keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Huumori on paras ystäväni

Olen miettinyt #jokatytönoikeudet-postauksen aiheisiin liittyen (mutta ei suoraan niistä johtuen) traumaa ja erilaisia keinoja selvitä siitä.

Jostakin syystä draamaa arvostetaan aina enemmän kuin komediaa. Toisaalta ymmärrän sen, sillä komedian taakse voi kätkeytyä, kun taas draamassa täytyy ainakin osittain pysyä viestinsä takana. Kovasti rakastamani ironiakin on tavallaan pelkurin ilmaisukeino, sillä viestin merkitys piilotetaan moniäänisyyteen niin, että ei voi koskaan olla täysin varma viestijän perimmäisestä merkityksestä tai edes siitä, onko viesti ironinen ollenkaan. Siispä pelkuri, kuten minä, viestii huumori kilpenään ja ironia savuverhonaan. Vaatii rohkeutta sanoa asiansa suoraan tai näyttää tunteensa raakaversioina.

Silti toisaalta koen, että nimenomaan monitulkintaisuus tekee viestistä mielenkiintoisen. En yleensä jaksa katsoa draamoja tai lukea todella vakavia teoksia. En koe mitään katharsista, puhdistusta maallisista tunteistani  tai ahdistuksen laukeamista, katsoessani tragediaa. En tiedä johtuuko se siitä, että tavallaan olen aika herkkä mukautumaan tunnetiloihin, mutta usein mieleni toimii täysin päinvastoin kuin pitäisi, ja minulle jää moneksi päivää ahdistunut olo liian tosissaan tehdyistä elokuvista ja kirjoista.

Surullinen pieni pisama-Ruki
Minulle sopiva valinta on aina huumori. Vaikka vakavasta synkkyydestä en pidäkään, huumori saa kyllä sitten mielestäni olla mustaa tai groteskiakin. Se voi myös olla järjetöntä tai siihen voi kätkeytyä pilkkaa tai kritiikkiä. Sen avulla voi puhua vaikeista asioista tällainenkin ihminen, joka haluaa välttää niissä vellomista. Huumori tekee tylsimmästäkin luennon aiheesta hieman mielenkiintoisemman. Liian moni ylenkatsoo huumorin tehoa ja voimaa ja pitää sitä jotenkin osoituksena lapsellisuudesta tai sivistymättömyydestä.

Huumori sopii kaikkialle - jopa hautakiveen. Kun jokin asia on niin kamala, että sitä ei oikein voi uskoakaan, huumori auttaa.

Tietäjät tietää. Kuva Buffy-wikistä.
En ole oikein pystynyt ikinä tuntemaan omakseni sarjoja tai elokuvia, joissa vähäpuheinen ja synkkä päähenkilö potee traumojaan kävellen öisillä kaduilla ja asuen pimeässä asunnossa, jossa on vain sänky, likaiset lakanat ja tyhjiä viinapulloja. Tässä kuvailin kaikki dekkarit ikinä. Myös esimerkiksi Jessica Jonesin, joka oli naispääosastaan huolimatta mielestäni hiukan jo nähty. Siksi ihastuinkin kovasti Unbreakable Kimmy Schmidtiin, Netflix-sarjaan, josta on nyt tullut jo kolmas kausi. Katsokaa alta sarjan uskomattoman hyvä alkumusiikki! Se jää soimaan päähän ja saa hymyn huulille.


Sarjan on luonut kaikkia kehuvia adjektiiveja (käytin ne jo kaikki) mahtavampi Tina Fey (jos ette ole vielä katsoneet 30 Rockia, katsokaa se nyt).

Sarja alkaa siitä, kun Kimmy ja kolme muuta naista pelastetaan bunkkerista, jonne hullu kulttijohtaja on heidät lukinnut 15 vuodeksi. Sen sijaan, että Kimmy masentuisi ja muuttaisi New Yorkiin ja kulkisi niitä aiemmin mainittuja synkkiä katuja öisin tappeluja etsien, hän muuttaa New Yorkiin ja alkaa elää menetettyä elämäänsä täysillä. Hän on lapsellisen iloinen ja suhtautuu kaikkeen optimistisesti. Vaikka sarjassa käsitellään vaikeita aiheita, ne käsitellään aina huumorin avulla.

Kimmyn tapa on minulle paljon tutumpi tapa purkaa traumoja. Oikeastaan minun ei pitäisi pitää Kimmystä, sillä asioiden pieleen meneminen huolimattomuuden takia on minusta myös ahdistavaa, mutta Kimmya kiinnostaa niin vähän kaikki rahojen hukkaaminen ja muu sellainen, että minuakaan ei haittaa. Vaikka sarja on hauska, moni asia siinä on niin tuttua, että välillä itken sitä katsoessani. Silti, toisin kuin draamassa velloessani, en ehdi jäämään synkkiin fiiliksiin vaan nauran jo seuraavaa kohtausta.

Oletteko huomanneet tätä samaa kuin minä? Että draama on aina jotenkin fiksumpaa ja "oikeampaa"taidetta? Mitä mieltä olette?

9 kommenttia:

  1. Voin niin samastua tähän! Etenkin siihen, että täysin vakavissaan tehdyistä elokuvista/sarjoista yms. jää hyvinkin pitkäksi aikaa epämääräisen ahdistunut olo. Vallankin, jos ne ovat väkivaltaisia. Sen sijaan voin katsoa uudestaan ja uudestaan rankkojakin leffoja, jos ne ovat täynnä huumoria, esim. uusi Deadpool, joka lukeutuu yksiin suosikeistani - kauheasta väkivaltaisuudestaan huolimatta. :D

    viikarivartti.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat sanat, tykkäsin Deadpoolista tosi paljon! Muutenkin tykkään sellaisista supersankarileffoista, joissa on vähän huumoria, (esim. Thor, toki eipä siinä kaks komeeta pääosanäyttelijääkään ja Natalie Portman haitannut). Sitten taas yritin katsoa sitä jotain uutta Batman-sarjaa ja lopetin heti kesken, kun ei niin vakavissaan voi kukaan olla.

      Poista
  2. Samaistun. Joskus yritin sivistää itseäni katsomalla Netflixistä jotain draamaleffoja kuten Palm Trees in the Snow ja ne jätti semmosen ankean, ahdistavan olon useammaksi päiväksi. Ennemmin katson tosiaan Kimmy Schmidtiä ja Modern Familya :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva tietää, etten oo yksin! ps. Etin ton Palm treesin IMDB:stä ja ei kauheasti houkutellut.

      Poista
  3. Oi mä rakastan Kimmy Schmidtiä!

    Mä en juurikaan jaksa draamaa katsoa, parasta on komedia, scifi-komedia ja kaikenmaailman veijarikomediat (just eilen katsoin Mordecain ja nyt mun on pakko käydä lainaamas ne kirjat).
    Kyllä niitäkin katsellessa joskus itkettyä tulee..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Googlasin ja löysin seuraavan kuvauksen: "Juggling angry Russians, the British Mi5, and an international terrorist, debonair art dealer and part time rogue Charlie Mortdecai races to recover a stolen painting rumored to contain a code that leads to lost gold. " :D Tämä on pakko katsoa!

      Poista
  4. Just vähän aikaa sitten totesin, että vähättelen itseäni aika helvetisti heittämällä itsekriittistä läppää paljon ääneenkin. Muuten huumori on matalan kynnyksen keino ottaa edes joitain aiheita esiin. American Horror Storyn 'Coven' kaudella eräs hahmoista (nuori tyttö) joutuu karmean seksuaaliväkivallan kohteeksi mutta käsittelee asiaa hyvin kuivalla bitch-huumorilla. Puolustusmekanismi sekin siis.

    Vilpitön ja naivi tilannehuumori on silti parasta, kuten Kimmyssä ihanan ylikorostetusti! Mä en pysty katsomaan jotain Game of Thronesia montaa jaksoa putkeen ellei saa välillä hengähdystaukoa esim. Frendien tms. 'hömpän' parissa.

    Taas hyvä kirjoitus ja puheenaihe ♥ vaikka näin shoppauspäivän jäljiltä ei kauhean syvälle aiheeseen aivot jaksa oikein uppoutua, heh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo totta. Tajusin itse terapiassa aikoinaan, että liika huumori on liikaa ja sillä peittelee ongelmiaan. Just esimerkiksi vähättelee itseään tai pettää itseään. Kuitenkin oon ymmärtänyt, että huumori kuuluu ns. terveisiin defensseihin, tietysti maltilla käytettynä.

      Poista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.