Vaatteidenvaihtotori Turussa 27.11.!

Jos joku ei jaksa lukea opettavaisia nyyhkytarinoita, kerron tärkeimmän asian tässä heti ensin: turkulaiset ja täällä vierailevat, huomio! Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piiri järjestää ensi perjantaina 27.11. ihan ilmaisen Vaatteidenvaihtotorin Turku-salissa (Ylioppilastalo A:n toka kerros). Tapahtumassa ei käytetä rahaa, vaan ideana on vaihtaa vaatteita toisten kanssa. Mikä tärkeintä, tapahtumassa voit nähdä minut! Kyllä, ilmielävänä. Mutta palataan tähän asiaan vielä alempana, nyt siirtykäämme läpi ajan sumujen MRV:n lapsuudenaikaiseen Poriin (ja Nastolaan).

Olimme lapsena aika köyhiä, eikä meillä ollut varaa vaatteisiin, saatika sitten muotivaatteisiin. Lapsuuteni paras muisto oli se, kun sain sellaisen pitkän pipon, jonka pystyi kiertämään kaulan ympärille. Aika sad, tiedän. Monet vaatemuistot ovat minulle todella katkeria ja niin kamalia, että vieläkin tulee paha mieli kun mietin niitä. Jouduin esimerkiksi käyttämään kammottavaa sini-violettia ulkopukua neljännelle luokalle asti. Kaikista kamalinta oli, että isoveljelläni oli samanlainen puku! Silloin siis sellainen haalaripuku oli vielä ihan normaali ulkovaate ykkös- ja kakkosluokalla, ehkä vielä kolmosellakin, mutta nelosella se oli jo ihan tosi nolo. Jos äidillä oli aikaa, hän ompeli minulle ja Huskylle vaatteita, mutta muuten kaikki vaatteeni olivat jonkun vanhoja, yleensä isoveljeni.

Kapteeni Koukku -paita oli veljeni vanha.

Äiti on tehnyt nämäkin mekot minulle ja Huskylle. Onko kummallista, että joka kuvassa pidämme toisiamme käsistä kiinni?

Jossain vaihetta ala-astetta tajusin, että voin tienata rahaa. Niinpä odotin koko vuoden toukokuuta, jolloin oli kielokausi. Jos toukokuun vikat ja kesäkuun ekat viikot jaksoi tehdä oikein ahkerasti töitä (eli kykkiä koulun jälkeen poimimassa kieloja ja viikonloppuna myydä niitä), saattoi saada kokoon melkein tuhat markkaa. Euroaikana hinnat nousivat, joten summa vain nousi myöhemmin. Menin myös sosiaalitoimiston avustuksella kesätöihin kirjastoon jo 14-vuotiaana, ja siitä asti olen ollut aina joko koulussa tai töissä. Melkein kaikilla palkkarahoillani (tai kaikilla, jotka sain piilotettua vanhemmiltani, heillä kun oli paha tapa "lainata" rahamme) ostin vaatteita. Olin aika säästeliäs, joten kun sijoitin rahani oikein, sain vaatteet koko vuodelle.

Tässä muutama tyylinäyte nuoruudestani. Näitä kuvia yhdistää se, että olen itse hankkinut kaikki ylläni olevat vaatteet. Osa olisi ehkä kannattanut jättää hankkimatta :D Miksi mahani vilkkuu melkein joka kuvassa?

Jossain vaiheessa pois kotoa muutettuani haluaminen ylitti tarvitsemisen. Olin kuitenkin tottunut yksinkertaiseen elämään, enkä halunnut tuhlata ylenpalttisesti rahaa vaatteisiini, joten kiersin ale-rekkejä ja kirpputoreja ahkerasti. Halpa hinta mahdollisti hamstrauksen. Kun aloin tienata enemmän, aloin ostella myös normaalihintaisia vaatteita. En miettinyt vaatekulutukseni ekologisia tai eettisiä puolia ollenkaan - keskityin nauttimaan siitä, että tienaan rahaa ja saan itse kuluttaa sen mihin haluan. Jossain vaiheessa huomasin, että vaatteet eivät enää mahdu kaappiini. Mieheni alkoi valittaa, kun niitä kertyi isoihin pinoihin kaikille tasaisille pinnoille. Joskus kirpputorilla toivoin, että sovittamani vaate ei sopisi, jotta minun ei tarvitsisi ostaa sitä. Onneksi ahkeran työntekoni, pihiyteni ja valittavan mieheni ansiosta en ikinä mennyt mitenkään shoppailuhulluksi tai joutunut rahapulaan. Tiedän kuitenkin, että moni samanlaisesta ostosvimmasta kärsivä ostaa vaatteita osamaksulla, joutuu velkakierteeseen ja menettää luottotietonsa. Minulla ongelma ei ollut missään nimessä niin paha, eikä sitä moni kutsuisi edes ongelmaksi, sillä shoppailu ja kuluttaminen ovat niin arkipäiväisiä asioita.

Sittemmin olen selvittänyt omia tunteitani liittyen vaatteiden ostamiseen ja minä ja vaatehimoni olemme nyt melko sujut.  Silti vieläkin joskus joissain vaatteisiin liittyvissä tilanteissa huomaan käyttäytyväni omituisella tavalla. Kun sain kuulla, että 4-vuotias kummityttöni oli pahalla mielellä, sillä joku samanikäinen tyttö oli pilkannut hänen vaatteitaan satubaletissa, aloin itkeä. Lähdin heti vaatekauppaan ja ostin treenausta varten vaaleanpunaisen balettibodyn, esityksiin musta-kultaisen tyllimekollisen balettiasun, balettitossut, treenisukkahousut ja nutturantekovehkeet ja lähetin ne paketilla Helsinkiin seuraavaa balettituntia varten. Tietenkään tämän kummityttöäni kiusanneen ikätoverin juttuihin eivät hienot balettivaatteet vaikuttaneet, hän oli vain huonosti kasvatettu kakara, mutta minusta tuntui paremmalta ja koin, että sain parannettua vähän omia lapsuuden haavojani. Myös pikkusiskoilleni olen ostanut vaatteita pienestä pitäen.

Omien tunteiden ja muistojen käsittelyn lisäksi suhteeseeni vaatteisiin on vaikuttanut se, että olen kokenut ekologisen herätyksen ja alkanut miettimään liiallisen kuluttamisen haitallisia puolia. Kesällä otin osaa Metsähallituksen järjestämään nuorten vaikuttajien foorumiin, jossa minulle paljastui, mikä valtava määrä tekstiilijätettä Suomessa syntyy. Tekstiilijätteen määrä on noussut 2000-luvun alusta alkaen ja nousee yhä. Suomessa syntyy henkilöä kohden 17 kiloa vaatejätettä vuodessa ja puolet tästä päätyy kaatopaikalle! Tekstiilikuidulle ei löydetä käyttäjää, koska sen kierrättäminen tulee kalliimmaksi kuin uuden vaatteen tekeminen.

Koska kuitenkin tykkään vaatteista ja kaiken lisäksi kirjoitan blogia, jossa esittelen myös asu- ja tyylijuttujani, en aio siirtyä mihinkään itse tehtyihin hamppuhuppareihin. Olen tässä samaa mieltä kuin kaikessa muussakin: syyllistäminen tai ehdottomuus ei toimi. Sen sijaan pitäisi pyrkiä pieniin ryhtiliikkeisiin, joita voi sitten lisätä sitä mukaa, kun onnistuu edes ensin niissä pienissä. Itse olen tehnyt muutamia periaatepäätöksiä, joilla yritän pienentää omaa tekstiilijätteeni määrää.

1. Pyrin välttelemään ketjukauppoja. Jos menen vaikkapa H&M:ään sisälle, löydän sieltä aina jotakin kivaa, mitä en oikeasti tarvitse. Siksi välttelen kaupungilla ajankuluksi kiertelemistä.

2. Pyrin ostamaan laadukkaita tuotteita. Ostan mieluummin yhden Collectifin mekon kuin samalla hinnalla kymmenen henkkamaukan mekkoa. Ensinnäkin Collectifin materiaali on laadukkaampaa, joten se kestää kauemmin. Toiseksi yhdestä mekosta syntyy vähemmän jätettä kuin kymmenestä. Kolmanneksi Collectifin mekko säilyttää arvonsa ja se on helpompi kierrättää. Halpavaatteiden kertakäyttöisyydestä voi lukea lisää täältä: Tutkija halpavaateketjuista: "Laatu ei merkitse mitään vaan määrä".

3. Kierrätän kaikki vaatteeni. Olen kuullut kauhutarinoita ihmisistä, jotka heittävät vaatteita roskiin sen sijaan, että veisivät ne vaikkapa Pelastusarmeijan laatikkoon. Minun vaatteistani Pelastusarmeijalle päätyvät ne, jotka eivät kelpaa minnekään muualle. Kierrätän vaatteitani lisäksi mm. antamalla niitä siskoilleni ja ystävilleni ja myymällä niitä FB:n rokkikirppiksellä. Olen myös lainannut vaatteitani ja vaihdellut niitä ystävieni kanssa.

4. Seulon yhteistyökumppanini. Tiedostan sen, että minulla on jonkinlainen vastuu siinä, minkälaista esimerkkiä näytän. Koska kirjoitan maailman parasta blogia, saan paljon yhteistyötarjouksia. Suostun vain muutamiin. Esimerkiksi vaatefirmojen kanssa olen aika tarkka. Suosin vaihtoehtomuotia, koska se on pitkäikäisempää kuin ketjuliikkeiden kausittain vaihtuvat trendit, koska  vaatteiden ekologisuuteen ja eettisyyteen on usein panostettu (ei aina, mutta useammin kuin ketjuliikkeissä), koska vaatteet ovat laadukkaampia ja usein siksi kalliimpia (ostosta tulee harkittua tarkemmin ja vaatteita hankittua vähemmän) ja koska niitä tehdään pienempiä eriä (joten jokaisella vastaantulevalla ihmisellä ei ole samanlaista mekkoa). Mielestäni bloggaajien pitäisi ajatella ilmaisen tavaran tai palkkioiden sijaan sitä, minkälaista maailmaa he haluaisivat rakentaa. Toivon, että vaikka teen yhteistyöpostauksia ihanien vaatekauppojen kanssa ja rakastan kauniita vaatteita, blogini ei ajaisi ketään hulluun kulutushimoon vaan harkittuihin ostoksiin.

Ne asiat, joissa minulla on vielä kehittämisen varaa, ovat

5. Vaatteiden ostaminen vain silloin, kun oikeasti tarvitsen niitä.

ja  

6. Ekologisten materiaalien suosiminen.

Näitäkin vaatteita yhdistää se, että olen hankkinut kaikki itse. Tosin olen tyytyväinen siitä, että ainoastaan vasemman alakulman urheilupaita ja isoimman kuvan musta hattu ovat ketjuliikkeestä. Muuten vaatteet ovat kirpputorilta, EMP:ltä ja Blackgroupilta.

Vaatteidenvaihtotori ei siis pelkästään ole kiva paikka saada uusia vaatteita ja päästä eroon vanhoista, vaan se haastaa ihmiset miettimään omia kulutustottumuksiaan. Tori järjestetään Älä osta mitään -päivänä. Tulen paikalle ja tuon mukanani ainakin yhden säkillisen vaatteita! Kaiken muun hyvän lisäksi minulla on saman päivän iltana työpaikan pikkujoulut, joihin aion valmistautua siellä paikan päällä. Tervetuloa moikkaamaan ja mahdollisesti auttamaan minua kihartamaan hiuksiani, ja saattaa olla, että samalla pidän myös PTFU:n Kuuman linjan!