keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Ruumiin häiriö vai ruuminkuvan häiriö?



SIM täällä pitkästä aikaa moikka. Tämä kirjoitus on luultavasti suurimmalle osalle aivan turha, mutta jos yksikin saa jotain vertaistukea tai voimaa jaksaa eteenpäin, niin olen ylionnellinen. Erityisesti haluaisin omistaa tämän kaikille niille, jotka painivat ulkonäkönsä kanssa, sekä kaikille äideille, jotka kehuvat tai eivät kehu lastensa ulkonäköä. 

Tässä kirjoituksessa keskitytään ulkonäköön. Tiedän, että ihmisten muut ominaisuudet kuten luonne ja taidot ovat ulkonäköä tärkeämmät, mutta kirjoitan ulkonäöstä nyt siksi, koska sen ajatteleminen sai nuorena minun luonteeni ja elämäni huonommaksi. Ulkonäkö on nykyajan yhteiskunnassa myös todella ylikorostettu ominaisuus, joten ei ihmekään, jos (erityisesti) nuoret kokevat paineita sen suhteen.




Olipa kerran pienen pieni SIM. Hän oli aivan normaali kiltti tytöntyllerö, jolla oli normaali määrä ystäviä, sukulaisia ja leluja. Tämä tyttö oli myös taitava. Hän opiskeli pienestä pitäen musiikkia ja tykkäsi kirjoittaa runoja. Iloinen lapsi, hymytyttönäkin palkittu.

Kaikella rakkaudella tämän tytön upeita vanhempia kohtaan, tämän tytön äidillä oli kasvatusmetodina sellainen sääntö, että ulkonäköä ei saa kehua. Mikäli joku kehui tätä tyttöä, niin äiti muisti korjata: ”se nyt kehuu kaikkia, älä usko sitä”.

Tällä tytöllä oli myös ihana kaveri. Paras kaveri, MRV. Hän oli häikäisevän upea eksoottinen kaunotar, joka omisti rinnat jo alaluokilta asti. SIM rakasti MRV:tä yli kaiken. He olivat kuin kaksoset. Paitsi, että SIM sai liian  monta kertaa kuulla, kuinka aikuiset kehuvat upeaa MRV:tä maasta taivaisiin ja SIM:lle ei kommentoitu mitään. Tätä kirjoittaessani minulla oikeasti vierähti muutama kyynel. Haluaisin niin seistä tuon pienen SIM:n rinnalla ja sanoa: ”sinä olet yhtä kaunis, muut eivät vain näe sitä”.  Aikuisetkin osaavat olla välillä ajattelemattomia. Ei ole suotavaa kehua vain toista lasta, jos siinä vieressä seisoo toinenkin samanikäinen.


SIM ei tuntenut lapsena koskaan olevansa kaunis, mutta murrosiän myllerryksessä tilanne paheni. Peilit oksettivat, valokuvia hän ei edes katsonut - yleensä kuvaukset sentään pystyi välttämään. Kaupassa ei voinut käydä, kun siellä oli liikaa peilejä jokapuolella. Jossain vaiheessa aamut alkoivat aina itkulla ja illat päättyivät itkuun. Miksi? Koska SIM oli aivan varma, että hän on jollain tapaa erityisen ruma ja epämuodostunut. Usko pois, tämä ei ollut mitään teini-iän normaalia itseinhoa.

SIM ei halunnut käyttää enää bussia, koska hän oli varma, että joka ainoa hymyilevä tai naurava ihminen nauraa juuri SIM:n rumuutta. SIM ei päässyt ulkonäköään mihinkään eroon. Se oli iso taakka, jota piti kantaa kouluun ja kotiin.  Mutta kenellekkään hän ei asiasta puhunut. Lapsillakin voi olla hienon pinnan alla kamalan isoja taakkoja.

SIM kasvoi kasvamistaan ja löysi miehen. SIM oli varma, että hän oli löytänyt ihmisen, joka rakasti hänen sisintään, eikä välittänyt miltä toinen näyttää. Miehen löytäminen ei kuitenkaan auttanut tilannetta. Edelleen kaikki kauppareissut ja paikat joissa oli nauravia ihmisiä ahdisti niin suunnattomasti. Ihmiset tuntuivat edelleen nauravan niin paljon SIM:iä, että hän jäi itkien kotiin.

Yksi kevät muutti kaiken.  SIM eli minä, kerron mitä tapahtui.

Tapasin aivan ihanan ystävän. Tälle ystävälle olen ikuisesti kiitollinen, hän ei luultavasti edes tiedä, mitä hän teki minun itsetunnolleni. Useasti hän muisti kehua kauniiksi, mutta hän lausui useasti myös sellaisia lauseita, joita en ikinä olisi ketään uskonut sanovan. Esimerkiksi, kerran hän sanoi: ”mennään katsomaan minun kavereitani, olen niin ylpeä voidessani esitellä tuon näköisen naisen”.

Huh, olin äimän käkenä, mutta pian aloin uskomaan häntä. Hän oli sitkeä ja kehuminen oli jokapäiväistä. Voimaannuin aivan silmissä!

Samaan aikaan pyysin MRV:ltä kuvausprojektia. Ihan itsekkäästi vain minusta. Pelkäsin ihan älyttömästi etukäteen, koska tiesin, että jos näytän niissä rumalta niin olen masentunut viikkoja. Mutta onneksi toisin kävi. Valokuvaus oli voimaannuttavaa, ja vaikka en minä mikään missi ole niin olin tyytyväinen kuviin. Näin itseni yhtä kauniina kuin MRV minut näki linssin läpi. Olin tosissani aivan ihmeissäni että eikö kasvoissani tosiaakaan ole mitään suurempia epämuodostumia ja onko vartaloni noin normaalin näköinen. Epäilin jopa että MRV:n kamera muuttaa kuvia jotenkin kauniiksi. Tässä muutama tuotos.



Tässä sitä sitten oltiin. Parantuminen oli alkanut. Pian tajusin etteivät ihmiset minulle naura. Rupesin hymyilemään kaupassa kävellessäni, ihmiset hymyilivät takaisin. Eivät ne olletkaan minulle ilkeitä.

Asiasta joskus ystävieni kanssa juteltuani huomasin, että en todellakaan ollut ainoa joka kärsii ulkonäkönsä takia. Hyvin, hyvin, hyvin kauniit naiset saattavat suunnitella itselleen mitä erinäisempiä leikkauksia, kun heidän mielestään joku kohta heidän naamassaan pilaa koko heidän naamansa. Uskokaa minua, se ei ole totta, teissä ei ole mitään vikaa. Jokainen ihminen on kaunis. Minä näen ainakin kaikki naiset hyvin kauniina, en näe kenessäkään mitään parannettavaa. Jos haluaa hyvinvointia lisää, niin tietysti terveellinen ruokavalio ja liikunta auttavat, mutta kaikki tietävät itse, milloin voivat hyvin.

Minulla on nyt myös pieni tyttö. Päätin heti hänen syntyessään että hän saa kuulla päivittäin olevansa hyvin kaunis. En tiedä mikä lopputulos tulee olemaan kun hänestä tulee aikuinen, mutta uskon että hän ei ainakaan luule olevansa maailman rumin nainen 15 vuotta elämästään.

Lopuksi haluan vielä sanoa muutamia mietteitä ja ohjeita.


  • Mikäli teini-ikäinen tyttärenne tai ystävänne sanoo olevansa ruma – älkää vähätelkö asiaa, kyse voi oikeasti olla paljon vakavammasta kuin mitä pinta antaa ymmärtää. Minustakaan ei näkynyt ulkoapäin sisäinen ahdistukseni ulkonäöstäni.
  •  Älkää ajatelko pahaa niistä naisista (kuten minusta) jotka ottavat paljon selfieitä ja kuvia itsestään. Se ei välttämättä tarkoita että he olisivat aivan itseään täynnä. He voivat olla allapäin ja kaipaavat pientä buustia itselleen. Vaikka ulkonäkö on ihmisen kokonaisuudessa vain pieni osa, niin silti siihen selfie-kuvaan voi kommentoida: Oletpa kaunis!

Juuri tuolla kommentilla teit ihmisen onnelliseksi - ansaitset kunniamerkinnän. Vaikka minäkin olen parantunut, niin silti täytyy sanoa että jokainen kaunis kommentti pelastaa huononkin päivän. En enää ole muiden ihmisten mielipiteissä kiinni, mutta kauniit sanat saavat minut sanomaan kauniita sanoja muille. 

Ruumiinkuvan häiriötä sairastaville ihmisille hoitona käytetään terapiaa ja lääkitystä, jota saa kelan tukemana. Minun tapauksessani näitä ei tarvittu, koska sain terapiani ystävistä ja voimauttavasta valokuvaamisesta. Muille sairastaville suosittelen ainakin terapiaa, jos apua ei lähipiiristä löydy.

Levitetään iloa, onnea ja kauniita sanoja.
Rakkaudella SIM

54 kommenttia:

  1. Sinähän olet aivan uskomattoman kaunis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nöyrä kiitos. Voin jo näkemättä sinua sanoa:"niin sinäkin". <3 Kiitos kun luit.
      SIM

      Poista
  2. Upea, voimaannuttava kirjoitus!

    Olen lähes aina suhtautunut kriittisesti omaan vartalooni, ja yläasteella suorastaan vihasin sitä. Viime syksynä kuitenkin oli yks ilta, jolloin ensimmäistä kertaa ikinä tunsin olevani suorastaan upea: Oltiin kavereiden kanssa lähdössä viihteelle ja laittauduttiin pitkästä aikaa kunnolla. Kun korkkarit oli jalassa, meikit naamassa ja uusi hieno paita päällä, katsoin peilikuvaani arvioiden ja sanoin: "Ehkä mä näytän ihan hyvältä... ehkä mä näytän ihan vitun hyvältä."
    Kaverilla tippui leuka lattiaan ja sanoi ettei siihen mennykkää kun kymmenen vuotta että tuon lauseen kuuli minun suusta :D
    Hyvällä ololla oli ilmeisesti seurauksensa, sillä sinä iltana eräs jätkä kiinnostui meikäläisen seurasta. Pitkän yksinolon jälkeen tuo tuntui suorastaan ihmeeltä. Juttua jatkui melko pitkäänkin, ja tällä jätkällä oli ainoastaan positiivinen vaikutus itsetuntooni. Tätä nykyä olen siis taas yksin, mutta itsetunto ei muuttunut mihinkään. Ei se vieläkään maailman paras ole, mutta huomattavasti parempi kuin aiemmin. Vartaloni on tätä nykyä ihan kiva, ennen se oli iljettävä.

    En tiedä miksi halusin kertoa tämän tarinan, kun aika pieni tarinahan tämä on kerrottavaksi. Kiitos kuitenkin kirjoituksestasi, mukavaa oli lukea sinunkin kirjoituksia pitkästä aikaa :)

    Kaikkea hyvää sinulle kevääseen, olet upea ihminen!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, sinulla oli upea tarina. Olen onnellinen puolestasi, suunta on oikea! Kiitos kun jaoit meille oman tarinasi <3 Kaikkea hyvää myös sinulle, olet upea myös!
      SIM

      Poista
  3. Hyvähän se että saa itsetuntoa itselleen, ikävää tietysti että se on sidottu katoavaan ulkonäköön eikä esim. henkiseen kasvamiseen ja elämän viisauteen. Mutta pääasiahan että jollain pääsee sieltä kuopasta ylös :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henkinen pääoma ei oikein päässyt kukoistamaan kun tuo kamala ulkonäköongelma vaivasi jokaista hetkeä. Nyt tilanne on eri ja osaan onneksi arvostaa paljon enemmän kaikkea muuta kuin juuri tuota katoavaista.. :)

      Poista
  4. Ihan sairaan hyvä teksti ja sähän olet todella kaunis! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nöyrä kiitos kauniista sanoistasi. <3

      Poista
  5. Käsittämätöntä miten noin kaunis nainen voi tuntea itsestään jotain tollaista... :) Mielettömän hieno teksti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos oikein tosi paljon! Ihania sanoja, kiitos kun luit<3

      SIM

      Poista
  6. Hyvin kirjoitettu ja helkkari sentään, noinhan se minullakin meni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ai meni vai, kohtalotovereita siis löytyy :)

      SIM

      Poista
  7. Vastaukset
    1. Ihana MRV. Lav juuuuu!!!!

      SIM

      Poista
  8. Tää kirjotus tuntu tutulta omaan elämään katsottuna. Kieltämättä herkistyin vähän itsekkin kun luin tekstin. Huono itsetunto on ollu kauhea harmi ja päätä vaivaava asia koko elämän, ja vieläkin saa kamppailla peilikuvan kanssa. Jossain vaiheessa huomasin viihtyväni ennemmin yksin kuin menisin ulos ihmisten ilmoille. Mutta iloitsen siitä että oon kuitenkin kasvanut vuosien aikana sen verran henkisesti että en enää välitä pahemmin mitä muut ihmiset ajattelee ja oon opetellut pitämään itsestäni etsimällä hyviä puolia.

    Kuitenkin tää oli voimaa antava kirjotus ja pitää muistaa kehua itseä ja muita :)

    Oot upea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti pääset jotenkin nousemaan vielä sellaiseen aivan täydelliseen vapauteen ja terveeseen ylpeyteen itsestäsi niin että tykkäät käydä joka paikassa.. Olet kaunis, usko se!
      Kiitos kun luit <3

      Poista
  9. Hmm, no kiva että olet päässyt ongelmastasi yli. Pystyn kuitenkin hyvinkin kuvittelemaan ettei äitisi halunnut kasvattaa pinnallista ulkonäkönsä tuijottajaa ja ehkä keskittyä muihin ominaisuuksiin. Valitettavasti elämä on yhä enemmän ulkonäkökeskeistä. Lapseni kuulevat kyllä kehuja ulkonäöstään, mutta enemmän keskityn tahtomattanikin heidän taitoihinsa ja tekoihinsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hyvä kun kehut lapsiasi taidoista ja välillä ulkonäöstäkin.
      Minua ei kehuttu oikeastaan mistään. Ei myöskään taidoista. Lapsena esiinnyin noin 50:ssä konsertissa eri konserttisaleissa joista vanhempani eivät käyneet yhdessäkään.. Äitini ei halunnut kasvattaa pinnallista ihmistä, mutten uskon että tämäkään ei ollut hänen toivomansa lopputulos..

      SIM

      Poista
    2. Oikeestaan kommentti ei välttämättä edes ansaitse vastausta, mutta sanotaan nyt silti: lasta kehumalla ei to-del-la-kaan saa aikaan itsekeskeistä ja "pinnallista ulkonäkönsä tuijottajaa", kuten niin (tarkoituksettoman) kärkevästi asian ilmaisit.
      Se, ettei sinulla ole hajuakaan mistä kirjoituksessa puhutaan, ei anna oikeutta yrittää mitätöidä toisen ihmisen henkisiä traumoja. Toivon, että opetat lapsillesi hieman enemmän empaattisuutta kuin mitä itse olet saanut.

      Poista
    3. Taisi kalikka kalahtaa... Kommentissa ei mitätöity kenenkään henkisiä traumoja, mutta ihmiset mielellään osoittelevat syyttävällä sormella muita. Kuten sinäkin.

      Kaikille äiti ei ole läheinen tai rakas (pitänee jaaritella ja huomauttaa erikseen etten viittaa kirjoittajaan tai anonyymiin) mutta silti ikävää syyttää traumoista julkisesti ketään. En usko että kirjoittajan äiti on ilkeyttään traumoja aiheuttanut. Kaikki ovat erilaisia, mikä toiselle sopii voi toista raastaa.

      En tarkoittanut että lasta kehumalla saisi aikaan itsekeskeisen lapsen, mutta arvoihini ei kuulu ulkonäön nostaminen jalustalle. Kirjoittajan saama kohtelu kuulosti paljon pahemmalta kun luin ettei mistään muustakaan saanut kehuja. Mutta ethän sinä tainnut haluta muuta kuin herättää pahaa verta.

      Poista
    4. Minä en ole tuo nimetön anonyymi, mutta pakko kommentoida vielä. En tahdo äidilleni mitään pahaa enkä täysin syytä häntä, mainitsen myös kirjoituksessani muitakin tekijöitä. Mutta kieltämättä vanhempien luoma vahvempi itsetunto minulta puuttui. Äiti kasvatti minut niinkuin parhaaksi näki ja hyvin kasvattikin. Minä kasvatan lapseni monessa kohtaa samalla tavalla mutta otan itse mukaan positiivisen palautteen annon vielä lisäksi.
      Miksi olisi väärin puhua siitä mitkä saattavat aiheuttaa ihmiselle huonoa oloa? Eihän me kukaan silloin opittaisi mitään.
      Rakkaudella
      SIM

      Poista
  10. Minä muistan myös lapsuuteni ja teini-ikäni epävarmuuden ja haluttomuuden olla ihmisten ilmoilla. Minulla siihen johti koulukiusaaminen ja se, että perheen ja sukulaisten toimesta kerrottiin kuinka lihava olin ja miten pitäisi laihduttaa. En koskaan voinut olla kaunis kun joku oli aina hoikempi ja parempi.

    Todellisuudessa olin vielä ylä-asteella normaalikokoinen, vähän rotevampi rakenteinen nuori joka ei vaan tullut äidin sukuun jossa ollaan siroja ja hoikkia kuin pavun vitsat. Tämä ystävällinen ahdistelu ja jankutus suvun toimesta ei suinkaan loppunut syömishäiriöön, sen hoitoon eikä siitä paranemiseen. Jossain vaiheessa vain nahka paksuuntui enkä enää jaksanut välittää muiden mielipiteistä. Silloin olin ja edelleen olen tässä asiassa itse itseni pahin vihollinen.

    Elämä kuitenkin opettaa. Monien vaiheiden jälkeen minäkin olen äiti ja minua stressaa se, että enhän siirrä epäterveitä mallejani lapseen. Olen ottanut tavaksi saman kuin ap ja päättänyt kehua tytärtäni ja hänen sekä sisäistä, että ulkoista kauneuttaan päivittäin.

    Ehkä hänestä kasvaa vahvenpi ja onnellisempi lapsi, teini ja nainen kuin äitinsä koskaan on ollut ulkonäköasioissa <3

    Tsemppiä ap:lle ! Ja kiitos mielenkiintoisesta tekstistä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit tarinasi <3 Kaunista kevättä!

      SIM

      Poista
  11. Tuo teksti voisi olla kirjoittamani, toki hiukan eri yksityiskohdilla. Luulin vakaasti 18-vuotiaaksi asti olevani maaiman rumin ämmä. Muistan vielä, kuinka ajattelin sen noilla sanoilla. Kotona ei kehuttu, vaikkei kyllä haukuttukaan. Sen sijaan isäni saattoi todeta jostakin kaveristani "tuo on paljon aikuisempi" eli suomeksi sanoen kaverilla oli jo 12-vuotiaana tissit ja minulla ei... Lisäksi jouduin yläasteen ajaksi lähes päivittäin kiusatuksi ulkonäöstäni, koska olin sattumoisin kesän aikana tutustunut jo ala-asteella kiusattuun tyttöön ja kun olin hänen kaverinsa yläasteelle mennessä, niin koin sitten saman kiusauskohtalon. Vielä lukiossakin tuli lunta tupaan, kun vaikkapa kummitätini totesi minun olevan "tuollainen luikero", kun olin niin laiha. Ei tarkoittanut pahaa, mutta jo siihen asti keräämilläni kokemuksilla jokainen pienikin yksittäinen kommentti sysäsi minut syvemmälle. Joskus 16-17-vuotiaana olin jo kunnolla masentunut. Kunnes viimein täysi-ikäistyttyäni törmäsin ihmisiin, jotka osasivat puheillaan, kehuillaan ja asenteen opettamisella tehdä lopun siitä ajatuksesta, että olen maailman rumin ämmä. Tarvitsin siihen kehuja niin miehiltä kuin naisiltakin. Jossain vaiheessa tajusin, että itse asiassa olen kaikkea muuta kuin ruma. Näin yli kolmekymppisenä on itseluottamus ollut kohdallaan jo kauan ja tyytyväisyys omaan ulkonäköön. Kaikki on kivasti tasapainossa. En kuvittele olevani maailman kaunein, mutta tiedän, etten ole maailman ruminkaan. Tiedän olevani aika hyvännäköinen, kun vähän laitan itseäni ja kun hymyilen maailmalle.

    Ja onpa jäänyt mieleen, kun joskus tilitin miespuoliselle kaverille, kuinka olin kävellyt katua kaupungilla ja KAIKKI vastaantulevat naiset oli ollut mua kauniimpia. Ja muistan, kuinka tuo mies sanoi, että hän olisi kuollut sinne kadulle, jos ne kaikki naiset olis ollut mua kauniimpia, koska olin kuulemma sen verran hyvännäköinen. Vähänkö se oli outoa, mutta sellaisista asioista pikku hiljaa lähti itseni näkeminen jonain muunakin kuin maailman rumimpana. Vaikka siltikin joskus tulee hetkiä, että sellainen varjo sieltä vanhoista ajatuksista meinaa iskeä päälle joissain tilanteissa, mutta onneksi kaikki on muuttunut. Ja omalta osaltani haluan myös viedä parempaa maailmaa eteenpäin. Kenenkään ulkonäköä ei pidä dissata vähääkään ja mikäli saan lapsia joskus, haluan, ettei niiden ainakaan kotona tarvitse tuntea itseään rumaksi ja epäkelvoksi eikä varsinkaan kehuta niitä naapurintyttöjä ainakaan ilman, että kehuisi omaa samalla kertaa.

    Joo, kappalejaot olis voinut olla kivat tässä kommentissa. Anyway, ulkonäkö ON tärkeä asia tai lähinnä kai se omakuva ja suhtautuminen siihen, koska muuten se valloittaa koko oman olemuksen eikä silloin pysty nuori ihminen keskittymään mihinkään muuhunkaan itsensä kehittämiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kertomus! Ihanaa kun voit nykyään paremmin ja tiedät olevasi kaunis! <3

      SIM

      Poista
  12. Kuulostaa tosi rankalta, miten lapsi osaakin ajatella noin? Ja sä olet kaunis, jokainen on kaunis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan! Jokainen on kaunis, jokainen on ainutlaatuinen <3

      SIM

      Poista
  13. Varmaan aika moni voi samaistua vaikka omat kokemukset eivät olisikaan noin rankkoja, loistava kirjoitus!

    Itse luulin aivan pienen koulukiusaamisen (siis oikeasti, sellaisen "normaalin" pojat kiusaa tyttöjä -kiusaamisen) takia koko ala-asteen ajan olevani kauhean iso ja ruma. Näin jälkeenpäin kuvia katsoessa saa vain ihmetellä että miten en ole tajunnut että mussa ei oo mitään vikaa. Ja tässä munkin kohdalla mies on tehnyt hirvittävän ison työn kehumalla. Vaikka siihen aluksi suhtautuikin vähän varautuneeksi niin pikkuhiljaa vuosien jälkeen sitä alkaa itsekin uskoa olevansa kaunis. Hyvä kun ei nouse pissa päähän, niin paljon se vakuuttelee ja uskottelee.

    Ymmärrän kyllä että moni äiti ei ole kehujatyyppiä eikä välttämättä tarkoituksellakaan halua edistää mitään ulkonäkökeskeisyyttä kasvatuksessa, mutta harvemmin (pelkästään) kehumalla saa pilattua lapsen. Ja on aika voimaannuttavaa tietää, että edes omien vanhempien mielestä on maailman kaunein ja ihanin ja suloisin lapsi, se kun tuskin on kenellekään mikään itsestäänselvyys.

    Ja niin kuin täällä on jo yksimielisesti kommentoitu, niin sä olet ihan uskomattoman kaunis SIM!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista! Olen samaa mieltä että jokaisen lapsen on tiedettävä että ainakin vanhemmat pitävät häntä kauniina.

      Sinä olet kaunis!
      SIM

      Poista
  14. On ihana kuulla, että pääsit tuosta vakavasta häiriöstä eroon. Itse en vielä taida olla ihan täysin siitä parantunut, mutta minulla se ei ole koskaan ilmennyt noin pahana kuin sinulla. Olen kuitenkin huomannut, että peilikuva alkaa miellyttää koko ajan enemmän, joten eiköhän tämä minullakin tästä. Kiitos sinulle kirjoituksestasi ja onnea vaivan voittamisesta ja hienoista ystävistäsi. Voimia myös kaikille, jotka vielä tästä kärsivät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä parantumiseen. Muista, että olet kaunis. Joka päivä.
      SIM

      Poista
  15. Ihan kiva kirjoitus, mutta kirjoituksesi perusteella et ole vielä parantunut. Ruumiinkuvan häiriöstä ei parannuta sillä, että joku kehuu ulkonäköä, vaan sillä, että oppii arvostamaan itseään kokonaisuutena. Olet vieläkin ulkonäkösi vanki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitinkim että parannuin suurimmaksi osaksi voimaannuttavan valokuvauksen takia.
      Tiedän että voin hyvin, en häpeä ulkonäköäni. Joten olen terve;)

      Kiitos kun luit! Hyvää kevättä

      SIM

      Poista
    2. Anonyymille: En oikein usko, että nykyaikana voi olla ajattelematta ulkonäköään. Tai kummallista olisi, jos ei välillä ajattelisi. Vai etkö sinä koskaan katso peiliin? Useimmat meistä esim. valitsevat vaatteita, joissa peilikuva näyttää kivalta ja kroppa tuntuu hyvältä. Ja meikkaaminenkin on välillä mukavaa. Toki on piristävää, jos joku välillä kehaisee. Ei kai se tarkoita, että ulkonäkö olisi ainoa tai tärkein asia.

      Poista
  16. <3 Upea kirjoitus. Itselle tulee aina yllätyksenä, kun joku mielestäni upea ihminen paljastaa, miten vähän hän arvostaa/on arvostanut itseään. Oli kyseessä sitten ulkonäköön, taitoihin tai luonteeseen liittyvä asia. Sinällään sen ei kai enää pitäisi tulla yllätyksenä, kun niin moni itseään haukkuu, vähättelee tai suorastaan vihaa, eikä kykene näkemään upeita asioita itsessään, mutta kun ne ovat itselle niin päivänselviä asioita... Olen tehnyt yhden hyvän ystäväni kanssa paljon valokuvausprokkiksia ja saadut kommentit siitä, miten tämä pystyy näkemään itsensä joskus kauniiksi vain otetuissa kuvissa, on saanut itseni pohtimaan, miten haluaisin toteuttaa voimauttavaa valokuvausta tulevassa työssäni. Opiskelen sosionomiksi erikoistumisena lastensuojelu ja varhaiskasvatus, missä mielestäni molemmissa olisi tarjolla paljon potentiaalia kameran käytölle, vaikka sitten vähän eri muodoissa. Samalla harjoittelen asiaa itseeni, yksi blogini tavoitteista on saada omaakin kehonkuvaani paremmaksi.

    Eräs toinen tuttuni puolestaan jakaa somessa jatkuvasti materiaalia, missä hän haukkuu teinejä pinnallisiksi, omaan ulkonäköönsä keskittyviksi ja tuomitsee selfiet lähes pahimpana mahdollisena toimintana. Vaikka tämä henkilö on monessa muussa asiassa niin ajatteleva ja fiksu, tuntuu jopa pelottavalta, miten hän pystyy lietsomaan itsensä täyteen vihaan tässä asiassa. Kuten itsekin toit esille, selfiet voivat olla buusti itsetunnolle, hyvä kuva voi saada uskomaan edes hetken, että olen oikeastaan ihan kivannäköinen, muut eivät katso minua pilkaten jne. Itsekin käytän selfieitä ja huoliteltua ulkoasua juuri tässä tarkoituksessa, parantamaan omaa oloa ja voin kuvitella, että niin tekevät monet muutkin. Mutta jos muuten fiksu ihminen voi vihata näitä asioita niin paljon, entä sitten ne kaikki vielä vähemmän ajattelevat? On oikeasti todella käsittämätöntä, miten paljon varsinkin nuoriin tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa vihaa edelleen maailmaan mahtuu ja miten näiden tekemiä asioita voi vapaasti vähätellä normaalina asiana.

    Mutta niin siis,upea ja tärkeä kirjoitus. Ihanaa, että muistat kehua tytärtäsi! Jokainen meistä ansaitsee kokea olevansa upea omana itsenään niin ulkoisten, kuin sisäistenkin asioiden osalta. Miten paljon parempi paikka maailma olisikaan, jos oppisimme hyväksymään itsemme ja toisemme juuri tällaisina, mitä olemme. ^-^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voit että, sulla on upeita ajatuksia!! Ja kameralla on todellakin terapeuttisia vaikutuksia, uskon että moni nuori tyttö saa apua kuvauksista..
      Kiitos upeasta kommentista, oot ihana!
      SIM

      Poista
  17. Jes, hyvä! Niin samaistun tähän tekstiin. Meidän äidillä on myös aina ollut kasvatusmetodina vanhoillinen "omaa lasta ei saa kehua", jonka se on mulle teininä muutaman kerran jopa lausunut:D pahasti koulukiusatuksi tuleminen ei auttanut asiaa teininä ollenkaan ja ne ajat on jättänyt ikuiset arvet. Mutta itsetunto kasvaa pikkuhiljaa, upeeta N että oot saanut/löytänyt omas ajan kanssa<3 itelläkin on jo nykyää paljon parempi olo itsestä mutta toki vieläki löytyy niitä huonompiakin päiviä.. mut ihaniaha me ollaan jokainen just tällasina!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista! Ihaniahan me todellakin ollaan, ainutlaatuisia!
      Hyvää kevättä!!
      SIM

      Poista
  18. Upea postaus! Silti... vaikea käsittää että noin kaunis ihminen ei ole ymmärtänyt omaa kauneuttaan. NYYH!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, arvostan!!!
      Hyvää kevättä ihanuus!#
      SIM

      Poista
  19. Ihana kirjoitus <3
    Mulla on aina ollu fiilis, että mä oon ruma. Kaikki sukulaiset jauhaa samaa, etten muka ole. Jos kattelen lapsuuskuvia (ja nyt oon 21), mä inhoan omaa naamaa ja katon kateudesta vihreenä, miten muut suvun tytöt on ollu kauniita. Mä katon tasan kaks kertaa peiliin päivän aikana.

    Eikä mitään hajua, miten tästä rumuussuosta noustaan. Okei, jonain päivänä naama on ok, joskus maailman rumin. Jos minusta on kuvia, mä en kattele niitä. Koen olevani ruma, nimenomaan naamasta. Kropalle voi aina tehdä jotain, naamalle ei! Joo, kulmat on siistit, hiukset on värjätty ja mallikin on hyvä. Kasvonpiirteet on perseestä. Mä olen ruma. Kasvoista.

    Ainoa meikki on punainen huulipuna, se saa mut tuntee olevani kelvollinen. Silmiä en osaa korostaa. En tiedä, auttaako mua mikään keino...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikista meistä saa paljon huonoja kuvia.. älä katso niitä. Jos mahdollista niin käy ammattikuvaajalla joka saa silmäsi avautumaan omasta kauneudestasi.
      Tsemppiä toipumiseen ja hyvää kevättä!!

      SIM

      Poista
  20. Huoh, joo.

    Osuu ja uppoo.

    Miehän olin siis tosi pullukka. Paino ensin, sitten pituuskasvu. Olin ujo, ruma ja kaikinpuolin vääränlainen, ja painonnousu OLI SAATAVA pysähtymään -- terveisin jokaikinen terkkari, lääkäri, you name it. Miut pakotettiin juomaan rasvatonta maitoa, koska olin niin lihava. Eikä saanut ottaa lisää ruokaa. Ja paino vaan nousi, kunnes joskus nelosluokalla alkoi tulla pituuskasvua (miullahan murrosikä alkoi siinä kymmenvuotiaana), johon se sitten taittui ihan luonnostaan vaikka nenäkkäästi vain join sitä kevytmaitoa ja söin karkkia kavereiden kanssa. Koulumatka oli pitkä kävellä, joten se tietysti selittää paljon... Teininä kävelin joka päivä 6-7 kilometriä ja söin naurettavan vähän, mutta olin silti L I H A V A, koska bmi-luokittelussa olin "normaalipainoisen ylärajoilla/lievästi ylipainoinen".

    Nyt, masennuslääkkeiden ja yleisen toivottomuuden ja elämän pysähtyneisyyden takia, oon OIKEASTI lihava ja tuntuu niin vitun tyhmältä, että piti pientä lasta sillä tavalla retuttaa oikein auktoriteettien puolesta. Ja oliko ihan pakko moittia painoa ja yleiskuntoa teininä, kun en edes syönyt kuin aamulla ehkä kulhon muroja, koulussa vähän salaattia ja illalla ehkä pari palaa leipää tai toisen kulhollisen muroja. Joskus ruokaa, jos iskä oli kotona tekemässä. Ja liikuin paljon, mutta silti esim. liikunnanopettajan piti vittuilla jatkuvasti ja antaa järjestelmällisesti huonompia arvosanoja kuin olisin tuntiosallistumisen perusteella ansainnut. Koska pärstä ei miellyttänyt; koska olin niin paksu? Ja arvatkaapa kahdesti, mikä huuto siitä tuli, kun sukset jäi hiihtokertana kotiin!

    (en edelleenkään ymmärrä, miten luokkalaiset, jotka vetivät limpparia ja mehua ja mässyä eivätkä liikkuneet oikein ollenkaan, jaksoivat tehdä 100 punnerrusta ja vatsalihasliikettä ja juosta 1500m 6 minuuttiin jne jne täysin treenaamatta, kun miulta onnistui noin 10 kumpaakin ja tonniviissatasessakin meni se ~9min)

    Ja kun olisi vaan ulkonäkö, mikä pistäisi itsetuntoa alas... kun siinä on just niin paljon muutakin. Taitojani ei oo oikein koskaan arvostettu. Osallisuuteni esim. näytelmissä on sivuutettu, vaikka oisinkin ollut isoissa rooleissa -- oon seurannut niin monta kertaa yläasteen ilmaisutaidon esitysten jälkeen vierestä sitä, kun ympärillä olevia kavereita tullaan kättelemään ja kehumaan, ja minnuun luodaan korkeintaan kysyviä katseita (niin kuin "kukas vittu sinä olet?" -tyyppisiä ilmeitä). Oon vaan jostain syystä ollut aina kaikille täysin näkymätön. Liian ujo, liian kiltti, liian hiljainen. Täysin vääränlainen.

    Ja sit pitäisi yrittää uskotella itselleen, että huolimatta painosta, rumasta sukunenästä, jota ei ole kellään suvun jäsenellä kuin minulla ja veljellä?? ja karseasta pikkuleuasta, ja huolimatta huonosta yleiskunnosta ja INFP -tyypin luonteesta, oon arvokas... ei se ihan helppoo oo. Kaunista miusta nyt ei millään tavalla saa, söpön korkeintaan, mutta joku ihmisarvo miulle nyt silti kuuluisi.

    Työn alla. Päivä kerrallaan.

    Kehukaa toisianne, se merkitsee paljon.

    VastaaPoista
  21. Jos oot syöny noin vähän ja liikkunut paljon niin voisiko kyse olla hitaasti toimivasta kilpirsuhasesta?
    Ikävä kun sinua on kohdeltu noin huonosti eikä ole arvostettu!
    Sinä olet aivan yhtä tärkeä ja kaunis kuin kuka tahansa muukin. Toivottavasti elämä menee nyt parempaan päin!! <3
    SIM

    VastaaPoista
  22. Yhyy, selkeästi en saa sanoa tästä asiasta mitään kun edellinen kommentti ei joku tullut perille tai sitä ei ole julkaistu. Peevelin tietotekniikka jos vika nyt on siinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki kommentit julkaistaan. En tiedä mihin kommenttisi on mennyt :(

      Poista
    2. Välillä Blogger kadottaa ihan asiallisia kommenttejakin! Roskapostissakaan se ei ollut, tarkistin. Ja jep, täällä ei modata kommentteja.

      Poista
  23. Mää en yleensä herkisty blogiteksteistä, vaikka ajattelisinkin, että olipa upea ja ihana kirjoitus, mutta nyt tapahtui jotain kyynelkanavissa. Kaunis kirjoitus ja kaunis sinä! Kiitos tästä <3

    VastaaPoista
  24. Kukaan muu ei vois luulla sua rumaks. Ite oon alkanu ottaa kavereista tämäntyyppisiä kuvia just että ne näkis miten kauniita ne muiden silmissä ja oikeesti on.

    VastaaPoista
  25. Mulla on teinityttö, jota "kaverit" haukkuvat rumaksi, neekeriksi, peikoksi jne. Tyttö on oikeasti kuvankaunis, ja myönnetään että hieman eksoottisen näköinen tummine piirteineen, vaikka ihan alkuperäisväestöön kuuluukin. Aikuiset sen sijaan ihastelevat että onpas upeannäköinen tytär sulla.
    Olen aina sanonut, ja sanon vastakin, että haukkujat ovat kateellisia, ja näkevät itsensä rumana, jonka vuoksi nimittelevät, koska tyttäreni ulkonäkö saa heidät tuntemaan itsensä rumaksi.
    Tsemppiä kaikille ! :)

    VastaaPoista
  26. Kiitos tästä kirjoituksesta, löysin tämän tekstin vasta nyt! Kirjoitan poikkeuksellisesti nimettömänä.

    Kehonkuvan häiriöllehän on kai lääketieteellinen termikin; dysmorfinen kehonkuvan häiriö. Itse joko kärsin siitä tai sitten olen oikeasti 'ruma'. Suvussa on jonkin verran ulkomaista verta mutta niin kaukaa, ettei sitä juuri muissa näy. Isäni sai mustalaishuuteluita nuorempana ja itseäni sekä haukuttiin koulussa halventavilla rotunimityksillä, että kommentoitiin sukulaisten toimesta. Ei välttämättä rumaksi, mutta vaihdokaslapseksi, muodokkaaksi, iloiseksi lapseksi, kun sisaret, serkku ja kaverit olivat kauniita, suloisia, hoikkia ja niin edelleen. Kommentoinnilla lapsuudessa on valitettavasti väliä. Lisäksi on kamalaa, että rotunimityksiä ylipäänsä käytetään haukkumasanoina (liittyy ajankohtaisaiheeseen).

    Kasvojen lisäksi ongelmana on luuston ja lihaksiston rakenne, joka tekee minusta rotevahkon mallisen pituuteeni nähden, vaikka vaatekoko ei ole kovin suuri. Tanssiala ei auta asiaa. Silti joskus katson parinkin vuoden takaisia kuvia ja ihmettelen, miten olen voinut nähdä itseni lihavana ja paksuna. Naama-arvio vaihtelee kuvien ja päivien mukaan. Olen kyllä tehnyt asioita ja saanut tunnustusta ja kehua osaamisistani, mutta juuri ulkonäön takia koen olevani arvottomampi, tylsempi ja huonompi, kuin muut. Aiemmin joko seurustellessani tai yksikkönä ollessani, ennen nykyistä poikaystävääni (olen 30) ajattelin, että olen liian ruma parisuhteeseen, eikä minuun voi oikeasti rakastua tämän näköisenä. Nykyinen sanoo, että nähdessään minut ensimmäistä kertaa hän ajatteli että olen kaunein nainen, jonka on koskaan nähnyt. En ole ihan varma uskonko, vaikka hänen makunsa ei onneksi ole kovin median eikä geneeri-ihanteiden sanelema.

    En ole ihan varma, parantuuko tästä koskaan. Kuvittelin 15-vuotiaana, että 20-vuotiaana olen päässyt tästä yli ja välittämättä; 20-vuotiaana se tähtäin oli 25 ja niin edelleen. Tuo SIM:n kommentti siitä, että itsensä rumaksi pitävän tyttären tai kaverin itseinhoinen puhe ei välttämättä ole kehujen kalastelua tai pinnallisuutta ja on paikallaan ottaa vakavasti, on erittäin hyvä.

    Toisina päivinä sitä miettii, että sentään on jotakuinkin normaali; kaikki aistit ja raajat tallella, ei epämuodostumia, vakavia sairauksia, onnettomuuksien jälkiä tai muutakaan. Ja sitten taas tuntuu pahalta, kun on poikkeuksellisen 'ruma' ja omituinen.

    Kiitos vielä kauniille SIM:ille tästä tekstistä, sekä näistä vertaistukikommenteista, vaikka kieltämättä tuntuisi kierosti lohdullisemmalta jos kirjoittajana olisi joku oikeasti tavallisen tai jopa omituisen näköinen kuten minä, eikä ihanteisiin sujahtava kaunis nainen :D Vaikka kaikki ovat kauniita omalla tavallaan. Minäkin hyvänä päivänä.

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.