tiistai 31. maaliskuuta 2015

Päivän ruusumekko

Hirveästi pitäisi tehdä töitä ja koulua ja kaikkea, mutta tulin tänne kuitenkin tekemään todella tärkeän pikapäivityksen päivän asusta. Asiahan on kiireellinen. Oikeastaan tässä on kyllä parin päivän takainen päivän asu ja nyt kun katson näitä kuvia, harmittaa, että myin fb-kirppiksellä tuon neuleboleron. Höh.

Päivän Vili pilaamassa taidekuviani


Mekko on vanha kirpparilöytö ja tykkään siitä tosi paljon arkimekkona. Se kätkee kivasti rinnat mutta on silti istuva. Päässäni on saparot, vaikka olenkin jo 26 ja äiti sanoi, etten voi enää laittaa tukkaa näin. Onneksi lapsellisia hiuksiani tasapainottaa viininpunainen angstihuulipuna!

Tänään olo on ollut vähän mölli. Aamulla olin puheopin tutkintoon kuuluvalla ilmaisutaidon kurssilla, ja vaikka se kolme tuntia kuluu yleensä ihan kivoissa merkeissä, tänään ei vaan lähtenyt. Kurssin jälkeen olen oikolukenut yhtä opinnäytetyötä monta tuntia putkeen. Kuva kuvastaa fiiliksiäni:



Ratkaisuni kielioppikoomaan on tietysti jäinen kylpy! Olen kunniakkaasti käynyt melkein joka viikko avantouimassa He-Manin, VBM:n ja Lady Laiskiaisen kanssa, ja sinne suunnistamme tänäänkin. Ekstaasi odottaa! Ei mulla muuta tällä kertaa, ei nyt oikein lähde käyntiin tämä kirjallinenkaan itseilmaisu.


maanantai 30. maaliskuuta 2015

Chauvinist World Problems!

Hyvää maanantaita te ihanat peipposet! Olen ennenkin kunnostautunut meemeissä, mutta nyt olen luonut mestariteoksen. Saanko esitellä, Valkoinen Barbaari / Mystikko ja Chauvinist World problems!










Lisää saa keksiä ja kuvaa saa käyttää. Tästä meemistä tulee vielä blogin vakkarivieras! :D

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Senssilinjat aukeaa!

PTFU:n suora lähetys alkaa näillä näppäimillä! Soita tai tekstaa Myllypuron studioomme numeroon 046 6258373 ja kerro meille huolesi. Disclaimer: me lupaamme antaa hyviä neuvoja, mutta emme suositttele noudattamaan niitä. Emme ole minkään alan asiantuntijoita (vaikka luulemme olevamme kaikkien). 

Meillä on myös tarvittaessa kaukoyhteys shamaaniin. 

Täältä pääsette katsomaan tätä spektaakkelia:  https://youtu.be/yg1AnGzkki8

Se onnistuu ehkä myös tässä, katsotaan:


Jee,

t. MRV, Husky ja punkku

torstai 26. maaliskuuta 2015

PTFU:n kuuma linja huomenna klo 21.00!

Tulin tänne vain ilmoittamaan, että huomenna aiomme Siperianhuskyn kanssa vastata kaikkiin mieltänne askarruttaviin kysymyksiin livenä! Laitan tänne osoitteen, josta voi katsoa streamia ja puhelinnumeron, jonne voi soittaa tai viestittää. Annamme hyviä neuvoja asiasta kuin asiasta ja juomme punaviiniä - mikä voisi olla sen viihdyttävämpää? No ei mikään, aivan oikein.

Tässä teille vielä kuva, josta lassukat ovat tänään riemuinneet ympäri maailmaa!

"Mitä pienempi, sen parempi!"

Huomenna nähdään, apuaa! Tai te näette. Tai voidaanhan mekin nähdä teidät, kuvia saa myös lähettää jos uskaltaa! Jos kukaan ei kysy mitään, me juodaan vaan sitten punkkua livevideolla.

 ps. Olen menossa Helsingin perämetsiin huomenna, joten toivotaan, että netti toimii siellä yhtä hyvin kuin täällä meillä Turuus. Muuten jää streamit lähettämättä!

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Ruumiin häiriö vai ruuminkuvan häiriö?



SIM täällä pitkästä aikaa moikka. Tämä kirjoitus on luultavasti suurimmalle osalle aivan turha, mutta jos yksikin saa jotain vertaistukea tai voimaa jaksaa eteenpäin, niin olen ylionnellinen. Erityisesti haluaisin omistaa tämän kaikille niille, jotka painivat ulkonäkönsä kanssa, sekä kaikille äideille, jotka kehuvat tai eivät kehu lastensa ulkonäköä. 

Tässä kirjoituksessa keskitytään ulkonäköön. Tiedän, että ihmisten muut ominaisuudet kuten luonne ja taidot ovat ulkonäköä tärkeämmät, mutta kirjoitan ulkonäöstä nyt siksi, koska sen ajatteleminen sai nuorena minun luonteeni ja elämäni huonommaksi. Ulkonäkö on nykyajan yhteiskunnassa myös todella ylikorostettu ominaisuus, joten ei ihmekään, jos (erityisesti) nuoret kokevat paineita sen suhteen.




Olipa kerran pienen pieni SIM. Hän oli aivan normaali kiltti tytöntyllerö, jolla oli normaali määrä ystäviä, sukulaisia ja leluja. Tämä tyttö oli myös taitava. Hän opiskeli pienestä pitäen musiikkia ja tykkäsi kirjoittaa runoja. Iloinen lapsi, hymytyttönäkin palkittu.

Kaikella rakkaudella tämän tytön upeita vanhempia kohtaan, tämän tytön äidillä oli kasvatusmetodina sellainen sääntö, että ulkonäköä ei saa kehua. Mikäli joku kehui tätä tyttöä, niin äiti muisti korjata: ”se nyt kehuu kaikkia, älä usko sitä”.

Tällä tytöllä oli myös ihana kaveri. Paras kaveri, MRV. Hän oli häikäisevän upea eksoottinen kaunotar, joka omisti rinnat jo alaluokilta asti. SIM rakasti MRV:tä yli kaiken. He olivat kuin kaksoset. Paitsi, että SIM sai liian  monta kertaa kuulla, kuinka aikuiset kehuvat upeaa MRV:tä maasta taivaisiin ja SIM:lle ei kommentoitu mitään. Tätä kirjoittaessani minulla oikeasti vierähti muutama kyynel. Haluaisin niin seistä tuon pienen SIM:n rinnalla ja sanoa: ”sinä olet yhtä kaunis, muut eivät vain näe sitä”.  Aikuisetkin osaavat olla välillä ajattelemattomia. Ei ole suotavaa kehua vain toista lasta, jos siinä vieressä seisoo toinenkin samanikäinen.


SIM ei tuntenut lapsena koskaan olevansa kaunis, mutta murrosiän myllerryksessä tilanne paheni. Peilit oksettivat, valokuvia hän ei edes katsonut - yleensä kuvaukset sentään pystyi välttämään. Kaupassa ei voinut käydä, kun siellä oli liikaa peilejä jokapuolella. Jossain vaiheessa aamut alkoivat aina itkulla ja illat päättyivät itkuun. Miksi? Koska SIM oli aivan varma, että hän on jollain tapaa erityisen ruma ja epämuodostunut. Usko pois, tämä ei ollut mitään teini-iän normaalia itseinhoa.

SIM ei halunnut käyttää enää bussia, koska hän oli varma, että joka ainoa hymyilevä tai naurava ihminen nauraa juuri SIM:n rumuutta. SIM ei päässyt ulkonäköään mihinkään eroon. Se oli iso taakka, jota piti kantaa kouluun ja kotiin.  Mutta kenellekkään hän ei asiasta puhunut. Lapsillakin voi olla hienon pinnan alla kamalan isoja taakkoja.

SIM kasvoi kasvamistaan ja löysi miehen. SIM oli varma, että hän oli löytänyt ihmisen, joka rakasti hänen sisintään, eikä välittänyt miltä toinen näyttää. Miehen löytäminen ei kuitenkaan auttanut tilannetta. Edelleen kaikki kauppareissut ja paikat joissa oli nauravia ihmisiä ahdisti niin suunnattomasti. Ihmiset tuntuivat edelleen nauravan niin paljon SIM:iä, että hän jäi itkien kotiin.

Yksi kevät muutti kaiken.  SIM eli minä, kerron mitä tapahtui.

Tapasin aivan ihanan ystävän. Tälle ystävälle olen ikuisesti kiitollinen, hän ei luultavasti edes tiedä, mitä hän teki minun itsetunnolleni. Useasti hän muisti kehua kauniiksi, mutta hän lausui useasti myös sellaisia lauseita, joita en ikinä olisi ketään uskonut sanovan. Esimerkiksi, kerran hän sanoi: ”mennään katsomaan minun kavereitani, olen niin ylpeä voidessani esitellä tuon näköisen naisen”.

Huh, olin äimän käkenä, mutta pian aloin uskomaan häntä. Hän oli sitkeä ja kehuminen oli jokapäiväistä. Voimaannuin aivan silmissä!

Samaan aikaan pyysin MRV:ltä kuvausprojektia. Ihan itsekkäästi vain minusta. Pelkäsin ihan älyttömästi etukäteen, koska tiesin, että jos näytän niissä rumalta niin olen masentunut viikkoja. Mutta onneksi toisin kävi. Valokuvaus oli voimaannuttavaa, ja vaikka en minä mikään missi ole niin olin tyytyväinen kuviin. Näin itseni yhtä kauniina kuin MRV minut näki linssin läpi. Olin tosissani aivan ihmeissäni että eikö kasvoissani tosiaakaan ole mitään suurempia epämuodostumia ja onko vartaloni noin normaalin näköinen. Epäilin jopa että MRV:n kamera muuttaa kuvia jotenkin kauniiksi. Tässä muutama tuotos.



Tässä sitä sitten oltiin. Parantuminen oli alkanut. Pian tajusin etteivät ihmiset minulle naura. Rupesin hymyilemään kaupassa kävellessäni, ihmiset hymyilivät takaisin. Eivät ne olletkaan minulle ilkeitä.

Asiasta joskus ystävieni kanssa juteltuani huomasin, että en todellakaan ollut ainoa joka kärsii ulkonäkönsä takia. Hyvin, hyvin, hyvin kauniit naiset saattavat suunnitella itselleen mitä erinäisempiä leikkauksia, kun heidän mielestään joku kohta heidän naamassaan pilaa koko heidän naamansa. Uskokaa minua, se ei ole totta, teissä ei ole mitään vikaa. Jokainen ihminen on kaunis. Minä näen ainakin kaikki naiset hyvin kauniina, en näe kenessäkään mitään parannettavaa. Jos haluaa hyvinvointia lisää, niin tietysti terveellinen ruokavalio ja liikunta auttavat, mutta kaikki tietävät itse, milloin voivat hyvin.

Minulla on nyt myös pieni tyttö. Päätin heti hänen syntyessään että hän saa kuulla päivittäin olevansa hyvin kaunis. En tiedä mikä lopputulos tulee olemaan kun hänestä tulee aikuinen, mutta uskon että hän ei ainakaan luule olevansa maailman rumin nainen 15 vuotta elämästään.

Lopuksi haluan vielä sanoa muutamia mietteitä ja ohjeita.


  • Mikäli teini-ikäinen tyttärenne tai ystävänne sanoo olevansa ruma – älkää vähätelkö asiaa, kyse voi oikeasti olla paljon vakavammasta kuin mitä pinta antaa ymmärtää. Minustakaan ei näkynyt ulkoapäin sisäinen ahdistukseni ulkonäöstäni.
  •  Älkää ajatelko pahaa niistä naisista (kuten minusta) jotka ottavat paljon selfieitä ja kuvia itsestään. Se ei välttämättä tarkoita että he olisivat aivan itseään täynnä. He voivat olla allapäin ja kaipaavat pientä buustia itselleen. Vaikka ulkonäkö on ihmisen kokonaisuudessa vain pieni osa, niin silti siihen selfie-kuvaan voi kommentoida: Oletpa kaunis!

Juuri tuolla kommentilla teit ihmisen onnelliseksi - ansaitset kunniamerkinnän. Vaikka minäkin olen parantunut, niin silti täytyy sanoa että jokainen kaunis kommentti pelastaa huononkin päivän. En enää ole muiden ihmisten mielipiteissä kiinni, mutta kauniit sanat saavat minut sanomaan kauniita sanoja muille. 

Ruumiinkuvan häiriötä sairastaville ihmisille hoitona käytetään terapiaa ja lääkitystä, jota saa kelan tukemana. Minun tapauksessani näitä ei tarvittu, koska sain terapiani ystävistä ja voimauttavasta valokuvaamisesta. Muille sairastaville suosittelen ainakin terapiaa, jos apua ei lähipiiristä löydy.

Levitetään iloa, onnea ja kauniita sanoja.
Rakkaudella SIM

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Meikittömän selfien otto urpoille

Hei rakkaat urponi eli lukijat! Ja hei muillekin urpoille. Tinder-kokeilu on herättänyt kauheasti keskustelua ympäriinsä. Kumma kyllä isossa osassa kommenteista keskityttiin arvioimaan Anun meikittömyyttä. En ajatellut vastata kommentteihin mitenkään, sillä siitähän olisi syntynyt vaan väittely ja vänkäys. Tänä aamulla Radio Aallossa oltiin myös pohdittu meikittömyyttä ja sielläkin Anu oltiin mainittu - ajattelin, että nyt minunkin pitää sanoa jotakin.

Onhan se imartelevaa, että meikitöntä kuvaani luullaan meikilliseksi. Kiitos kiitos, joo joo, olen kaunis. Mutta kyllä minua häiritsi valehtelijaksi syyttäminen enemmän kuin kauniiksi kehuminen imarteli, koska minun prioriteettini nyt vaan sattuvat menemään niin. Siksipä tein teille videon, jossa poistan meikkini ja otan samanlaisen meikittömän selfien. Upean meikittömän kuvan ottaminen ei tietenkään ole vain mitään räpsäisyä, vaan siihen on toki kikkansa, ja ne aion teille tässä paljastaa. Näin kenenkään ei enää tarvitse tuntea katkeruutta siitä, että MRV osaan ottaa upean meikittömän selfien ja itse ei - kohta osaatte kaikki!


Koska videosta tuli aika pitkä ja suurin osa siitä on naaman pyyhkimistä tyhmän näköisenä, tein videosta myös kuvallisen version tähän. Tein sen niin, että otin aina tyhmimmistä ilmeistäni videolta kuvakaappauksen. Olkaapa hyvä, tässä naaman vääntelyä ruudun täydeltä ja maailman parhaat vinkit meikittömän selfien ottoon:


Vanhempieni hääkuva









Kännykkäkameran kuvassa eivät näy pisamat, pienet näpyt tai ihohuokoset! Puhumattakaan viiksistä :)

 Sitten selfiettämään!

MUISTA HYMYILLÄ! :) Ja kuvia saa ottaa niin monta kuin kehtaa. Itse en nyt kehdannut kovinkaan montaa ottaa, kun te katselitte.

Tadaa! No, iho on Anulla vähän tasaisempi, koska a) se on otettu tasaisemman valon edessä yläkerran kattoikkunan ääressä, b) minulle on tullut auringosta muutamia pisamia sitten Tinder-kuvien ja c) en ollut juuri puunannut naamaani punaiseksi, kun otin sen kuvan. Mutta muuten aika hyvä! Samat crazy eyet molemmilla.



Jos nyt jäi jotain katkeruutta vielä, niin halutessaan voi spekuloida, puhunko totta, kun sanon, että minulla on päässä ihan oma hiusväri...


 ...tai kun sanon, että tissini ovat aidot.


Jotenkin aina onnistun johdattamaan jutut tisseihin. Hohhoi. Mutta vakavampaan asiaan: valtakunnan sovinisti ja urpo Henry Laasanen on taas möläytellyt käsittämättömiä, mutta tällä kertaa ihan siis vielä typerämpiä juttuja kuin ennen. Hän nimittäin nimitti Tinder-testin koiranaista Jonnaa "retardiksi" ja "kehitysvammaiseksi" :O Siis ilmeisesti sen perusteella, että Jonna ei sattunut hänen silmäänsä viehättämään! Ihan käsittämätöntä. Tässä donotlink-linkki hänen oksennukseensa. Kehotan kaikkia asiasta pöyristyneitä käymään kirjoittamassa palautetta Terve.fi-sivustolle. Miten sen niminen sivu voi pitää tuollaisia juttuja kirjoittelevaa ihmistä listoillaan?

Mieluummin voitaisiin keskustella tuosta kommentista kuin minun meikittömyydestäni!

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Läähätysviestejä

Minua on ahdisteltu blogin kautta aika vähän. Epäilen, että se johtuu väkevästä persoonallisuudestani ja siitä, että uskallan sanoa aika pahasti takaisin. Aina välillä kuitenkin tulee viestejä, joihin en oikein osaa suhtautua - onko kyseessä ahdistelu vai kehu?

Minusta on kivaa kehua muita: heidän persoonaansa, tekemisiänsä tai ulkonäköänsä. En näe mitään pahaa siinä, että tykkään jonkun hiuksista tai että ihastelen jonkun sääriä. En silti näe näitä ihmisiä pelkkinä hiuksina tai säärinä - en siis esineellistä heitä. Siksi oletan, että myös minun ulkonäköäni kehuvat ihmiset eivät ajattele minun edustavan pelkästään vaikkapa perseelläni. Kuitenkin minusta tuntuu erilaiselta, kun kuulen kehun kehostani naisen suusta kuin jos kuulisin sen miehen suusta. Miksi? Miehestä tulee helpommin ajateltua, että kyseessä on ahdistelu ja että kehulla on taka-ajatuksia. Olen yrittänyt kouluttaa itseäni pois tästä ajattelumallista. En tietenkään halua, että tuntemattomat ihmiset tulevat huutelemaan "hyvä perse", mutta jos olen tehnyt vaikkapa kuukauden kyykkyjä putkeen ja käytän farkkuja, joissa työni tulos erottuu, voi ystäväni hyvin kehua takapuoltani. Tai esimerkiksi kun olin tyytyväinen sali-Lindan belfiessä esiintyvään pyllyyni, ajattelin tietysti, että kyllä sitä saakin kommentoida. Tietenkin toivon, että persoonani valloittaisi persettä enemmän, mutta kyllä pieni vilpitön kaunis sana ulkonäöstäkin voi pelastaa inhottavan päivän.

Tässä mekossa tunnen oloni kauniiksi ja sen saavat muutkin oikein mielellään sanoa!
Joskus kuitenkin vilpittömän kehun ja ahdistelun raja on hienoinen. Suhtaudun jyrkästi ahdisteluun, mutta toisaalta taas huumorintajuni on outo ja rakastan ironiaa. Esimerkiksi Maailmankuulut Tissini tai mensalaisuus ovat usein vitsailuni aiheena. Myös ystäväni saavat käyttää niitä piikittelyn ja tyhmän huumorin lähteinä. Mikäs sen parempi keino tehdä asiasta arkipäiväistä kuin puhua siitä ronskisti ja usein! Käytän itseäni usein myös esimerkkinä naisten kokemasta ahdistelusta ja silloin voi ironia mennä jollakin yli. Ymmärrän huumorin myös tuntemattomilta ihmisiltä tiettyyn rajaan asti. Itseni kohdalla se raja on aika pitkällä, mutta hermostun, jos puhutaan naisista yleensä tai jostakin ujommasta ystävästäni. Siksi en siedä ihan mitä tahansa puhetta, vaikka se ei minua henkilökohtaisesti loukkaisikaan.

OMG TISSIT OMG OMG OMG
Pidätän myös oikeuden siihen, että saan pukeutua miten tykkään ilman ahdistelua. Jos haluan kuvata EMP:n blogiin bikineitä, kuvaan. Jos haluan laittaa kuvan rantalomalta, laitan. Jos minusta minulle sopii ihonmyötäiset vaatteet, puen sellaiset. Toisaalta jos haluan viettää viikon pieruverkkareissa, vietän. On ärsyttävää, että en saisi elää normaalia elämää, jos haluan elää ilman ahdistelua. Siksi olenkin päättänyt olla välittämättä siitä, että naisia joko kehotetaan pukeutumaan seksikkäämmin tai sitten olemaan pukeutumatta niin seksikkäästi. Jos minua pyydetään lähettämään sukkahousukuvia, en lähetä. Tai jos saan viestin "Miltä sun pylly näyttää tossa Ralph Laurenin mekossa?" kun laitan allaolevan kuvan Facebookkiin, en vastaa, sillä tuollaisiin viesteihin en aio kuluttaa aikaani ollenkaan. Ne eivät saa minua pukeutumaan peittävämmin ahdistelun pelossa tai herran tähden lähettelemään persekuvia ympäri nettiä. En jaksa enää edes paasata viestittelijälle.

Pidän siis oikeutenani tuntea oloni kauniiksi ja seksikkääksi silloin, kun itse niin valitsen, ja huolettomaksi onesie-tyypiksi silloin, kun siltä tuntuu. Joskus nämä tietysti sekoittuvat ja onesie päällä olen kuuminta hottia.

Huomasin, että nämä lasit eivät yhtään sovi minulle! Haluaisiko joku lukija ne?
Olen nyt ottanut sellaisen kannan, että jos kommentti saa minut hyvälle tuulelle, otan sen kehuna ja jatkan päivääni. Jos taas se ahdistaa, mietin ensin, mikä siinä ahdistaa. Onko se esimerkiksi minun ennakkoluuloni siitä, että kommentoija on mies? Enkö ole samaa mieltä kommentoijan kanssa? Vai johtuuko ahdistus vaan siitä, että kommentti oli ääliömäinen?

Jos legginsien läpinäkymättömyys vaatii kuvan takaapäin, se vaatii sen. (Kuva EMP:n blogin postauksesta, klikkaa tästä sinne päästäksesi!
En ole ihan varma vielä siitä, pitäisikö minun alkaa paasaamaan kommentoijalle vai vain jättää huomiotta. Nyt suhtautumiseni on vaihdellut. Jos mieleen tulee joku naseva heitto, sanon sen. Jos taas ei, en jaksa kommentoida mitään.

Miten te suhtaudutte kehuihin tai ahdisteluun, missä menee raja? 

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Alotan itsestäni - korjaan mun mielen

Osa lukijoista tietääkin, etten ole mikään suurin Elastisen fani. Törmäsin nimittäin herraan viime keväänä ja hän oli todella töykeä! Mutta Vain elämää -ohjelmassa Ela oli oikein mukava, ja kun kuulin hänen uuden biisinsä Eteen ja ylös, minun piti harkita uudelleen, onko hän ihan täysi ääliö. Biisi on ihan kuin omista ajatuksistani! Vaikka itse ajattelen biisiä masennuksen kannalta, en tiedä, mistä Ela on tarkoittanut laulun puhujan puhuvan, mutta ei se minua loppujen lopuksi kiinnostakaan.

Parin pinnallisemman postauksen jälkeen luvassa nyt taas vähän syvällisempää avautumista. Osa lukijoista tietää nimittäin myös sen, että minulla on ollut kaikenlaista hankaluutta elämässäni. Tässä ajattelin hiukan avautua läpikäymästäni kolmen vuoden psykoterapiajaksosta, sen vaikeudesta ja sen hedelmistä, nykyisestä onnellisuudestani. En lähde nyt sen enempää ongelmiani analysoimaan, mutta haluaisin silti kertoa, miten olen niistä selvinnyt. Olen tosin sitä mieltä, että esimerkiksi masentunutta ihmistä ei kukaan muu pysty pelastamaan kuin masentunut itse, joten hyvätkin neuvot kuulostavat masentuneen korvaan suorastaan vittuilulta. Mutta ajattelen silti, että omasta selviytymistarinasta ja -keinoista voi kyllä kertoa - ehkä ne antavat jollekin voimaa. Elastinenkin kertoo biisissään asioista omasta näkökulmastaan eikä suoraan neuvo ketään tekemään samalla tavalla.

Mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
Ja tieto siitä, että mitä tahdon voin saavuttaa
Koval duunil asiat vaan onnistuu
Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan

Hanskat ei tipahda, periks ei anneta
Ne sanoo et pysty, et voi, ei kannata
Mun korvis se kaikki kuulostaa  haasteelt
Ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen

Jatkan, jaksan, vaikka väkisin
Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin
Mus on voima, jota en voi vaimentaa
Pusken täysii aina vaan, mun ei täydy vaan mä saan

Minun tavoitteeni elämässä ei ollut mikään suuri menestystarina, ei levy-yhtiön perustaminen tai rahan tienaaminen. En edes tiennyt, mikä elämäni tavoite oli. Toisin kuin Elastisen biisissä lauletaan, minulla ei todellakaan ollut tietoa siitä, että voisin saavuttaa yhtään mitään. Ajattelin ainoastaan, että minun on pakko yrittää edes jotain, en voi antaa periksi - toinen vaihtoehto olisi käpertyä sykkyrään ja kuolla pois. Pitkän taistelun ja muutamien romahdusten jälkeen aloitin psykoterapian Kelan tukemana.

Elämässäni oli ollut yksi suuri varjo, jota en ollut onnistunut karistamaan. Kovalla työllä pääsin siitä loppujen lopuksi kuitenkin eroon, ja silmäni aukenivat: jos tämän varjon edessä en antanut periksi, vaikka tämä se laittoi peliin kaiken mitä se pystyi, mutta minä en katkennut, pystyn mihin vaan. Tämä onnistuminen valoi minuun voimaa, ja jaksoin tehdä aina vaan lisää asioita. Jossain vaiheessa terapiaa tajusin, että elämäni ensimmäistä kertaa olin onnellinen! Aika säälittävältähän se kuulostaa, että minulta meni siihen yli 20 vuotta. Mutta olen huomannut, että jotkut ovat eläneet monta kymmentä vuotta kauemmin mutta eivät silti ole löytäneet onnellisuutta, joten lasken itseni ihan semionnekkaaksi.

Ymmärrän, että pakkopositiivisuus ärsyttää ihmisiä. Minuakin ärsyttää. Ihmiset sanovat, että ne, jotka sanovat masentuneille "menet vaan ulos ja teet" ovat julmia. Niin ovatkin, mutta se on ihan oikein. Masentunut ei mielestäni tarvitse liiallisesti ymmärtäjiä ja sallijia, vaan joskus oikein kunnon potkun perseelle. Jos kukaan muu ei sitä anna, sen voi antaa itselleen. Itseään voi kouluttaa ajattelemaan asioista positiivisemmin ja laittamaan itsensä peliin. Asetin itselleni mielessäni erilaisia sääntöjä, joita noudatin, vaikka miten olisi tehnyt mieli haistattaa niille paskat eivätkä voimat olisi mitenkään riittäneet.

Minun ongelmani oli se, etten tiennyt itsestäni mitään. En tiennyt, millainen persoona olin, koska ajattelin aina muita. Tarvitsin paljon omaa aikaa, koska voimani kuluivat muiden ihmisten tunteiden arvioimiseen ja ennustamiseen. Annoin kaiken itsestäni muiden käyttöön ja mietin jatkuvasti, mitä muut tarvitsevat ja ajattelevat. Tästä seurasi sitten kyllästyminen ihmisiin. Ajattelin todella epäreilusti, että muut ihmiset olivat hyväksikäyttäjiä, vaikka itse en osannut sanoa ei, ja mikä pahinta, tein ihmisille palveluksia, vaikka he eivät sitä olisi edes pyytäneet. Minun oli pakko laittaa kaikelle tuolle touhulle stoppi. Tässä muutama sääntö, joita itselleni asetin:

1) Ensin päätin pitää lakon muiden auttamisesta. En auttanut ketään pienimmässäkään asiassa, en edes neuvonut heitä. Ryhdyin terveesti itsekkääksi. Tällaiselle besserwisserille ja Äiti Teresalle tämä oli pahin haaste.

2) Jos joku pyysi minulta jotakin palvelusta, en suostunut heti. Sanoin, että esimerkiksi tarkistan aikatauluni, ja sitten sain miettimisaikaa: ehdinkö/haluanko todella tehdä tämän palveluksen? Tässä ajassa pystyin keräämään rohkeutta ja muotoilemaan kohteliaasti kieltävän vastauksen vaikka tekstiviestillä. Huomasin, että maailma ei romahdakaan, jos minä en ole järjestelemässä kaikkien asioita.

3) Päätin väkipakolla lopettaa mökkihöperyyteni. Lähdin ulos ihmisten ilmoille, vaikka se ahdisti joskus jopa niin paljon, että sain hyperventilaatiokohtauksen. Purin hampaat yhteen ja päätin, että suostun kaikkiin toimintaehdotuksiin, joihin minut kutsutaan tai joista minulle tuli sellainen olo edes hetkeksi, että se voisi olla mielenkiintoista. Lähdin mökkeilemään, kävin toisissa kaupungeissa ja uskaltauduin juhliin, joista en tuntenut ketään.

4) Rupesin tekemään asioita myös yksin. Jos halusin nähdä bändin tai leffan, lähdin yksin sitä katsomaan. Lähdin pitkälle liftausreissulle. Tein hyvää ruokaa vain minulle. Nautin omasta seurastani yhä edelleen, mutta en vain makaa peiton alla piilossa maailmaa.

5) Ryhdyin etsimään omaa persoonallisuuttani. Mistä pidän? Mistä en pidä? Tämä oli todella vaikeaa. Käytin tässä apuna lapsuudenhaaveita: mistä olin aina tykännyt, mutta en ollut uskaltanut kokeilla? Lähdin kitarakurssille, ryhdyin tanssimaan itämaista tanssia ja ostin ekat fiftarimekkoni. Kitaransoitto ei ollut minun juttuni, tanssi ja mekot kyllä. Blogin perustamisestakin olin haaveillut jo jonkin aikaa, mutta lopullisen uskalluksen sain siihen vasta Baby Dollin kanssa. Olen aina tehnyt kaikenlaisia projekteja ihan vaan luomisen ilosta, mutta nyt minulla on projekteilleni hyvä esittelykanava, joka inspiroi minua tekemään aina vaan hullumpia juttuja. Siitä olen todella kiitollinen.

6) Aloin tietoisesti suhtautua itseeni ja muihin positiivisesti. Kielsin itseäni ajattelemasta, että muut varmasti inhoavat minua. Ymmärsin, että en ole meedio, enkä voi tietää, mitä muut ajattelevat. Siispä lakkasin arvailemasta. Aiemmin olin suhtautunut ihmisiin ilkeästi ja halveksivasti heti kättelyssä, jotta hauras itsetuntoni ei sitten latistuisi, kun huomaisin, etteivät he pidä minusta. Lopetin tämän. Etsin itsestäni asioita, joista pidän, ja vietin aikaa ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin. Pikkuhiljaa olen huomannut, että todella moni ajattelee ihan samalla tavoin kuin minä ennen - se on järkyttävää. Ajatella, että ihmisiä yhdistää eniten toisen ihmisen pelko ja tämä pelko estää heitä voittamasta pelkoaan. Kaikki luulevat olevansa ainoita pelokkaita. Siksi minun on nykyään helppo olla rohkea - näen oman entisen pelkoni todella monen ihmisen silmissä, ja haluan rohkaista heitä. Kehun paljon itseäni ja muita. Hyvien juttujen sanominen ääneen on todellakin loistava keino muuttaa ajatuksia, sekä omia että muiden.

Ymmärrän, että näitä ohjeita ei voi kenellekään muulle asettaa kuin itselleen. Ehkä siksi masentuneiden neuvojia inhotaan: olisin itsekin inhonnut nykyistä ylipositiivista itseäni. Mutta kun aloin näitä ensin hampaat irvessä toteuttaa, huomasin saavani elämääni sisältöä. Ohjeet alkoivat toimia. Minulla oli enemmän voimia itselleni ja mitä vähemmän välitin muiden ihmisten mielipiteistä, sitä onnellisempi olin. Onnellisuus ja se, että pitää itsestään, vetää ihmisiä puoleensa, ja niin vain yhtäkkiä huomasinkin, että ihmiset pitävät minusta. Kuinka paradoksaalista! Ymmärsin, että itse asetin muut epäreiluun asemaan kun annoin ja annoin, ja sitten syytin heitä hyväksikäyttäjiksi mielessäni ja katkeroiduin. Tajusin, että kukaan ei ole minulle mitään velkaa, enkä saisi millään tekemisen määrällä ketään olemaankaan velkaa. En voi pakottaa ketään pitämään minusta, jos en itsekään pidä.

Alotan itsestäni, korjaan mun mielen
Nostan mun katseen ja mun suupielet

Helppoa näiden sääntöjen noudattaminen ei tosiaankaan ollut. Elastinen on oikeassa: jos se ois helppoo, kaikki tekis niin. Jouduin poistamaan kivuliaasti itsestäni 20 vuoden edestä opittuja käyttäytymismalleja ja etsimään oman persoonani, mikä olisi pitänyt tehdä jo teini-iässä. Se on varmasti vaikein asia, minkä olen joutunut tekemään - mutta ei mahdoton. Ja niin sen arvoista. En edes tunnista sitä vihaista ja onnetonta tyttöä, joka olin.

Katse eteen ja suupielet ylöspäin
Teen vastoinkäymisistä voimaa
Katse eteen ja suupielet ylöspäin 
Antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan

Terapiasta vielä sen verran, että se ei toiminut minulla teini-ikäisenä, koska en ollut valmis siihen. Ajattelin vain, että terapiatäti miettii siinä kauppalistaa ja tienaa euroja minun kärsimykselläni. Vähän vanhempana ymmärsin, että työn teen MINÄ. Ihan sama vaikka terapeutti seisoisi päällään ilman vaatteita, hänen tehtävänään on vaan ohjata ajatuksiani ja välillä yhdistellä asioita oivalluksiksi. Toisaalta ymmärrän, että terapia ei sovi kaikille. Minulle sopi, sillä olen fiksu, luonteeltani aika objektiivinen, hyvä tarkastelemaan itseäni ja reflektoimaan. Työtä terapiassa kyllä riittää, se ei ole mikään taikalääke eikä se sovi ihmisille, jotka ovat jo päättäneet olla uhreja.

Nyt ajattelen, että kun aina välillä muistutan itseäni noista säännöistä ja aikaisemmista onnistumisistani, pärjään kyllä vaikka mikä tulisi. Älkää masentuneet ahdistuko tästä kirjoituksesta, oivallus tulee, kun ja jos on tullakseen. Minulle se tuli sellaisella hetkellä, kun enää ei ollut muuta vaihtoehtoa: sink or swim. Mutta voitte kokeilla miettiä, mitkä olisivat teidän elämänne säännöt ja auttaisiko teitä niiden noudattaminen.

ps. Laitoin blogiin tuollaisen lahjoituskerjuunapin, kun jossain sanottiin sen olevan fiksua eikä siinä voi mitään hävitäkään. Sain jo 2 euroa, jipii!
http://www.emp.fi/blog/vaatteet_ja_tyyli/vaatteet_ja_muut_tuotteet/kevat-ja-kaupunki/
pps. Vaikka tykkäänkin Elastisen biisin sanoista, mua ärsyttää tossa biisissä se mieskuoro siellä taustalla. Kikan Huone 105, anyone? Plus biisin loppupuolella on joku ihme Mulan-henkinen joiku.

ppps. EMP:n blogissa uusi postaus -->