perjantai 26. helmikuuta 2016

Huomenna seikkaillaan!

Huomasin tässä juuri, että elämäni (ja sen mukana myös blogi) on mennyt viime aikoina ärsyttävän vakavaksi. Sehän ei käy laatuun. Asia pitää korjata mielivallalla ja seikkailuilla.

Annoin Rakettiryhmälle eli ystäväporukallemme joululahjaksi seikkailun. Varasin seikkailun päiväksi jo tuolloin 27.2., eikä suunnitelmia peruuta yksi reikä päässä - varsinkaan, kun olen ollut jo vähän töissäkin tällä viikolla. Lisäksi kaipaan piristystä ja ihmisiä. Seikkailu alkaa huomenna klo 9.00 ja jatkuu iltaan asti.

Pääsette mukaan seikkailuun seuraamalla PTFU:n FB-sivujen meininkiä. FB-sivu muuttuu huomisen ajaksi mikroblogiksi, ja päivittelemme sinne juttuja, kuvia ja videoita matkan etenemisestä ja erilaisista etapeista ja kilpailuista. Olen suunnitellut vaikka mitä hauskaa. Erityisen kutkuttavaa on, että ainoa, joka tietää päämäärän tai yhtään mitään matkasta, olen minä. Tämä valta on juovuttavaa!

Seikkailu sisältää siis matkan, jonka päämäärä on tuntematon, pysähdyksiä, aktiviteetteja ja kokemuksia. Lisäksi koko matkan ajaksi olen järjestänyt erilaisia kilpailuja (meille, ei teille, sori), joilla on huima palkinto! Voitte arvuutella matkamme päämäärää ja ehdotella pysähdyksiä tai kilpailuja FB:ssä. Toki täälläkin saa osallistua, mutta päivittely monelle alustalle ja kaikkien seuraaminen reissun päällä on vähän hankalaa, joten keskitämme voimat Facebookiin. Ehkä laitamme sinne jonkun äänestyksenkin. Mikä tahansa on mahdollista huomenna.

Olen antanut seikkailuun osallistuville ennakkotehtävän. Heidän piti koota biisejä eri kategorioista. Kategoriat ovat:

1. Ultimaattinen hyvän mielen biisi
2. Biisi, joka kuvaa ilkeän mielipuolen sielunelämää
3. Ultimaattinen itkubiisi, joka itkettää joka kerta
4. Biisi, joka kuvaa parhaiten He-Mania
5. Biisi, joka kuvaa parhaiten Lady Laiskiaista
6. Biisi, joka kuvaa parhaiten VBM:ää
7. Biisi, joka kuvaa parhaiten MRV:tä
8. Paras adrenaliinia nostattava biisi
9. Matkustusbiisi
10. Ultimaattinen sing-along-biisi
11. Kantaa ottava biisi

Huomasitte ehkä, että aika monen biisin pitää olla ultimaattinen. Kappaleet liittyvät kilpailuun, josta kerron lisää huomenna.

Tervetuloa mukaan seikkailuun! Ehkäpä joillakin teistä on sama päämäärä, ja näemme huomenillalla. Jos näin käy, haluan tiedottaa jo etukäteen, että minulle saa ostaa loputtomasti juomia, lupaan olla armollinen ja vastaanottaa ne. Ja avaan huomiseksi seikkailupuhelimen, joten meille voi soittaakin. Iiiik! I'm back, bitches!


maanantai 22. helmikuuta 2016

Buffy

Jee, en kuollut! Leikkaus on ohi, minua ei ajettu kaljuksi ja nyt toivun kotona. Tämä lepäily on kuitenkin aika tylsää, eivätkä aivoni toimi tarpeeksi että saisin tehtyä gradua, joten käännän huuruisen pääni tänne blogin puoleen. Kuulenko hurraahuutoja? Koska tällä hetkellä päiväni kuluvat lähinnä katsellen sarjoja, ajattelin kirjoittaa pienen sarjasuosittelun teille. Ja koska jonkin aikaa sitten (viime kesänä) lupailin kertoa Buffysta, hoidan sen nyt pois alta.

Buffy the Vampire Slayer on varmaan yksi klassisimmista ysärin nuortensarjoista, minkä lisäksi siitä on tullut kulttilegenda. Populaarikulttuurisista viittauksista Buffyyn on tehty oma Wikipedia-sivukin! Sarja alkoi jo 18 vuotta (kyllä, apua miten vanha olo tästä tulee!) sitten ja käynnisti vampyyrihuuman. Itse en katsonut Buffya silloin, kun se tuli telkkarista, mutta olin kuullut sen kulttimaineesta. Siispä kun viime keväänä flunssassa löysin sarjan Netflixistä, katsoin sen ja tykkäsin.


Sarja vaikutti aluksi vähän lamelta - supervoimakas teinityttö tappaa salaa öisin vampyyreja. Sarjan luoja Joss Whedon halusi kääntää päälaelleen kauhuleffojen stereotyyppisen nuoren naishahmon, joka tapetaan pimeälle kujalle. Hän halusi tehdä sarjan, jossa heiveröisen näköinen tyttö onkin se, jolla on voimaa ja joka käyttää sitä. Buffyn maailmassa on siis kerrallaan aina vain yksi, naispuolinen "the chosen one" eli slayer (suomeksi tappaja?), joka puolustaa maailmaa pahuutta vastaan, tappaa vampyyreja ja muita ilkeitä möttiäisiä ja estää joka kaudessa ainakin yhden maailmanlopun.

En yleensä jaksa katsoa sarjoja, joissa on pelkkää draamaa. Onneksi Buffyssa oli heti aluksi huumoria ja reilu annos itseironiaa mukana. Aluksi sarjan rakenne oli tosi ysärimäinen, ja joka jakso oli vähän kuin oma kokonaisuutensa. Tämä alkoi toistaa itseään. Aika pian rakenne kehittyi niin, että jokainen jakso sisältää kyllä oman tarinansa, mutta jaksot rakensivat isompaa juonikuviota kohti kauden päätöstä, "the Big Badia" eli päävihollista kohti. Tällainen Big Bad -tyyli on kuulemma Buffyn myötä suosiota saanut sarjarakenne. Vasta hahmojen kehittyessä ja isompien draamojen hahmottuessa sarja alkoikin koukuttamaan.

Buffylla on aikaa maailmanloppujen välissä myös hiustenhoidolle

JUONIPALJASTUKSIA - älä lue enempää, jos et halua tietää olennaisia asioita. Lisäksi monet jutuista saattavat mennä yli tajunnan, jos ei ole katsonut sarjaa.  

Sarjan keskeinen hahmo on siis pääosaa näyttelevä Buffy. Buffylla on "watcher" eli valvoja ja joukko ystäviä, jotka auttavat häntä taistelussa pahaa vastaan. Buffylla on kolme isoa rakkaussuhdetta sarjan aikana, mutta minusta virkistävää näinkin vanhassa sarjassa on, että Buffy asettaa kutsumuksensa rakkauden edelle. Buffyn ensimmäisen poikaystävä (ja joidenkin mukaan tosi rakkaus - pyh pah, sanon minä), tosi lame sielullinen hyvä vampyyri Angel, menettää sielunsa sekstailtuaan Buffyn kanssa. Tämän seurauksena Angelista tulee pahis, jonka Buffy lopulta joutuu seivästämään ja lähettämään helvettiin pelastaakseen maailman. Henkilökohtaisesti olin vain tyytyväinen, että Angelista päästiin eroon, koska hahmo oli tylsistyttävä. Angel vain ilmestyi varjoista tuskainen ilme kasvoillaan antamaan Buffylle kryptisia varoituksia ja katosi taas - ja jotenkin näiden kahden välille onnistuttii muka rakentamaan rakkaustarina. Angelin traagisen kuoleman johdosta kuitenkin koko sarjan sävyt alkoivat tummentua ja Buffy menetti osan viattomuudestaan, iloisuudestaan ja hauskuudestaan.


Draamasta huolimatta huumori säilyi olennaisena osana dialogia ja tapahtumia aika pitkälle sarjassa. Kaksi ekaa kautta ovat mielestäni ihan katsottavia vaikka jaksot ovatkin vähän itseään toistavia, mutta kolmannessa alkaa tapahtua. Ehkä, koska siinä vaiheessa lempihahmoni Spike tuli kuvioihin pidempäänkin kuin piipahtamaan. Neljäs ja viides kausi ovatkin mielestäni sarjan parhaita, sillä Spike tuo hieman tylsään hahmokuvioon sopivaa jännitettä - vaikka neljännen ja viidennen kauden pahikset ovat aika mitäänsanomattomia. 




Spike on brittiaksentilla puhuva kuumista kuumin pahisvampyyri. Aluksi hän haluaa tietenkin tappaa Buffyn ja tehdä kaikkea pahaa, mutta joutuu pian osaksi Buffyn jengiä. Ja kukapa ei voisi rakastua punkkia kuuntelevaan, kynsiään lakkaavaan ja ulkoisesti pahikseen mutta sisältä pehmoiseen vampyyriin? NO BUFFY. Raivostuttava Buffy, joka ei voi myöntää tunteitaan ja kohtelee Spikea kuin ruttoa. Tämä on ihan hauskaa neljännessä kaudessa, ehkä vielä viidennen alussakin, sillä myönnettävä on, että Spike ei ehkä ole ansainnut lämpimintä tervetulokomiteaa, mutta tilanteen jatkuessa koko kuvio alkaa ärsyttää ja Buffyn hurskastelu myös. Spike myöntää olevansa rakkauden bitch ja tunnustaa Buffylle sydäntä raastavin sanankääntein rakkautensa, mutta Buffya tämä innostaa vain vielä väkivaltaisempaan ja julmempaan käytökseen. Onneksi Spiken huumori ei lakkaa jatkuviin nenän murtumisiin ja sydänsärkyyn, vaan hän lääkitsee itseään alkoholilla, tappelemisella ja hommaamalla itselleen Buffybotin, Buffyn näköisen robottiseksilelun.




Kuudennessa ja seitsemännessä kaudessa meno on minun makuuni vähän liian synkkää. Sanoisin, että melkein jopa yhtä synkkää kuin suomalaisessa draamassa, ja se on paljon sanottu se. Buffy on superangstinen ja masentunut, koska on joutunut palaamaan takaisin kuolleista vastoin tahtoaan. Dawn on ärsyttävä ja turha hahmo. Lempeästä Willow'stakin tulee masentunut, paha ja taika-addikti ja Xander on yhtä mitäänsanomaton hahmo kuin hän on ollut alusta asti. Giles hylkää kaikki täysin hahmolleen sopimattomaan tyyliin. Hahmoja kuolee ja lisää hahmoja tulee ilman, että niihin ehtii tutustua kunnolla. Uudetkin hahmot ovat tylsiä. Buffy potkii yhä rankemmin Spikea päähän (kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti). Ainoa asia, joka pelastaa kutoskauden, on Spiken hahmo, joka jaksaa Buffyn kaltoinkohtelusta huolimatta olla hauska ja mielenkiintoinen. Jonkin verran piristää myös Spiken ja Buffyn seksisuhde ja hahmojen välinen dialogi, vaikka Buffy aika törkeästi käyttääkin Spikeä hyväkseen.


Seiskakaudessa Spikekin pilataan aluksi tyhmällä sielulla - onneksi loppupuolella Spike on taas melkein oma itsensä. Spike on varmaan sarjan ainoa hahmo, joka muuttuu ja kehittyy hyvään suuntaan. Kaiken lisäksi hahmossa ihastuttaa se, että hän avoimesti myöntää pitävänsä vahvoista naisista - toisin kuin Buffyn aikaisemmat poikaystävät, joista Angel yrittää jatkuvasti suojella ja vähätellä Buffya ja nössö-Rileytä harmittaa se, että Buffy on voimakkaampi kuin Riley itse eikä tarvitse tätä. 

Sarjan loppu harmitti minua suuresti. Koko seiskakauden katsoin vain puolella silmällä, koska jatkuva uusien hahmojen esittely kävi tylsäksi. Lisäksi alussa fanittamani Buffy oli niin katkera ja surullinen loppua kohden, että hän ei tuntunut enää edes samalta hahmolta. Buffysta ja koko sarjasta katosi loppua kohden kaikki hauskuus, itseironia ja puujalkavitsimäiset vuorosanat. Spiken hahmo oli ainoa, jonka kohtalo enää kiinnosti ja sekin mielestäni lopussa vielä pilattiin. Höh. Onneksi apuun riensi niinkin nolostuttava asia kuin fanfiction. Luin pari hyvin kirjoitettua tarinaa, joissa ehdotettiin vaihtoehtoista loppua - ja sain jonkinasteisen mielenrauhan.

JUONIPALJASTUKSET LOPPUVAT!

Sarja on lopun kasvavasta synkkyydestä huolimatta katsomisen arvoinen - Buffy the Vampire Slayer ei turhaan ole kulttisarja. Joku voi kavahtaa vampyyreja, mutta fantasia on turhaan parjattu laji. Sen hyöty on varsinkin siinä, että sen avulla voidaan käsitellä asioita, jotka olisivat liian rankkoja käsiteltäväksi realistisesti. Sarjassa käytetään genren tätä ominaisuutta hyödyksi hyvin ja tosiaan käsitelläänkin monia vaikeita asioita.

 Ärsyttämään jää silti moni asia. Erityisesti se, että sarja ei ikään kuin saa kunnollista loppua. Buffyn spinoff-sarjassa Angelissa kyllä yritetään jatkaa tarinaa, mutta yritys ei tyydytä. Miten ihmeessä näinkin suosittu sarja on voinut jäädä näin tyhmästi kesken?



Ja kiitos Buffyn, en varmaan ikinä pääse yli kuumista, peroksiditukkaisista brittipunkkareista. Tässä  (-->) vielä viimeinen kuva, palakoon se verkkokalvoillenne. Kuvassa on Spike eli William the Bloody eli Slayer of Slayers eli tyyppi, jolta Billy Idol varasti lookkinsa eli MRV:n salainen päiväuni. T. MRV, 27-vuotias häpeilemätön fanityttö.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Blogihiljaisuus ja random stuff

Oi lukijoista parhaat ja arvostetuimmat! PTFU:n blogirintamalla on ollut melko hiljaista, tiedän. Olen saanut pari sähköpostia, joissa kysellään kuulumisia. Älkää pelästykö, en ole lopettamassa blogia - elämässäni on nyt vain vähän kiireitä ja murheita ja sen sellaista, joten en ole oiken löytänyt inspiraatiota bloggaamiseen. Jostain silti pitäisi se inspis löytää, sillä yksi tapa tappaa murheet on heittäytyä johonkin kivaan.

Koska isot aiheet tuntuvat nyt liian isoilta, kirjoitan pienistä. Tässä postauksessa siis ensinnäkin selittelyä blogihiljaisuuden syistä, vastailua kysymyksiin ja lopuksi satunnaisia asioita, joista haluan mainita.

Hiljaisuuden syyt:

1. Sain vihdoin asetettua gradulleni jonkinlaisen deadlinen! Palautan sen ohjaajalleni 2.3., ja siihen asti kaikki vapaa-aikani on aikataulutettua. Olen töissäkin nyt vain kolme päivää viikossa, kunnes saan gradun tehtyä. Pitäkää peukkuja! Kun saan tämän asian hoidettua, vapautuu se aivojeni osa, joka jatkuvasti murehtii ja ahdistuu tästä keskeneräisestä työstä.

2. Perheongelmat lapsuudenperheessäni. Kesällä alkaneet jutut jatkuvat vaan, eikä loppua näy. Kaikista eniten ärsyttää voimattomuuden tunne ja se, etten voi tehdä mitään. Olen tottunut siihen, että hoidan kaikki asiat puhtaalla tahdonvoimalla. Nyt se ei auta vaan minun pitää vain pyöritellä peukaloitani ja odotella. Tämä asia tuntuu niin isolta, että kaikki omat asiani vaikuttavat mielessäni mitättömiltä ja yhdentekeviltä. Se on aika masentavaa, mutta yritän pitää lippua korkealla ja toivoa elossa. Pahoitteluni kryptisyydestä, mutta en halua puida tätä asiaa julkisesti - mainitsen asiasta silti, sillä haluan kertoa, että elämässäni on menossa isoja asioita ja että blogi ei ole tällä hetkellä prioriteetti.

3. Fuckin syöpä. Älkää pelästykö, tämä kuulostaa pahemmalta kuin mitä se on. Päälaessani on ollut syntymästä lähtien kalju kohta, sellainen kaksieurosen kokoinen. Nyt siihen on tullut tyvisolusyöpä! Onneksi kyseessä on vain ihan surkea ö-luokan syöpä, voisi melkien sanoa että epäsyöpä, niin mitätön se on. Vaikka tämä syöpä ei tapa, ei lähetä etäpesäkkeitä ja se vain nipsaistaan pois, oli aika järkytys kuulla asiasta. Leikkauksen piti olla vasta muutaman kuukauden päästä, mutta sain peruutusajan huomiselle, ja olen siis menossa aamulla leikkaukseen.

Vähän ärsyttää, koska on mahdollisuus, että päälakeni ajellaan kaljuksi - jos päälakeni ajellaan, en aio jäädä Juiceksi vaan ajelen sitten suosiolla kaiken kokonaan pois. Koska aikaa leikkaukseen piti olla muutama kuukausi, olin ajatellut värjääväni hiukseni jollain ihanilla sateenkaaren väreillä ensin. Nyt en ehdi ja se harmittaa. Olen aika varma, että minulle ei sovi kalju, joten toivotaan, että hiuksia ei tarvitse ajella! Vaikka Sekopää ainakin on kyllä aika supercool kaljuna.


Löysin itsestäni kuvan peruukkisukka päässä. Ei se nyt niin pahalta näytä!
Minulle sanottiin aluksi, että päähäni saatetaan tehdä ihonsiirto. Mieheni He-Man tietenkin tarjosi ihon lähteeksi heti omaa takapuoltaan, se kun on karvainen. Ja sitten minua olisi kuulemma virallisesti saanut sanoa pyllypääksi! Nyt tiedän, mitä on tosirakkaus. Tosi harmi, että ihonsiirtoa ei tarvitakaan, He-Manin pyllykarvat ovat aika tuuheat.

 Siinä sitä oli syitä kerrakseen! Saan varmasti teiltäkin anteeksi kaiken hiljaisuudesta kommentteihin vastaamattomuuteen, koska syöpä. Aion käyttää sitä tästä lähtien aina kaikessa - kun haluan viimeisen pitsapalan, kun en jaksa aamulla keittää kahvia tai kun työpaikalla tapellaan lounaspaikan valinnasta.

Minulta on kysytty sähköpostitse kysymyksiä, joihin olen alkanut kirjoittaa vastausta, mutta joita en ole koskaan saanut lähetettyä. Pahoitteluni siitä. Nyt vastailen tässä muutamiin kysymyksiin ihan julkisesti ja lyhyesti, olkaa hyvä.

Tyllimekot. Ne Hell Bunnyn mekot kuulemma kutittavat. En osaa oikein sanoa tästä asiasta mitään, koska minua HB:n mekot eivät kutita - siispä en osaa oikein verrata, mikä ei kutittaisi. Minulla on myös Bannedin tyllimekko, mutta se tuntuu aika samanlaiselta kuin HB:n klassikot. Tähän voi kokeilla avuksi alusmekon käyttämistä.

Tatuoinnit. Osaanko neuvoa paikkaa Helsingissä? En osaa. Porissa tatuointeja tekee ihana @aleksandrajasmin, joka Baby Dollinakin tunnetaan - häntä voin suositella! Turussa olen käynyt Turku Tattoo Parlourissa, ja sitäkin suosittelen. Muuta en osaa asiasta sanoa.

Sir Vili. Vili voi oikein paksusti! Mutta ei kirjaimellisesti paksusti, koska se on koirille ja varsinkin mäykyille tosi iso terveysriski.

Sukkani. En anna tai myy sukkiani. Tai no miksi en myisi, jos maksetaan tarpeeksi.

Älykkyys. Viime postaukseen tuli kommentti blogin mahtavuuden juuri keksineeltä ihmiseltä. Koska kommentti on julkinen, laitan sen nyt tähän. Enhän voi koskaan saada liikaa suitsutusta.

Löysin sinut vasta äskettäin netin syövereistä ja kiinnostuin sinusta heti. Olen nuori nainen, joka kaipaa juuri sinun kaltaistasi esikuvaa elämäänsä. Samastun sinuun monessa mielessä.

En ole koskaan pitänyt itseäni huippuälykkäänä, eikä kukaan muukaan ole tainnut niin ajatella. Olen kuitenkin huomannut, että hyvin pienellä ponnistelulla, tai jopa suorastaan laiskottelemalla, pärjään elämässä ja menestyn koulussa. Voinkohan sittenkin olla älykäs?

Tykkään myös laittautua ja välillä puhua "tyhmistäkin" asioista. Olen myös leikkisä luonne. Tämä vie minulta ilmeisesti uskottavuutta, sillä saan kuulla kommentteja, kuinka en voi olla älykäs ulkonäköni tai sukupuoleni takia.

Ihailen rohkeuttasi, kun uskalsit tehdä Mensan älykkyystestin, jolla varmasti saat epäilijät hiljaisiksi. Minusta tuntuu, etten koskaan uskaltaisi tehdä älykkyystestiä, vaikka koen, että minun pitää jatkuvasti todistaa olevani fiksu. Inhottavat kommentit ja asenteet minua kohtaan lannistavat mieltäni. En usein itsekään usko olevani hyvä ja pärjääväni. Yllätän itseni joka kerta hyvillä suorituksillani. Toisaalta tällaiset yllätykset ilahduttavat kovasti, mutta ongelma on se, etten aina uskalla yrittää epäonnistumisen pelossa. Onko sinulla antaa jotain rohkaisevia neuvoja?

Pahoittelen, että kirjoitin blogikirjoituksesi aiheeseen sopimattoman viestin!  

Ensinnäkin kiitos viestistäsi. En vastannut siihen heti, koska olen lusmu ja koska ajattelin, että kirjoitan aiheesta oman postauksen. En ole saanut sitä aikaiseksi. Olen tosiaan pohtinyt älykkyysjuttuja mm. täällä, mutta en ole suoraan kirjoittanut siitä, miltä näin mahtavan huippufiksuna ihmisenä oleminen tuntuu. Ehkä kirjoittaminen on jäänyt siksi, että se ei oikeastaan tunnu yhtään miltään. 

Olen saanut paljon positiivista palautetta siitä, että olen uskaltanut julkisesti puhua asiasta (paskaakin on tullut niskaan, mutta yleensä se on huonosti argumentoitua paskaa, joten who cares). Monet ovat sanoneet, että kun he kuulivat, että olen päässyt Mensaan, he uskaltautuivat menemään testiin. Siitä sitten en tiedä, onko kehumista vai ei, kun minulle sanotaan esimerkiksi: "Ajattelin, että jos SÄKIN pääset, niin kyllä mäkin uskallan kokeilla!" Joidenkin mielestä asiasta puhuminen on kehuskelemista, mutta tätä mielipidettä en ymmärrä. Jos asia liittyy puheenaiheeseen tai voin rikkoa vaikkapa jotain stereotypioita, en aio piilotella mensalaisuuttani, kuten jossain vaiheessa tein. En tosin kehuskelekaan sillä enää kännissä, kuten jossain vaiheessa myös tein :D Ainakaan joka kerta.

Voin samaistua sinun tilanteeseesi, koska itsekin kärsin vieläkin joskus huijarisyndroomasta.  En koskaan ajatellut olevani erityisen fiksu, vaikka olin luokkani paras kaikissa lukuaineissa ja pääsin kaikista kursseista läpi lusmuilemalla - vielä yliopistossakin. Minusta tuntuu vieläkin, että oikeasti olen ihan ääliö. Myös superlahjakkaat pikkusiskoni vähättelevät esimerkiksi koulumenestystään, ja se tekee minulle pahan mielen. Tämä olikin yksi syy, miksi kerroin älykkyysasiasta julkisesti: se, että ajattelen olevani tyhmä vaikka koulumenestyksen, valtavan nokkeluuteni ja nyt älykkyystestinkin mukaan en ole, kertoo jotakin siitä, miten muiden asenteet vaikuttavat minäkuvaan. Siksi halusin herättää ainakin jotkut näkemään, että persoonalla tai ulkonäöllä ei ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Minäkin tykkään "tyhmistä asioista" ja olen leikkisä. Lisäksi olen kovaääninen, puhun joskus läpiä päähäni, nauran paljon, kerron huonoja vitsejä, nauran omille huonoille vitseilleni (kovaan ääneen), olen kiinnostunut ulkonäöstä ja vaatteista, käytän korkokenkiä, en aina muista kaikkia sanoja tai tunne tärkeitä ihmisiä, sanoja tai aatteita, käytän isoja kaula-aukkoja ja minulla on valtavat boobsit (nämä ovat monen mielestä tyhmyyden merkki!), olen mukava ja otan muut huomioon, kännipäissäni halailen ihmisiä ja joskus tanssin pöydillä - silti olen älykäs. 

Oikeastaan ainut asia elämässäni, missä älykkyyteni näkyy, on varmaan se, että olen aina pärjännyt kaikessa mihin ryhdyn ja että olen kiinnostunut monista asiosita. Nämä asiat eivät ole mitenkään erityisen "fiksuja", vaan esimerkiksi pienenä tykkäsin ruoanlaitosta ja leipomisesta ja otin selvää kaikesta asiaan liittyvästä. Yksi asia, mikä minua ärsyttää, on loputon luonnontieteiden arvostaminen ja korottaminen jotenkin erityistä fiksuutta ilmaiseviksi kiinnostuksenkohteiksi. Kieli, kirjallisuus, symboliikka ja esimerkiksi ihmismielen ymmärtäminen ovat mielestäni ihan yhtä tärkeitä asioita. 

Menin testiin ihan huvin vuoksi, ja lopputulos yllätti minut ja varmaan kaikki läheisenikin. Jos asia kiinnostaa, mene ihmeessä testiin! Muuten ajatus jää takaraivoosi ärsyttämään. Sinun ei tarvitse kertoa testistä kenellekään, joten ainoa, joka voi pettyä, olet sinä itse. Etkä sinäkään välttämättä pety tulokseen, jos jo valmiiksi ajattelet olevasi huonompi kuin mitä olet. Jos testi jännittää kohtuuttomasti, tee ensin nettitesti. Tosi paljon tsemppiä, pidän sulle peukkuja! 

Laitoin tämän värikkään kuvan tähän nyt vain tylsän tekstiä piristämään. Kuva EMP:n blogin postauksesta täältä. Kuvaa ei muuten ole muokattu, sain valotuksen osumaan just eikä melkein oikein.
Maj Karma. Yksi lempibändeistäni on palannut keskuuteemme, jee! Kun ekaa kertaa kuuntelin uudet biisit Puumiekan ja Sotaa ei tule, olin aika pettynyt Ihmismäiseen soundiin. Nyt kuunneltuani uutta levyä pari kertaa, olen muuttanut mieltäni. Etenkin Peltisydän kuulostaa jotenkin vanhalta kunnon Maj Karmalta! Ja Puumiekkakin avautuu eri tavalla kuin ekoilla kuuntelukerroilla. Etenkin säe puumiekallani raivaan esteitä saa vähän kyyneleet silmiin Ruki-tädille. Kertosäe tosin ihmetyttää - miksi äiti laittaa nyt eväitä ja miksi eväitä ja talossa eivät yhtään sovi yhteen? Biisin lopuilla eväitä sopii kyllä sanan esteitä kanssa, mutta jokin tässä kertsissä häiritsee.

Meitä suojeli silloin ennen isä ja äiti
joka nyt laittaa eväitä
Isä ei enää asu meidän kanssa
samassa talossa


Musiikki yleensäkin. Olen niin iloinen, että PMMP:n Paula ja Mira MOLEMMAT ovat julkaisemassa keväällä omat levynsä! Molempien sinkut ovat omalla tavallaan hienoja. En malta odottaa. Musiikki on mahtava asia, ihmiset! Ja festarit. Niitäkin odotan. 

Kuukuppimainos! Se on valmistunut ja sen näkee täällä.
Tapakulttuuri. Mitä enemmän pohdin tapoja, sitä vähemmän niitä ymmärrän. Toki muiden huomioiminen ja esimerkiksi juhlan kunnioittaminen siistillä asulla käyvät järkeen, mutta tarkat säädökset kaikenlaisista ääliömäisistä käyttäytymissäännöistä ärsyttävät. Mitä oudompi, sen herkumpi, sanon minä aina. 

Punaviini. Punaviini on hyvää ja terveellistä, mutta muistakaa lapset, että sitäkään ei saa juoda liikaa. Itsekin yritän muistaa asian.

Haloo Helsingin pojat. Tästä on vähän aikaa, mutta asia jäi ärsyttämään. Kuuntelin radiota ja siellä sattuivat olemaan Haloo Helsingin pojat kertomassa biisinteosta. He kuvailivat taiteellista prosessia ja kertoivat, miten biisien musiikki äänitetään. He saivat sen kuulostamaan todella rankalta ja pitkältä jutulta. He lopettivat sepustuksen sillä, että "sitten Elli käy heittämässä laulut ja biisi on purkissa". Mitään en mistään oikeasti tiedä, mutta minua jäi ärsyttämään haastattelun väheksyvä asenne Elliä kohtaan. Koko bändin tunnistaa juuri Ellin äänestä ja hän on (ymmärtääkseni) tehnyt suurimman osan sanoituksista. En mitenkään erityisesti fanita yhtyettä, mutta mielestäni Haloo Helsingin biisien sanoitukset ovat omaperäisiä ja kiinnostavia, mitä ei todellakaan voi sanoa kovin monesta nyky-yhtyeestä. Bändin pojista jäi kyllä paha maku haastattelun myötä. 

Huhhuh, siinä taisi olla kaikki, mikä tuli mieleen. Nyt voin hyvillä mielin jäädä kahden viikon sairaslomalle. Kuka tietää, ehkä saan sängynpohjalla maatessani hyviä postausideoita ja sitä kauan kaivattua inspistä. 

ps. Tarkoitus oli siis kertoa, että blogihiljaisuus katkeaa varmasti vasta maaliskuussa. Aiemmin jos inspaa. Juttujen laadusta en voi tosin mennä takuuseen, sillä saan varmaan jotain kipulääkkeitä taas. Tai voihan ne lääkkeet nostaakin blogin tasoa uusiin sfääreihin, kuka tietää.