torstai 14. heinäkuuta 2016

One minute til tea time

Ne teistä, jotka seuraa EMP:n blogia, on varmaankin jo nähnyt suurimman osan näistä kuvista. Näistä tuli niin hienoja, että halusin jakaa ne täälläkin.


Järjestettiin siis kuvaukset teemalla Liisa Ihmemaassa tai oikeastaan Liisa Peilimaassa eli Alice Through the Looking Glass. Käytiin Sammakkoprinsessan kanssa katsomassa se ja tykättiin. Mad Hatter eli Hullu Hatuntekijä oli SP:n lemppari, joten SP sai Hatuntekijä-stailauksen. Herneenverso puolestaan oli Kani - eihän sille oo mitään hienompaa nimeä? Tai oliko se se White Rabbit? Meidän kani ei oikeastaan ole valkoinen ja sillä on päällä Herttakuningattaren mekko, mutta silti. Vaatteista löydätte muuten tarvittaessa tiedot EMP:n blogin postauksesta.



Rakensimme hatun SP:n kanssa ihan itse pahvista, sanomalehdestä ja sälästä, ja näin pääsimme sisään Hullun Hatuntekijän mieleen. Koska jo valmiiksi olemme vähän hulluja, niin näin meistä molemmista tuli lisäksi hatuntekijöitä.




Luovat jutut, blogin kirjoittaminen ja valokuvaaminen, ovat jääneet vähän vähemmälle viime aikoina, kuten olette huomanneet ja kuten olen täällä kertonutkin. Lupaisin, että kirjoittelen useammin, mutta lupaukset yleensä vain ahdistavat enkä kuitenkaan toteuta niitä. Tyydyn nyt siis toteamaan, että blogi, kuvaaminen ja kaikki niihin liittyvä ovat minulle rakkaita asioita ja harrastuksia, joiden pariin palaan varmasti, kunhan vain ensin vähän toivun keväästä. Mielialani on ollut aika matala enkä jaksa oikein innostua mistään - luulen, että menin huomaamattani aika lähelle loppuunpalamista. Nyt siis vain lepäilen, luen ja otan rennosti.



Kyse ei ole siitä, etteivätkö nämäkin kuvaukset olisi olleet hauskoja, sillä tottakai ne olivat. Rakastan siskojani yli kaiken ja rakastan heidän kanssaan touhuamista. Vaikeus on vaan toimeen ryhtymisessä.
 



Kaikista vaikeinta on ehkä ihmisten keskellä oleminen. Olen luonnostani sellainen muiden viihdyttäjä ja suoraan sanottuna vähän porukan pelle, ja koen vastuuta muiden hyvästä fiiliksestä. Viime aikoina olen kokenut, että ainoastaan yksin voin hengähtää ja olla rauhassa. Kun olen muiden seurassa, väsymykseni unohtuu hetkeksi, mutta ei se oikeastaan poistu mihinkään. Sitten yksin jäädessäni olen taas entistä väsyneempi. Ehkä minun pitäisi taas opetella uudestaan rentoutumaan porukassa ja ottamaan iisimmin - en tiedä, mihin se taito on yhtäkkiä unohtunut.

Eniten ehkä ärsyttää se, että väsytin itseni kevään aikana ihan omaa tyhmyyttäni. Olen monta vuotta opetellut sitä, että kaikkia voimia ei kannata tuhltata ja että minun pitää ottaa omaa aikaa säännöllisesti. Jotenkin kaikki vain pääsi unohtumaan kiireissä ja ajattelin, että sitten kun tämä kaikki on ohi, lepään. Pitäisi vaan muistaa, että levätä pitää säännöllisesti, ei puolen vuoden välein.









Siihen olen kuitenkin tyytyväinen, että sentään nyt näen oman tilanteeni ja ymmärrän siihen johtaneet syyt. Vielä viisi vuottakin sitten olisin masentunut täysin tällaisesta olosta ja luovuttanut, jäänyt kotiin itkemään ja murehtimaan. Nyt tiedän, että olo on väliaikainen ja johtuu siitä, että olen yksinkertaisesti poikki ja kuluttanut voimani loppuun. Ymmärrän, että mitään ei kuitenkaan ole menetetty eikä mitään korjaamatonta tapahtunut.

Hassua on se, että koko kevään ajan tiesin kyllä tekeväni paljon kaikkea, mutta syyllistin itseäni jatkuvasti siitä, että olen niin väsynyt. Kaikki tekemättömät työt saivat minut tuntemaan oloni ihan laiskaksi ja saamattomaksi. Kyllä ihminen voi olla typerä! Nyt jälkikäteen näen, että tein kevään aikana enemmän töitä kuin ikinä. Silti tuntui siltä, etten saa mitään aikaiseksi.


Ajattelin tässä postauksessa vain jakaa nämä kuvat teille ja ehkä kertoa jotain kuvauksista, mutta huomaamattani selostus menikin aika diipiksi. Ehkä se on ihan tarpeellista, sillä olen aika usein käyttänyt tätä blogia asioiden pohtimiseen ja usein kirjoittaminen kirkastaa asioita myös omassa mielessäni. Ehkäpä joku kaltaiseni ylisuorittaja teistä samaistuu näihin juttuihin ja saa vertaistukea.

Muistakaa ottaa rennosti ja levätä välillä! Minäkin yritän muistaa.


16 kommenttia:

  1. Takerrun nyt tuohon "porukan pelle" -käsitteeseen, etenkin koska itselläni on myös useinmolkut ylikuormittumisen oireita. Olen ollut useassa yhteisössä, joissa näitä nk. hauskuuttajia on ollut, ja usein näillä henkilöillä tuntuu olevan myös ylivertainen käsitys itsestään ja korvaamattomuudestaan, ja näiden henkilöiden taipumuksena valitettavasti on usein ollut myös kyvytyömyys sietää itseensä kohdistuvien heidän itse käyttämiensä huumorin muotojen toteutuksia. En oikein tiedä mikä heitä ohjaa tällaiseen kaksinaamaiseen käyttäytymiseen, ehkä jonkinlainen lievä narsistisuus? Heillä itsellään ei useinkaan esiinny masennusta tai ahdistusta, vaikka näihin ominaisuuksiin he mielellään muissa huumorinsa kohdistavat. Tarkoitukseni ei ole olla ilkeä, vaan pyrkiä herättelemään keskustelua tai ajatusta siitä, sopiiko humoristin rooli itselle jos se on kovin kuluttavaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikuttaa siltä, että sulla on käsitys yhdenlaisesta "pellestä" ja yrität yleistää tätä käsitystä. Etenkin toi tyypittely ja keittiödiagnosointi on jopa pelottavaa.

      Poista
    2. Ymmärrän, millaista ihmistä tarkoitat, mutta en ehkä koe itse olevani sellainen. Tai ehkä joskus, jos kuormittuminen menee tosissaan yli. Ehkä valitsin sanani huonosti tai sitten meillä on erilainen käsitys "pellestä". Etenkin virke "Heillä itsellään ei useinkaan esiinny masennusta tai ahdistusta, vaikka näihin ominaisuuksiin he mielellään muissa huumorinsa kohdistavat. " tuntuu minusta tosi vieraalta.

      Hauskuuttajan rooli on ehkä raskas silloin, kun se on rooli. Koen kuitenkin, että olen oma itseni kun olen hauska ja se tuottaa minulle iloa ja tuo elämääni mielekkyyttä. Siinä mielessä se onkin sitten kai vähän itsekästä ja ehkä siinä on aavistus narsistisuuttakin, kun toisten hauskuuttamisen lisäksi voi itse nauttia siitä, kun muut nauravat jutuille. Kuluttavaa se ei itsessään kuitenkaa normaalisti ole, vaan siitä tulee raskasta vasta sitten, kun voimat ovat muutenkin loppu. Omat voimani menevät usein esimerkiksi asioissa, joita en koe mielekkäiksi ja niitä on liian paljon, tai jopa asioissa, joista nautin, mutta joita kertyy vaan liikaa.

      Poista
    3. Tätä mä en koskaan tule ymmärtämään. Toinen avautuu ja vuodattaa sydämensä ja tuntonsa blogiin eikä välttämättä ehkä halua sen kummempia keskustella asiasta, ja sinä ja sunkaltaiset tulevat ja aloittavat passiivis-aggressiivisen syyttelyn ja kyseenalaistamisen. Kun ei tarttis oikeesti. Joskus kannattaa pitää suunsa kiinni ja jättää keskustelunavaukset tekemättä, vaikka kuinka tekis mieli.

      Poista
    4. Ja siinä mielessä täytyy olla samaa mieltä anonyymi 2:n kanssa, että jos kuvailee itseään "pelleksi", on vähän outoa, jos joku alkaa sen perusteella vetämään johtopäätöksiä narsismista ja masennuksettomuudesta (ja toisten masennukselle nauramisesta?). Tunnen monia hauskoja ihmisiä, jotka kärsivät esimerkiksi masennuksesta.

      Tosin epäilen, että puhumme erityyppisistä ihmisistä.

      Poista
    5. Ja kolmas anonyymi, kiitos tuesta <3

      Poista
    6. Pakko lisätä itse vielä se, että useimmillakin hauskuuttajilla ihan, jotka sitä ammattinaankin tekevät, niin se huumori yleensä tulee siitä, että on kokenut kipeitäkin asioita. Ehkä eglanniksi paremmin: "Comedy usually comes from a dark place" - Howie Mandel
      En koe, että hekilö, joka kuvailee itsensä "hieman porukan pellenä" olisi jotenkin narsistinen. Se, että saa muut nauramaan ja nauttimaan olostaan ei oo mikää huono juttu. Ja mikäs siinä jos samalla itsekin viihtyy.

      Pellejäkin on monenlaisia... Just saying. Ja tämä viimeinen lause nimeomaan aloittaja anolle.

      :)

      Poista
  2. Hyvä postaus, ihania kuvia ja just sopivan diippii shittii, niin sanoakseni. Jaksamista! :)

    VastaaPoista
  3. Upeita kuvia, tämä tee- ja Liisa ihmemaassa-intoilija on niin innoissaan! Tsemppiä palautumiseen! :)

    VastaaPoista
  4. Jee, kiitos kaikille! :) Tykkään itekin näistä kuvista paljon.

    VastaaPoista
  5. Tämmöset teemakuvaukset on ihan parhaita! Pääsee kunnolla leikittelemään ja käyttämään mielikuvitusta :D

    Mää ymmärrän täysin, että sitä luulee osaavansa rentoutua ja ettei anna itsensä palaa loppuun. Itsekin oon tehnyt samaa ja en ikinä olis uskonut sellaista itestäni. Jaksamisia! :)

    VastaaPoista
  6. Oi miten mielettömii kuvii! Ihanan aidon Ihmemaa-teemaisia, mutta kuitenkin tosi omaperäisiä ja hauskasti tulkittuja.

    Samaistun täysin tuohon, että väsymyksestä tuntee huonoa omatuntoa. Olen itsekin kokenut äärirajojen koluamisen musertavam suon monesti. Blogi on just hyvä paikka purkaa tuntoja ja järjestellä ajatuksia, koska nimenomaan sitä vertaistukea on hyvä lähettää maailmalle ja osaat niin hyvin kuvailla tunteita, että tämmömistä teksteistä saa myös asiaanperehtymättömät tietoa, että minkälaiselta syvä uupumus voi tuntua. Väsymyksiä, loppuunpalamisia ja masennuksia on kuitenkin kamalan montaa sorttia ja ne ei aina tarkota samaa asiaa. Hankalia juttuja ja vähän nyt lähti rönsyämään kommentti...

    Piti sanomani, että HIENOJA KUVIA ja että HUILAA RAUHASSA. Tässä on muhevan masentava syyspimeyskin sopivasti tuloillaan.

    VastaaPoista
  7. Tuosta Hatuntekijä-hahmosta tulee jostain syystä mieleen David Lynch. Menee jännästi ihon alle.

    VastaaPoista
  8. Moikka! Piti tulla vain sanomaan, että pystyn tosi paljon samaistumaan siihen, mitä kirjoitit tässä. Meikäläisellä oli aika samankaltaiset fiilikset joskus pari vuotta sitten: olin tullut takaisin tosi stressaavasta opiskelijavaihdosta, paiskinut koko kesän tauotta töitä, käynyt tsiljoona kurssia, ollut tosi monessa mukana... Ja sitten siinä vaan alkoi tuntua siltä, että kaikki minkä pitäisi oikeastaan olla itsestä hauskaa ja innostavaa ei oikeastaan ollut sitä enää (siis sellaiset asiat, joista tiesin yleisesti tykkääväni). Koko ajan vaan väsytti ja tuntui, että kaikki oli yhtä suurta suoritusta. Tilanne lähti purkautumaan vasta sitten, kun pääsin joululomalle ja sain vihdoin vaan olla rauhassa perheen kanssa. Sen jälkeen oli ihan uudesti syntynyt olo, tajusi, että vitsi, elämähän voi edelleen olla kivaa! Olin vaan kroonisena ylisuorittajana kasannut ihan liikaa hommaa harteilleni enkä edes tajunnut sitä. Olin vaan alkanut ajatella, että minussa on varmaan jotain pysyvästi vikana :P (ja se sitten stressasi vielä enemmän lol).

    Tuon kokemuksen jälkeen opin vähän löysäämään, mutta kyllä edelleen välillä tulee kasattua kaikkea ja sitten on vaan, että hemmetti, kyllä minun pitäisi tämä jo tietää ja miten sitä taas ollaan samassa jamassa. Mutta sitten pitää vaan yrittää olla itselleen armollinen ja katsoa eteenpäin. Menneelle ei voi mitään, mutta tulevalle voi :). Ja kuten sanoit, niin on aina hyvä palauttaa mieleen, että esim. verrattuna viiden vuoden takaiseen osaa jo suhtautua tilanteeseen paremmin. Aina pitää itselleen antaa vähän krediittiä, kun pystyy, se kun niin helposti unohtuu ;D

    Ihanaa ja rentoa loppukesää sinne!

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.