mutta hän ei ymmärtänyt.

Lopulta aloin taas itkeä. Sain ajan yleislääkärille - kesäkuun loppuun. Kuulemma ei kannata toivoa mitään tältä ajalta, sillä lähete psykiatriselle poliklinikalle ei tule menemään läpi. En oikeastaan edes tajua, mitä lääkärin kanssa teen. Varmaan taas masennustestejä.

Miten voi olla, että Turussa sain viikon tai kahden sisään ajan ja heti loistavaa apua, ja täällä Helsingissä olen joutunut kohta vuoden taistelemaan, mutta mitään aikaa en ole saanut? Ja minulle vielä sanotaan, että en tule sellaista edes saamaan. Ne helvetin hengitysharjoitukset ovat jotenkin niin koko hommaa kuvastava juttu, että nostin ne oikein tuohon otsikoksi. Lääkkeitä ja verkkosivut, siinä ainoat avut, mitä minulle on ehdotettu. Joka puhelussa muistetaan kysyä, että vieläkö minulla on niitä paniikkikohtauksia - ihan kuin ne itsestään, ilman hoitoa, loppuisivat.

No, jottei tämä jää nyt liian synkkään nuottiin, loppujen lopuksi minulla on ihan hyvä olo, kun en mieti tätä asiaa. Etenkin nyt keväällä ja kesällä, kun olen saanut nauttia auringosta ja tehdä mielekkäitä töitä, olen suurimman osan ajasta tosi hyväntuulinen ja jaksava. Mutta aina välillä tietyt asiat laukaisevat minussa paniikin tai ahdistuksen, ja sitten taas muistan, että minun pitäisi tehdä asialle jotain. Sitten ahdistun lisää, kun tajuan, että en saa asialle tehtyä mitään, vaikka miten paljon taistelen.

Tätä kirjoittaessa minulle kirkastui päätös, että varaan nyt suosiolla vaan sen ajan yksityiselle lääkärille, sillä ei tässä ole enää mitään järkeä. En jaksa tapella. Mutta samaan aikaan minua itkettää se, kun ajattelen, että on niin paljon samassa tilanteessa olevia, joilla ei vaan ole rahaa samaan ratkaisuun. Olen todella vihainen ja surullinen kaikkien meidän puolesta. Tuntuu, että luovutan tärkeän taistelun.

Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?



keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Mystinen tunneli

Löysimme siskojen kanssa mystisen tunnelin läheltä Mäkelänkadun uimahallia. Mikähän siinä on mennyt, junako?


Päästiin about puoleen väliin, kun isot hiekkakasat esti kulun. Tunnelin päässä näkyi kuitenkin valoa! Tässäpä oiva, ihan itse keksimäni metafora kuvaamaan elämän vaikeita hetkiä.

Toisin kuin elämässä yleensä kannattaa, me annoimme periksi ja palasimme samaa reittiä, jota tulimme. Lähinnä, koska minulla oli sandaalit. Tunnelissa oli myös tosi pimeä ja kylmä, ja olin varma, että siellä kummitteli saatana tai joku muu vastaava, joten halusin pois sieltä.



Bert it creep?





Tässä ilmeisesti haistelen oksia
En ole kauheasti ehtinyt tutkia mitään salaisia tunneleita uudessa (tai no, puolitoista vuotta vanhassa) kotikaupungissani. Kaikki aikani on mennyt siihen, että tutkin normaaleja asioita, kuten asuinalueita ja kulkureittejä. Ikävä puoli normaalia teeskennellessä on se, että sitten kaikki tällaiset oudot jutut jäävät tekemättä. Onneksi sentään minulla on siskot, jotka mielellään tukevat minua ja kannustavat epänormaaleihin tutkimusretkiin.



Katu-uskottavuus 6/5
Sammakkoprinsessalla on muuten päällään hame ja paita, jotka löysin kirpparilta! En antanut hänen varastaa niitä, vaan ne ovat minulla käytössä. Eivätkö olekin ihanat?


Eipä tällä kertaa muuta. Onko teillä antaa mitään hyviä seikkailuvinkkejä Helsinkiin tai lähiseuduille?


ps. Kuuntelen paraikaa kaikkea sitä musiikkia, jota linkkasitte minulle - ihan hirveä duuni! Osa on ihan ok jopa :D Teen tästä oman postauksensa myöhemmin.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Ehdottakaa hyvää musiikkia

Ajattelin kirjoittaa jotain viikottaisesta perhebrunssistamme, jonka pidämme aina sunnuntaina siskojeni kanssa, mutta sitten tajusin sen olevan tosi tylsää. Tapaaminen ainakin kerran viikossa läheisten kanssa on kyllä hyvä idea, suosittelen kaikille, mutta en nyt keksi siitä mitään mielenkiintoista tai kertomisen arvoista kerrottavaa ulkopuolisille.

Tässä nyt ovat brunssikirjoituksen kuvat, mutta pohdin mieluummin musiikkia! Rakastan musiikkia. Olen kohdannut kaksi kertaa elämässäni ihmisen, joka on sanonut, ettei niin välitä musiikista, ja täytyy myöntää, että olin aika järkyttynyt. Miten sellainen voi olla edes mahdollista?

Fäshuun
Minulle musiikissa tärkeintä ovat sanat. Runoja en oikeastaan jaksa kauheasti lukea, vaikka äidinkielen ope olenkin, sillä ne vaativat liikaa syventymistä ja kertaamista, jota en vain yleensä ehdi tai jaksa tehdä. Olen sitä mieltä, että jos runo tai laulu iskee heti ekalla kerralla, siihen myös kyllästyy helposti, joten tarvitsen vaikeammin lähestyttäviä sanoituksia. Jos tällaista runoa ei sitten jaksa lukea montaa kertaa, se jää käsittämättä. Laulujen sanoitukset on eri juttu, sillä musiikkia voi kuunnella tekemisen taustalla ja säkeet jäävät soimaan päähän ja alitajuntaan. Sitten niitä myös miettii enemmän ja tajuaa ne lopulta tavalla tai toisella.

En tiedä, miksi olen niin tyytyväisen näköinen
Tykkään tosi monenlaisesta musiikista, mutta eniten minuun iskee suomalainen, hyvin sanoitettu kappale. Huumoria pitää olla, mitään jatkuvaa nyyhkytystä en jaksa. Tähän yksi poikkeus on aika angstinen Maj Karma, jonka nyyhkyjutut menevät niin pitkälle, että ihan siitä överiangstisuudesta tuleekin huumoria ja ironiaa. Vai mitä sanotte mm. näistä säkeistä:

Järki lähtee,
lähtee se lähtee
Järki lähtee,
piipaa piipaa

(Maj Karman kauniit kuvat - Katutyttöjen laulu)

Tai uudemmalta levyltä:

Heittäkää menemään
kaikki terävät esineet
Olen melankolinen
Rinnassa sydän peltinen

(Maj Karma - Peltisydän)

Jos ironia ei ole tarkoituksellista, pyydän anteeksi Herra Ylpön herkille tunteille naureskelemisesta. Silti pidätän oikeudet tulkita biisejä niin kuin tulkitsen - olen nimittäin sitä koulukuntaa, että kaikki perustellut tulkinnat ovat oikeita.


Toinen lempparini on Kumikameli, kuten varmaan hyvin tiedätte. Se tapa, jolla biiseissä kuvataan jotain kaikille tuttuja tilanteita tai tunteita, on vain niin hauska ja osuva.

Verhon raosta näkee sisään
ja olkkarissa on uusi sohva
ja vittu laajakuvatelevisio
perkele

(Kumikameli - Naapurit)

Tämä biisi puolestaan kertoo ihan selvästi setämiesten kohtaamisesta:

Siinä mies viisas kuin kukko pullistelee
Viisauksia riittää neuvoja satelee
Tietää lähes kaiken ja kertoo meille sen
Silmät korvat täyteen ja evääksi matkalle

Annettavaa piisaa yli rajojen
Niin taiteiden kuin maiden kuin yli luonnollisen
Kun lihakin on vahva, mieli ylivoimainen
Tuo isä Theresa liekö edes ihminen

(Kumikameli - Betonisaapasmannekiini)

Oma lajinsa ihan kokonaan on tietysti Leevi and the Leavings, mutta Göstasta olen intoillut jo gradun verran, joten jääköön se nyt tältä erää.


Tämän postauksen ei pitänyt mennä lempibändeistäni paasaamiseksi, mutta menipä kuitenkin. Tarkoitukseni oli kysellä teiltä biisisuosituksia! Spotify laittaa Daily Mix -soittolistoihini vain niitä samoja vanhoja biisejä ja kaipaisin jotain uutta kuunneltavaa. Nyt siis varsinkin te, jotka olette seuranneet blogia pidempään, antakaa tulla jotain minulle sopivaa!


Kielen ei missään nimessä tarvitse olla suomi. Luulen, että suomipreferenssini johtuu siitä, että oman kielen ja kulttuurin huumori ja ironia on helpompi tunnistaa, ja koska ne ovat minulle tärkeitä, on moni lempparini suomalainen. Silti lempibändeistäni mm. Marina and the Diamonds, Die Antwoord ja Rammsteinkin viestivät niin vahvasti, että uskon ymmärtäväni laulujen taustalla olevat ideat ilman suoraa kulttuuriyhteyttäkään. Ja hyvä biitti tai fiilis ei tietenkään haittaa asiaa.


Siis ehdottakaa hyvää musiikkia, kokeilen kaikkea.


lauantai 5. toukokuuta 2018

Väriä elämään!

Olen luottanut mustaan vähän liikaakin viime aikoina! Perusklisee, kevät, sai minut taas iloitsemaan muistakin väreistä. Minulle sopivat hirveän hyvin kirkkaat värit, joten lähdin klassiseen sini-puna-valkoiseen päin. Tämä on väriyhdistelmä, josta minulle tulee aina mieleen pin up, joten vaikka päälläni onkin ihan sikapäheä David Bowie -paita (löytö Lontoosta!), asustin lookin fiftarimausteilla.



 Ai mutta hetkinen! Kyllä, näitte oikein. Maailman upein farkkupylly on laskeutunut keskuuteemme, ja minä olen sen iloinen omistaja. Löysin nimittäin kirpparilta oikeasti istuvat farkut, JOISSA EI OLE ELASTAANIA. Päätin vähän aikaa sitten ostaa jotkut kunnon farkut, jotka kestäisivät käytössä ja jotka olisi helppo vetää aamulla jalkaan. Ajattelin, että Levikset ja erityisesti 501:t olisivat sopivat. Mutta yllätys yllätys, tai ei oikeastaan lainkaan yllätys, oli, että mistään kaupoista ei saa naisten malleja yli 32 tuuman! Miehille kyllä riittää kokoja - koska miehillähän on tunnetusti ne leveät lantiot ja isot pyllyt.

Checcckkkkk these out!
Halusin oikeasti laittaa reippaan satasen kunnon farkkuihin, mutta kukaan ei huolinut rahojani. Onko tuttu tilanne? Läskien rahat ovat ilmeisesti saastuneita. Minä tarvitsen pitkät ja leveät housut, sillä olen pitkä ja leveä. Elastaania sisältävät farkut kyllä menevät yleensä, mutta ne usein valuvat ja menevät nopeasti rikki.

No mutta, löysin sitten nämä UFFilta kolmella eurolla, joten Levis-kaupat voivat haistaa pyllyn. Merkki on Lee Cooper, joka on tuttu minulle jo siitä, että minulla on nuorempana ollut saman merkin myös tosi hyvin istuvat farkut. Ainut vika niissä oli, että ne olivat ruskeat, joka on inhokkivärini. Yllätyin, kun löysin pesulapusta tiedon, että farkut on tehty Suomessa! Ei ihme, että malli oli täydellinen ja farkut istuvat juuri oikealla korkeudella - kai ne on tehty tällaiselle suomalaiselle lanttuperseelle.

Kyllä, seison pöydällä.
No vitsi vitsi, oikeasti ajattelen, että pyllyni on täydellisen muotoinen. En vain voinut vastustaa tilaisuutta käyttää ilmaisua suomalainen lanttuperse. Luin sen nimittäin gradua tehdessäni sovinisti Sir Vilin (ei liity minun Sir Viliini!) haastattelusta, joka oli Toini Rahdun ironiaa käsittelevässä väitöskirjassa. Jotenkin mieleeni paloi pysyvästi jutun nosto, jossa tämä tyyppi sanoi, että thaimaalaisilla naisilla takapuoli on kaunis päärynä, suomalaisnaisilla lanttu. Suuria sanoja suurelta ajattelijalta.


On muuten tosi kummallista, miten oikeankokoisten farkkujen (tai vaatteiden) pukeminen vaikuttaa mieleen ja itsetuntoon. Kuvittelin olevani kaiken yhteiskunnallisen painostuksen yläpuolella ihan vaan siksi, että olen sen huomannut ja ymmärtänyt sen tarkoituksen ja syntytekniikan. Mutta oikeasti en olekaan ja tajusin sen vasta sitten, kun olin nämä farkut löytänyt ja olo kaupungilla kävellessä oli tosi itsevarma. Se tunne oli aika järkyttävä, sillä olin kuvitellut jo aikaisemmin olevani ihan itsevarma.

Jotenkin se viesti, että sinun takapuolesi on meidän merkille liian iso, oli kuitenkin vaikuttanut alitajuntaani. Ihan niin kuin olisin jotenkin epänormaali ja jättimäisen iso! Vaikka en muuten koe olevanikaan lihava, niin se, että en löydä mistään istuvia housuja edes rahalla, on aika iso viesti toiseen suuntaan.

Joten kun kävelin näissä housuissa, joita ei tarvinnut kiskoa ylöspäin tai mihinkään suuntaan, jotka näyttivät sikahyviltä ja olivat tarpeeksi pitkät (!), niin olo oli aika voittamaton. Ihan naurettava mutta niin tärkeä asia. Nyt kun vielä löytäisi samat mustina ja tummansinisinä!


Laitoin muutama viikko sitten uuden tatskan! Tai Sekopää laittoi sen niskaani brunssin lomassa. Party in the back!


Toinen löytö Lontoosta oli muuten Lushin kulmakarvapomade Noir. Ihan uskomattoman hyvä tuote! Ja en sano tätä siksi, että olen Lushilla töissä, sillä sitä ei edes saa Suomen Lushilta (ainakaan vielä!). Sen sävy ja koostumus on ihan täydellinen. Minulla on myös Anastasia Beverly Hillsin kovasti kehuttu pomade, ja tämä päihittää sen ihan 6-0. Ostimme molemmat Sekopään kanssa purkit tätä. Jäi harmittamaan vain se, että olisi ehkä pitänyt ostaa kaksi purkkia. 


 Ja ehkä huomasitte myös ihanan nahkatakkini! Tämä on myös kirppislöytö, tosin jo viime syksyltä. Takki oli ihan vähän liian pieni minulle, sillä hihat jäivät vähän lyhyeksi. Takki oli tosi edullinen, joten ostin sen silti. Ja hyvä, että ostin! Sekopää taiteili takista vielä upeamman valkoisella tussilla.


Toivottavasti teille tulee yhtä iloinen olo näistä värikkäistä kuvista kuin minulle, kun katson niitä. Ja jos ihmettelette taustan ilmapalloja, niin ne ovat valokuvaustekvisiittaa! Huomenna menemme kuvailemaan taas siskojen kanssa - saa nähdä, mitä keksimme niiden kanssa.

torstai 3. toukokuuta 2018

Sisustushommia

Kevätaurinko sai minut pitkästä aikaa innostumaan sisustuksesta! Jos osaisin, häpeäisin sitä sotkua, missä olen koko talven elänyt. Paperit ovat kertyneet pöydälle, tavarat pinoihin ikkunalaudalle ja vaatteet isoon kasaan pyykkikoriin huoneen nurkkaan. Nyt kuitenkin piristyin, kun Sekopää vaatimalla vaati saada tulla järjestämään vaatekaappini johonkin malliin, jota hän kutsui kapselivaatekaapiksi. Vastustin hanakasti, ihan vaan vastustamisen ilosta ilmeisesti, koska en keksi yhtään järkevää syytä vastahankaisuudelleni.

No, Sekopää tuli ja alkoi järjestämään. Aluksi istuin vieressä ahdistuneena, mutta pian alkoi helpottaa. Vaatteet järjestettiin neljään eri kasaan sen mukaan, mihin vuodenaikaan ne parhaiten sopivat. Nyt kaapissani on vain kevätvaatteet ja muut ovat isoissa Ikea-kasseissa odottamassa aikaansa. Olosta tuli tosi kevyt! Ja oikeasti, tiedän tämän olevan klisee, mutta nyt löydän kaapista jotain päälle pantavaa. Aikaisemmin minulla oli olo, että minulla ei ole mitään sopivia vaatteita.

Helpottunut olo ja vaatekaapin siisteys levisi myös muualle. Lähdimme Sekopään kanssa Kierrätyskeskukseen, josta raahasin kotiin muun muassa sovitusnuken, joka toimii vaaterekkinä niin ikään löytämälleni aamutakille.



Löysin myös uutta kitsch-krääsää. Innostukseni kultaisiin asioihin alkoi Turun kodistamme, kun sain jostain päähäni tehdä makkaristamme kultaisen. Se ei ole yhtään hälvennyt, päin vastoin. Mitä överimpi, sen parempi.

Minttu on vähän kärsinyt


Myös kaikenlaiset uskonnolliset elementit ovat miellyttäneet silmääni. Siispä kotiini on päätynyt ikoneja ja kaikenlaisia mauttomia enkeleitä ja kynttilänjalkoja.



Koska rakastan kitschiä, hankin myös Kallio kierrättää -ryhmästä kotiini kaksi tällaista irtopäätä. Toinen valvoo untani yöpöydältä, toinen pelottelee vieraita olkkarin ikkunalaudalla. Kukaan ei ymmärrä minua.



Myös monet omistamani Lush-jutut ovat päässeet esille, sillä ne ovat niin kauniita. Saimme uuden myymälän avajaisiin pakkauksettomia kasvoöljyjä, joita minun piti tietenkin heti hamstrata kaksi: Amazon Primer ja Million Dollars. Niillekin löysin säilytyslaatikon kierrätyskeskuksesta.


Lush-meikkejä!
Ah. Tietenkin tämä sisustusbuumini tuli harmillisen myöhään, sillä olen jo löytänyt uuden kodin ja minun pitäisi alkaa pakkailla kamoja laatikoihin. Kerroin vähän aikaa sitten, että etsin asuntoa, johon saa kylpyammeen - nyt sen olen löytänyt! Ihanaa! Ja mikä parasta, pääsen asumaan entistä lähemmäs siskoani. Ainoa miinus on, että taas pitää muuttaa. En millään jaksaisi sitä rumbaa, mutta ei voi mitään. Mitä tahansa kylpyammeen eteen.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Kun siskosi ohittavat sinut cooliudessa

Herneenversolla oli hyvä idea. Ainakin se silloin tuntui hyvältä idealta, mutta nyt jälkikäteen epäilen, että kyseessä oli ansa. Tavoitteena oli todistaa, että HV ja SP ovat coolimpia kuin minä. Jos minulle olisi väitetty näin, olisin nauranut ja vetänyt vaikuttavimman power poseni. Miten katkeraa kalkkia sainkaan niellä, kun huomasin, että se piti kuin pitikin paikkansa - pikkusiskoni ovat hip ja hop ja minä en. Nyyh.

Ajatus oli, että lähdemme UFFin euron päiville shoppailemaan. Muuten koitan tuota riistofirmaa välttää rahoitussotkujen ja korkeiden hintojen vuoksi, mutta euron päiville suostuin lähtemään. Se oli ensimmäinen virheeni.

Tässä seuraavassa osiossa on vähän matemaattista haastetta teille: meitä oli kolme henkeä. Jokainen henkilö kuului kahteen tiimiin. Jokainen tiimi hankki kolme vaatekappaletta eurolla kappale eli yhteensä kolmella eurolla sille kolmannelle henkilölle, joka ei kuulunut kyseiseen tiimiin. Näin siis jokaiselle ostettiin kolme vaatetta, mutta itse ei saanut nähdä vaatekappaleita. Pysyittekö kärryillä?

Muistatteko nämä enkelipaidat ysäriltä? Mulla oli sellainen, missä luki 99 % angel :D
"I can be ur angle or ur devul"
Toinen virheeni oli olla liian armelias. Pelin tarkoituksena oli valita rumimpia vaatteita, mitä kaupasta löytyy, ja sitten tämä henkilö, jolle vaatteet oli tarkoitettu, olisi pukenut vaatteet jotenkin tyylikkäästi yhdistellen niitä normaaleihin vaatteisiinsa. Olisin halunnut valita Mikki Hiiri -solmion ja vaikka mitä muuta rumaa, mutta olin liian armelias. Ajattelin, että niistä ei ikinä saa mitään kivaa asua. Niinpä valitsin vain lievästi rumia juttuja. Samaa kohteliaisuutta ei noudatettu minun ostoksiani valittaessa.

Toinen osa asua olivat nämä übercoolit kengät
HV:lle valitsimme paidan, jossa oli enkelinsiivet ja jotta asia ei olisi jäänyt epäselväksi, siihen oli vielä painettu teksti angel (ja erehdyttävästi pirunsarvia muistuttavat väkäset tekstissä). Lisänä oli pitsiä, sydän, leikkauksia - hela hoito. Klassinen joka naisen kaapista löytyvä vaatekappale siis.

Toinen ostos hänelle olivat todella hienot ruutukengät, jotka lopulta olivat sitten sellaista roskaa, että ne piti heittää pois. Kolmas elementti HV:n asussa oli pääkallohuivi, josta hän teki tyylikkäät kynsikkäät. Loput vaatteet hän kaivoi omasta ja minun vaatekaapistani. Ihan toimiva asu, voisi sanoa, eikö?


SP:lle hankimme bling bling -kaulaketjun isolla rumalla kivellä, punaisen hihattoman hupparin sekä mustan fleece-pipon, jossa luki England. Hupparissa oli joku piirroshahmo, joka näytti keskaria. Ei ehkä ihan tyylikkäintä creme de la cremeä, mutta ehdottomasti creme de la Pori ainakin.


SP teki kaulakorusta aika päheät korvakoruhommelit ja käänsi piposta tuollaisen Kallio-uskottavan hipsteriversion. Ei paskempi. Hupparin hän leikkasi cropmalliseksi.


Pientä asustusta ja ei ikinä uskoisi, että asu on koostettu rumimmista asioista, mitä kaupasta löytyi.


No. Sitten päästäänkin minun asuuni. Sanoin siskoilleni, että ei sitten mitään, mikä saa minut näyttämään tädiltä, sillä isojen boobsien ansiosta näytän tosi helposti tätimäiseltä. Kaikki tietenkin kuvittelevat, että kurvikkuus ja tissit tarkoittavat automaattisesti kuumaa megabeibea, mutta ehkä kanssasisareni tunnistavat tämän ongelman. Katsokaa vaikka Ashley Grahamia tai Iskra Lawrencea - molemmat ovat kuumia kuin mitkä, mutta tosi helposti väärillä vaatteilla tai stailauksella tätimäisiä.

No, kuitenkin. Muistan, että mainitsin erikseen ruskean värin ja leopardikuosin - leopardikuosisen vaatteen nyt vaan pitää olla tosi tyylikkään mallinen, että se ei ole tätivaate. Kolmas virheeni oli luottaa rakkaisiin siskoihini.

Joo, häviäjän selitystä, tiedän itsekin. Mutta katsokaa nyt!


Sain siis samettisen, vetoketjullisen leopardijakun! Ja karvaisen, RUSKEAN, korkean hatun! Ja kaiken huipuksi paljettisen, löysäksi tarkoitetun topin!

Yritin saada asun toimimaan, mutta ei. Yritin kaikkeni - tein jopa jakusta minihameen ja koitin hämätä kameraa tuolla Queen-kaulakorulla, mutta ei. Mikään ei auttanut. Kenkiä valitessani olin jo luovuttanut - siksi talvimaiharit.


Näin se siis käy, armaat lukijat, teistä tulee tätejä ja setiä ja pikkusisaruksistanne tyylikkäimpiä hipstereitä, mitä maailmasta löytyy. Varokaa sisaruksianne, noita käärmeitä. Älkää ainakaan lähtekö heidän kanssaan kirpparileikkiin.

Mitä mieltä olette: annettiinko minulle edes mahdollisuutta? 

ps. Tämä ei muuten kyllä ole ikäkysymys, sillä pari päivää tämän jälkeen bongasin idolini Ismo Alangon metrossa. Ismolla oli juuri tämänkaltainen hattu päässä ja hän oli cool af.