keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Epämukavuusalue!

Joo joo, kaikki tietää, että kehitys tapahtuu epämukavuusalueella. Itsekin tiedän sen ja olen säännöllisesti pyrkinyt liikkumaan pois mukavuusalueeltani ihan vain itseäni testatakseni ja haastaakseni. Hyvin on toiminut.

Nyt kuitenkin huomasin, että rohkeuteni kokeilla uusia asioita on suoraan verrannollinen mielialaani. Ei varmaan ole kenellekään yllätys, että kun mieliala laskee, ei jaksa kokeilla uusia asioita. Minulle näin käy aina syksyisin, sillä kaamos vaikuttaa minuun tosi vahvasti. Mutta nyt rupesinkin miettimään, että mitä jos suhde onkin toisinpäin? Entä jos mielialani ei vaikutakaan luovuuteeni vaan toisin päin? Tai ehkä kyseessä on ikävä kierre.

Olen aikaisemminkin täällä julistanut - tosi ärsyttävästi, tiedän - että masentuneena kannattaa vaan potkia itseään perseelle. Maailman raivostuttavin neuvo ihan oikeasti. Jos joku antaisi minulle tuollaisen kommentin, kun itse olen maissa, potkisin varmasti ihan vaan sitä neuvojaa. Mutta aina lopulta ihan itse huomaan, että ainoa keino, jolla itseni saan kerättyä, on se potkiminen. Kun yhdessä asiassa pakotan itseni tekemään jotain epämukavalta tuntuvaa, saan siitä vähän voimia taas seuraavaan kertaan, ja lopulta noidankehä on muuttunut positiiviseksi. Helppoa tämä ei missään nimessä ole. Sanoisin jopa, että se on yksi vaikeimmista ja raskaimmista asioista, jota olen joutunut tekemään. Kaikista kamalinta siinä on se, että kaikki duuni pitää tehdä itse, vaikka ei millään jaksaisi. Jos tosiaan joku muu tulee potkimaan, se herättää vain vastahankaisuutta ja ärtymystä sitä potkijaa kohtaan, joten pätijät, pitäkää suunne kiinni masentuneen lähellä.


Mutta siispä jälleen kerran potkin itseäni perseelle, ja sanoisinpa jopa että vähän naamaankin (en tiedä, miten oikein taivuin, kai se saunajooga jotain on auttanut!). Lupauduin valokuvaamaan Ilmattaren Katariinan uutta standardimitoitettua korsettimallistoa. Tyynen... ketä huijaan - hyperaktiivisen ulkokuoren alla minua jännittää kuvata tuntemattomia ihmisiä, joten siksi tämä oli sitä epämukavuusaluetta, vaikka valokuvausta muuten harrastankin. Tiedän olevani hyvä kuvaaja, kun kuvaan siskojani, mutta siinä minulla ei olekaan mitään paineita. Nyt vaikka valokuvattiinkin ihan TFCD-periaatteella, eli en saanut palkkaa, stressasin kuvien onnistumista silti. Kuvausten tiimi oli aivan ihana. Katariina Ilmatar Corsetry & Couturesta teki korsetit asuineen, floristi Riitta Kayir teki kukkakruunut ja muut kukka-asusteet, Maria (Maria Alexandra Design) toteutti kaksi vaaleaa mekkoa (postauksen lopussa) sekä mallit Tiina Sysimusta (@sipesatanas) sekä Janita Olkkonen (@kuunlapsi) loistivat kuvausten päätähtina. Janitan saimme muuten mukaan PTFU:n Facebookin kautta, kun etsimme halukkaita kuvauksiin! <3 


Kuvauksiin omaa lisäänsä toi se, että kuvasimme vuoden lyhimpänä päivänä! Valoa ei siis riittänyt kuin hetkeksi, ja oli pieni kiire. Lisäksi oli kylmä!


Vaikka kuvausten fiilis olikin rento ja sovimme, että ei oteta paineita, kyllä siinä väkisinkin tulee vähän jännittynyt olo. Kun puvut, mallit, asusteet ja miljööt ovat niin upeita, niin mokata voi ainoastaan valokuvaaja!

Onneksi olen mahtava Miss Ruki Ver enkä sitten kuitenkaan (tietenkään!) mokannut. Todisteet saatte nähdä tässä postauksessa. Kuvista tuli niin hienoja, että sain taas vähän itseluottamustani takaisin. En edes tiedä, miksi se taas oli johonkin muka hävinnyt - kai työkiire ja -stressi saavat olon tuntumaan vaan ihan riittämättömältä ja se fiilis sitten liusuu muuallekin elämään. Kyllä, minäkin tunnen oloni joskus aivan surkeaksi, uskokaa pois. Mutta nyt tämän saavutetun itseluottamukseni aion panna likoon ja taas yrittää uusia asioita, ja näin, kuin uhkapelaaja, kasvattaa pottiani. 


Toinen jännittävä uusi asia, mitä aion tehdä, on matkustaa yksin ulkomaille. Tätä mietin jo syyslomalla, mutta en saanut aikaiseksi. Olisi kannattanut, sillä uskon, että lomasta tulee mieletön. Lähden siis Portugaliin ylihuomenna! Koska en tee mitään ikinä helpoimman kautta, en jää rantatuoliin all inclusive -paketilla makoilemaan, vaan vuokraan auton ja ajelen ympäriinsä. 



Lomallani ajattelin ottaa paljon valokuvia ja varmaankin toimia itse mallina. Yleensä mitä vähemmän voimia minulla on, sitä vähemmän jaksan miettiä ulkonäköäni. Tämän takia aion Portugalissa sitten laittaa vain ihania vaatteita ylleni, meikata ja ottaa kauniita kuvia - näin toivottavasti vahvistan positiivista kierrettä entisestään ja palaan Suomeen tammikuussa uusin voimin. Ja ehkä tekin saatte kivoja viboja niistä! <3 Ajattelin tehdä tänne blogiin videopäivityksiä reissultani, mutta en lupaa mitään. Menen ihan fiiliksen mukaan ja teen sitä, mikä tuntuu kivalta.























 Kertokaa ihmeessä omia vinkkejänne ja tarinoitanne epämukavuusalueista! Ja kuvia saa taas kehua - nyt myös kannustan kehumaan malleja ja pukuja ja kaikkea, mistä haluatte sanoa jotain kaunista! <3


 ps. Saa myös jakaa matkavinkkejä! Sekä Portugaliin että ihan yksinään matkustamiseen liittyen. Jännittäääää!

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Seksuaalisesta häirinnästä työpaikalla

Siperianhusky tässä hei. Moni julkisuuden henkilö on viime aikoina ollut syytettynä seksuaalisesta häirinnästä, ja se on tuonut mieleeni monia omia muistojani työpaikoilta. Nämä julkisuuden henkilöiden skandaalit ovat saaneet minut surulliseksi, mutta myös iloiseksi, ja selitän nyt miksi.

Kun 18-vuotiaana sain ensimmäisen kunnollisen työpaikkani (jos kesätöitä ei lasketa), olin innoissani. Työpaikka oli pikaruokaravintolassa, ja ajattelin etukäteen, että vihdoinkin minua ei enää kohdella "kesätyttönä", vaan voin olla työpaikallani ammattilainen muiden muassa. Toisin kävi.

Kuvat eivät liity tapahtumiin. Kuvat Harri Masko photography, mekko Sinikka Nikander.
Olin työpaikkani ainoa nainen ja työparinani oli useimmiten mies. Aluksi kaikki sujui hyvin. Pikkuhiljaa mieskollegani alkoivat pyytää minua ulos. Pahinta oli, että he olivat esimiesasemassa, enkä tiennyt mitä tehdä asialle, joten hymyilin vain ja sanoin ei. Lopulta ulospyytely alkoi olemaan jokapäiväistä, kunnes se paisui suoranaisiksi seksinehdotteluiksi. Olin juuri täyttänyt 18 ja täysin kokematon. En tiennyt mitä tehdä, kun esimiesasemassa oleva henkilö kommentoi rintojani tai sanoi, että laitetaanpa paikka lukkoon ja pannaan tässä pöydällä. Työpaikkani oli Helsingissä ja kaikki läheiseni olivat Porissa, joten tuki oli kaukana.

Kaikki kärjistyi lopulta siihen, etten pystynyt menemään enää töihin, vaan muutin takaisin vanhempieni luokse Poriin. Pomoni ei edes suostunut lähettämään minulle viimeistä palkkaani, vaan jouduin matkustamaan takaisin Helsinkiin hakemaan sen. Sanotaanko siis, etten voinut laittaa paikkaa suosittelijalistalleni ansioluettelooni.


Kerroin tarinoita kyseisestä työpaikasta monille ihmisille, eikä sitä hämmästelty hirveästi. Moni läheisistäni vain kertoi minulle omista vastaavista kokemuksistaan. Ilmeisesti monet naiset ovat kokeneet samanlaista työpaikoillaan. No, menin naimisiin, hankin lapsia ja olin monta vuotta kotiäitinä kunnes oli aika taas mennä töihin.

Aloitin työnteon uudelleen ottamalla puhelinmyyntifirmasta työpaikan. Sama touhu jatkui sielläkin. Naiskollega firmassa sanoi minulle, että minun pitäisi tehdä kuten hän ja pukeutua ja käyttäytyä kuin mies, niin miehet eivät häiriköisi. Olisi kuitenkin tuntunut vielä suuremmalta häviöltä muuttaa itseni, jotta saisin olla rauhassa, joten lopetin työt sielläkin. Siitä lähtien olen työskennellyt naisvaltaisilla aloilla, ja vaikka monet kollegani valittavat miesten puuttumisesta työympäristöstä, minä en. Ei ehkä ole reilua leimata kaikkia miehiä kokemusteni perusteella, mutta en myöskään haluaisi joutua luopumaan enään yhdestäkään työpaikasta vain pitääkseni oman tilani omanani. Kumma kyllä miesten puuttuminen työympäristöstä on poistanut häirinnän kokonaan.



Julkisuudessa nousseiden kohujen ja #metoo-kampanjan ansiosta olen pohtinut työhistoriaani ja kokemuksiani. Ensimmäistä kertaa minussakin heräsi ajatus, että joku olisi voinut ottaa vakavissaan minuunkin kohdistuneet ehdotukset, vihjailut ja koskettelut. Toki tekijät eivät olleet julkisuuden henkilöitä, mutta tekivät täysin samanlaisia asioita kuin nyt on kohuttu. #Metoo-kampanjan ja feminismin nousun myötä koen suhtautuvani optimistisesti siihen, että naiset voisivat tulevaisuudessa olla rauhassa työpaikoilla.

Ehkä miehet voivat katsoa näitä otsikoihin tulleita skandaaleita ja miettiä omaa käyttäytymistään. En nyt puhu kaikista miehistä (argh, tämä on tietysti pakko sanoa, koska itkijät) vaan tarpeeksi monista - ja tämäkin on pelkästään minun elämässäni.

On puhuttu paljon siitä, että onko #metoo-kampanja mennyt liian pitkälle. Me täällä PTFU:ssa olemme sitä mieltä, että se ei ole mennyt tarpeeksi pitkälle. Pelkästään kampanjasta noussut kohu ja esille tulevat järkyttävän typerät kommentit (käsittelimme niitä mm. postauksessa Miesten mukavat oltavat) todistavat asian. Nyt Suomessakin on järjestetty oma kampanja, #memyös. Suosittelemme kaikkia menemään allekirjoittamaan adressin, jotta pääsisimme vauhtiin tämän ahdistelukulttuurin purkamisessa kuten Ruotsissa on tehty.

Olen varma, että teillä kaikilla on joitakin kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta. Jakakaa ne kommenttikentässä vaikka nimettömänä - pelkästään jo tämän tekstin kirjoittaminen teki olostani hiukan paremman.

Terveisin Siperianhusky


keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Hyvää itsenäisyyspäivää

Tässä lempikuviani kesäiseltä roadtripiltä Suomen halki.










Osan kuvista on ottanut Herneenverso, osan minä. Hyvää itsenäsyyspäivää!