Kuin rakastaisit itseäsi

Ah tammikuu, tuo itseinhon aika, paljastaa taas ikäviä puolia ihmisissä. Some täyttyy uuden minän julistuksista, eikä siinä mitään - uudistuksista saa tärkeää lisävirtaa, jolla jaksaa ehkä kevääseen asti. Ikävyyden kokemukseni liittyvät itseään (ja siinä samalla kaikkia muita) syyllistäviin ihmisiin.

Näissä motivaatiokuvissa aiheena onkin itsensä rakastaminen! Uuden vuoden kunniaksi muokkasin vähän ärsyttävien fitness-aiheisten motivaatiokuvien viestiä ja tein vastaiskun sellaisille julistuksille, joissa keho nostetaan tärkeimmäksi saavutukseksi ja joissa kehotetaan piiskaamaan itseään vaikka tuntuisi pahalta ja oksettaisi. Urgh.

Vaikka muutos lähtisikin siitä, että samojen kuvioiden kiertäminen tai jouluturvotus ja talvikerrosten alla omaa oloaan elänyt kroppa ärsyttää, voi uudistuksen toteuttaa kahdella eri tapaa. Ensimmäinen on itsensä kehittämisestä ja uusista harrastuksista nauttiminen. Toinen on itseinho ja sen avulla tapahtuva itsensä piiskaaminen. Tavoitteena on usein parempi kroppa. Itseinho olisi varmaankin hyvä moottori muutokselle, mutta siinä on se ikävä puoli, että kun tavoite on saavutettu, itseinhosta ei niin vain pääsekään eroon. Se aiheutuu nimittäin aivan muista asioista kuin siitä, että on läskiä. Kaikista ärsyttävintä itseinhossa on se, että se vaikuttaa muihinkin ihmisiin kuin itseen.

Eräs tuttuni julkaisi Facebookissa kuvan, jossa hän näytti oikein hyvältä. Kuvan yhteyteen tuttuni oli kirjoittanut olevansa tyytyväinen kuvaan, koska koki näyttävänsä kuvassa "laihalta". Tämä henkilö on ihan normaalipainoinen, jopa hoikka, joten ihmettelin tätä sananvalintaa. Myöhemmin tältä samalta tutulta on tullut kaikenlaisia päivityksiä painoon liittyen. Joka toinen päivä hän kertoo salitreeneistään ja  siitä, miten lihavuus ei kohta enää pilaa hänen elämäänsä, joka toinen päivä siitä, miten on tyytyväinen kehoonsa, vaikka hän ei olekaan "laiha".

Tässä on muutava ärsyttävä "motivaatiojuliste". Kuvat täältä.

Tuttuni ei pilaa ainoastaan omaa elämäänsä inhoamalla itseään ja elämällä sitten kun -elämää, hän pilaa jokaisen hänen päivityksiään lukevan mielialan. Aina puhutaan siitä, miten lasten kuullen ei pitäisi haukkua ulkonäköään tai pohtia painoaan, mutta mielestäni sama käytäntö pitäisi ottaa käyttöön ihan kaikkien kuullen. Kun haukkuu itseään ilman syytä, kehittää paitsi negatiivista kuvaa itsestään, myös kaikista muista. Samalla rakentaa pönkittää käsitystä, että jonkin yleisen käsityksen mukaan kaikkien pitäisi olla samannäköisiä, -muotoisia ja -painoisia. Kun tämä normaalipainoinen ystäväni kutsuu itseään lihavaksi, hän kutsuu kaikkia häntä isompia ihmisiä lihaviksi. Hän tukee sitä samaa normia, joka saa hänet inhoamaan itseänsä. Samaten ahkera ihminen, joka kutsuu itseään laiskaksi jos joskus asettuu sohvalle katsomaan leffaa, haukkuu samalla kaikki muut. Minun mielestäni tämä on aika erikoista.

Kun joudun porukkaan, jossa ihmiset kilvan haukkuvat toisiaan, minua ärsyttää. Usein tämä tapahtuu tuntemattomien naisten kanssa pukuhuoneessa, kun omat epävarmuudet nousevat pintaan. En tiedä, onko kyseessä jokin sosiaalinen riitti, mutta kun yksi aloittaa valittamisen vaikkapa raskausarvista reisissään, alkaa toinen valittaa jenkkakahvoistaan ja kolmas luisista polvistaan. Kaikki yllyttävät toisiaan. Tämä ei ole mikään teinien juttu, samaa touhua harrastavat vielä ainakin yli kolmekymppiset. Minä lopetan riitin usein sillä, että alan kehumaan itseäni: "Mä oon muuten ihan uskomattoman kaunis. Katsokaa nyt tätä mun pyllyä, katsokaa!" Joukkoon lankeaa ehkä kiusallinen hiljaisuus, mutta ainakin haukkuminen loppuu.

Tätä tekstiä en muuttanut ollenkaan, mutta kuvaan yhdistettynä se sai vähän erilaisen merkityksen.

Noista vikoista en osannut päättää, kumpi oli parempi. Päättäkää te. Ja vinkkinä: tehkää omia motivaatiokuvia siitä, miten voisitte tänä vuonna olla armollisempia itsellenne ja rakastaa itseänne vähän enemmän. Tää on vähän kuin päinvastainen vinkki siihen laihdutusvinkkiin, jossa itsestä pitää laittaa mahdollisimman kamala kuva jääkaapin oveen. Laittakaa kännykkänne taustakuvaksi paras kuva teistä itsestänne! Tuntuu vähän erilaiselta lähteä salillekin raataamaan sen ihanan ja upean tyypin takia, eikä minkään silmät puoliksi kiinni jääkaapilla hengailevan plösön. Tähän loppuun haluan jättää vielä yhden motivaatiolauseen, jota voitte pohtia kukin tykönänne:

Kuva täältä.

 Hyytävin tammikuuterveisin,

ps. Älkää ymmärtäkö tämän postauksen kuvistusta väärin - kannustan kaikkia niitä, jotka jaksavat raahautua salille tai lenkkipolulle. Ihailen itsekuria, jolla monet noudattavat suunniteltuja ruokavalioitaan. Toivon vain, että syynä olisi hyvän olon tavoitteleminen, ei mikään sisäinen ahdistus tai paine. Muut eivät voi nähdä kenenkään motiiveja, mutta jos fitnessistä kehittyy pakkomielle tai ihmistä ajaa siihen itseinho, se alkaa aika pian näkyä, ainakin läheisille. Nykyajan urheilullisen kropan tavoittelu on monella tapaa kuin hoikkuuden ihanne 90-luvulla, tosin fitness on ehkä jopa vähän vaarallisempi ilmiö. Se on liialliseen laihuuteen ja laihduttamiseen verrattuna sosiaalisesti hyväksytympi pakkomielle, koska se luo illuusion terveydestä - milloin muka liikunta ja terveellisesti syöminen olisi pahaksi? Minun mielestäni silloin, kun ajatukset alkavat pyöriä yhä pienempää kehää pakkomielteen ympärillä, eikä ihminen pysty enää kiinnostumaan tai puhumaan mistään muusta kuin siitä, miten paljon kaloreita on missäkin ruoassa ja miten voi käydä salilla sekä aamulla että illalla. Normaalista saliharjoittelusta ja fitness-harrastuksesta on onneksi pitkä matka tähän.