tiistai 22. maaliskuuta 2016

Katkera "lahjakas" lapsi muistelee

Nyt kun graduni on vihdoin valmis, luulisi, että voisin huokaista helpotuksesta. En voi. Minulla on vielä muutamat kirjatentit jäljellä. Koska olen tällainen viivyttelijä ja lykkääjä (prokrastinoija), en tietenkään ole vielä edes avannut tenttikirjoja vaikka tentti on ensi torstaina ja luettavaa olisi 1000 sivua. Onneksi minulla on salainen lahja: vuosien mittaan olen kehittänyt esseevastaus- ja bullshit-taitoni huippuunsa ja niinpä pystyn pääsemään läpi mistä tahansa tentistä, vieläpä hyvin numeroin. Toivottavasti tenttieni vastanaottajat eivät nyt lue tätä, etten saa rangaistusta kukkoilustani.

Tämä postaus ei nyt koske mahtavuuttani, vaikka sekin tietysti hyvä aihe olisi, vaan sitä, miten paskamaista on ollut olla näin mahtava ja "lahjakas" lapsi. Laitan sanaan lainausmerkit, koska minua ärsyttää, että tietyt ominaisuudet muka tekisivät lapsesta tai ihmisestä lahjakkaan. Lahjakas voi olla monella tavalla, kuten vaikkapa nyt motorisesti, musiikillisesti tai sosiaalisesti. Sosiaalisesti lahjakas lapsi on kuitenkin aina "sosiaalisesti lahjakas". Pelkkä "lahjakas" tarkoittaa älyllisesti lahjakasta. Sitä älyä ei vaan saa sanoa siihen eteen, koska älykkyydestä ei voi puhua.

Varokaa äidit ja isät! "Lahjakkaasta" lapsestanne saattaa tulla tällainen pahamaineinen thug life ja lusmuileva duckface-bloggaaja, jos ette ole varuillanne.
Kun tein kaksi vuotta sitten opettajan pedagogisia opintoja, melkeinpä joka luennolla painotettiin eriyttämistä. Tuntien suunnittelu -lomakkeissakin oli oma kohta eriyttämiselle. Eriyttämisellä tarkoitetaan siis opetuksen muokkaamista oppilaan tarpeiden mukaiseksi. Käytännössä tämä oli aina opetuksen tai tehtävien helpottamista, jos oppilaalla oli esimerkiksi oppimisvaikeuksia tai muuta sellaista. Odotin koko syyslukukauden, että siirtyisimme myös toiseen suuntaan eriyttämiseen eli oppisimme, miten antaa motivoivia vaikeampia tehtäviä hyvin menestyville oppilaille. Koska tästä ei mainittu kertaakaan mitään, nostin eräällä eriyttämistä käsittelevällä luennolla käteni ja kysyin asiasta. Luennoitsija hämmentyi ja sanoi ylöspäin eriyttämisenkin olevan tärkeää, mutta että kirjoissa on kyllä lisätehtäviä, joita voi antaa nopeille oppilaille.

Olin hiukan pelännyt tuonkaltaista vastausta. Kyselin koko kevään ajan asiasta eri luennoitsijoilta ja opettajilta niin paljon, että minua luultiin ehkä jopa hiukan pakkomielteiseksi. En saanut tyydyttävää vastausta. Aina kun puhuttiin eriyttämisestä (joka luento), puhuttiin oppimisvaikeuksista. Toki on tärkeää, että niihin kiinnitetään huomiota, mutta ei se tarkoita sitä, että pelkästään näihin oppilaisiin pitäisi keskittyä ja heitä tukea. Pisa-tutkimuksissa on käynyt ilmi, että Suomi menestyy, koska huonoimmat oppilaat pärjäävät paremmin kuin muissa maissa, ei suinkaan siksi, että fiksuimmat olisivat fiksumpia. Olemme siis jo rakentaneet hyvän ja toimivan järjestelmän, jossa heikompia ei jätetä yksin pärjäämään - eikö nyt voitaisi kehittää vastaavanlaista niille oppilaille, jotka turhautuvat ja joiden "lahjakkuus" menee hukkaan?

Kun fiksuuden palkinto on lisätehtävät, kuka haluaa olla fiksu? Ehkä jotkut ahkerat ja tunnolliset oppilaat, joita kannustetaan tai painostetaan kotona. Se on sama asia, kuin jos tekisit työsi hyvin ja haluaisit lähteä kotiin, mutta pomosi sitten antaisikin sinulle lisää töitä ilman lisäpalkkaa. Itse tylsistyin kuoliaaksi peruskoulussa. Ainoa aine, jossa sain mielenkiintoisia, oikeasti haastavampia lisätehtäviä, oli matikka. Muuten minulta ei vaadittu muuta. Kun sain tehtävät tehtyä, jotkut opettajat antoivat lisää samoja tehtäviä - opin aika nopeasti valehtelemaan, että tehtäväni olivat kesken. Tai sitten harjoitin ristinollataitojani SIMin kanssa. Luin reaaliaineiden oppikirjojen sisällöt omatoimisesti jo ekan syyslukukauden kuukauden aikana, koska olin ihan aidosti kiinnostunut siitä, miten maailma toimii. Huono puoli tässä oli se, että kirjan luettuani minulla ei ollut enää mitään tekemistä tylsillä tunneilla.

Tarinani on monelle teille jo tuttu. Se on se perinteinen: en tehnyt yläasteella koskaan läksyjä enkä lukenut kokeisiin. Opin, että kaikki on helppoa, minun ei tarvitse panostaa mihinkään ja laalaalaa, pärjään silti aina ihan naurettavan helposti. Ainoa kannustus oli, että sain vanhemmiltani aina huimat 10 markkaa tai 2 euroa, kun sain kympin kokeesta - koekausi oli siksi kivaa. Ja tietysti minulla oli halu miellyttää (opettajia) ja toisaalta päteä (kaikille).

Monesti tämä sama tarina päättyy niin, että sitten lukiossa huomataan, että vaivaa tarviikin nähdä. Minä en oppinut tällaista. Kaikki oli yhä helppoa. Kuuntelin mielenkiintoiset asiat ja lintsasin kaikki mahdolliset tunnit - ja niitä oli paljon, koska useimpia opettajia ei kiinnostanut läsnäolo, jos kokeista pääsi läpi. Psykologia olisi kiinnostanut, mutta kun opettaja oli maailman surkein ja tylsin, skippasin nekin tunnit. En hankkinut koulukirjoja, jos ei ollut pakko. Pääsin kuitenkin kaikista kursseista läpi, mikä vain vahvisti yläasteen kokemuksiani. Oikeastaan sama meininki jatkuu nytkin yliopistossa, mutta erona on se, että jotkut kurssit kiinnostavat minua. 

Monilla lahjakkailla lapsilla koulu ja elämä on tällaista. He oppivat, että kaikki sujuu. Mitä sitten käy, kun joskus kaikki ei sujukaan? He eivät opi kohtaamaan vaikeuksia ja haasteita, joten miten käy, kun vastaan tulee oikeasti iso haaste? Monet eivät uskalla myöhemminkään kohdata pelottavia tilanteita ja jotkut uskaltavat, mutta antavat periksi, jos kaikki ei heti suju. Älykkäätkään lapset eivät ole aikuisia, ja tämä usein unohtuu opettajilta ja vanhemmilta. On aikuisten työ antaa lapselle hänen ikä- ja taitotasoonsa sopivia haasteita, eikä itsensä haastamista voi jättää lapsen vastuulle.

Lopputulos tällaisesta fiksujen oppilaiden laiminlyönnistä ja ajattelumallista, että kyllä ne hyvät pärjäävät, on minunkaltaiseni lusmuileva surkimus. Kun minua katsoo, ei kuulkaas arvaisi, että tässä menee äärimmäisen priimaa tavaraa. Olen valmistumassa yliopistosta, mutta siihen on mennyt seitsemän vuotta. Toki niistä seitsemästä olen ollut työelämässä kaksi, ja puoli vuotta meni masennuksen takia sängyn pohjalla. Silti, seitsemän vuotta! Yritän olla lempeä itselleni, mutta välillä ärsyttää suunnaton saamattomuuteni ja kunnianhimottomuuteni. Panostan vain asioihin, jotka kiinnostavat minua. Toki olen esimerkiksi hyvä työntekijä sekä tunnollinen ja huolellinen, kun minulle annetaan vastuuta, mutta kyllästyn helposti. Kuitenkin samaan aikaan pelkään uusia haasteita ja mieluummin tekisin töitä, jotka tiedän varmasti osaavani. Osa tästä johtuu tietenkin luonteestani, mutta kyllä tästäkin luonteesta olisi oikeanlaisella kasvatuksella ja sopivalla vaatimisella saanut edes vähän aikaansaavamman. Jos jotain saisin muuttaa menneisyydessä ja koululaitoksessa, toivoisin, että minua olisi ohjattu parempaan itsekuriin ja opetettu haastamaan itseäni. Kaikki englannit ja biologiat sun muut sellaiset olisin pystynyt opiskelemaan itsenäisesti, mutta itsekuria, yrittämistä ja onnistumista/epäonnistumista ja kunnianhimoa en itselleni osannut opettaa. Nyt se tuntuu jo vähän liian myöhäiseltä, sillä minua ei oikeastaan kiinnosta yhtään ruoskia itseäni. Toivoisin kuitenkin, että kiinnostaisi.

Onneksi tarina ei kuitenkaan pääty niin surullisesti, sillä minusta tuli loppujen lopuksi ihan hyvä ja suurinta osaa saamattomuudestani katson lempeän itseironisin silmin. Kaikkien saavutusten ei tarvitse olla kovaa faktaa - vaikka valmistumisessa onkin kestänyt, olen tyytyväinen esimerkiksi siihen, että hyväksyn itseni nyt ja että olen onnellinen. Puhumattakaan siitä, miten lempeä minusta onkaan tullut muita kohtaan. 

Tämän kuvan lisäsin vain, koska en keksinyt muutkaan kuvaa lisättäväksi ja teksti kaipasi piristystä. Plus halusin jakaa kanssanne sen faktan, miten hyvältä näytän tässä mekossa. Löysin tämän selaillessani vanhoja kuvia, ja nyt harmittaa, että olen myynyt mekon eteenpäin!
Asian hyväksyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisin, että tulevaisuudenkin nuorten lahjat tuhlataan turhuuksiin. Halusin olla opettaja, joka antaa haastetta, en vain tiennyt, miten. Kun aloitin pedagogiset opinnot, ajattelin, että nyt voin sentään muuttaa maailmaa omien oppilaideni kohdalla. Olisin toivonut, että minulle olisi annettu jonkinlaista ohjeistusta siihen, miten pidetään "lahjakkaan" lapsen motivaatio yllä ja opiskelu hänelle mielekkäänä. Aiheesta kuitenkaan ei saanut lisätietoa edes kysymällä. Epäilen, että tämä johtuu parista eri asiasta.

Ensinnäkin, älykkyydestä ei voi puhua, koska sen ajatellaan olevan jotenkin ultimaattinen vastaus kaikkeen. Tämän takia sana "lahjakas" viittaa nimenomaan älykkäästi lahjakkaaseen - aivan kuin älykkyys kattaisi kaikki lahjakkuuden muodot. Siksi asiasta puhuminen on jotenkin kehuskelua. Asian tabuluonnetta kuvaa hyvin sanan "älykäs" kiertely, vaikkapa juuri sen poisjättäminen "lahjakas"-sanan yhteydessä. Kun asiasta ei voi puhua, eivät myöskään opettajat voi tehdä mitään, koska mistään ei saa tietoa tai tukea eriyttämisessä ylöspäin edes koulutusvaiheessa. Toiseksi: jos jonkinlainen "lahjakkaiden" linja perustettaisiin, sinne olisivat ensimmäisinä änkeämässä lapsiaan juuri ne painostavat vanhemmat - kenties rahakin alkaisi puhua (en tarkoita lahjomista, vaan eliittkoulujen muodostumista). Tämä ei välttämättä yhtään parantaisi juuri niiden "lahjakkaiden" lasten asemaa, jotka eivät nyt saa kannustusta kotoa eikä koulusta. Kolmanneksi: epäilen, että aihetta ei ole tutkittu tarpeeksi. Mensan Lahjakkaat lapset -ohjelma tarjoaa tietoa lahjakkaista lapsista ja asiaa koskevista tutkimuksista. Lahjakkaiden lasten koulukokemuksia on tutkittu mm. Marika Laineen gradussa, ja monien kokemukset koulumaailmasta ovat samanlaisia kuin minulla. Kaipaisin vielä tutkimustietoa siitä, mitkä käytännön menetelmät oikeasti toimisivat.

Olen nyt töissä Turun yliopistolla projektissa, jossa teen äidinkielen sähköistä opintopolkua eli käytännössä äikän tehtäviä. Pidän työstä ja koen, että saan siinä vaikuttaa ainakin jonkin verran ylöspäin eriyttämisen mahdollistamiseen. Teemme tehtäviä joka tunnin aiheesta helpoista vaikeisiin, ja oppilas saa edetä niiden parissa omaan tahtiin. Vielä mietin sitä, miten oppilaita voisi vielä kannustaa siihen, että hän oikeasti tekisi tehtäviä yli sen, mitä vaaditaan. Toki niiden pelillisyys auttaa, mutta silti. Onko mitään vinkkejä?

ps. Kun tässä nyt niin haukun tuota pedagogisten eriyttämisasiaa, koen tarpeelliseksi vielä mainita, että meidän ainedidaktikkomme on maailman mahtavin ja paras opettaja. Pus hänelle. Kritiikki kohdistuu yleisiin kasvatustieteiden opintoihin.

pps. Kai muistin laittaa lainausmerkit kaikkiin lahjakkaisiin?

19 kommenttia:

  1. Samaistun todella paljon! Lukiossa pääsin kurssit läpi jos vain jaksoin osallistua kursseille, opin nopeasti kuuntelemalla ja lukemalla itse eteenpäin. Matikassa ja muissa aineissa oli helppo hahmottaa, miten joku homma toimii. Lukiossa sitten kestiki se 6,5 vuotta ja ammattikorkean jätin kesken, osittain siksi että tuntui siltä, että en oppinut mitään uutta ja kaikki junnasi paikallaan.
    Mikä olisi hyvä porkkana ekstratehtävien tekemiselle, sitä en tiedä. "Tee vielä tää niin saat lähteä?"

    VastaaPoista
  2. Allekirjoitan täysin! On suoraan sanottuna perseestä, että tämä koulujärjestelmä opettaa meitä olemaan samalla tasolla, kuin luokan "tyhmin".

    VastaaPoista
  3. Jouduin lukemaan ekan kerran vasta ylioppilaskirjoituksiin (1.5 päivää, josta puolikas päivä uskontoa, joka kiinnosti ja kokonaisen päivän ruotsia, jota vihasin.) Siihen asti kikkailin läpi lukion kuuntelemalla hiukan tunneilla ja skippaamalla loput. Hintana toki oli se, että kirjoitin rimaa hipoen ja eräskin opettaja tuli sanomaan, kuinka halveksui laiskuuttani. :D

    Yliopistoon hain kerran lukemaan kansantiedettä, mutta koska en lukenut pääsykoekirjaa, joten se tyssäsi sitten siihen ja päädyin taidekouluun, missä sain vihellellä viisi vuotta taiteillen. On ihan pakko tunnustaa, että olin ihan todella laiska - tai siis, että kouluissa oli tavattoman tylsää ja mielikuvituksetonta (lukiossa kehittelin huvikseni tunneilla omia uskontoja ja rinnakkaistodellisuuksia). Nykyään olisin paljon parempi oppilas ja opiskelenkin uusia asioita ihan huvikseni aina kun töiltä jää energiaa.

    En kuitenkaan koskaan kokenut olevani älykäs, vaan koin, että minua vain kiinnostavat muut asiat: Tytöt, keskikaljoittelu, taistelulajit ja roolipelaaminen. Olin samaa aikaan ujo angstinen indie-nuori, nörtti ja itsevarma SM-tason urheilija. Älykäs ajattelin olevani vasta joskus pitkälti yli parikymppisenä, kuin silloinen avopuolisoni sanoi, että olen älykkäin hänen tuntemansa ihminen. En sitä silloin juuri miettinyt, mutta kun vuosien varrella muutama muukin sanoi samaa, aloin miettiä, että ehkä erilaisuuteni ja erillisyydentunteeni johtuikin siitä?

    Mutta kuinka minut sitten olisi motivoinut opiskelemaan? Noh, ihan sanomalla, että poika, sä olet fiksu, susta voi tulla ihan mitä vain - mitä haluat olla, kerro ja opetan sinulle kaiken mitä haluat. Se olisi kannustanut, selkeä tunnustus ja mahdollisuuksista kertominen. Niillä olisi päässyt jo alkuun. :)

    VastaaPoista
  4. Voi että, miten tunnistin itseni tästä, sekä koulumenestyksen että laiskuuden osalta :D Ja olen itseasiassa joskus miettinyt tätä ihan samaa, vaikka en pedagokiikkaa olekaan itse opiskellut, että minkä takia lahjakkaille lapsille tarjottiin minunkin aikanani niin vähän tasoistaan opetusta. Yläasteella tosin propsit siitä, että matematiikan ryhmät oli meillä jaettu taitotason mukaan 8-9. luokilla.

    Samaa mieltä olen älykkyys-tabun purkamisesta kouluissa. En kannata mitään älykkäiden lasten linjaa juurikin mainitsemistasi syistä ja koska lasten eriyttäminen omille "linjoilleen" luo helposti eriarvoisuutta, mutta toivoisin, että normaalitasoa lahjakkaammat lapset kyettäisiin huomioimaan integroidussa luokkaopetuksessa paremmin. Näinollen ainakin opetusmateriaalien pitäisi olla sellaisia, että niillä olisi tarjota myös syvempää tietoa aiheesta ja tehtävien olisi oltava sellaisia, että niitä voisi jakaa kaikille tason mukaan.

    En tiedä onko tilanne vielä nykyään sama kuin omana aikanani, että tehtävät etenivät usein ns. helposta vaikeaan ja perusjutuista spesiaalitapauksiin. Tääkin kaipais nimittäin ehkä muutosta, jos haluttaisiin huomioida paremmin jokaisen lapsen taso, koska kuten sanoit, ei kukaan halua tehdä lisätehtäviä--->enempää kuin muut. Kuitenkin kaikkien olisi hyvä harjoitella niitä perusasioitakin, vaikka niistä pilkkusäännöistä. Joten jotta eriyttäminen ylöspäin onnistuisi, pitäisi perusasioiden kertautua myös niissä "vaikeammissa" tehtävissä, jotta voitaisiin jakaa jokaisella sopivat tehtävät esim. tyylillä "Lilli teet tehtävät 2, 3 ja 5. Ja Kaisa tekee tehtävät 3, 4 ja 6." Kaikki tekisivät määrällisesti saman verran tehtäviä, mutta tehtävät ja niiden vaikeus määräytyisivät taitojen mukaan. En tiedä, onko tässä mitään järkeä noin opettajan näkökulmasta, mutta ajattelisin tällaisen olevan parempi ja lastenkin mielestä reilumpi ratkaisu kuin ne lisätehtävät :D

    VastaaPoista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Haha, täsmälleen sama tarina täälläkin! :D Tosin yliopisto-opintojeni alkutaipaleella yhtäkkiä tajusin, että joskus tentteihin on pakko lukea (etenkin jos on mystisesti missannut kaikki luennot ja kurssin aiheena on molekulaarinen kasvifysiologia tms. hirvitys), mutta siinä vaiheessa alkoikin olla myöhäistä opetella uusia metodeja. Ne piti sitten vain oppia hampaat irvessä ja menneisyyttä peruskoulussa kiroten. (No, lukion pitkässä matematiikassa riitti myös työtä, mutta matematiikka onkin luonteeltaan niin erilaista. Sitä ei varmaan voi oppia muuten kuin tekemällä, siihen ei taida olla mitään oikoteitä.)

    On tosi hyvä, että tästä puhutaan! Vielä parempi, että tästä puhuu joku, joka on alalla ja voi ehkä joskus jotenkin vaikuttaa asiaan.

    Olen itsekin usein (itse asiassa jo peruskouluajoilta lähtien) pohtinut tuota "lahjakkaiden" lasten omaa luokkaa tai linjaa. Se ratkaisisi mahdollisesti koulukiusaamisongelmia. (Miten monen koulukiusatun tarina alkaa siitä, että sattui pärjäämään koulussa huomattavasti muita oppilaita paremmin, vaikka ei nähnyt menestyksensä eteen paljoakaan vaivaa? Surullisen monen.)

    VastaaPoista
  7. Jaan kokemuksesi osittain. Olen etevä oppimaan kieliä ja tykkään niistä, mutta usein opetus jämähtää, vaikka pystyisin nopeampaan tahtiin.

    Toisaalta ymmärrän, miksi älykkyyttä hyssytellään. Moni ihminen, myös minä, pelkää olevansa tyhmä ja huonompi kuin muut, minkä takia älykkyyttä ei haluta tuoda esille.

    Ihmisten pitäisi oppia, että älykkyyden esilletuominen ei tee heistä yhtään huonompia ihmisiä. Yksittäinen asia ei määritä ihmisen "hyvyyttä" vaan kokonaisuus.

    VastaaPoista
  8. Meillä oli ainakin peruskoulussa vastauksena "mitä kun on tehny kaikki tehtävät?" kysymykseen " tee läksyt etukäteen." Että ei hirveämmin tullut läksyjä ihan kotia asti, tiedä sitten oliko se hyvä vai huono juttu.. Reilumpaa ja innostavampaakin olisi varmastikin ollut, että kaikki oppilaat oltaisiin tehty tunnit tuntitehtäviä ja läksyt vasta kotona.

    VastaaPoista
  9. Tämä tosi paljon! Peruskoulu ja lukio meni ihan tanssien läpi - tiesin, että jos kuuntelen tunnilla edes puolella korvalla, pääsen läpi (rimaa hipoen, mutta läpi) mitenkään lukiossa ei hoidettu motivaatiopulaani tai edes huomioitu, että tässä ihmisessä on potentiaalia enemmänkin, jos vain antaa tarpeeksi haastavia tehtäviä. Kokeisinkaan en jaksanut lukea, nekin pääsee läpi, kun hieman opiskelee paria iltaa aikaisemmin. Kirjatkin jätin usein ostamatta - tiesin että pärjään muistiinpanoilla

    AMK:ssa inssipuolella olen kohdannut ensimmäistä kertaa haasteita, ne ovat mukavia, mutta ovat johtaneet mm kamalaan koekammoon. (Koetilanteessa saan black outin, en vain osaa mitään) Lisäksi vihaan oppimistyyliä, jossa päntätään kokeeseen asiat, jotka osaat sen kokeen ajan ja pysyvään muistiin ei jää mitään. Ihan tyhmeliä!

    Toivottavasti tulevaisuudessa osataan panostaa älykkäisiin oppilaisiin muutenkin, kuin vain lisätehtävillä (hullu paljon töitä tekee)esimerkiksi jos jo ala-asteella huomataan lapsen älykkyys, voisi sitten lapselle rakentaa yhdessä vanhempien kassa henkilökohtaisen opsin. Vaatiihan se työtä, mutta olisi lasta ajatellen parempi.

    Amk:ista vielä sen verran: Olen koulussani harjoittelussa, ja tässä vaiheessa vasta yksi henkilö, esimieheni, huomasi kyvykkyyteni ja tarjosi töitä erään projektin tiimoilta. Olen todella onnellinen. Vaikkakin työtäni ei valvota ja olen tehnyt lähes kaiken harjoitteluuni osoitetun, tosin raportti puuttuu vielä pääaiheestani. Mutta raportinhan vääntää viikossa kasaan, ja vieläpä hyvän sellaisen ;)

    VastaaPoista
  10. Hei Miss R.
    Puhut asiaa painavaa.
    Minulla on v. -95 syntyneet erimunaiset kaksoset (tyttö ja poika). Poikani on fyysisesti ja matemaattisesti erit. lahjakas, tyttäreni on kooltaan hyvin "petit" (veljeään n. 20 cm. lyhyempi, laihempi, kuin muut tytöt..."Onks toi kääpiö" jne.), mutta sosiaalisesti ja verbaalisesti erinomaisen lahjakas.
    Poikani "lahjakkuutta" ei huomioitu peruskouluaikoina, tulos = alkoi käyttämään huumeita n. 15-vuotiaana. Seuraus: "kasvaminen" (sekä henk. ja ja fyys) menee jäihin, nyt opiskelee tutkintoa, joka "liian helppo", "pakko mennä sinne, minne pääsee/otetaan", koska elämä teininä mennyt vituiks. Mutsin silmin nähtynä hukkaan heitettyä lahjakkuutta.
    Tytär hakee ja hakee toistuvasti pääsykokeiden kautta alalle, jonne intohimoisesti haluaa, ei pääse, koska ei oteta huomioon, että ollut "sopeutettu matikka" jne.
    Eli, näkisin, että Suomen koulut tarvitsevat juuri Miss R.n kaltaisia maikkoja.
    We can do it!
    Ps. Tunnistin itseni täysin ala-, ylä.- ja lukiokuvauksistasi oppilaana... Vittu.
    T. Ina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koulun syytä että poika ryhtyi huumeidenkäyttäjäksi? Kannattaisi varmaan miettiä kuitenkin uudestaan.

      Poista
  11. Sama homma täällä, yläasteella kaikki kurssit hyvin arvosanoin läpi ja lukiokin lukematta (=lusmuilemalla) läpi. Erotuksena se, että osallistuin kaikille kursseille ja ne kurssit, joissa en vaan pärjännyt, niin niissä en pärjännyt, eli maantieto, kemia ja fysiikka - kaksi jälkimmäistä kursseja, joissa aiemmin pärjäsin hyvin, mutta joissa tuli vastaan se, että piti hyvien oppilaiden tahdissa mennä. Lopputuloksena olin näissä huono (arvosana 6-7) lukiossa.

    Eniten mieleen jäi se, miten venäjän kursseilla mentiin hitaiden mukaan. Olen huono opiskelemaan itsenäisesti, joten vaikka olin kursseilla tosi hyvä, en osaa nyt venäjää juuri paskaakaan. HYvä jos saan hitaasti luettua kirjaimet ja kävin sentään alkeet kahteen kertaan, mutta molemmilla kerroilla mentiin hitaiden mukaan. Huonoin homma on siis se, kun koko luokka joutuu menemään hitaasti ja nopeille ei ole mitään puuhaa.

    Viimeisin tapaus oli amk:issa kun ohjelmoinnin tunnilla innostuin ja tein tehtävän ruokatauon aikana valmiiksi .Kysyin opelta että mitäs muuta, niin siinä olikin sitten sen päivän tehtävät ja kaksi tuntia oli vielä jäljellä. En tainnut saada lisätehtäviä, vaikka olisin sellaisia halunnut.

    VastaaPoista
  12. Yleisesti ottaen koulumenestykseni oli peruskoulussa 9:n luokkaa ilman suurta vaivaa. Luin kyllä kokeisiin ja tein läksyt, sillä äitini oli tiukka ja vahti. Kaverini tosin saattoivat aloittaa kokeisiin luvun viikkoa ennen, kun taas minä luin paria päivää ennen, ja yleensä minä sain vähän paremman numeron. Oikeastaan lukiokin meni tähän tahtiin, mutta huomasin jossain vaiheessa jääväni vähän jälkeen, sillä ne, jotka olivat opiskelleet ala-asteelta saakka viikon kokeeseen, olivat oppineet opiskelemaan, kun taas minun tekniikkani oli "lue kirja/koealue läpi, niin muistat tarpeeksi kiitettävään numeroon". Jossain vaiheessa se ei enää riittänyt. Nyt kun olen yliopistossa, tunnen monesti olevani ihan sairaan tyhmä, kun yksityiskohdat eivät enää jää samalla tavalla mieleen. Tiedän, etten ole tyhmä, mutta ottaa itsetunnolle, kun yhtäkkiä "joutuu" opiskelemaan oikeasti.

    Samalla myös samaistun siihen, että tunneilla mennään liian nopeasti. Olen nimittäin aina ollut sairaan huono vieraissa kielissä. Ehkä se johtuu siitä, etten osaa päntätä. Sanalistaa ei voi lukea vain pari kertaa läpi ja muistaa "juonen", vaan ne pitäisi oikeasti opetella. Keskiarvoni ei koskaan ollut koulussa päätähuimaavan hyvä, sillä vaikka muut aineet olivat 9:n luokkaa, kielet laskivat tasaisesti koulu-urani ajalla niin matalalle kuin vain voi, että on luvallista päästä läpi.

    Tuli muuten mieleen myös sellainen "älykkyyteen" ja "lahjakkuuteen" liittyvä puoli, että ainakin omalla kohdallani olen huomannut, että koska olin lapsena "lahjakas" lapsi, minulta ei oikein vaadittu mitään. Siitä saattoi seurata, etten erityisemmin kehittänyt itseäni mihinkään suuntaan. Minä vain olin. Tuntuu, että ne kaverini, joilla on ollut huonompi koulumenestys, ovat luonteeltaan rohkeampia ja kokeilunhaluisia ja ottavat haasteita vastaan. Minä taas tunnun ahdistuvan aina jos joku vaatii vaivaa. Jos en ole jossain heti hyvä, en viitsi tehdä sitä sitten ollenkaan. Tällainen ongelma on parhaillaan virkamiesruotsissa. Olen jo pari kertauskurssia yrittänyt käydä, mutta nekin ovat menneet liian nopealla tahdilla. Poikakaverini sitten kommentoi, etten taida olla tottunut siihen, että minun pitäisi nähdä vaivaa, ja se on ihan totta.

    VastaaPoista
  13. Samaistun täysin! Ala-asteelta lukion loppuun olin se "kympin tyttö" jonka ei tarvinnut juurikaan nähdä vaivaa ja silti kymppejä sateli. Identiteettini rakentui jo pienestä asti vahvasti sen varaan että olin "älykäs" ja "fiksu" (minua ei kehuttu esim. ahkeruudesta tai kovasta työnteosta, vaan arvosanani olivat hyviä koska olin "fiksu"). Jos joskus sainkin numeroksi esim. 8, sain kuulla armotonta vittuilua henkilöiltä, joiden oma keskiarvo oli jossain 6 paikkeilla. "Oho, miten sä noin huonon numeron sait, kattokaa kaikki se sai vaan 8 hahahahah". Koulumenestyksestä tuli itselleni oman älykkyyden mittari. Lukiokin meni vielä helposti, sain ylioppilaskirjoituksistakin hyviä arvosanoja vaikka niihinkään en juuri lukenut. Vaikeuksien ja haasteiden kohtaamista en oppinut missän vaiheessa, koska kaikki sujui aina niin helposti. En koskaan edes harrastanut mitään urheilulajia, koska jos en ollut jossain lajissa heti hyvä, niin kyllästyin ja lopetin.

    Kun aloitin yliopistossa, sain huomata, ettei hyviä arvosanoja enää saanutkaan helposti. Joistakin kursseista en edes päässyt läpi ensimmäisellä yrittämällä. Se oli hirveä shokki ja koska arvotin itseäni arvosanojen perusteella, koin, että olinkin pohjimmiltani aika tyhmä ja olin jotenkin onnistunut huijaamaan itseni peruskoulusta läpi. Nyt olen jo valmis maisteri, mutta sain kulutettua yliopistossa yhteensä 8 (!) vuotta. Olen myös luonteeltani prokrastinoija, ja ensimmäinen kompastuskivi tuli kandintutkielmani kanssa. Siihen kulutin ehkä eniten opiskeluvuosiani, pelkäsin sen palauttamista koska en ollut siihen lainkaan tyytyväinen ja uskoin, että nyt "jään kiinni" siitä, että olen oikeasti keskivertoa tyhmempi ja saan kandista huonoimman arvosanan. Sainkin siitä todella hyvän arvosanan, mutta silti epäilin, että minulla kävi vain tuuri ja enhän minä nyt ainakaan mitään gradua osaa tehdä. Näin jälkikäteen ajateltuna uskon, että kärsin opintojeni keskivaiheilla jopa parin vuoden ajan masennuksesta, mutta itse en sitä silloin tajunnut ja lähipiirilleni esitin normaalia. Oikeasti saatoin viettää päiviä tuijottaen lamaantuneena tietokoneen näyttöä ja tuottaen vain rivin tai kaksi tekstiä jos sitäkään. Itkin joskus yliopiston vessassa salaa ja palasin sitten muina miehinä tietokoneluokkaan ”tekemään kandia”.

    Onneksi satuin graduvaiheessa kerran lukemaan artikkelin siitä, miten lapsia kannattaisi kehua esimerkiksi siitä, miten he ovat nähneet vaivaa opiskellessaan ja ansainneet sillä hyvän arvosanan, eikä vain kehua älykkyyttä. Aloin miettimään omaa lapsuuttani ja kouluhistoriaani ja tajusin, mistä opiskeluahdistukseni on pohjimmiltaan peräisin. Ongelman tajuaminen helpotti asian käsittelyä ja kävin muutaman kerran puhumassa psykologillekin. Gradun palauttaminen ahdisti silti, mutta en venyttänyt sitä läheskään yhtä kauan kuin kandintutkielmaa. Pitkä yliopisto-opiskeluni kuitenkin hävettää minua, enkä mielelläni kerro ihmisille kauanko opiskelin. Olen päättänyt, että tulen korostamaan omille lapsilleni sitä, että arvosana kertoo vain kuinka paljon työtä teit sen eteen, se ei kerro älykkyydestä tai sen puutteesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. " -- arvosana kertoo vain kuinka paljon työtä teit sen eteen, se ei kerro älykkyydestä tai sen puutteesta."

      Näin! Ja jos joku saa hyviä arvosanoja ilman selvää vaivannäköä niin voi kertoa, että työ hyvää arvosanaa varten on tehty jo aiemmin. Minunkin koulutussuunnallani parhaat arvosanat kasautuvat niille, jotka ovat joko harvinaisen työteliöitä tai vaihtoehtoisesti syntyneet, kasvaneet ja eläneet alaa harjoittavissa perheissä. 10 000 tunnin sääntö pätee.

      Poista
  14. No itse oon miettinyt tuota siltä kannalta, että tällaisia henkisesti varttuneempia voisi siirtää luokalta seuraavaan. Mikä velvoittaa olemaan oman ikäisten kanssa samalla luokalla, jos edistyy liian nopeasti? Tai sitten toinen vaihtoehto, että opettajan avuksi yrittää opettaa samoja asioita muille luokkalaisille erilaisin tavoin. Siinähän tehokkaampi kaveri oppii samalla, miten eri ihmiset oppii ja hahmottaa asioita eri tavoin. :) Sitten jos useampi vertainen opettaa lopulta toisiaan, niin vauhti sen kuin kasvaa ja ryhmähenki vahvistuu.

    VastaaPoista
  15. Nyt nopeasti:
    https://en.wikipedia.org/wiki/Intellectual_giftedness
    https://en.wikipedia.org/wiki/Theory_of_multiple_intelligences
    https://en.wikipedia.org/wiki/Twice_exceptional

    Terveisin lahjakas lapsi, josta ei koskaan oikein tullut yhtään mitään

    VastaaPoista
  16. En ole koskaan pitänyt koulunkäynnistä kiusaamisen vuoksi. Olin läski lapsi ja painoni vuoksi olin yleinen pilkan kohde.
    Kotonakaan ei asiat olleet hyvin perheväkivallan ja alkoholin saastuttamassa ympäristössä.
    Olosuhteista huolimatta opetettavat aineet olivat minulle varsin haasteettomia. Haasteet olivat jossain ihan muualla.
    Kiinnostukseni ei riittänyt pänttäämiseen tai opiskeluun, olin laiska, enkä oikeastaan edes seurannut tunneilla.
    Keskiarvo aina yli 8, niin peruskoulussa kuin lukiossakin.
    Kielet ja matematiikka olivat helppoja. Päättelykykyni ihan oikeiden testien mukaan todella omaa luokkaansa.
    (Kävin joskus psykologiset testit erääseen työhön hakiessa. Testasivat siellä ties mitä.)
    Lukiossa nukuin ja lusmusin, enkä lukenut laisinkaan ylioppilaskirjoituksiin. Tuloksena M:n paperit kouraan.
    Kotona ei kannustettu mihinkään, vaan ihan huudettiin naama punaisena, kuinka tyhmä olen ja kuinka minusta ei pitänyt olla mihinkään huonouteni vuoksi.
    Pari opettajaakin olleet sitä mieltä, että ihan itse olen aiheuttanut sen, että tulin kiusatuksi.
    Jos olisi kannustettu, uskon, että minusta olisi voinut tulla mitä vaan.
    Valmistuin kuitenkin AMKista tavoiteajassa, jälleen hyvin arvosanoin ja teen työtä, jolla on tarkoitus.
    En päässyt koskaan yliopistoon opiskelemaan kasvatustieteitä.
    Opettajan ammatti on siis unelma-ammattini, koska uskon, että osaisin puuttua kiusaamiseen ja kannustaa niitä, joita ei kukaan muu kannusta.
    En lukenut edes pääsykokeisiin hakiessani kouluun ja silti opiskelupaikka lohkesi.
    Ei sieltä, mistä toivoin, mutta kuitenkin.
    Rohkaisulla ja kannustamisella olisi minuakin autettu. On vaan pitänyt pärjätä ilman niitä apuja.
    Ajattelen edelleen olevani alisuoriutuja, eikä minulla kyllä ole motivaatiota edes lähteä tavoittelemaan mitään suurta tässä paskassa maailmassa.
    Tiedänpähän vain, etten itse tee lapsia näin mätään yhteiskuntaan.
    Ei varsinaisesti vastaa kysymykseesi siitä, miten motivoida tekemään enemmän,kuin mitä vaaditaan.
    Älykkäälle lapselle voi kuitenkin puhua asioista eri tavalla kuin taantuneemmille.
    Heille (eli älykkäille) voisi rehellisesti kertoa, että heissä on potentiaalia, joka kannattaa hyödyntää.

    VastaaPoista
  17. Tämä on jo vanha keskustelu, mutta aihe on niin kiinnostava että kiinnostaa itsekin kirjoittaa ajatuksia tästä jos vaikka joku sattuisi lukemaan :) Jos lahjakkaalla on koulussa tylsää, ongelma voi olla siinä että koulussa ylipäätään on tylsää, ei siitä että tylsää olisi vain lahjakkailla. Pakkotahtisuus ja yksitoikkoisuus ovat asioita, joista kärsivät varmaan kaikki lahjakkuudesta riippumatta. Jos koulu pystyy huomioimaan yksilöiden erilaisuutta paremmin, niin siitä hyötyvät parhaassa tapauksessa kaikki.

    Itse ajattelin pitkään olevani lahjakas, ja olin vähän pettynyt kun siitä ei koskaan tullutkaan mitään ihmeempää palkintoa, muutamaa kevätjuhlissa jaettua tunnustuspalkintoa lukuun ottamatta. Ajatus lahjakkuudesta lohdutti joskus silloin, kun koulukavereiden kanssa ei aina sujunut niin mukavasti. ”Minä olen fiksumpi kuin ne”. Mahdollisuus, että omalla lapsellani olisikin oppimisvaikeuksia, pisti miettimään asiaa toiselta kantilta. Ehkä lahjakkuus ja muihin vertaaminen ei olekaan niin tärkeää, vaan se että oppii ylipäätään asioita niin että yltää omiin tavoitteisiinsa. Joskus tuntuu, että lahjakkuuskeskustelussa on kyse huomion hakemisesta, siitä että joko omaa tai oman lapsen erityislaatuisuutta pitäisi huomioida paremmin, vaikka kaikki ovat erityisiä ja kaikissa lapsissa on potentiaalia.

    Miten sitten koulua pitäisi kehittää että yksilöllisyys huomioitaisiin paremmin? Esim. Pekka Peuran menetelmiä on esitelty hiljattain lehdissä(esim.http://digi.suomenkuvalehti.fi/share/311077/9bf867), ja vaikuttaa kiinnostavalta. Ilahduttaa myös tämä Maarit Korhonen, joka mm. poisti pupetit luokasta (http://nyt.fi/a1305870531097). Muitakin esimerkkejä on varmasti paljon. Mikä näitä yhdistää on se, vanhoja käytäntöjä kyseenalaistetaan ihan kunnolla, ja annetaan enemmän valinnanvapauksia oppilaille. Opetan itse yliopistossa, ja olen huomannut että opiskelijoiden motivaatio tehdä tehtäviä on parempi silloin, kun voi edetä omassa tahdissa ja tehdä aidosti omia valintoja (n. 2% on silti aina sitä mieltä että kaikki on perseestä), luulisi että pätee ihan lapsiinkin. Joillekin mahdollisuus käyttää aikaa ja koulun resursseja omaan tutkimus- tms. projektiin on asia, joka voisi kannustaa tekemään enemmän kuin vaaditaan. Tällaiseenkin on ainakin joissain kouluissa tarjottu mahdollisuuksia jo pitkään, silloin kun oppilas on osannut itse sellaista ehdottaa. (Esim. meidän koulussa yksi vanhempi poika sai tehdä vapaasti omia kokeita kemian- ja fysiikantunnit.) Jos lahjakkaat ovat niin lahjakkaita, niin ehkä lahjakkuutta voisi käyttää myös siihen että itse keksii ja ehdottaa keinoja, joilla opiskelusta voisi saada kiinnostavampaa? Opettajana voi tietysti rohkaista ja kannustaa siihen suuntaan.

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.