tiistai 26. heinäkuuta 2016

Happy Go Sucky Fucky

Olen viettänyt yhden ylimääräisen viikon palkatonta lomaa, ja huh huh, olen saanut hegähdettyä. Hengittäminen puolestaan on mahdollistanut kauan kaivattua veren (joku voisi haluta vaihtaa tähän myös erään toisen v-alkuisen ruumiinnesteen) virtaamista aivoihin. Tämä taas on mahdollistanut ajattelemisen! Kyllä, olen saanut ajateltua ja jopa tylsistyttyä. Tylsistyminen on todella tärkeää.

Olen siis ajatellut eli olen ollut. Erään erityisen hyvän ajatuksen keksin eräästä Die Antwoordin biisistä. Kai kaikki tietää Die Antwoordin? Jos ette, menkää kouluttamaan itseänne ja kuunnelkaa vaikka biisit Ugly Boy, I fink you freeky, Rich Bitch ja Fatty Boom Boom. Ja pitäkää huoli, että katsotte myös musiikkivideot! Bändillä on oikeastaan ihan sikana hyviä biisejä, mutta tämä nimenomainen ajatus tuli yhtyeen biisistä Happy Go Sucky Fucky. Siihen ei ilmeisesti ole musiikkivideota, mutta tästä voi kuunnella biisin:


Joo, puolet biisin sanoista on fuck-alkuisia, mutta nämä Yolandin säkeet saivat minut miettimään:
People think I'm interesting
Cuz I have fun n do my own thing
 (Happy Go Sucky Fucky, kirjoitusasu jostain Google lyricsistä)

Jotkut ovat luonnostaan valovoimaisia ja herättävät mielenkiintoa ja kunnioitusta sellaisissakin ihmisissä, jotka eivät ajattele samalla tavalla tai pidä samoista asioista. Tällaisia ihmisiä ihaillaan, vaikka siis kaikki tällaiset karismaattiset tyypit eivät missään nimessä ole mitään julkkiksia tai muita sellaisia - oikeastaan aika moni julkkis ei ole lainkaan karismaattinen. Olen ajatellut, että kun ihminen syvästi ihailee jotakin tällaista tyyppiä, hän joskus yrittää itse jollakin tapaa olla kuin idolinsa, tai ainakin omaksua jonkin tavan, persoonallisuuden piirteen, puhetyylin tai ulkoisen seikan ihastelunsa kohteelta. Tässä mennään pieleen, kun ei tiedosteta idolin oikeaa vahvuutta. Usein oikea ihailun syy on se, että joku uskaltaa olla oma itsensä muista välittämättä.

Tämän postauksen kuvituksena on pikkusiskostani Sekopäästä ottamiani kuvia. Ne sopivat hyvin teemaan, sillä Sekopää on supercool ja menee ihan omia polkujaan. Tässä näette esimerkiksi hänen takaisin kasvavat ajellut kulmakarvansa.
Tätä ajatusta on vaikea selittää, sillä tottakai esimerkiksi muotijutut leviävät juuri tällä tavalla ja se on ihan ok. Monet tietoisesti matkivat tyylijuttuja idoleiltaan. Tässä kuitenkin tarkoitan jotain syvempää ihailua kuin idolin vaatemaun kopioimista. Joku voi muuttaa itseään esikuvansa kaltaiseksi kovalla työllä ja vaivalla, mutta ei silti koe olevansa onnellinen tai tulevansa valmiiksi. He yrittävät ottaa mallia idoliltaan väärässä asiassa, kuten vaatemaussa, puhetavassa tai mielipiteissä, vaikka oikeasti pitäisi ottaa mallia siitä, miten löydetään oma itse, oma juttu, omat mielipiteet ja uskalletaan seisoa niiden takana.



Toisten juttujen matkimisessa tai muodin seuraamisessa on se ongelma, että olo ei ole varma. Kun on oikeasti pohtinut jonkun ajatuksen itse tai kokee olevansa aidosti jonkinlainen, voi vaan olla sellainen. Se on todella rentouttavaa. Kukaan muu ei voi tulla väittämäät mitään muuta, ja vaikka voisikin, siitä ei tarvitse välittää, koska itse tietää totuuden. Jos taas ei ole oma itsensä ja tiedostaa sen, on paljon huterammalla pohjalla. Itseluottamus, itsetunto ja itserakkaus pohjautuvat kaikki sille, että tuntee itsensä.


Itsensä tunteminen on tosin helpommin sanottu kuin tehty. Voin kertoa tähän havainnollistavan esimerkin omasta nuoruudestani. Kuten olen kertonut, olen ollut nuorena ihan urpo. Olin epävarma ja siksi muille ilkeä. Ihailin kuitenkin muutamaa kaveriani ja tyyppiä lukiostani. Jotenkin ajattelin heidän olevan cooleja tyyppejä, mutta en tietenkään uskaltanut mennä juttelemaan heille, olinhan urpo. Jotenkin rupesin jopa jäljittelemään heidän tyyliään, vaikka se ei mitenkään minulle sopinut. Kuuntelin joitain bändejä, koska he kuuntelivat niitä. En pysähtynyt miettimään, pidinkö oikeasti niistä bändeistä. Samoin ihailin esimerkiksi punkkareita, ja otin siitäkin tyylistä vaikutteita. Hankin jopa sellaisen paidan, jossa oli iso punainen anarkisti-A, ja käytin sitä, vaikka oikeasti se oli minusta vähän naurettava. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt ihan oikeasti punkin ja anarkian merkityksen, silloin en pohtinut asiaa sen tarkemmin. Kuten sanottua, olin urpo.


En ikinä tajunnut, että ihailin noita koulukavereitani ja punkkareita siksi, että he olivat rohkeasti omia itsejään. He olivat löytäneet oman juttunsa. Minä en löytänyt omaa juttuani tai edes tuntenut omaa itseäni ennen kuin aloitin terapian. Itseeni tutustuminen oli vaikea juttu, ja siitä olenkin täällä jo puhunut. Aloitin sen pienistä asioista: yritin keksiä itselleni kiinnostuksen kohteita, unelmia ja tulevaisuuden haaveita. Sitä aiemmin olin aina vain toteuttanut asioita, joita minulta odotettiin. Tykkäsin kyllä kyseenalaistaa asioita jo lapsena, mutta en tajunnut sen olevan niin keskeinen osa persoonaani. Kun sitten lopulta ymmärsin, että muiden odotukset, normaali elämä ja aikuiseksi kasvaminen on vain iso ansa, huijaus ja harha, tuntui siltä kuin maailman taakka olisi pudonnut harteiltani. Siitä lähtien olen tehnyt omia juttujani miettimättä muiden mielipiteitä, paitsi välillä heikkoina hetkinä, kun meinaan ajautua takaisin vanhoihin käytösmalleihin. Toki otan muut ihmiset huomioon siinä määrin, että en ole turhaan epäkohtelias tai töykeä, mutta nykyään en enää laske epäkohteliaisuudeksi tai töykeydeksi sitä, että sanon oman mielipiteeni, puolustan itseäni tai pidän kiinni oikeuksistani.


Hauska juttu on, että kun lakkasin miettimästä muiden mielipiteitä, aloin saada juuri niiden "muiden" kunnioitusta ja jopa ihailua. Aloin myös itse kunnioittaa itseäni. Koko juttu on minusta omituinen: yhteiskunta painostaa normiin ja kuuliaisuuteen - erilaisuutta pelätään ja poikkeavia yritetään häpäistä, mutta kun siitä muotista sitten oikeasti irroittaa, saa osakseen ihailua. Tästä päättelen, että vaikka ihmiset pelkäävät erilaisuutta, he kaipaavat sitä ja tarvitsevat ihan normaalin elämän anarkistisia esikuvia, joiden jäljissä on helpompi lähteä toteuttamaan omia haaveitaan ja elämään omanlaistaan elämää. Ongelma siinä on vaan se, että saavuttaakseen oikean onnellisuuden ja omannäköisensä elämän, pitää ymmärtää, mikä esikuvissa on matkimisen arvoista ja mikä ei.


Huh! Yritin selittää ajatuksen niin hyvin kuin pystyn, mutta en ole varma, tajuanko itsekään sitä ihan kokonaan. Ja jos joku miettii, laskenko itseni karismaattisiin ihmisiin, sanon, että lasken. En ole aina karismaattisella tuulella, mutta minusta on mahtavaa inspiroida ihmisiä ja ehkä kannustaa heitä jonkinlaiseen oman elämänsä pieneenkin kapinaan. Omien kokemusteni jälkeen toivoisin nimittäin, että kaikki tajuaisivat samat asiat, jotka minä aikoinaan tajusin. Kun koin valaistuksen, se tosiaan oli kuin valaistus: ihan kuin joku olisi napsaissut valot päälle.

Kokemuksesta tiedän, että vaikka jokainen voi napsauttaa valot päälle vain omassa päässään, omalla esimerkillä voi auttaa muita ainakin niin, että muut tajuavat etsiä katkaisinta. Olen erittäin ylpeänä katsellut, kun pikkusiskoistani on kasvanut (ja kasvaa edelleen) mielettömiä, fiksuja ja aivan toisella tavalla itsevarmoja ihmisiä kuin minä nuorena. Hienointa heissä on se, että he ovat kaikki aivan omanlaisiaan ja heillä on sekä yhteisiä että omia kiinnostuksen kohteita. Heillä on myös kaikilla ihan oma tyylitaju. Haluan ajatella, että ainakin osa heidän upeudestaan on sen ansiota, että olen näyttänyt heille esimerkkiä - en ole koskaan sanonut "ajattele näin" vaan "ajattele itse".


Ajattelen myös, että kaikki se työ, minkä olen tehnyt itseni eteen, on hyödyttänyt myös siskojani ja muita läheisiäni. Ainakin siinä mielessä, että en ole enää ihan kauhean urpo.

Siispä haastan kaikki keksimään itsestään uusia puolia, kokeilemaan uutta tai tekemään jotain luovaa tällä viikolla. Tosin ei liian luovaa. Tässä on loppukevennykseksi esimerkkivideo siitä, miten käy, jos on liian luova:


Hyvää loppuviikkoa tyypit! Olipas ihanaa purkaa sekalaisia ajatuksiani taas tänne.

ps. Tässä vielä iloksenne pari aiheeseen enemmän tai vähemmän liittyvää biisiä:

7 kommenttia:

  1. Tosi hyvä kirjoitus! Mä ainakin (luulen että) ymmärsin pointin. Olen joskus pohtinut, tai oikeastaan ihmetellyt, ihan samaa.

    VastaaPoista
  2. No et oo todellakaan urpo. Harvassa ihmisessä on niin monta asiaa kohdallaan kuin sussa. En tietenkään tunne henk.koht. mutta olenpa kuitenkin lukenut kaikki jutut.

    VastaaPoista
  3. herranjumala sun tekstit (ja kuvat) on aina niin mahtavia. jotenki lukemisen jälkeen täytyy aina hiljentyä hetkeks ku tulee niin pöllähtäny olo ::D

    VastaaPoista
  4. Jännä juttu, itsekin olen sisäistänyt punkin ja anarkian olemuksen vasta kun on ikää kertynyt enemmän. Olimme puolisoni kanssa nuorena varsin vastahankaisia monia asioita ja seikkoja kohtaan, kunnes vasta kymmenisen vuotta sitten havaitsimme että olemme pyrkineet konformistiseen malliin jostain 'punkin' tai 'vastavirran' käsitteestä. Lopulta se on jotain aivan muuta, eli sitä että uskaltaa kyseenalaistaa senkin viitekehyksen rakenteen johon pyrkii. Joku saattaa ajatella meistä että olemme varsin tylsiä ihmisiä, koska emme niin sanoakseni tee mitään sellaista, joka ohjailisi käyttäytymistämme ja pyrkisi löytämään vastaavalla tavalla ajattelevia sen ajatusmallin kautta. Anarkia ei kuitenkaan ole vielä sitäkään, sillä kun malli on saavutettu niin siinä ei ole enää kyseenalaistettavaa samalla tavoin kuin oli silloin kun se vielä oli uusi ja itselle eksoottinen asia. Monet seikat joita piti 'erilaisina' ja jännittävinä, ovat muodostaneet kontekstin joka on yhtäläisesti tylsä kuin se mitä pakeni. Ehkä olimme molemmat hieman eskapistisia. Olen maalta ja siksi lähtökohtaisesti tylsä toisin kuin urbaanit edelläkävijät. Oma havaintoni olikin että miksi esittää kosmopoliittia, jos karrikoiden sanottuna näyttää neuvostoliittolaiselta maanviljelijältä? Lopulta se, että uskalsin palata siihen mitä olin alunperin, on tuonut sen anarkian perusolemuksen lähemmäksi elämämme perussisältöä kuin se koskaan aikaisemmin on ollut. Hauskaa on myös se, että akateeminen ammatti joka houkutteli alkuperäisestä ympäristöstä pois ja josta mielikuvat olivat toisenlaisia kuin se todellisuudessa on, vahvistaa tätä kokonaisuutta.

    VastaaPoista
  5. Haluaisin kiittää sua siitä, että kerrot avoimesti terapiajaksostasi, ja siitä, miten susta tuli sellainen, kuin olet nyt. Ja nimenomaan niin, että susta tuli itsevarma ja monin tavoin mahtava, olet työskennellyt sen eteen, etkä vain luontaisesti ole.

    Musta tuntuu, että olen nyt just tuollaisen työstämisvaiheen keskellä. Yritän saada itseni uskomaan, että saan olla ihan niin kuin oon, eikä ihmiset kaikkoa ympäriltä heti kun teen niin, tai että mä en ole vastuussa kaikkien muiden hyvinvoinnista, vaan ensisijaisesti vain omastani. Että se on ihan ok olla innoissaan ja ylpeä siitä, mitä tekee, eikä vain itsekeskeistä kusipäisyyttä.

    Vertaistuki tekee hyvää, jospa joskus olisin niin kuin sä. Mutta en juuri niin kuin sä, vaan omalla tavallani ja omien juttujeni kanssa ;)

    VastaaPoista
  6. Aivan mahtava kirjoitus! Luin tämän jo jonkun aikaa sitten ensimmäisen kerran, mutta oli pakko tulla lukemaan uudestaan sillä teksti sopi niin täydellisesti mun viime aikojen fiilikseen. Tuntuu, että oon muuttunut parin vuoden sisään todella paljon ihmisenä, enkä enää tiedä mitä mieltä olen oikeasti asioista tai mitä oikeastaan edes haluan ja kenen kanssa. Oon toki aina ollut sellainen ihminen, että mukaudun seuran mukaan mutta nyttemmin olen vasta ihan tosissaan ahdistunut asiasta kun tuntuu etten uskalla sanoa oikeita mielipiteitäni, ja tietynlainen persoonallisuus uupuu.
    Tekstisi siis totta tosiaan inspiroi pieneen itsetutkiskeluun :D

    VastaaPoista
  7. Ihan mahtava teksti ja olen täysin samaa mieltä kanssasi! Tuo ajatus pitäisi pitää aina mielessä, sillä kaikkein tärkeintä elämässä on olla sinut itsensä kanssa. Sillä vaikka kuinka synkältä se kuulostaakaan, lopulta me jokainen olemme yksin täällä maailmassa ja jos ei itse hyväksy itseään ja yrittää vain miellyttää muita, ollaan pahasti pielessä.

    Unihiekkaa hiuksissa

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.