perjantai 15. tammikuuta 2016

Liikunnanvihaajan liikuntalajit

Olen jo aikaisemmin avautunut liikuntatraumoistani postauksessa Veren maku suussa. Minulla tosiaan on kamalia traumoja koululiikunnasta (kuten aika monella!) ja saan ihan fyysisiä oireita, jos minua yritetään pakottaa vaikka pelaamaan pesäpalloa. Ei auta, vaikka se miten olisi leikkimielistä ja "hauskanpitoa" tai vaikka miten paljon luotan itseeni enkä mieti muita, tietyissä tilanteissa jostain selkärangasta tulee se sama paniikki ja kylmä hiki, jota koin lapsena. En oikeastaan vihaa liikuntaa itsessään, vaikka niin luulinkin aika kauan, vaan sitä, että liikkuessani paikalla on muita. Minulla kesti myös aika kauan tajuta, että en ole huono liikunnassa. Olen onneksi jo jonkin verran toipunut traumoistani, mutta muutama laji on vielä minulle aika kammotus. Enkä tykkää vieläkään kutsua lenkkejäni tai uimistani liikunnaksi.
Selfiegame on eräs tärkeimmistä  lajeista.

Mutta synkistely sikseen - olen keksinyt tapoja välttää ahdistusta ja löytänyt lajeja, joiden harrastamisesta jopa nautin. Ja kuten kunnon bloggaajan kuuluukin, jaan ne kanssanne. Tässä taas yksi MRV:n listoista: liikunnanvihaajan liikuntalajit, top 5. 

1. Liiku koiran kanssa

Tiedättekö Siskonpedin (loistava sarja muuten!) sketsin, jossa Krisse Salmisen esittämä hahmo vie ystäväänsä (Pirjo Heikkilä) kokeilemaan uusia lajeja? Krisse osaa kaikki zumbasta motocrossiin kuin ammattilainen ja Pirjo on aina ihan surkea. Sitten Krisse lohduttelee Pirjoa, että hyvinhän se meni. Sketsi kuvaa hyvin fiiliksiäni ystävien kanssa liikkumisesta. Siksi onkin ihanaa, että minulla on koira: se on iloinen kaikesta, mitä teen sen kanssa. Koiran kanssa voi lenkkeilyn lisäksi kokeilla juoksemista (ja hengästyä ihan rauhassa) tai pelata pallopelejä - ja samalla harjoitella esimerkiksi tennispallon heittämistä, tarkkuutta ja jalkapallon potkimista. Vili rakastaa palloleikkejä, ja tämän siedätyshoidon avulla olen päässyt yli inhostani palloja kohtaan. Kaiken kukkuraksi nykyään voin pelata pallopelejä koirapuistossa, vaikka siellä olisi muita ihmisiä! Ihmeet eivät ole maailmasta loppuneet.


2. Löydä sopivat ohjaajat

Turun yliopisto tarjoaa kätevää palvelua: maksamalla yliopistoliikunnan maksun (40 e / kevätkausi) saa käydä kaikilla avoimilla tunneilla ja salilla. Salille minua ei ihan helposti saa, mutta kävin eilen ensimmäistä kertaa Slow Flow -joogassa. Tunnille oli aika jännittävää mennä, mutta tykästyin heti ohjaajaan. Liikkeet tehtiin hitaasti ja huolella ja jokainen keskittyi vain omaan suoritukseensa. Ohjaaja sanoi mm. seuraavanlaisia viisauksia:

- Jos kehonne sanoo, että ette jaksa tänään jotakin liikettä, älkää tehkö sitä. Tänne on tultu joogaamaan eikä hankkimaan lihasjumeja. 
- Se, mihin asti venytte, ei kerro miten hyvä olette joogassa - se kertoo kehonne mittasuhteista.
- Muistakaa hymyillä! Kaikki liikkeet pitää pystyä tekemään hymyillen. 
- Älkää miettikö, miltä liikkeenne näyttävät, vaan keskittykää siihen, miltä ne tuntuvat. 

Aivan ihanaa! Tunti oli tosi rento ja huomasin, että keskityin oikeasti liikkeisiin ja itseeni. Sain tunnista positiivista vahvistusta sille, että kaikki ryhmäliikuntatunnit eivät ole niin kamalia. Päätin, että menen ohjaajan muillekin tunneille.

Voi olla vaikeaa uskaltautua tunneille edes sen vertaa, että pääsisi löytämään omantyyliset ohjaajat, joten suosittelen aluksi jotain pehmeää liikuntamuotoa. Minulle ainakin sopi tämä Slow Flow, ja ajattelin kokeilla myös venyttelyä ja hathajoogaa. Myös pari vuotta sitten käymäni Tietoisuustaidot ja jooga stressinhallinnan tukena -kurssi oli todella hyvä kokemus.

3. Sulje muu maailma ulos

Jos olet toipunut tai toipumassa huonosta itsetunnosta, kiusaamisesta tai muusta sellaisesta, sinulla on jo hyvä työkalupakki mielessäsi tätäkin haastetta ajatellen. Käytä samoja keinoja liikunnan sietämisessä. Toista itsellesi tarpeeksi monta kertaa, että ei ole mitään väliä, mitä muut ihmiset sinusta ajattelevat ja että olet liikkumassa itseäsi varten. Voit myös ajatella, että ensinnäkään ketään ei kiinnitä sinuun huomiota eikä ketään kiinnosta sinun puuskutuksesi. Toiseksi vaikka kiinnittäisikin, mitä ihmeen pahaa siitä voisi sitten seurata? 

Harmi että tämä on body eikä uikkari!
Hyviä lajeja muun maailman ulos sulkemiseksi ovat lajit, joissa muihin ihmisiin törmää vain satunnaisesti. Ihmisten välttelyn sijaan on hyvä harjoitella satunnaisen vastaantulijan kohtaamista. Esimerkiksi lenkkeily tai hiihto ovat hyviä lajeja tähän. Itseen keskittymisessä ja muun maailman ulos sulkemisessa auttaa myös musiikki. Sitä on helppo kuunnella lenkkipolulla, salilla tai oikeastaan missä vaan. Minä sain juuri joululahjaksi vedenkestävän mp3-soittimen ja kuulokkeet, joiden avulla voin kuunnella musiikkia uidessa. Uidessa en yleensä ole miettinyt muita tai ahdistellut muutenkaan, mutta tylsistyn helposti rataa edes takaisin kauhoessa. En enää! Ja lisäksi on mieltäylentävää kuunnella Lily Allenin Fuck you -biisiä, kun viereisellä radalla oleva limainen ukko kyylää "vaivihkaa" veden alta ja häiritsee uimista. Olen myös harkinnut uikkaria, jossa olisi iso keskari tai jokin ilkeä teksti.

4. Harjoittele kotona

Tein viime kesänä kyykkäyshaasteen, jossa kyykättiin joka päivä vähän enemmän kuin edellisenä päivänä. Tein haasteen yksin kotona ja huomasin, että kuntoni ei ole mitenkään maailman surkein ja että kyykkäykset onnistuvat ihan hyvin. Tästä huomiosta sain itseluottamusta, ja nyt uskallan kyykätä jopa työpaikalla! Teemme kyykkyhaastetta työkaverien kanssa taukojumppana. Kun liikuntalajia kokeilee ensin yksikseen, saattaa huomata, että ei se olekaan niin vaikeaa. Kokemus tuo itsevarmuutta.

Tämä kuva oli lähinnä kyykkäämistä! Plus olen cool. Kuva EMP:n blogin postauksestani.

5. Haasta itseäsi

Vaikka liikkuessa iskevä ahdistus ja epävarmuus vaativatkin pääosin pehmeää laskua, on joskus tarpeellista haastaa itseään ja asettautua epämukaviin tilanteisiin. Mikään ei paranna pelkoa epäonnistumisesta yhtä hyvin kuin epäonnistuminen - silloin huomaa, että maailma ei lopukaan eikä kukaan naura tai pilkkaa. Ihan vaan itseäni kiusatakseni olen kokeillut kaikenlaisia kammottavia liikuntalajeja taekwondosta irlantilaiseen tanssiin ja zumbaan. En ole pitänyt kaikesta, mutta olen löytänyt muutamia ihan hauskoja juttuja ja saanut onnistumisen (ja epäonnistumisen) kokemuksia. Tämän kevään haasteena on ilmoittautua mukaan maaliskuussa alkavaan kuntonyrkkeilyyn. Ja sitten käydä siellä. Ilmoittauduin myös Vilin kanssa agilityyn - saa nähdä, miten siellä pärjäämme.

Masentavaa ajatella, että tämännäköinen urpo on varmaan parempi agilityssä kuin minä :D
Suurin haasteeni on joukkuelajit ja erityisesti pallolajit. On oikeastaan aika koomista, miten paljon inhoan palloja! Se naurattaa minua itseänikin. Ehkä voin tämän huumorin ja Vilin kanssa harjoitelluin henkisin pallovoimin ensi kesänä raahautua pesiskentälle.

Toivottavasti tästä postauksesta käy ilmi se, että vaikka jaan täällä pohdintojani elämästä ja tarinoita kehittymisestäni erilaisissa asioissa, en ole missään nimessä lähelläkään valmista ihmistä. Moni asia, josta täällä kirjoitan, on minulle itsellenikin haaste. Joudun edelleen muistuttamaan itseäni aina välillä, että minun pitää osata sanoa ei ja että en voi ottaa vastuuta kaikkien ihmisten tunteista. Pari päivää joka kuukaudesta (kiitos PMS) vietän tuntien oloni vastenmieliseksi ja vuoronperään itken ja syön jäätelöä. Se, että kirjoitan blogia, joka yrittää keskittyä iloisiin asioisiin, huumoriin, tsemppiin ja hyvään fiilikseen, ei tarkoita sitä, että olisin jatkuvasti yltiöoptimistinen ja fuckin' awesome Miss Ruki Ver. Mutta huomaan, että kun keskityn iloitsemaan täällä hyvistä asioista, se oikeasti muuttaa ajatusmaailmaani ja huomaan aina vaan enemmän niitä hyviä juttuja. Ja rehellisesti sanottuna olen kyllä MRV:täkin lukuunottamatta luonteeltani aika överin optimistinen, jopa itsepetokseen asti.

Mielestäni tästä pitää muistuttaa aina tasaisin väliajoin, ettei teille lukijoille tule sellaista oloa, että aina pitää olla hyvällä tuulella ja positiivinen tai muuten on huonoitsetuntoinen luuseri. Hyvän tuulen päämääränä on hyvä fiilis, ei itseruoskinta. Joskus saa olla ihan paska, sekin on vapauttavaa. Kaikkea mahtavaa kaikille, ja muistakaa haastaa itseänne!

8 kommenttia:

  1. Noi hahmot Siskonpedissä on ihan mun lemppareita! Harmi kun niitä oli kakkoskaudella harvakseltaan. Toinen mikä mua naurattaa on se äärimmilleen viety "älkää nyt minusta välittäkö"-äiti, joka meni arkkuun odottamaan kuolemaa ja oli leiponu hautajaisiinsa. Heikkilä on vaan niin hyvä!

    Mä tunnustaudun liikunnanvihaajaksi. Juurikin kouluajoilta, kun oli pakko. Pakko oli juosta tietty matka, pakko oli saada näin monta hernepussia ämpäriin. Olen aina pakotettuna tehnyt juuri päinvastoin. Yläasteen liikunnanopettajani lupasi minulle kohtalaisen numeron todistukseen, jos en enää koskaan tule hänen tunneilleen.

    Ehkä (koulu)liikunnanvihaaminen juontaa juurensa siihen että en oppinut ala-asteen jumppatunneilla kärrynpyörää enkä takaperin kuperkeikkaa. Harjoittelin niitä aina telinevoimistelutunnit kun paremmat oppilaat pomppi trampoliineillä ja keikkui telineillä.

    Mulla on tosi vahvana ajatuksena päässä se, että miltä mä näytän tässä puuskuttaessani tai mitä noi muut ajattelee.

    VastaaPoista
  2. Mun kokemukset koululiikunnasta on suurin piirtein samat kuin sulla, traumat muiden ihmisten parissa liikkumisesta ja pallopeleistä on tuttuja. Luulin pitkään että olen huono kaikessa (varsinkin sen jälkeen kun lopetin voimistelun ala-asteen jälkeen), kunnes löysin tanssin. Aloitin stepillä, ja nyt mukaan on tullut myös baletti ja jazz. Vaikka ennen ajatus ryhmäliikunnasta aiheutti lähinnä ahdistusta nyt oon aina ihan into piukassa tanssisalilla :D. Niin kuin sanoit, oikeat ohjaajat, muun maailmam unohtaminen ja itsensä haastaminen on hyviä keinoja löytää liikunnan ilo uudestaan, ja oon iloinen että uskalsin haasta itseni ja raahautua tanssitunneille :).

    VastaaPoista
  3. Itselläni ainoat positiiviset kokemukset ovat lentopallosta. Pelasin sitä peruskoulun aikaan kuusi vuotta ja se olikin ainoa laji, jossa sitten koulussa päihitin muut. Asiaan auttoi, että pystyin myös motkottamaan useista sääntörikkeistä joita muut tekivät :D Lukiossa oli tytöillä ja pojilla yhteiset liikuntatunnit, kerran minut ja japanilainen vaihtari laitettiin pelaamaan poikien kanssa lentopalloa. Pojat varmasti arvosti kun tällainen lyhyenläntä läski hakkasi heidät kaikki :D

    VastaaPoista
  4. Mä oon kans ollu tosi huono liikkuja, johtunee kai osittain siitä että ei ole ollut pakko. Ei tähän kehoon vaan vielä oo kerääntyny mihkään mitään ylimäärästä :D Eikä sellanen pieni ylimääränen ees haittais, jossain vaiheessa kyllä. Sitten ois kyllä pakko ruveta liikkumaan ja se ois tosi inhottavaa. Oon pohtinu jo pitkään miten saisin itteni liikkeelle ja harrastamaan jotain, koska ongelmana on se etten pidä liikunnasta, en pidä siitä että hikoilen, hengästyn, olen väsynyt, eikä liikunnan jälkeen minulle tule mitään hyvää oloa niinkuin useille, musta vaan tuntuu että kuolen :D Kotona aina silloin tällöin yrittäny jotain lihaskuntoa harjoittaa huonoin tuloksin. Noh, tänään repäsin! Kävelin tuohon lähimmälle gogo expressille ja tein vuoden sopparin! Nyt on sitten pakko alottaa ja jatkaa salilla käymistä :D Toiveena ois että jaksais paremmin ja sais lisää voimaa :)

    VastaaPoista
  5. yksi traumaatti lisää ilmoittautuu.
    (viimeistään) tässä iässä nyt kuitenkin alkaa olla vähän pakkokin tehdä jotain loputtoman kävelyn ohella, joten onneksi löysin joogan. ihanan adrienen kanssa tapaammekin nykyään youtubessa liki joka päivä <3 eikä tartte edes kotoa lähteä!

    VastaaPoista
  6. Koululiikunta hyi hyi hyi... Pesäpallo kuului minunkin inhokkeihini. En muista että sen sääntöjä olisi koskaan opetettu, sitä vaan alettiin pelaamaan. Minä en tietysti koskaan osunut palloon, saatika tajunnut minne piti juosta ja milloin.

    Hauska että mainitsit vähän vierastavasi tuota "liikunta" -termiä. Mulla on sama homma "urheilun" ja "juoksun" kanssa. Urheilu on mulle jotain hyvin kilpailullista, sellaista mitä harrastavat vain taitavat ja silmäätekevät. Ja juoksu on tietysti hirmuista pinkomista, minä vain hölkkään :D Pitäisi ehkä yrittää psyykata itsensä uskomaan, että kyllä se omakin liikunta ihan oikeaa liikuntaa on. Tiedä vaikka vaikuttaisi positiivisesti itse tekemiseen!

    VastaaPoista
  7. Opettajalla ja ohjaajalla on kyllä huimasti merkitystä! Alakoulussa inhosin koululiikuntaa, vaikka olinkin keskiverto. Yläkoulussa vaihtui opettaja, ja kaikkien luokan tyttöjen numero nousi! Samoin motivaatio, hyvään numeroon ja kehuihin ei tarvinnut enää osata, vaan hyvä asenne riitti.
    Miun suurin inhokki oli ryhmäliikunta! Kunnes menin Mikkelin amkhon ja siellä ryhmätunteja veti huippuohjaaja, joka osasi ohjata tunnin sisällä myös yksilöllisesti ja vaihtoehtoja antaen, myös koreografiat olivat jotenkin vaan helpompia, ihan yhtä tehokkaita tosin! :D

    VastaaPoista
  8. Samoja kokemuksia. Koululiikunta jätti traumat "huonoudesta". Nyt monta vuotta peruskoulun jälkeen liikun monta kertaa viikossa. Paljon henkistä työtä vaati, että uskalsin edes mennä salille tai osallistua liikuntakursseille... Tämän vuoden tavoitteena on uskaltautua julkisesti juoksulenkille ulos, mitä en ole vielä uskaltanut. Tsemppiä muillekin! ;D

    Hassua on, että kaikkien noiden peruskoulun nöyryytysten jälkeen olen huomannut, että olen sitten oikeasti kykenevä, kuntoni on hyvä, pidän liikkumisesta ja esim. normaalissa elämässä liikuntakurssin ohjaaja ei koskaan sallisi muiden kritisoivan muita ryhmäläisiä samalla tavalla mitä koulussa tapahtui :D

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.