lauantai 25. maaliskuuta 2017

Edelleen aika vihainen

Olen täällä blogissa kertonut pari kertaa tilanteista, joissa olen kunnolla suuttunut ja ollut suuttumuksestani ylpeä (Vihainen feministi ja Viikko ilman rintsikoita). Tietysti molempiin postauksiin tuli heti kommentti, jossa suuttumukseni kyseenalaistettiin ja minulle huomautettiin, että suuttumalla ja antamalla samalla mitalla takaisin olen ihan samanlainen ihminen kuin se, joka minut sai suuttumaan.


Reaktioni oli: voi ei, anteeksi, olen hyvin pahoillani, tottakai näen sinun puolesi asiassa, hyvä pointti, niinpä, olisin voinut toimia toisin, ehkä reagoin liian tunteella, ihan totta, oi miksi miksi en voi olla parempi ihminen, miksi kaikilla ei voi olla mukavaa, oi miksi olen taas tehnyt maailmasta inhottavamman paikan epämieluisalla vihanpurkauksella, voi minua. 

Reaktioni olisi pitänyt olla: haista sinäkin siellä paska ja mene jeesustelemaan muualle. 


Koska minut on kasvatettu tai ainakin yritetty kasvattaa kiltiksi ja huomaavaiseksi, olin heti myöntymässä kritiikkiin ja näkemässä kommentoijan pointin. Totta, kun naapurini käyttäytyi perseilevästi ja minä haukuin hänet pystyyn ja myöhemmin vielä kettuilin, niin olinhan itse samanlainen perse. Ja kun työkaverini kommentoi tissejäni julkisesti ja minä aloin selvittää asiaa julkisesti, minusta tulikin koko tilanteen pahis.

Kouvostoliitto-turismia
Paitsi että ensimmäisestä reaktiostani huolimatta en oikeasti ole sitä mieltä. Ehkä periaatteessa minun pitäisi jättää perseilijät ja tissikommentoijat omaan arvoonsa, mutta kun en voi. En vain ole sellainen ihminen, joka toimii aina vain järjen ja periaatteen mukaisesti. Toimin usein tunteella. Kuka ei toimisi? Lisäksi en oikeastaan ole periaatteessakaan sitä mieltä, että ei saisi pitää omia puoliaan. Mielestäni törkeille ihmisille ei tarvitse olla kiva. Jos joku on minulle inhottava, eikä pyydä asiaa anteeksi tai osoita jmitenkään, että inhottavuus oli vahinko eikä esimerkiksi mielipide tai asenne, en aio olla mukava hänelle. Saatan jopa olla inhottava itsekin. Olen sellainen ihminen, jonka omatuntoa ei kirvelisi yhtään ampua Hitler, jos tilaisuus tulisi. En katuisi tippaakaan. 

Minua usein ärsyttää elokuvien ja sarjojen päähenkilöiden tapa toimia. Niissä mennään jotenkin siloiteltuun jenkkityyliin ja jeesustellaan menemään, että hyvä ihminen on aina hyvä, pahiksillekin. Sankari ei edes teloita pahista, vaan pahis joko kuolee omaan pahuuteensa ja esimerkiksi putoaa katolta, tai sankari sanoo "en edes alennu tappamaan sinua, koska olen tällainen pyhimys" ja lähettää pahiksen vankilaan (kaikki elokuvat, jotka saavat jatkoa). Sankari antaa aina armoa, vaikka häntä ja hänen ystäviään olisi kidutettu ja yritetty tappaa tuhat kertaa. Hän ei alennu pahiksen tasolle. Lempparini Buffykaan ei voi tappaa ihmistä, mutta demoneja läjittäin. Edes ihmistä, jossa asuu maailmanloppua yrittävä helvetin jumala! 

Ymmärrän, että tällainen etiikka johtaa helposti isoihin ongelmiin, vaikkapa kuolemanrangaistuksen sallimiseen, eikä ole pitemmän päälle kestävää. Kuolemanrangaistusta en toki sallisi, esimerkiksi siitä syystä, että aina ei voida olla varmoja syyllisyydestä. Jos taas syyllisyydestä voitaisiin olla varmoja, niin voisin ihan hyvin sallia tekoaan toistavien murhaajien ja raiskaajien murhat. Käytännössä tämä ei kuitenkaan toimisi. 

Kuitenkin tällaisissa lievemmissä tilanteissa, joissa syyllinen seisoo edessäni ja joissa ei pyydetä kenenkään murhaa, otan oikeudekseni edes jakaa oikeutta olemalla törkeä takaisin. En oikein tajua vaatimusta olla periaatteellinen ja oletusta, että olen ja haluan olla mukava ihminen. Voin myöntää, että lähtökohtaisesti kyllä pyrin kyllä siihen tuntemattomien ihmisten kohdalla, mutta jos huomaan, että ihminen on epämiellyttävä, en koe velvollisuudekseni toimia jonakin yleisenä jeesuksena ja hymyillä inhoni läpi. Jos joku näin haluaa toimia, niin toimikoon, mutta minä en ala. Alistuminen ja "parempana ihmisenä" oleminen ovat asioita, jotka eivät sovi minulle, vaan ne saavat minut voimaan pahoin - jopa siinä määrin, että elokuvissakin tällainen toiminta ärsyttää, saatika sitten oikeassa elämässä ja vielä omalla kohdallani. Jalot aatteet ja moraalinen voitto eivät lämmitä mieltäni. Tykkään olla oikeassa ja voittaa keskusteluja. Olen siinä mielessä aika lapsellinen. 

Huomasin kuitenkin ensimmäisestä reaktiostani kommentteihin, että en ole kokonaan päässyt enkä varmaan tule koskaan pääsemäänkään täysin irti kiltin ja reippaan tytön roolista, johon minua on yritetty tunkea. Minua on opetettu olemaan tuntematta tai ainakaan ilmaisematta negatiivisia tunteita. Nykyään tuntiessani vihaa ja puolustaessani itseäni saan valtavasti hyvää mieltä ja tunnen oloni voimakkaaksi. Heti kuitenkin, kun joku kritisoi suhtautumistapaani, aloin epäillä itseäni. Onneksi kuitenkin tajusin ajatella asiaa tarkemmin ja ymmärsin, että myönnyin kritiikkiin vain, koska minut on opetettu olemaan kiltisti ja hiljaa ja kohtelias. Oikeasti en ole sellainen. 

Tietäjät tietää
Voin myöntää, että tällaiselle kiukkunsa usein tukahduttaneelle sen purkaminen on ihanaa. Nautin suuresti esimerkiksi siitä, että kerran kuussa menkkojen aikaan olen altis olemaan ilkeä. Tällaisina päivinä hoidan kaikki asiat, jotka vaativat uskallusta ja piittaamattomuutta. Kunnioitan myös vähän ilkeitä ihmisiä - mutta vain sellaisia, joiden ilkeys ei kohdistu muiden alistamiseen vaan itsesuojeluun ja oikeuteen olla oma itsensä.  


Lisäksi olen sitä mieltä, että tunteiden osoittaminen palvelee paitsi itseä, myös muita. Jos törkeät ihmiset saavat vain olla törkeitä, se luo kiusaamisen kulttuuria. Asioihin pitää puuttua ja törkeyteen vastata tiukasti, sillä muuten se ei lopu ikinä. Liian usein inhottavat ihmiset saavat olla rauhassa inhottavia, koska kukaan ei viitsi sanoa heille vastaan. Vaikka pystyisikin nousemaan tilanteen yläpuolelle ja olemaan välittämättä, se inhottava kiusaaja siirtyy vain seuraavaan uhriin. Siksi tissikommentoijia ja huutelijoita pitää vähän nöyryyttää - ehkä kukaan ei ole koskaan viitsinyt kertoa heille, miten ällöttäviä he ovat. Ehkä he nolostuvat ja muistavat loppuelämänsä olla tekemättä samaa virhettä. Tai sitten eivät, mutta ainakin huutelun tai kommentoinnin uhrilla on parempi mieli. 


12 kommenttia:

  1. Ihan hyviä pointteja. Aina kaikin puolin kilttinä ja huomaavaisena, ymmärtäväisenä ja kohteliaana jne. oleminen on tosi vaikeaa. Useimmiten kaikki vain kävelevät yli. Harvemmin saa oikeutta. Keskusteluissa oman mielipiteen esille tuominen ja puolustaminen on vaikeaa. Se on tosi vaativa tie, enkä oikein usko, että sillä tavalla pystyisi pärjäämään nykymaailmassa. Ehkä jossain pienessä yhteisössä, jossa ihmiset ovat hyvin samanhenkisiä, mutta ei oikein missään muualla.

    Itsekään en tosiaan osaa oikein riidellä, mutta eri mieltä osaan onneksi olla. Teen sen kuitenkin yleensä parhaani mukaan niin sopuisasti ja letkeästi kuin pystyn, koska inhoan riitelemistä ja konflikteja, joten välttelen niihin joutumista. Tämä ei välttämättä liity edes kasvatukseeni - tai ainakin saman kasvatuksen saaneet siskoni kyllä räyhäävät tarpeen tullen ihan kunnolla, mutta itse en ole edes pikku lapsenna halunnut pahemmin tehdä sitä. Ennemminkin se on kai luonteen piirre, jota tapakasvatus on tosin ehkä joltain osin voimistanut.

    Mutta nuorempana olin kuitenkin ihan liian kiltti, joten ylikävelemistilanteet ovat kyllä harvinaisen tuttuja. Koulukiusaajille ja muille "vihollisille" uskalsin kyllä jo lapsena aukoa päätäni, mutta en "kavereille", jotka saattoivat myös olla välillä tosi ilkeitä. Niinpä olin usien kaveriporukoissa se, joka antaa aina periksi, eikä koskaan saa mitään. Jossain vaiheessa tajusin, että sillä tavalla ei pääse mihinkään - ei ansaitse arvoa tai kunnioitusta, ei koskaan tule ihan tasavertaiseksi muiden kanssa - ja niinpä päätin vain ryhtyä pitämään "omista rajoistani" kiinni senkin uhalla, että se saattaisi karkottaa potentiaalisia "kavereita" pois luotani, jos en siedäkään ihan mitä tahansa pjörseilyä itseäni tai muita ihmisiä kohtaan.

    No, sanomattakin on selvää, että päätökseni teki hyvää niin minulle kuin ihmisille ympärilläni. Se joka yrittää olla liian kiltti muille (myös kaiken maailman perseilijöille) unohtaa puolustaa sitä tärkeintä ihmistä, jolla pitäisi myös olla kiltti - itseään. Ja useimmiten kai se, joka arvostaa ja kunnioittaa itseään, saa myös muilta arvostusta ja kunnioitusta.

    #hehtaarikommentti

    VastaaPoista
  2. Mielestäni tässä ollaan nyt jonkin merkittävän äärellä. Kiltteys on kivaa ja ehkä hyvekin mutta jos sitä ei pysty sivuuttamaan kun ton tarvis... Kiltteys on muodostunut kahleeksi ja vaikeuttaa ja vammauttaa omaa rajallista eloa. Lisäksi se näkyy päälle ja sitä käytetään kursailematta hyväksi.

    Minusta tuntuu että kiltin ihmisen (joka ei siis sinänsä ole minusta huono ominaisuus ihmisellä) olisi kasvatettava itseensä keinoja joilla laittaa kiltteytensä säilöön. Silloin kun se on oman ja läheisten etujen mukaista. Aivan sama katuuko sitä jälkeenpäin mutta se olisi pystyttävä tekemään...

    VastaaPoista
  3. Tuttuja fiiliksiä. Niin kliseistä kuin se onkin, kiltin tytön roolista pääseminen on järkyttävän vaikeaa. Se ei auta, että olen pienestä pitäen kuullut kehuja siitä, kuinka "tyynesti" ja "kärsivällisesti" olen ollut tilanteissa, joissa jokainen saisi ilmaista loukkaantumistaan. Ne kommentit on ihan perseestä. Mulla sen "en vastaa pahaan pahalla" -käytökseltä näyttävän toiminnan takana on ollut vain ahdistus ja halu päästä tilanteesta äkkiä. Sellaisessa mun kroppa nimittäin menee paniikkitilaan, sanat katoavat ja alkaa pyörryttää. Fyysisesti tuntuu niin hirveältä, ettei voi keskittyä mihinkään muuhun. En ole tainnut kuulla muilta ikinä vastaavaa. Vihaan kynnysmattoilua, mutta mun kaikki energia menee konfliktitilanteissa kropan reaktioiden kestämiseen.

    Voin vain kuvitella, miten hienolta tuntuu kun opin joskus hallitsemaan niitä kehoni tuntemuksia ja pystyn puolustamaan itseäni. Se on varmasti tosi vapauttavaa. Uskon, että vielä opin sitä. Omien rajojen hahmottamiskyky lisääntyy mulla päivä päivältä.

    Yksi iso juttu tässä on, että kiltin tytön stereotypia on sairaan ärsyttävä! :D En halua samaistua mihinkään nurkassa harmaana kyhjöttävään hissukkaan, joka ei ole mitään mieltä mistään, jonka ääntä ei kuule, jolla on väsynyt kestohymy ja jonka joka toinen sana on anteeksi. Mä olen aikoinaan ollut sitä ihan tarpeeksi. Kun olen aina tukahduttanut itseäni liikaa, mulle on tullut joku velvollisuudentunne jatkaa sitä. Mutta kun mä siitä kärsin, totta kai mun pitää tehdä sille ihan itse jotain. Ei se asia itsekseen muutu. Helppoa ei ole mutta pakko yrittää. (Tässä muuten kirjoitan juuri siihen tyyliin kuin haluan mutten useimmiten uskalla.)

    Tuo menkkakiukun hyödyntäminen kuulostaa muuten mainiolta :D

    VastaaPoista
  4. Kiitos tästä! Olen pohtinut viime päivät miten annan monen ihmisen kävellä ylitseni ja pyydän itse anteeksi käytöstä, joka on heille ihan normaalia. Menetän yöuneni, jos tiedän että joku on ehkä loukkaantunut sanomisistani vaikka ne olisivat todellakin aiheesta. Ja tekisi mieli pyytää anteeksi, että en mä tarkoittanutkaan, vaikka oikeasti tarkoitin. Ärsyttää olla tälläinen ylikiltti ihminen! Mutta tämä teksti hälvensi syyllisyyden tunnettani ainakin hetkeksi.

    VastaaPoista
  5. Puolisoni sanoi (tokikin ihan toisessa asiayhteydessä): "Jos kukaan ei suutu, mikään ei muutu". Ja väitän että se pitää paikkaansa tässäkin jutussa kyllä. Jos perseilijöille ei koskaan suututa, he jatkavat, jatkavat ja jatkavat. Eikä mikään muutu. Suuttuminen, hymistelyn lopettaminen, takaisin samalla mitalla antaminen voi ehkä johtaakin johonkin. Toisen posken kääntäminen ei vain toimi.

    VastaaPoista
  6. Aah, ihana MRV taas vauhdissa <3 Just näin. On tosi raikasta, että pohdit kriittisesti omia ajatuksiasi ja toimiasi ja myönnät sitten virheesi. Nykyään on liikaa ihmisiä, jotka "ovat aina oikéassa". Virheitähän tekee kaikki eikä koskaan kukaan oo valmis.

    VastaaPoista
  7. Meillä iskä aina opetti, että anna kiusaajille turpaan (varmaan kirjaimellisesti, mutta toimii kyllä henkisestikin antamalla samalla mitalla takaisin) ja äiti sanoi, että jätä "kateelliset" omaan arvoonsa, että ei kannata välittää. Aika pitkälti olen välimaastossa vedellyt, että useimmiten jätän idiootit oman onnensa nojaan ja sitten kun ei vaan enää voi, niin annetaan vastaan :) Aina ei tartte olla kiltti, eikä pidäkään olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai sitten se on juuri sitä mitä ne joko tietoisesti tai alitajuisesti haluaa, että reagoit vastaan. Ihmisillä joilla on huono olla (siis puhutaan kiusaajista), haluaa myös että muillakin on huono olla.
      Se että päättää olla reagoimatta (antamalla samalla mitalla takaisin) ei tarkoita että on kiltti, vaan että on viisas. Parhaiten se onnistuu kun ymmärtää että toisella ihmisellä on huono olla, eikä ota sitä henkilökohtaisesti, koska sitä se harvoin kuitenkaan ole. Joskus voi olla kyseessä ihmisestä joilla on mielenterveysongelmia, tai on narsisti yms. Joka tapauksessa, vastahyökkäys ei mitenkään saa niitä ymmärtämään mitään, ja pahimmassa tapauksessa vaan pahentaa tilannetta, saat huonompi olo, tiput samalle tasolle jne.

      Olin koulukiusattu ammattikoulussa, eikä se yhtään helpottanut oloani olemalla vihainen kiusaajille tai vittuilemalla takaisin. Vasta sitten kun ymmärsin että eihän ne edes tunne minua, niin miten voin ottaa sitä henkilökohtaisesti? Rupesin miettimään miksi ne kiusaavat, ja tajusin että niillä oli oikeasti pahaa olla (kaksi niistä tuli rikkinäisestä perheestä). Vuosien jälkeen vihan sijasta tunsin yhtäkkiä myötätuntoa niitä kohtaan.
      Pitää jotenkin vaan katsoa tilannetta eri näkökulmalta, mahdollisimman objektiivisesti.

      Totta kai ensimmäinen reaktio tietyissä tilanteissa on että tulee vihaiseksi tai loukatuksi, se on ihan luonnollista. Ei pidä vaan aina reagoida impulsiivisesti :)

      Poista
  8. ei kusipäille tarvi nöyristellä yhtään.


    kouvola *_* (ei.)

    VastaaPoista
  9. Isäni antoi neuvon "olla parempi ihminen kuin öykkärit". Se on oikeastaan mulle ainut mahdollisuus, kun en ole verbaalisesti mitenkään lahjakas.

    Tuo kiltiksi kasvattaminen on myös miesten ongelma. Ainakin itse olen kärsinyt siitä. Vasta vanhemmalla iällä olen oppinut/ kasvattanut itseäni pitämään paremmin puoliani. Aloitin pikkuaskelin : ensin opettelin sanomaan ei puhelinmyyjille, sitten kieltäydyin olemasta tekemisissä tyyppien kanssa, jotka suhtsutuivat minuun alentuvasti/ tuntuivat pitävän minua naurettavana tapauksena. No, vaikeaahan se oli aluksi, mutta nyt koen että elämänlaatuni on parantunut.

    VastaaPoista
  10. Tää oli niin voimauttava teksti! Kiitos <3

    VastaaPoista
  11. Ketä palvelee se että huonoon käytökseen ei puututa mitenkään? No niitä jotka käyttäytyvät poljästi ja muita loukaten. Eihän asioiden riitauttamisen tietenkään mikään itseisarvo kuulu olla, mutta nää on just näitä kysymyksiä että keneltä vaaditaan mitä ja millä perusteella. Muuten, mä olisin varmaan hoitanut ko. tilanteen vääntämällä sen paidan napin kiinni niin että se etumus sitten "irvistää" ja todennut että tää on nyt sun mielestä ilmeisesti parempi...

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.