Ota chillisti

Somessa on näkynyt viime aikoina epätavallisen paljon mielipiteitä. Mielipiteiden ääneen sanominen on mielestäni hyvä asia, koska se herättää keskusteluja. Parhaassa tapauksessa huomaa, että oma mielipide olikin ihan paska, ja päätyy poistamaan provosoivan päivityksensä vähin äänin. Joskus taas huomaa, että muut ihmiset ovat ihan paskoja. Normaali ihminen pystyy kuitenkin pääsemään yli omasta tai muiden paskuudesta ja hyväksymään, että ihmisyyteen kuuluu ajoittainen erehtyminen.

Ennen tällainen keskustelu käytiin mielipidepalstoilla, ja niitä jaksoin seurata, vaikka aiheena olivatkin aina keväisin koiranpaska ja syksyisin mopopojat. Some puolestaan aiheuttaa minussa ahdistusta, sillä siellä ei ole mielipidepalstan kokoajaa suodattamassa kirjoituksia. Kävi sitten niin tai näin, nämä oma elämänsä mielipidepalstailijat ovat todella ärsyttävää porukkaa. Ihan kuulkaa riippumatta siitä, oliko lakon/leikkausten/pakolaisten vastaanottamisen puolella tai sitä vastaan. Molemmilta puolilta löytyy ääliöitä, jotka pilaavat kaikki mahdollisuudet asialliseen keskusteluun syyttämällä toisiaan ja provosoimalla tahallaan. Some-mielipiteet eivät johda yhtään mihinkään. Se, että kirjoittaa sadannen huonosti argumentoidun ja kettuuntuneen (koska kaikestahan nykyään pöyristytään) ei ole yhteiskunnallista vaikuttamista. Myöskään se, että poistaa fb-kaverilistalta tyypit, jotka ovat eri mieltä, ei hävitä heitä maailmasta.

Olen miettinyt paljon sitä, miten helppoa on nykyään lyödä ihmiselle jokin leima: tuo on maahanmuuttaja/feministi/persu/vegaani/käynyt kauneusleikkauksessa, joten se on tietynlainen.
Asia on pyörinyt päässäni Suomi Areena -tapahtumasta asti, kun ihailemani Ismo Alanko tytötteli kulttuuriministeriä. Petyin tosi pahasti, ja mietin pitkään, että näinkö se Ismo oikeasti ajattelee. Mietin myös ajatusta siitä, että koskaan ei ketään kannata idolisoida, sillä idoleihinsa joutuu aina pettymään. Jossakin kohtaa idoli tekee jotain tyhmää tai on jotain tyhmää mieltä, ja sitten joutuu kohtaamaan sen ahdistavan totuuden: idoli ei olekaan täydellinen vaan ihminen. Kun olin pohtinut Ismon tapausta jonkin aikaa, tajusin, että pystyn antamaan anteeksi ja unohtamaan tämän lipsahduksen. En usko, että Ismo tarkoitti pahaa. En usko, että hän tajusi, miten törkeästi sanoi. Uskon, että Ismo oli tosissaan pyytäessään sanojaan anteeksi. Uskon, että Ismo oppi virheestään ja että hän on silti hyvä ihminen. Siis juuri ihminen, ja ihminen saa tehdä virheitä.

Ismo <3

Älkää missään nimessä ymmärtäkö väärin: typeristä sanoista tai teoista pitää huomauttaa. Olen sitä mieltä, että kun pidän puoliani, pidän samalla kaikkien naisten puolia. Samaa tekee jokainen, joka sanoo vastaan perseen kommentoijalle, tytöttelijälle tai vähättelijälle: Me emme hyväksy tällaista kohtelua. Ei ole ok käyttäytyä noin. On silti eri asia tuomita jokin yksittäinen teko kuin koko ihminen sen perusteella. Tunnen aivan ihania ihmisiä, jotka ovat joskus sanoneet jotain seksististä, suvaitsematonta tai ihan vaan idioottimaista, ja sitten katuneet. Vaikka ihmisessä voi olla jotain vastenmielisiä puolia, voi hänessä olla paljon hyvääkin. Olen oppinut, että läheiseni ovat tyhmiä, ilkeitä ja katkeria. Se ei haittaa, sillä samat ihmiset ovat myös ihania, iloisia, rakastavia, lempeitä ja anteeksiantavaisia. He antavat anteeksi myös minun kärsimättömyyteni, huonon tuulen aikana sanotut ilkeydet ja ajoittaisen radiohiljaisuuteni.

Tanssin taivaankannen alla liemeen mielipuoliseen
Tahdon lyödä vasaralla
naulan maailman sydämeen
pisteen tämän päivän uutiseen
Tahdon lyödä, tahdon tappaa
tahdon olla ihminen
Potkin rikki ikkunoita, tahdon olla ihminen
tai ees tämän päivän uutinen 

Ismo Alanko Säätiö - Päivän uutinen

Blogin alkuaikoina!

Olen siis pohtinut epäinhimillisyyttä some-keskusteluissa, ihmisten tuomitsevuutta ja sitä, miten helposti toisten leimaaminen käy. Mietin myös, miten paljon vaikeampaa minun on kirjoittaa blogia nyt, kun olen saanut jonkinlaisen arkkifeministi-älykköleiman ja minulta odotetaan jotakin. Ajattelin, että minun pitää koko ajan pelätä, että sanon jotain väärää ja joku loukkaantuu. Nyt pari päivää asiaa mietittyäni olen tullut lopputulokseen, että vika on vain omassa päässäni. Mitä väliä on sillä, mitä joku tuntematon minulta odottaa? En millään haluaisi tuottaa pettymystä teille, armaat lukijat, mutta loppujen lopuksi minun pitää pysyä uskollisena vain itselleni. Tiedän kyllä, milloin olen tyytyväinen itseeni ja milloin en, ja jos en ole, korjaan asian, vaikkapa pyytämällä anteeksi.

Kun on itsensä kanssa sujut ja pystyy myöntämään olevansa väärässä (tai ihan älyttömän oikeassa), on paljon helpompi sietää myös muiden tyhmyyksiä. Jos omat teot ovat linjassa omien arvojen kanssa ja tuntee itsensä, on helpompi olla hermostumatta muiden odotusten ristipaineessa. Tietysti muut pitää ottaa huomioon, mutta jos taas alkaa liikaa miettimään muiden tunteita ja näkökulmia, tulee vain hulluksi, sillä oli teko mikä tahansa, aina joku siitä loukkaantuu. Mitään ei voi tehdä, jos pelkää tekevänsä virheen. Sanon välillä asioita, joita en tarkoita ilkeästi, mutta jotka loukkaavat. Joskus sanon tahallani kamalia asioita, jos olen vihainen. Joskus olen vain tietämätön. Toisinaan olen myös kännissä. Pyydän anteeksi tekojani ja sanojani, ja olen aidosti pahoillani, jos loukkaan jotakuta. En kuitenkaan ala nöyristelemään - jos aito pahoillaan olo, tapojen korjaaminen ja anteeksipyyntö eivät kelpaa, en jää tuntemaan loputonta syyllisyyttä, sillä sitä ei kestä kukaan.

Peace and love,

ps. Tästä tuli aika sekalainen selostus, toivottavasti saatte punaisesta langasta kiinni!