Uudet hiukset, uusi minä

Kun kuulin, että hiukseni ajellaan ehkä pois leikkauksen takia, olin aika allapäin. Jotkut ihmettelivät, olenko niin pinnallinen, että murehdin hiuksia enkä (epä)syöpää, mutta siitä ei ollut kyse. Murehdin identiteettiäni ja sitä, että hiukseni olisi leikattu vasten tahtoani. Se tuntui siltä, että sairaus sai päättää minun asioistani. Kun hiuksia ei sitten jouduttukaan ajelemaan, minulle tuli kriisi. Mietin, että ehkä ajelen ne nyt kuitenkin, varsinkin, kun Sekopää näyttää niin coolilta kaljussaan ettei tosikaan. Sitten kuitenkin muistin, että minulla ei ole Sekopään elegantteja leukalinjoja, joten päädyin toisenlaiseen ratkaisuun. Otin yhteyttä kampaamo Arteen, joka toteutti tyttöjen muodonmuutoksen syksyllä, ja kysyin, haluaisivatkohan he jälleen tehdä blogiyhteistyötä kanssani ja auttaa uuden minän luomisessa. Tai oikeastaan vanhan palauttamisessa, sillä koen, että olen vihdoin herännyt omaksi itsekseni kaamoksesta ja sairaslomasta ja mistä kaikesta.

Parin kolmen vuoden hippikausi oli siis päättymässä! Radikaalein juttu, mitä olin hiuksilleni tehnyt vähään aikaan, oli otsatukan leikkaaminen ja joskus sen värjääminen. Muuten hiuksissani oli oma väri ja leikkelin latvoja kun huvitti. Nyt suunnittelimme villin tukan. Siihen kuului koko draaman kaari: pidennyksiä, blondausta, villejä värejä ja revontulia. Kyllä, sain revontulihiukset! Tai Frozen-tukan! Tai riikinkukkofledan!

Kuvan otti Harri Masko Photography

Hiuksissa on päissä ihan vaaleansinistä ja siitä asteittain juureen päin sinistä, violettia, vihreää, ja vähän punertavaakin jossain kohdin. Ylin osa kiiltelee metallisen vihreänä. Juureen ei koskettu, vaan se jätettiin omanväriseksi. Olen ihaillut revontulihiuksia Instagramissa jo hetken aikaa, ja olin innoissani, kun Arten Sarikin oli innostunut tyylistä ja halusi tehdä tällaisen tukan (ellen sanoisi taideteoksen!). Annoin hänelle vapaat kädet, vaikka välillä minun onkin vaikea luottaa muihin kuin iteensi. Tämä oli hyvä luottamusharjoitus, sillä lopputulos oli hienompi kuin mitä olisin itse osannut ikinä edes kuvitella.

Harri Masko Photography

Olin tosiaan aika hermostunut koko edellisen illan ja yön ennen kampaaja-aikaa. En edes tiedä miksi! Onneksi Artessa on töissä myös ihania stressinpoistajapalloja. Tässä näette nuo pallot ja pääni surkean lähtötilanteen.

Ihminen ei voi olla stressaantunut, kun lämmin koiranpentu kuorsaa sylissä ja hiuksia hipelöidään. Loppujen lopuksi nukahdin pesualtaalle! Sari, joka teki tämän päässäni olevan taideteoksen, omistaa Arten. Hänenn filosofiaansa kuuluu asiakkaan kokonaisvaltainen hyvinvointi. Siksi koirat ovat liikkeessä, vaikka kuulemma aluksi (oliskos ollut n. 8 vuotta sitten?) ihmiset olivatkin ihmetelleet. Samaten hän on tarkka kemikaaleista ja kertoo rehellisesti asiakkaille niistä. Arten sivuillakin mainitaan, että värjäysväliksi suositellaan vähintään kuutta viikkoa, eikä Sari edes suostu värjäämään hiuksia parin viikon välein (kuten joku toivoisi!). Syynä on juuri kemikaalikuormitus. Ihailen suuresti tällaista omien arvojen takana seisomista ja tärkeämpien asioiden kuin rahan laittamista etusijalle.

Artessa järjestetään huhtikuussa päivä, jolloin tehdään leikkauksia ja pikakampauksia rescue-koirien hyväksi. Arvostan! Maksaa saa siis omantunnon mukaan ja raha menee suoraan rescue-työhön. Ilmoittelen tästä vielä myöhemmin lisää ja aion itsekin mennä paikan päälle tukemaan tärkeää työtä. Minulla on itsellänikin ollut kaksi pelastettua koiraa, Arska ja Syltty. 

Tää näyttää suoranakin niin kivalta! Tässä valossa erottuu parhaiten tuo vihreä metallikiilto.

Koirista ihan sivuhuomautuksena sen verran, että huomasin mm. Hampurissa vieraillessani koiria oli joka paikassa. Ne eivät olleet kenellekään ongelma. Koirille oli kaupoissa omat vesiastiat, ne kulkivat vapaana omistajiensa vierellä ja odottelivat markettien ulkopuolella ilman kiinni sitomista. Koiria oli ravintoloissa, hienoissa kahviloissa ja jopa yliopiston luennoitsija oli ottanut koiransa mukaan - se nukkui rauhallisesti luentosalin etuosassa. Kaikki nämä koirat käyttäytyivät rauhallisesti, eivät juosseet auton alle, kuseskelleet ympäriinsä tai rähisseet muille. Huomattavaa on myös se, että Saksassa on paljon vähemmän (koira-)allergiaa kuin täällä Suomessa. Suomella olisi paljon opittavaa tästä koirakulttuurista.

No, takaisin hiuksiin. Pidennykset tehtiin mago-tekniikalla, jonka pitäisi olla tällä hetkellä hellävaraisin omille hiuksille - vaikka tietysti ymmärrän, että mikään hiustenpidennys ei hiuksia suoranaisesti helli. Mukana ei ole mitään kemikaaleja, vaan hiukset kiinnitetään puuvillalangalla. Kiinnitykset ovat myöskin kevyemmät kuin perinteiset sinetit tai muut. Ne osiot pidennyksestä, jotka ovat omanvärisiä, eivät näy. Minulle laitettiin näitä vaaleampiakin, joten jos hiuksia nostelee, niiden kiinnityksen kyllä erottuvat. Se ei minua haittaa, koska kiinnityksiä ei laitettu alimpiin hiuksiin, joten saan hiukset ponnarille ja nutturalle hyvin.

Cousin It! Ja huomatkaa pala taisteluarpeani, jota en jaksa piilotella. Arvesta tuli loppujen lopuksi aika iso.

Kiinnitys itsessään oli suhteellisen nopea juttu, mutta pääsyin lopulta viettämään Artessa 7 tuntia. Välissä toki syötiin ja muuta, mutta silti. Arvostan suuresti Saria ja Artea, ja olen kiitollinen, että tukkaa jaksettiin hinkata täydellisyyteen asti. Kun kävelin kaupungilla uudet hiukset päässäni, tunsin olevani taas vähän enemmän minä. Tämän fiiliksen voi nähdä tämän postauksen tokasta kuvasta, jossa istun keskellä kaupunkia. Miten tukka voikin vaikuttaa näin paljon oloon?

Ihanaa viikonloppua kaikille, minä menen nyt kihartamaan uudet hiukseni ja pakkaamaan laukkuni. Sitten lähden kohti Helsinkiä ja Lushin glitterbileitä! Iiih, elämä on mahtavaa!