torstai 24. maaliskuuta 2016

Glitter Madness!

 Tässä teille kuva-arvoitus. Arvatkaa, missä juhlissa olimme toissalauantaina?


Oikeat vastaukset:
1. kuva: Party
2. kuva: Glitter
3. kuva: Lush
Konteksti: Madness

Olimme siis Lushin Glitter Madness -partyissa eli näin suomalaisittain sanottuna pippaloissa. Oli oikein hyvät kemut! Bloggaamisessa on kyllä monta kivaa puolta ja yksi niistä on se, että saa kutsuja kaikenlaisiin juhliin ja tapahtumiin, joihin ei muuten tulisi mentyä tai pääsisi. Lupailin teille kuvia glittermeikistä, mutta yksityiskohtaisempia kuvia saatte odottaa seuraavaan postaukseen. Tässä meidän panostuksemme juhlien teemaan:

Huskylla on silmissään Inglotin hopeapigmenttiä ja huulissaan Freedom-paletin vihreää huulipunaa.
Tämän huulivärin olen esitellyt jo täällä. Luomissa Inglotin kullanväristä metallipigmenttiä. 
Kuten ehkä huomaatte, olemme aika glitterisiä, kuten teemaan kuuluikin. Glitter-hommaan täytyy tässä antaa yksi näön pelastava vinkki: silmien lähelle ei kannata ängetä ihan mitä tahansa askarteluglitteriä. Emme onneksi oppineet tätä itse yrityksen ja erehdyksen kautta, mutta pikkusiskomme olivat testanneet silmä+glitter-yhdistelmää ja todenneet sen kivuliaaksi. Me levitimme silmien ympärille vain varmasti kosmetiikkakäyttöön tarkoitettuja, Inglotilta saamiani (ja ostamiani) tuotteita. Sellaista glitteriä, josta emme olleet varmoja ja jota uskalsi surutta tuhlata, ripottelimme poskien reunoille, hiuksiimme ja vartalollemme.

Luulimme, että olisimme juhlijoina lookkiemme kanssa miedoimmasta päästä, mutta emme olleetkaan. Emme ihan nähneet kaipaamaamme madnessia, mutta juhlat olivat kyllä hyvät. Saimme mm. Kyrö Distillery Companyn palkittua suomalaista giniä, mikä lämmitti sydäntäni. Minut on kyllä helppo lahjoa alkoholilla. Lisäksi meitä oli opastamassa burleskin ja poseeraamisen saloihin Studio Shangri-Lan Pepper Sparkles, joka oli aivan valloittava. Hassu sananvalinta minulta, mutta jotenkin se sopii. Illan kohokohta oli ehkä maailman mahtavin käsihieronta!


Ruokakin oli täynnä glitteriä!
Alkoholin ja hieronnan lisäksi minut on helppo lahjoa ruoalla ja Lushin tuotteilla. Olimme siis hyvin tyytyväisiä, jopa Husky, joka söi mahansa täyteen vegaanileipiä. Tässä hän näyttää, kuinka monenneksi paras blogi PTFU on:


Kuten näette kuvasta, koko universumi on Huskyn kanssa samaa mieltä.

Juhlat olivat kokonaisuudessaan oikein onnistuneet ja jatkuivat DTM:ssä. Onneksi selvisimme kuitenkin Huskyn kotiin asti tuotekassit turvassa. Testasimme heti yöllä ainakin naamaputsaria, ja toivon, ettemme kiljuneet Huskyn miestä hereille, kun ihmettelimme, miten olimme muka jo ehtineet saada popcornia uuteen puhdistustuotteeseen. Kun toisestakin putsarista löytyi popcornia, ymmärsimme jopa siinä keskellä yötä bileiden jälkeisessä olotilassa, että kyseessä on varmaankin tarkoituksellinen ainesosa. Lush on kyllä sitten vekkuli paikka! Suosittelen parin viikon kokemuksella ainakin tätä unelmanmakealta tuoksuvaa kuorivaa putsaria (Let the good times roll), varsinkin kaltaisilleni pintakuivaihoisille.

Kerron saamistani tuotteista myöhemmin lisää, siellä on ainakin muutama sellainen, joka menee suoraan klassikoksi. Saman tien voisin kertoa kasvojenpuhdistustuotteistani ja -rutiinistani, kun sellaista toivottiin. Nyt menen nauttimaan kiirastorstaista ja tänään työpaikan munajahdissa löytämistäni pääsiäismunista. Hyvää pääsiäislomaa kaikille! Kuvitelkaa tähän joku munavitsi.


tiistai 22. maaliskuuta 2016

Katkera "lahjakas" lapsi muistelee

Nyt kun graduni on vihdoin valmis, luulisi, että voisin huokaista helpotuksesta. En voi. Minulla on vielä muutamat kirjatentit jäljellä. Koska olen tällainen viivyttelijä ja lykkääjä (prokrastinoija), en tietenkään ole vielä edes avannut tenttikirjoja vaikka tentti on ensi torstaina ja luettavaa olisi 1000 sivua. Onneksi minulla on salainen lahja: vuosien mittaan olen kehittänyt esseevastaus- ja bullshit-taitoni huippuunsa ja niinpä pystyn pääsemään läpi mistä tahansa tentistä, vieläpä hyvin numeroin. Toivottavasti tenttieni vastanaottajat eivät nyt lue tätä, etten saa rangaistusta kukkoilustani.

Tämä postaus ei nyt koske mahtavuuttani, vaikka sekin tietysti hyvä aihe olisi, vaan sitä, miten paskamaista on ollut olla näin mahtava ja "lahjakas" lapsi. Laitan sanaan lainausmerkit, koska minua ärsyttää, että tietyt ominaisuudet muka tekisivät lapsesta tai ihmisestä lahjakkaan. Lahjakas voi olla monella tavalla, kuten vaikkapa nyt motorisesti, musiikillisesti tai sosiaalisesti. Sosiaalisesti lahjakas lapsi on kuitenkin aina "sosiaalisesti lahjakas". Pelkkä "lahjakas" tarkoittaa älyllisesti lahjakasta. Sitä älyä ei vaan saa sanoa siihen eteen, koska älykkyydestä ei voi puhua.

Varokaa äidit ja isät! "Lahjakkaasta" lapsestanne saattaa tulla tällainen pahamaineinen thug life ja lusmuileva duckface-bloggaaja, jos ette ole varuillanne.
Kun tein kaksi vuotta sitten opettajan pedagogisia opintoja, melkeinpä joka luennolla painotettiin eriyttämistä. Tuntien suunnittelu -lomakkeissakin oli oma kohta eriyttämiselle. Eriyttämisellä tarkoitetaan siis opetuksen muokkaamista oppilaan tarpeiden mukaiseksi. Käytännössä tämä oli aina opetuksen tai tehtävien helpottamista, jos oppilaalla oli esimerkiksi oppimisvaikeuksia tai muuta sellaista. Odotin koko syyslukukauden, että siirtyisimme myös toiseen suuntaan eriyttämiseen eli oppisimme, miten antaa motivoivia vaikeampia tehtäviä hyvin menestyville oppilaille. Koska tästä ei mainittu kertaakaan mitään, nostin eräällä eriyttämistä käsittelevällä luennolla käteni ja kysyin asiasta. Luennoitsija hämmentyi ja sanoi ylöspäin eriyttämisenkin olevan tärkeää, mutta että kirjoissa on kyllä lisätehtäviä, joita voi antaa nopeille oppilaille.

Olin hiukan pelännyt tuonkaltaista vastausta. Kyselin koko kevään ajan asiasta eri luennoitsijoilta ja opettajilta niin paljon, että minua luultiin ehkä jopa hiukan pakkomielteiseksi. En saanut tyydyttävää vastausta. Aina kun puhuttiin eriyttämisestä (joka luento), puhuttiin oppimisvaikeuksista. Toki on tärkeää, että niihin kiinnitetään huomiota, mutta ei se tarkoita sitä, että pelkästään näihin oppilaisiin pitäisi keskittyä ja heitä tukea. Pisa-tutkimuksissa on käynyt ilmi, että Suomi menestyy, koska huonoimmat oppilaat pärjäävät paremmin kuin muissa maissa, ei suinkaan siksi, että fiksuimmat olisivat fiksumpia. Olemme siis jo rakentaneet hyvän ja toimivan järjestelmän, jossa heikompia ei jätetä yksin pärjäämään - eikö nyt voitaisi kehittää vastaavanlaista niille oppilaille, jotka turhautuvat ja joiden "lahjakkuus" menee hukkaan?

Kun fiksuuden palkinto on lisätehtävät, kuka haluaa olla fiksu? Ehkä jotkut ahkerat ja tunnolliset oppilaat, joita kannustetaan tai painostetaan kotona. Se on sama asia, kuin jos tekisit työsi hyvin ja haluaisit lähteä kotiin, mutta pomosi sitten antaisikin sinulle lisää töitä ilman lisäpalkkaa. Itse tylsistyin kuoliaaksi peruskoulussa. Ainoa aine, jossa sain mielenkiintoisia, oikeasti haastavampia lisätehtäviä, oli matikka. Muuten minulta ei vaadittu muuta. Kun sain tehtävät tehtyä, jotkut opettajat antoivat lisää samoja tehtäviä - opin aika nopeasti valehtelemaan, että tehtäväni olivat kesken. Tai sitten harjoitin ristinollataitojani SIMin kanssa. Luin reaaliaineiden oppikirjojen sisällöt omatoimisesti jo ekan syyslukukauden kuukauden aikana, koska olin ihan aidosti kiinnostunut siitä, miten maailma toimii. Huono puoli tässä oli se, että kirjan luettuani minulla ei ollut enää mitään tekemistä tylsillä tunneilla.

Tarinani on monelle teille jo tuttu. Se on se perinteinen: en tehnyt yläasteella koskaan läksyjä enkä lukenut kokeisiin. Opin, että kaikki on helppoa, minun ei tarvitse panostaa mihinkään ja laalaalaa, pärjään silti aina ihan naurettavan helposti. Ainoa kannustus oli, että sain vanhemmiltani aina huimat 10 markkaa tai 2 euroa, kun sain kympin kokeesta - koekausi oli siksi kivaa. Ja tietysti minulla oli halu miellyttää (opettajia) ja toisaalta päteä (kaikille).

Monesti tämä sama tarina päättyy niin, että sitten lukiossa huomataan, että vaivaa tarviikin nähdä. Minä en oppinut tällaista. Kaikki oli yhä helppoa. Kuuntelin mielenkiintoiset asiat ja lintsasin kaikki mahdolliset tunnit - ja niitä oli paljon, koska useimpia opettajia ei kiinnostanut läsnäolo, jos kokeista pääsi läpi. Psykologia olisi kiinnostanut, mutta kun opettaja oli maailman surkein ja tylsin, skippasin nekin tunnit. En hankkinut koulukirjoja, jos ei ollut pakko. Pääsin kuitenkin kaikista kursseista läpi, mikä vain vahvisti yläasteen kokemuksiani. Oikeastaan sama meininki jatkuu nytkin yliopistossa, mutta erona on se, että jotkut kurssit kiinnostavat minua. 

Monilla lahjakkailla lapsilla koulu ja elämä on tällaista. He oppivat, että kaikki sujuu. Mitä sitten käy, kun joskus kaikki ei sujukaan? He eivät opi kohtaamaan vaikeuksia ja haasteita, joten miten käy, kun vastaan tulee oikeasti iso haaste? Monet eivät uskalla myöhemminkään kohdata pelottavia tilanteita ja jotkut uskaltavat, mutta antavat periksi, jos kaikki ei heti suju. Älykkäätkään lapset eivät ole aikuisia, ja tämä usein unohtuu opettajilta ja vanhemmilta. On aikuisten työ antaa lapselle hänen ikä- ja taitotasoonsa sopivia haasteita, eikä itsensä haastamista voi jättää lapsen vastuulle.

Lopputulos tällaisesta fiksujen oppilaiden laiminlyönnistä ja ajattelumallista, että kyllä ne hyvät pärjäävät, on minunkaltaiseni lusmuileva surkimus. Kun minua katsoo, ei kuulkaas arvaisi, että tässä menee äärimmäisen priimaa tavaraa. Olen valmistumassa yliopistosta, mutta siihen on mennyt seitsemän vuotta. Toki niistä seitsemästä olen ollut työelämässä kaksi, ja puoli vuotta meni masennuksen takia sängyn pohjalla. Silti, seitsemän vuotta! Yritän olla lempeä itselleni, mutta välillä ärsyttää suunnaton saamattomuuteni ja kunnianhimottomuuteni. Panostan vain asioihin, jotka kiinnostavat minua. Toki olen esimerkiksi hyvä työntekijä sekä tunnollinen ja huolellinen, kun minulle annetaan vastuuta, mutta kyllästyn helposti. Kuitenkin samaan aikaan pelkään uusia haasteita ja mieluummin tekisin töitä, jotka tiedän varmasti osaavani. Osa tästä johtuu tietenkin luonteestani, mutta kyllä tästäkin luonteesta olisi oikeanlaisella kasvatuksella ja sopivalla vaatimisella saanut edes vähän aikaansaavamman. Jos jotain saisin muuttaa menneisyydessä ja koululaitoksessa, toivoisin, että minua olisi ohjattu parempaan itsekuriin ja opetettu haastamaan itseäni. Kaikki englannit ja biologiat sun muut sellaiset olisin pystynyt opiskelemaan itsenäisesti, mutta itsekuria, yrittämistä ja onnistumista/epäonnistumista ja kunnianhimoa en itselleni osannut opettaa. Nyt se tuntuu jo vähän liian myöhäiseltä, sillä minua ei oikeastaan kiinnosta yhtään ruoskia itseäni. Toivoisin kuitenkin, että kiinnostaisi.

Onneksi tarina ei kuitenkaan pääty niin surullisesti, sillä minusta tuli loppujen lopuksi ihan hyvä ja suurinta osaa saamattomuudestani katson lempeän itseironisin silmin. Kaikkien saavutusten ei tarvitse olla kovaa faktaa - vaikka valmistumisessa onkin kestänyt, olen tyytyväinen esimerkiksi siihen, että hyväksyn itseni nyt ja että olen onnellinen. Puhumattakaan siitä, miten lempeä minusta onkaan tullut muita kohtaan. 

Tämän kuvan lisäsin vain, koska en keksinyt muutkaan kuvaa lisättäväksi ja teksti kaipasi piristystä. Plus halusin jakaa kanssanne sen faktan, miten hyvältä näytän tässä mekossa. Löysin tämän selaillessani vanhoja kuvia, ja nyt harmittaa, että olen myynyt mekon eteenpäin!
Asian hyväksyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisin, että tulevaisuudenkin nuorten lahjat tuhlataan turhuuksiin. Halusin olla opettaja, joka antaa haastetta, en vain tiennyt, miten. Kun aloitin pedagogiset opinnot, ajattelin, että nyt voin sentään muuttaa maailmaa omien oppilaideni kohdalla. Olisin toivonut, että minulle olisi annettu jonkinlaista ohjeistusta siihen, miten pidetään "lahjakkaan" lapsen motivaatio yllä ja opiskelu hänelle mielekkäänä. Aiheesta kuitenkaan ei saanut lisätietoa edes kysymällä. Epäilen, että tämä johtuu parista eri asiasta.

Ensinnäkin, älykkyydestä ei voi puhua, koska sen ajatellaan olevan jotenkin ultimaattinen vastaus kaikkeen. Tämän takia sana "lahjakas" viittaa nimenomaan älykkäästi lahjakkaaseen - aivan kuin älykkyys kattaisi kaikki lahjakkuuden muodot. Siksi asiasta puhuminen on jotenkin kehuskelua. Asian tabuluonnetta kuvaa hyvin sanan "älykäs" kiertely, vaikkapa juuri sen poisjättäminen "lahjakas"-sanan yhteydessä. Kun asiasta ei voi puhua, eivät myöskään opettajat voi tehdä mitään, koska mistään ei saa tietoa tai tukea eriyttämisessä ylöspäin edes koulutusvaiheessa. Toiseksi: jos jonkinlainen "lahjakkaiden" linja perustettaisiin, sinne olisivat ensimmäisinä änkeämässä lapsiaan juuri ne painostavat vanhemmat - kenties rahakin alkaisi puhua (en tarkoita lahjomista, vaan eliittkoulujen muodostumista). Tämä ei välttämättä yhtään parantaisi juuri niiden "lahjakkaiden" lasten asemaa, jotka eivät nyt saa kannustusta kotoa eikä koulusta. Kolmanneksi: epäilen, että aihetta ei ole tutkittu tarpeeksi. Mensan Lahjakkaat lapset -ohjelma tarjoaa tietoa lahjakkaista lapsista ja asiaa koskevista tutkimuksista. Lahjakkaiden lasten koulukokemuksia on tutkittu mm. Marika Laineen gradussa, ja monien kokemukset koulumaailmasta ovat samanlaisia kuin minulla. Kaipaisin vielä tutkimustietoa siitä, mitkä käytännön menetelmät oikeasti toimisivat.

Olen nyt töissä Turun yliopistolla projektissa, jossa teen äidinkielen sähköistä opintopolkua eli käytännössä äikän tehtäviä. Pidän työstä ja koen, että saan siinä vaikuttaa ainakin jonkin verran ylöspäin eriyttämisen mahdollistamiseen. Teemme tehtäviä joka tunnin aiheesta helpoista vaikeisiin, ja oppilas saa edetä niiden parissa omaan tahtiin. Vielä mietin sitä, miten oppilaita voisi vielä kannustaa siihen, että hän oikeasti tekisi tehtäviä yli sen, mitä vaaditaan. Toki niiden pelillisyys auttaa, mutta silti. Onko mitään vinkkejä?

ps. Kun tässä nyt niin haukun tuota pedagogisten eriyttämisasiaa, koen tarpeelliseksi vielä mainita, että meidän ainedidaktikkomme on maailman mahtavin ja paras opettaja. Pus hänelle. Kritiikki kohdistuu yleisiin kasvatustieteiden opintoihin.

pps. Kai muistin laittaa lainausmerkit kaikkiin lahjakkaisiin?

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Fiilikseni, kun palautin gradun

Nyt on koittanut riemun päivä! Tulin tänne vain pikaisesti kertomaan, että palautin juuri pari minuuttia sitten graduni. Fiilikseni on seuraavanlaiset:




Parasta on, että sain graduuni sisällytettyä ilmaukset "jo muinaiset kreikkalaiset" ja "hitto mikä hilloviiva"! Sekä tietenkin Göstan lausahduksen siitä, miten Leevien valitsema musiikkityyli oli "
vittuilua näille turhantärkeille kukkopojille, mitkä kuvittelee et ne on jotain helvetin rokkenrolltähtiä". Olen kuningas. 

Jos jotakuta kiinnostaa, aion laittaa gradun nettiin, vaikka siitä tulisi ihan surkea arvosana, ja linkin sitten tänne. Nyt en enää mieti asiaa enempää, vaan lähden juhlistamaan tätä hienoa iltaa bingoon!



torstai 17. maaliskuuta 2016

Väriä naamaan (ja elämään)!

Hipiksi ryhtymisessä on se vaikeaa, että kaikki on aluksi niin vaikeaa. Siksi olenkin pikkuhiljaa hivuttautunut hippipuolelle usealla elämänalueella. Uskokaa pois, se on aika vaikeaa, kun on näin kärsimätön ihminen. Juju on siinä, että korvaa aina yhden tavan tai tuotteen kerrallaan jollakin ihmis-, eläin- tai luontoystävällisellä vastineella. Kun on tottunut tähän pieneen muutokseen (viikon, kuukauden tai vuodenkin päästä) voi siirtyä seuraavaan. Maailma paranee vähän kerrallaan!

Jotkut eivät tietenkään ole samaa mieltä, mutta pääasia on, että oma mieli on puhdas. Mielestäni on parempi vaihtaa pysyvästi vaikka yksi kulutustavara ympäristöystävällisempään tai pitää edes yksi kasvispäivä viikossa, kuin pistää koko elämä mullin mallin ja kyllästyä viikossa. En ikinä olisi uskonut, että sanon näin, mutta: hiljaa hyvä tulee. Argh.

Hippipaasauksen syy on se, että olen löytänyt jälleen yhden korvaavan tuotemerkin, jota voi ostaa hyvillä mielin. Monet teistä varmaan tietävätkin, etten käytä eläimillä testattuja tuotteita tai Lorealin omistamia merkkejä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos tarvitsen jonkin meikin vaikkapa juhliin ilman varoitusaikaa, joudun etsimään sitä aina kissojen ja koirien kanssa. Usein kauppojen myyjät eivät osaa vastata mihinkään ja joudun googlailemaan merkkejä kosmetiikkahyllyjen välissä. Viimeksi ennen joulua halusin löytää nestemäisen valkoisen eyelinerin. Tietenkään mikään merkki ei sellaista tarjonnut, ja kun vihdoin löysin yhden (!) valkoisen eyelinerin, se olikin jonkun Lorealin omistaman lafkan tuote ja maksoi 60 euroa. Ei kiitos.

Nyt olen kuitenkin löytänyt meikkibrändin ja -liikkeen, josta saa valkoista eyelineriä ja vaikka ihan kuulkaa keltaista, turkoosia ja punaistakin. Sitä ei omista Loreal, se ei testaa tuotteita eläimillä ja tosiaan, sieltä saa mitä tahansa meikkiä missä tahansa värissä. Hinnat ovat ihmisystävällisiä. Brändiä ei myydä pelkästään netissä, vaan tuotteita pääsee hiplailemaan ja testailemaan liikkeeseen. Mikä on tämä maaginen liike, te kysytte. En ole uneksinut tätä ihmeelliseltä kuulostavaa asiaa, vaan vannon, että se on ihan oikeasti olemassa. Tässä postauksessa esittelen teille siis Inglotin meikkejä ja syitä siihen, miksi liikettä kannattaa fanittaa. 

Olen saanut tämän postauksen tuotteet blogiyhteistyönä Inglotilta. En saa rahaa mainostuksesta tai teidän mahdollisista nettiostoksistanne, vaan saan tästä ainoastaan testaamani tuotteet. Haluan erikseen mainita tämän, sillä hehkutukseni on ihan aitoa. Kokoan postauksen loppuun listan siitä, miksi Inglot on ihan paras. Nyt vähän enemmän sitä otsikossa luvattua väriä ja naamaa ja vähän vähemmän tekstiä.

Tässä näette bloggaajan melkein naturellin naaman. Siinä on kylläkin pohjameikkiä eli mattameikkivoidetta ja vähän varjostusta poskien sivulla ja ohimoilla. Kulmissa on väriä. Olen muokannut tietokoneella pois pari finniä. Naturelli on siis ehkä vähän liioittelua, mutta mennään nyt sillä. Silmänaluset ovat meikkivoiteesta huolimatta vähän tummat, mutta ne saavat ollakin, sillä tämän postauksen ideana on saada väriä arkeen, ja arkena ainakin minulla on melkein aina tummat silmänaluset.


Tosi monella on jokin meikkirutiini, jota noudattaa aamulla, ja luovemmat kokeilut ovat illanviettoja tai myöhäisiä aamuja varten. Sorrun tähän itsekin, mutta kätevyydestään huolimatta se on minusta aika tylsää. Rutiinien rikkominen virkistää ihan tutkitusti aivoja ja jos teet sen meikissä, piristysruiske vaikuttaa oman fiiliksen lisäksi työkaverien fiilikseen. Siksi kannatankin vaihtelua arkeen!

Näin se tapahtuu:

Koska useimmilla inhimillisistä ihmisistä on aamulla tosi kiire, on aikaa vain yhteen tai pariin tuotteeseen. Siksi olenkin koonnut tästä meikistä asteittaisen version. Jokainen lisätty meikki toimii jo ihan sinällään. Helpoin tapa muuttaa rutiineja on värin vaihtaminen toiseen - meikkaamiseen menee näin saman verran aikaa kuin rutiinituotteella, mutta lopputulos on erilainen.

Ensimmäinen askel on villinvärinen mattapintainen huulisävy. Lisää vain sitä, ja olet ihan toimiva paketti ja valmiina matkaan! Tässä huulillani on Inglotin Sleeks Cream Lip Paintia, sävy 109.

Tässä esittelen huulisävyn lisäksi bloggaamisen ja koiraelämän yhdistämisen vaikeutta: aina, kun yritän ottaa kuvia, Vili tulee siihen kiehnäämään linssiludena mutta ei sitten kuitenkaan ole yhtään fotogeeninen.
Jos aikaa on enemmän, huulten kaveriksi voi lisätä luomiväriä. Jälleen kerran: look on ihan käyttökelpoinen jo tällaisenaan, mutta jos aikaa on vieläkin, voi lisätä ripsaria, ja jos on oikein aikakuningas, voi vetää vielä rajauksetkin. Tässä havainnollistus kaikista kolmesta vaiheesta.


Huulisävyn paras puoli: se ei tahraa ja pysyy, pysyy ja pysyy kuin Duracell-pupu. Syömisen jälkeen kannattaa lisäillä huulten sisäreunoille, mutta muuten tätä saa hinkata irti huolella illalla.
Luomiväri on yksi neljästä sävystä, jotka sain valita Freedom-palettiini (kerron tästä systeemistä vielä lisää tuolla alempana). Väri on mattapintainen Freedom System Eye Shadow Square Refill sävy 345. Valkkasin sävyjä ihan maniassa, ja jotenkin ihmeen keinolla ja sattumankaupalla onnistuin saamaan kaikkiin meikkeihin toisiinsa sointuvat värit. Ihastuin tähän mintunvihreän ja tummanliilan sekoitukseen aika lailla ja oma lempparini meikistä on versio, jossa ei ole ripsaria tai rajaustakaan ollenkaan.


Muitakin vaihtoehtoisia tapoja piristää arkimeikkiä väreillä on. Teen myöhemmin oman postauksensa mm. glittermeikistä ja puna-kulta-mustasta silmämeikistäkin, sen verran olen nyt näihin värikokeiluihin innostunut. Mutta nyt keskitytään arkeen ja tavallisen meikin helppoon tuunaukseen käyttäen vain erilaisia värejä normaalin sijaan. Mustat rajaukset ja punaiset huulet on hei niin nähty - tässä vihreät kissansilmärajaukset ja turkoosit huulet, olkaa hyvät.

Pelkästään värin vaihtaminen muuttaa ilmettä hurjasti. Tämä eyeliner sopii hiuksiini näemmä erityisen hyvin nyt.

Nämä huulet jos mitkä piristävät arkea. Värejä olisi ollut saatavilla vaikka minkälaisia ihania keltaisesta siniseen, mutta jostain syystä tämä turkoosi houkutteli. Nyt kun hiuksenikin ovat värjätyt, mietin, että olisin ehkä voinut ehkä sittenkin ottaa pastellililan, jota katselin myös - lisäksi saatavilla oli valkoinen huulikiilto, jota yhdistelemällä muihin saa sävyistä vieläkin pastellisempia. Huulikiilto on siis Freedom-systeemin Lipstick Square sävyä 93. Vihreä rajausväri on Matte Collection AMC Eyeliner Gel sävy 86. Valkkasin samasta valikoimasta myös tummanpunaisen eyelinerin (sävy 79). Siitä teen tosiaan vielä oman postauksensa, mutta näissä Sekopäästä ottamistani kuvista näkyy hiukan esimakua. Sain meikata hänet punkkariksi.



Rajausväri pysyy sitten muuten paikallaan kuin tatuointi. Ainut asia, mikä minua siinä harmittaa, on, että minulla ei ole mustaa samanlaista - niitä tavallisempia meikkejä varten. Taidan käydä hakemassa sellaisen. Pigmentti on tosi peittävää, levittyy hyvin ja kuivuessaan muuttuu mattapintaiseksi. Pigmenttiä on muutenkin runsaasti kaikissa tuotteissa. Se onkin yksi Inglotin hyvistä puolista, jotka listaan tässä seuraavaksi.

1. Runsas pigmentti - niin huulituotteissa kuin luomi- ja rajausväreissäkin. Lisäksi pysyy hyvin.

2. Ei testaa eläimillä.

3. Ei ole Lorealin omistuksessa.

4. Värejä on kaikissa tuotteissa ihan mitä tahansa. Voitte tsekata esimerkiksi luomiväritarjonnan täältä - aika hullu, eikö?

5. Hinnat eivät kirvele. 

6. Ekologisuus: tämä näkyy mm. Freedom-järjestelmässä. Ideana on, että palettiin saa kerätä sen verran tuotteita kuin haluaa ja juuri sen värisiä, joita tarvitsee. Näin välttyy hukkaostoilta. Yhden värin loppuessa ei tarvitse ostaa koko palettia uudestaan. Roskaa ei tule, sillä paletti on kestävää materiaalia. Arvostan tätä ideologiaa todella paljon. Kaiken lisäksi palettiin voi koota esim. luomivärin, kulmakarvavärin, huulipunan ja peitevoiteen - pientä kompaktia palettia kantaa mieluummin mukanaan laukussa kuin kaikkia tuotteita erikseen. Suosittelen kokeilemaan palettia ja jos mahdollista, käymään testaamassa sitä liikkeessä. Se on erittäin laadukkaan tuntuinen.

7. Tuotteita voi tilata netissä, mutta jos asuu Helsingissä tai Turussa, voi käydä sekoamassa väreistä liikkeessä. Siellä saa myös testata tuotteita. 

8. Tuotteet ovat monikäyttöisiä. Tästä havainnollistuspostaus niinikään myöhemmin. 

Hippiminäni on hetkeksi tyydytetty, kun olen löytänyt jälleen yhden hyvän brändin ja liikkeen, jolla korvata huonot vaihtoehdot. On huojentavaa, kun voi mennä liikkeeseen ja luottaa siihen, että voi hyvillä mielin katsoa kaikkia vaihtoehtoja. Parasta on, että hippiminäni lisäksi myös estetiikkaa ja tyylikokeiluja rakastava minäni on tyytyväinen! Toivon, että saan käytettyä molemmat eyelinerit loppuun saakka.

Koska olen maailman paras bloggaaja, hommasin teille alennuskoodin Inglotin verkkokauppaan. Kateellisille tiedoksi (jo toisen kerran): en hyödy mitenkään teidän mahdollisista ostoksistanne. Te sen sijaan hyödytte, sillä saatte -20% alennusta 23.3. saakka! Koodi on RUKI20.

Värikkyyttä viikkoonne <3

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Uudet hiukset, uusi minä

Kun kuulin, että hiukseni ajellaan ehkä pois leikkauksen takia, olin aika allapäin. Jotkut ihmettelivät, olenko niin pinnallinen, että murehdin hiuksia enkä (epä)syöpää, mutta siitä ei ollut kyse. Murehdin identiteettiäni ja sitä, että hiukseni olisi leikattu vasten tahtoani. Se tuntui siltä, että sairaus sai päättää minun asioistani. Kun hiuksia ei sitten jouduttukaan ajelemaan, minulle tuli kriisi. Mietin, että ehkä ajelen ne nyt kuitenkin, varsinkin, kun Sekopää näyttää niin coolilta kaljussaan ettei tosikaan. Sitten kuitenkin muistin, että minulla ei ole Sekopään elegantteja leukalinjoja, joten päädyin toisenlaiseen ratkaisuun. Otin yhteyttä kampaamo Arteen, joka toteutti tyttöjen muodonmuutoksen syksyllä, ja kysyin, haluaisivatkohan he jälleen tehdä blogiyhteistyötä kanssani ja auttaa uuden minän luomisessa. Tai oikeastaan vanhan palauttamisessa, sillä koen, että olen vihdoin herännyt omaksi itsekseni kaamoksesta ja sairaslomasta ja mistä kaikesta.

Parin kolmen vuoden hippikausi oli siis päättymässä! Radikaalein juttu, mitä olin hiuksilleni tehnyt vähään aikaan, oli otsatukan leikkaaminen ja joskus sen värjääminen. Muuten hiuksissani oli oma väri ja leikkelin latvoja kun huvitti. Nyt suunnittelimme villin tukan. Siihen kuului koko draaman kaari: pidennyksiä, blondausta, villejä värejä ja revontulia. Kyllä, sain revontulihiukset! Tai Frozen-tukan! Tai riikinkukkofledan!

Kuvan otti Harri Masko Photography
Hiuksissa on päissä ihan vaaleansinistä ja siitä asteittain juureen päin sinistä, violettia, vihreää, ja vähän punertavaakin jossain kohdin. Ylin osa kiiltelee metallisen vihreänä. Juureen ei koskettu, vaan se jätettiin omanväriseksi. Olen ihaillut revontulihiuksia Instagramissa jo hetken aikaa, ja olin innoissani, kun Arten Sarikin oli innostunut tyylistä ja halusi tehdä tällaisen tukan (ellen sanoisi taideteoksen!). Annoin hänelle vapaat kädet, vaikka välillä minun onkin vaikea luottaa muihin kuin iteensi. Tämä oli hyvä luottamusharjoitus, sillä lopputulos oli hienompi kuin mitä olisin itse osannut ikinä edes kuvitella.

Harri Masko Photography

Olin tosiaan aika hermostunut koko edellisen illan ja yön ennen kampaaja-aikaa. En edes tiedä miksi! Onneksi Artessa on töissä myös ihania stressinpoistajapalloja. Tässä näette nuo pallot ja pääni surkean lähtötilanteen.


Ihminen ei voi olla stressaantunut, kun lämmin koiranpentu kuorsaa sylissä ja hiuksia hipelöidään. Loppujen lopuksi nukahdin pesualtaalle! Sari, joka teki tämän päässäni olevan taideteoksen, omistaa Arten. Hänenn filosofiaansa kuuluu asiakkaan kokonaisvaltainen hyvinvointi. Siksi koirat ovat liikkeessä, vaikka kuulemma aluksi (oliskos ollut n. 8 vuotta sitten?) ihmiset olivatkin ihmetelleet. Samaten hän on tarkka kemikaaleista ja kertoo rehellisesti asiakkaille niistä. Arten sivuillakin mainitaan, että värjäysväliksi suositellaan vähintään kuutta viikkoa, eikä Sari edes suostu värjäämään hiuksia parin viikon välein (kuten joku toivoisi!). Syynä on juuri kemikaalikuormitus. Ihailen suuresti tällaista omien arvojen takana seisomista ja tärkeämpien asioiden kuin rahan laittamista etusijalle.

Artessa järjestetään huhtikuussa päivä, jolloin tehdään leikkauksia ja pikakampauksia rescue-koirien hyväksi. Arvostan! Maksaa saa siis omantunnon mukaan ja raha menee suoraan rescue-työhön. Ilmoittelen tästä vielä myöhemmin lisää ja aion itsekin mennä paikan päälle tukemaan tärkeää työtä. Minulla on itsellänikin ollut kaksi pelastettua koiraa, Arska ja Syltty. 

Tää näyttää suoranakin niin kivalta! Tässä valossa erottuu parhaiten tuo vihreä metallikiilto.
Koirista ihan sivuhuomautuksena sen verran, että huomasin mm. Hampurissa vieraillessani koiria oli joka paikassa. Ne eivät olleet kenellekään ongelma. Koirille oli kaupoissa omat vesiastiat, ne kulkivat vapaana omistajiensa vierellä ja odottelivat markettien ulkopuolella ilman kiinni sitomista. Koiria oli ravintoloissa, hienoissa kahviloissa ja jopa yliopiston luennoitsija oli ottanut koiransa mukaan - se nukkui rauhallisesti luentosalin etuosassa. Kaikki nämä koirat käyttäytyivät rauhallisesti, eivät juosseet auton alle, kuseskelleet ympäriinsä tai rähisseet muille. Huomattavaa on myös se, että Saksassa on paljon vähemmän (koira-)allergiaa kuin täällä Suomessa. Suomella olisi paljon opittavaa tästä koirakulttuurista.

No, takaisin hiuksiin. Pidennykset tehtiin mago-tekniikalla, jonka pitäisi olla tällä hetkellä hellävaraisin omille hiuksille - vaikka tietysti ymmärrän, että mikään hiustenpidennys ei hiuksia suoranaisesti helli. Mukana ei ole mitään kemikaaleja, vaan hiukset kiinnitetään puuvillalangalla. Kiinnitykset ovat myöskin kevyemmät kuin perinteiset sinetit tai muut. Ne osiot pidennyksestä, jotka ovat omanvärisiä, eivät näy. Minulle laitettiin näitä vaaleampiakin, joten jos hiuksia nostelee, niiden kiinnityksen kyllä erottuvat. Se ei minua haittaa, koska kiinnityksiä ei laitettu alimpiin hiuksiin, joten saan hiukset ponnarille ja nutturalle hyvin.

Cousin It! Ja huomatkaa pala taisteluarpeani, jota en jaksa piilotella. Arvesta tuli loppujen lopuksi aika iso.
Kiinnitys itsessään oli suhteellisen nopea juttu, mutta pääsyin lopulta viettämään Artessa 7 tuntia. Välissä toki syötiin ja muuta, mutta silti. Arvostan suuresti Saria ja Artea, ja olen kiitollinen, että tukkaa jaksettiin hinkata täydellisyyteen asti. Kun kävelin kaupungilla uudet hiukset päässäni, tunsin olevani taas vähän enemmän minä. Tämän fiiliksen voi nähdä tämän postauksen tokasta kuvasta, jossa istun keskellä kaupunkia. Miten tukka voikin vaikuttaa näin paljon oloon?

Ihanaa viikonloppua kaikille, minä menen nyt kihartamaan uudet hiukseni ja pakkaamaan laukkuni. Sitten lähden kohti Helsinkiä ja Lushin glitterbileitä! Iiih, elämä on mahtavaa!

torstai 10. maaliskuuta 2016

Jäähyväiset aseille

Jotkut teistä tietävätkin, että Kollaa kestään Jäähyväiset aseille on minulle tärkeä biisi. Sen ensimmäinen säkeistö on tatuoituna kyljessänikin.


Luin jostain määritelmän, että Kollaa kestää oli pasifistinen älykköpunkbändi. Yhtyeen nimi viittaa tietenkin talvisotaan ja Jäähyväiset aseille Hemingwayn sota-aiheiseen kirjaan, minkä lisäksi bändillä on myös kappale nimeltä Musti, sotakoira, mutta silti jäin kummastelemaan pasifistiksi määrittelyä. En ollut koskaan ajatellut, että Jäähyväiset aseille kertoo aseista tai sodasta. Luultavasti se on yksi tarkoitettu merkitys, mutta minulle laulu kertoo siitä, miten tärkeää on elää itseään varten ja ajatella omilla aivoillaan.

Tänään jaksan nousta seisomaan
tänään jaksan itseäni katsoa
En tarvitse enää peilejä
En haarniskaa, joka kulkua vaikeuttaa

Tänään aion lähteä maailmaan
tänään tietäni kulkemaan
Eivät riitä enää maalaukset
Tahdon nähdä, mitä on niiden takana

Tämän postauksen kuvat ovat syksyiseltä valokuvauskokeilultamme Herneenverson eli Selafielin ja Siperianhuskyn kanssa.
Ensimmäinen säkeistö on tatuoituna kyljessäni, koska siihen on niin hienosti saatu kiteytettyä se ajatus, että itseään ei tarvitse katsoa peilien eli muiden ihmisten kautta - sen voi tehdä omilla silmillään. Haarniska merkitsee minulle suojaa, jonka ihminen rakentaa ympärilleen suojautuakseen muiden ihmisten mielipiteiltä ja odotuksilta eli aseilta. Toisen säkeistön maalaukset kuvaavat muiden ihmisten näkemyksiä, jotka eivät enää riitä.


Laulu on minulle niin tärkeä, koska olen kokenut sen, että joku muu yrittää aivopestä minut omilla ideologioillaan ja tukahduttaa minut. Jos totta puhutaan, sen on kokenut melkein jokainen - yhteiskunta kertoo aika tarkkaan, millainen yksilön tulee olla, miten hänen tulee käyttäytyä ja miltä näyttää, jotta hänet hyväksyttäisiin. Koska jokaisessa ihmisessä on jonkinlainen hyväksytyksi tulemisen tarve, on hyväksymisellä leikkiminen vahingollista ja tuhoavaa. Tähän perustuvat ihmissuhteissa käytetyt aseet ja häpeä. Aseet ovat samalla osa haarniskaa, sillä niillä voidaan sekä suojata itseä että tuhota muita. Lopulta tosin tuhoaa myös itsensä.

Jäähyväiset aseille,
joilla elämää suojellaan
Jäähyväiset aseille,
joilla elämä tuhotaan


Vaikka tietyt puolustuskeinot voivatkin suojata ihmistä, pitäisi joillekin aseille yrittää sanoa kokonaan hyvästit.

Hyväksynnän pimittäminen. Hyväksynnän antaminen tai pimittäminen on joillekin valtapeliä. Monet kuvittelevat, että jos he ovat avoimia ja osoittavat vaikkapa pitävänsä toisesta, se asettaa heidät itsensä jotenkin alttiiksi häpeälle. Ehkä siksi, että silloin oikeastaan on toisen armoilla - toinen voi joko hyväksyä tai hylätä annetun ystävyyden tarjouksen. Siksi ajatellaan, että on cool olla ilkeä. Oikeasti ilkeää leikkivät ihmiset, joilla on huono itsetunto. Ilkeys on osa haarniskaa.

Tänään jaksan nousta seisomaan
tänään lähden maailmaan
Omaa tietäni kulkemaan
Tahdon nähdä mitä on seinien takana

Tänään aloitan laulamaan
tänään soitellen sotaan
Soitellen sotaan, jossa
ei tarvitse ketään vahingoittaa

Kateellisuus. Joskus kateellisuus voi toki tuottaa kunnianhimoa ja saada ihmisen etenemään, mutta valitettavan usein se vain lannistaa ja saa ihmisen ilkeäksi. Ylen jutussa jaettiin naistutkijoiden neuvoja nuorille. Lempineuvoni oli: "Paljon tuottavampi asia kuin kilpailu, on yhteistyö." Olen oppinut tämän asian mm. siskojeni kautta - en voi edes ymmärtää käsitettä "sisarkateus". Toinen hyvä neuvo oli: "Kannattaa verkostoitua ja aina löytää joku itseään parempi antamaan vinkkejä eri asioihin." Aina on ihmisiä, jotka osaavat jonkin asian paremmin, mutta fiksu ihminen pyytää heiltä apua ja tekee yhteistyötä, eikä vello kateudessa.


Toisten alentaminen. Jotkut tekevät tätä erityisesti ystävilleen ja läheisilleen. Ehkä siksi, että haluaa itse tuntea olonsa paremmaksi, tai siksi, että tuntee olonsa niin huonoksi, että pelkää jäävänsä yksin jos ihmiset ympärillä eivät ole yhtä huonoja.


Erilaisuuden dissaaminen. Monet erilaiseksi itsensä kokevat ovat joutuneet sietämään sitä, että suurin osa ihmisistä ei hyväksy heitä sellaisina kuin he ovat. Jotkut muuttuvat toivontunlaisiksi, mutta jotkut oppivat elämään asian kanssa. Tällainen paineista vapaa yksilö on tietyllä tapaa vaarallinen, koska häntä ei enää kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Tällaiseen ihmiseen eivät tehoakaan tavallisesti toimivat ja tehokkaat aseet, kuten hyväksynnän pimittäminen ja häpäisy. Tällaista ihmistä ei voi hallita, ja hän voi toimia odottamattomasti. Siksi ihmisten epävarmuuksia ruokitaan ja heitä ajetaan hakemaan muiden hyväksyntää. Mutta millainen olisi yhteiskunta, jossa ihmiset hakisivat ensisijaisesti hyväksyntää itseltään? Itse toivon, vähän utopistisesti, että ihmiset käyttäytyisivät paremmin, kun joutuisivat kehittämään omaa moraalikäsitystään ja itsereflektiotaitojaan sen sijaan, että nojaisivat lakiin tai kysyisivät lehtien palstoilla asiantuntijoilta, mikä on missäkin tilanteessa oikein. Tämä on toki vähän anarkistinen ajatus ja ehkä liian toiveikas.

Jäähyväiset laeille,
joihin maailma kahlittiin
Jäähyväiset rajoille,
joita liikaa pystytettiin

Moni aseista luo illuusion vahvasta ihmisestä, jolla on varaa olla ilkeä. Tätä kuvaa rakennetaan myös mediassa. Oikeasti vahvoja ovat kuitenkin ne, jotka uskaltavat laittaa itsensä alttiiksi ja olla ystävällisiä, pyytää kahville kiinnostavalta tuntuvaa ihmistä, sanoa uudelle tuttavalle pitävänsä tästä, kutsua uudestaan hengailemaan ihmistä, joka on jo kieltäytynyt kerran, olla rehellisesti eri mieltä loukkaamatta muita ja loukkaantumatta itse, kehua muita aidosti ja hymyillä.


Hauskinta on, että aseista luopumista ei oikeastaan tarvitse harjoitella hampaat irvessä. Kun olen oppinut rakastamaan itseäni, hyväksymään itseni ja käymään jatkuvaa itsetutkiskelua, aseet ovat jääneet pois kuin itsestään, sillä en ole enää tarvinnut muiden hyväksyntää. On kiva, jos joku haluaa olla ystäväni, mutta en loukkaannu, jos en viehätä kaikkia. Tosin minulla on vielä kehitettävää haarniskani riisumisessa - tuntuu, että suojatessani itseäni olen jotenkin onnistunut jalostamaan kaiken aidon loukkaantumisen pois. Se on vähän pelottava ajatus. Mitenköhän voisin saada itsestäni vähän herkemmän?

ps. Tuntuu aika rumalta sanoa näin, mutta jotkut ihmiset, joilla on heikko itsetunto, ovat todella rasittavia, sekä itselleen että muille. Olin varisnkin itse nuorempana ihan sairaan rasittava. Huonon itsetunnon aiheuttaman ilkeyden kruunaa vielä tyhmyys - tyhmät ihmiset kestän, ja ilkeätkin, mutta tyhmät ja ilkeät ovat ihan hirveitä. He yrittävät olla ilkeitä, mutta tosi ilmiselvällä tavalla. Siinä tekee itsekin mieli paukuttaa päätä seinään. Pahoitteluni nyt kaikille teille, jotka koette olevanne tyhmiä ja ilkeitä, mutta totuus on totuus.

pps. Älkää ottako tätä irtisanoutumisena ilkeydestä. Joskus ilkeys on parasta. Mutta ilkeillä ei saa sellasille, jotka ei sitä oo ansainneet. 

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Äärimmäinen seikkailu ja kevätherätys

Lupasin ystävilleni joululahjaksi seikkailun tietämättä ollenkaan mistään päähaavoista tai graduista. Tai no käytännössä tiesin gradusta, mutta olin päättänyt aktiivisesti unohtaa sen. Kuitenkin: olin luvannu viedä ystäväni seikkailulle 27.2.

Tiesin toki itse, mihin olemme menossa, koska olin jo ostanut liputkin marraskuussa. Seikkailun muu ohjelma hahmottui parina viikkona ennen päätapahtumaa. PTFU:n FB-sivut toimivat seikkailun aikana mikroblogina, jonne päivittelimme tietoa matkan etenemisestä, joten jotkut varmasti tietävätkin jo ainakin päämäärän. Shh, älkää pilatko yllätystä! Vien teidät satumaiselle matkalle halki Suomen, tai no, ainakin muutama sata kilometriä Turusta pois päin - joku vitsiveikko lohkaisisi tässä, että kaikki kilometrit Turusta pois ovat voitto sinänsä, mutta en itse alennu sellaiseen. Takaisin tarinaan: Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Klo 9.00: Turku

Noukimme kyytiin VBM:n ja Lady Laiskiaisen. Olin käskenyt heitä olemaan syömättä ja sitten annoin aamupalaksi vain banaanin ja kahvia. Tämä oli tietysti kidutuksen lisäksi evil masterplan, jonka syy selvisi vasta seuraavalla pysäkillä. Voitte katsoa videon lähtölaukauksesta täältä.

Kerroin säännöt. Ne olivat: mitä Ruki sanoo, tapahtuu. Säännöt eivät oikein uponneet uppiniskaisiin kanssaseikkailijoihini, joten jouduin käyttämään salaista asettani motivoidakseni heitä. Salainen aseeni oli tietenkin, daa, kultapuku!

Tässä ei ole yllätetty kultamiesta pyllyään rapsuttamasta, vaan hän yrittää ottaa itseään takapuolesta kiinni kuten Deadpool siinä mainoksessa.
Kultapuvun piti olla ajankohtaisesti Deadpool-asu, mutta tyhmä Posti hukkasi pakettini ja asu tuli juuri päivän myöhässä eli maanantaina. Onneksi minulla on hyvä mielikuvitus, joten keksin asulle varmasti muuta käyttöä. Kultapuku vaihtoi omistajaa aina kahden tunnin välein, ja sen sai pukea hän, joka oli visailujen senhetkinen voittaja.

Nyt kysytte: mitkä mahtavat visailut? Ruki vastaa.

Koska reissu oli pitkä, olin suunnitellut visailuja eli kilpailuja eli visoja. Ensimmäiseen kuului ennakkotehtävä, jossa piti valita biisejä eri kategorioista.

1. Ultimaattinen hyvän mielen biisi
2. Biisi, joka kuvaa ilkeän mielipuolen sielunelämää
3. Ultimaattinen itkubiisi, joka itkettää joka kerta
4. Biisi, joka kuvaa parhaiten He-Mania
5. Biisi, joka kuvaa parhaiten Lady Laiskiaista
6. Biisi, joka kuvaa parhaiten VBM:ää
7. Biisi, joka kuvaa parhaiten MRV:tä
8. Paras adrenaliinia nostattava biisi
9. Matkustusbiisi
10. Ultimaattinen sing-along-biisi
11. Kantaa ottava biisi

Näistä biiseistä teimme sitten eräänlaisen levyraadin, mutta äänestimmekin sitä kappaletta, joka parhaiten sopi kategoriaansa. Eli vaikkapa kategoriassa 9 piti antaa äänensä biisille, joka parhaiten kuvaa matkustusta. Tämä oli superhauska kilpailu, varsinkin nuo kategoriat, joissa biisin piti kuvata mukana olevia henkilöitä. Voin kertoa esimerkiksi, että kategorian 7 eli parhaiten minua kuvaavat biisit olivat:

Herra Ylppö ja ihmiset - Riisu siipesi 
Weird Al Yankovic - I perform this way

Goon - Huudan, tanssin, riehun ja laulan 
Eppu Normaali - Science Fiction

Toinen kilpailu oli eräänlainen versio siitä pelistä, jossa valitaan joku henkilö ja sitten kysellään, mikä auto/makkara/väri/seksiasento/maalaji/valtatie hän olisi. Kirjoitimme omia nimiämme ja tuttaviemme nimiä lappuihin, yksi henkilö nosti lapun ja muut kyselivät ja yrittivät arvata, kuka ihminen oli kyseessä.

Joka tapauksessa, ajo sujui mukavasti. Ja kohta olimmekin jo...

Laatukuva laatublogiin

Klo 12.00: Pori

Saavuimme Poriin puoleltapäivin. Ja mitä ihminen tekee, kun hän saapuu Poriin nälkäisenä kuin susi? Tietenkin suunnistaa Cotton grillille! Ensimmäisen kultapukukunnian oli saanut Lady Laiskiainen.


Haluan ottaa tähän pienen hetken ja kertoa historiastani Cottonin kanssa. Tapasimme kun Cotton oli vielä pieni, punainen mökki. Hengailimme Cottonilla useasti kavereiden kanssa - joskus ostimme ruokaa, joskus vain tekosyyruokaa jotta saisimme hengailla (nakki kaikilla mausteilla!). Porissa ei käydä Heseissä tai Mäkissä, siellä käydään grilleillä. Minulla on ikävä Porin grillikulttuuria, Turussa kun ei ole mitään oikein kunnollista - siksi käyn aina Porissa käydessäni ainakin kerran Cottonilla.

Ruki 15-vuotiaana Cottonilla (se on tuo takana oleva ylivalottunut talo - silloin oli muotia polttaa puhki kaikki kuvat)
Teimme muuten varmasti jonkinlaista blogihistoriaa. Nimittäin kysyin, haluaisiko Cotton antaa meille ruoat blogiyhteistyönä ja se onnistui - omistaja muisti minut vielä. PTFU jää siis historiaan ensimmäisenä blogina, joka tekee grillin kanssa blogiyhteistyötä! Tämä on jotenkin sopivan runollista ja sopii hyvin reisieni kanssa yhteen <3 Otimme tietenkin makkaraperunat, kuten Cottonilla kuuluukin, paitsi yksi luopio, joka otti pyörykkäperunat. 

Cottonin makkaraperunat <3
Tämä on grillitaidetta ja sydämeni pakahtuu. Tässä on alkupalalautanen, jossa oli friteerattua kanaa, sipulirenkaita ja mozzarellaa. Kyllä! VBM näyttää, miten friteerattua mozzarellaa syödään.
 Klo 14.00: Yyteri

Kun olimme saaneet vatsat täyteen ja vielä kahvitkin mukaan, lähdimme kohti Yyteriä. Seuraava etappi oli tällainen reikä:


Kävimme siis avannossa ja saunomassa, paitsi minä, jolla oli vielä se reikä päässä. Minä tyydyin fiilistelemään muuten vaan. Olen ollut Yyterin Bikini Barissa töissä, ja tietenkin muutenkin porilaisena olen asunut kesät Yyterissä, joten paikka oli melkein yhtä nostalginen kuin Cotton.

Urpo Yyterissä
Klo 15.00 Matka jatkuu

Meillä oli vielä parisataa kilometria ajettavana lopulliseen päämäärään, joten jatkoimme matkaa.


Klo 17.30: Hotelli Sorsanpesä, Seinäjoki

Ajoin pikkuteitä pitkin Seinäjoelle, emmekä eksynyt kuin pari kertaa. Olimme kuitenkin suhteellisen ehjiä, kun saavuimme hotellille. Oli VBM:n vuoro pitää kultapukua.


Jos saatte silmiänne viekoittelevasta kultamiehestä irti, huomaatte ehkä, että hotellihuoneemme oli upea. Saimme Hotel Sorsanpesältä käyttöömme kaksi normaalia parempaa Style-huonetta blogiyhteistyönä. Erityislaatuisille ihmisille erityislaatuiset huoneet. Kaiken lisäksi meitä oli odottamassa tällaiset upeat herkkulautaset! Glamour life, etten sanoisi.




Hengailimme hetken hotellilla, levähdimme matkasta ja napostelimme.


VBM piti tyhmää ääntä
Sitten olikin jo aika alkaa meikkaamaan, vaihtamaan vaatteita ja muutenkin valmistautumaan lähtöön! Hotellihuone jäi odottamaan meitä, kun siirryimme seuraavaan kohteeseen. Huomatkaa, että kukaan muu kuin minä ei edelleenkään ollut selvillä mistään.

Klo 20.00: Pancho Villa, Seinäjoki

Oli aika tankata ruokaa ja juomaa ihmisiin, jotta jaksaisimme vielä viimeiseen kohteeseen. Huipennus ei siis vielä ollut tämä, vaikka kaikki niin luulivat! Saimme ruoat blogiyhteistyönä Pancho Villalta.


Minä tilasin quesadilloja, ja minua pilkattiin, koska sanoin sen uun siihen. Olisi pitänyt kuulemma osata sanoa kesadilla. Minulle valkeni, että olin lähtenyt matkaan urpojen kanssa.

Ruoat olivat todella autenttisen oloisia, mikä ilahdutti minua. Olen kyllä käynyt aikaisemminkin Pancho Villassa, tosin en Seinäjoella ja olin muistaakseni silloinkin tyytyväinen. Turustakin sellainen löytyy, joten pitää alkaa käymään siellä vähän useamminkin. Kuten kunnon señoritojen kuuluukin, minä ja Lady tilasimme margaritat ja katselimme valoisaan tulevaisuuteemme.


Koska  loppuillan aikataulu oli aika tiukka, emme valitettavasti ehtineet ottaa tämän (alla) parempaa asukuvaa. Bloggaajan velvollisuudet on siis jälleen kerran laiminlyöty! Voin selostaa asuni: tuo paita, musta minihame, sukkahousut ja skottiruutuiset kiilakorot. Minulla oli vähän asukriisiä, mutta siitä päästiin yli.


Kun olimme jälleen syöneet mahamme täyteen, oli aika siirtyä lopulliseen kohteeseemme.

Klo 22.00: Rytmikorjaamo, Seinäjoki

Hurraaa, illan huipensi Rytmikorjaamon 10-vuotisbileet ja vaatimattomasti sanottuma maailman paras keikkabändi Eläkeläiset eli Eläkelläiset eli Kumikamelin sivuprojekti.


Suoraan sanottuna minua harmitti aika paljon, että olin juuri tällä keikalla pää auki. Ihmiset eivät olleet niin riehaantuneita kuin normaalisti Eläkeläisten keikalla, mutta kyllä pari letkajenkkaa oli sentään saatu aikaiseksi. Minä ja VBM olimme lavan edessä kuten keikoilla kuuluukin ja humppasimme aika villisti.

Oli niin mahtavaa! Olo tuntui vapautuneelta ja minulla oli tosi hauskaa pitkästä aikaa. Mieltäni ei edes masentanut se, että hyppimisestä minulle tuli pahoinvointia ja menin vessaan hetkeksi istuskelemaan. En kuitenkaan oksentanut, mutta olin aika vihreän värinen varmaankin. Joku nainen tuli huutamaan minulle, että ei kannata juoda, jos ei osaa pitää juomia sisällään. Kerrankin minulla oli totuudenmukainen comeback ja sanoin, että olen ollut syöpäleikkauksessa (en tietenkään sanonut, että se oli ihan vaan mitätön syöpä). Harmikseni naista ei yhtään nolottanut huutelu. No, palasin takaisin keikalle ja unohdin pahoinvoinnin hetkeksi.

Keikan jälkeen menin juttelemaan Toppo Koposelle eli Onni Warikselle ja yritin tarjota hänelle juomaa. Tämä ei oikeastaan onnistunut, mutta pääsin hänen kanssaan kuvaan. Ja kuulkaas kun kerron, että Toppo nuoli mun naamaa! Voi kuulostaa vähän naurettavalta, mutta tämä oli illan ihan paras kohta. Itse aina kännissä nuoleskelen kaikkien naamaa ja pidän sitä hyvinkin hauskana toimintana, joten kun yksi harvoista idoleistani teki samalla tavalla, repesin ihan huolella.


Yö meni hihkuessa ja välillä nukkuessa. Jossain vaiheessa palasimme hotellille, jossa puin kultapuvun päälleni, huomasin sen olevan liukas ja putosin sängyltä.


Klo 9.00: Aamupala

Varmaan vaikuttaa siltä, että söimme koko reissun ajan, ja niin oikeastaan alun näännyttämisen jälkeen teimmekin.


Btw, rakastan hotelliaamiaisia! Voisin syödä niitä aina - kuka toisaalta ei? Aamupala oli kuitenkin katkeransuloinen, sillä se merkitsi seikkailun loppumista. Lähdimme ajamaan pitkää matkaa takaisin Turkuun. 


Suunnittelin seikkailun ensisijaisesti lahjaksi ystävilleni, vaikka tietenkin oletin, että minulla itsellänikin on hauskaa. Itse kuitenkin tiesin, mihin olemme menossa ja olin aikatauluttanut kaiken aika tarkkaan, joten en odottanut seikkailufiilistä itselleni. Sellainen minulle kuitenkin tuli. Koin jollakin tapaa, että keikka ja naamannuolenta ja kaikki muu jotenkin herätti minussa jotakin, joka on ollut koko talven ajan kuolleena. Inhoan kaamosta ja kylmää, ja tämän päälle kaikki muu masentava on vienyt minusta aika lailla viimeisetkin mehut. Tällä reissulla tuntui, että heräsin talviuniltani ja muistin, miltä tuntuu olla niin onnellinen että tekee mieli hyppiä ja jännittää niin paljon ettei saa unta. Puhumattakaan kaikesta kivasta, mitä pääsimme tekemään. Muistin jälleen, miksi kannattaa aamulla lähteä ulos ja viikonloppuna lähteä toiseen kaupunkiin.

Suosittelen siis kaikille talven kangistamille seikkailua. Ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu! Kiitos vielä kanssaseikkailijoilleni, blogiyhteistyökumppaneille sekä tietenkin teille lukijoille, jotka seurasitte meidän matkaamme Facebookissa ja soittelitte meille läähätyspuheluita!