tiistai 17. maaliskuuta 2015

Alotan itsestäni - korjaan mun mielen

Osa lukijoista tietääkin, etten ole mikään suurin Elastisen fani. Törmäsin nimittäin herraan viime keväänä ja hän oli todella töykeä! Mutta Vain elämää -ohjelmassa Ela oli oikein mukava, ja kun kuulin hänen uuden biisinsä Eteen ja ylös, minun piti harkita uudelleen, onko hän ihan täysi ääliö. Biisi on ihan kuin omista ajatuksistani! Vaikka itse ajattelen biisiä masennuksen kannalta, en tiedä, mistä Ela on tarkoittanut laulun puhujan puhuvan, mutta ei se minua loppujen lopuksi kiinnostakaan.

Parin pinnallisemman postauksen jälkeen luvassa nyt taas vähän syvällisempää avautumista. Osa lukijoista tietää nimittäin myös sen, että minulla on ollut kaikenlaista hankaluutta elämässäni. Tässä ajattelin hiukan avautua läpikäymästäni kolmen vuoden psykoterapiajaksosta, sen vaikeudesta ja sen hedelmistä, nykyisestä onnellisuudestani. En lähde nyt sen enempää ongelmiani analysoimaan, mutta haluaisin silti kertoa, miten olen niistä selvinnyt. Olen tosin sitä mieltä, että esimerkiksi masentunutta ihmistä ei kukaan muu pysty pelastamaan kuin masentunut itse, joten hyvätkin neuvot kuulostavat masentuneen korvaan suorastaan vittuilulta. Mutta ajattelen silti, että omasta selviytymistarinasta ja -keinoista voi kyllä kertoa - ehkä ne antavat jollekin voimaa. Elastinenkin kertoo biisissään asioista omasta näkökulmastaan eikä suoraan neuvo ketään tekemään samalla tavalla.

Mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
Ja tieto siitä, että mitä tahdon voin saavuttaa
Koval duunil asiat vaan onnistuu
Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan

Hanskat ei tipahda, periks ei anneta
Ne sanoo et pysty, et voi, ei kannata
Mun korvis se kaikki kuulostaa  haasteelt
Ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen

Jatkan, jaksan, vaikka väkisin
Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin
Mus on voima, jota en voi vaimentaa
Pusken täysii aina vaan, mun ei täydy vaan mä saan

Minun tavoitteeni elämässä ei ollut mikään suuri menestystarina, ei levy-yhtiön perustaminen tai rahan tienaaminen. En edes tiennyt, mikä elämäni tavoite oli. Toisin kuin Elastisen biisissä lauletaan, minulla ei todellakaan ollut tietoa siitä, että voisin saavuttaa yhtään mitään. Ajattelin ainoastaan, että minun on pakko yrittää edes jotain, en voi antaa periksi - toinen vaihtoehto olisi käpertyä sykkyrään ja kuolla pois. Pitkän taistelun ja muutamien romahdusten jälkeen aloitin psykoterapian Kelan tukemana.

Elämässäni oli ollut yksi suuri varjo, jota en ollut onnistunut karistamaan. Kovalla työllä pääsin siitä loppujen lopuksi kuitenkin eroon, ja silmäni aukenivat: jos tämän varjon edessä en antanut periksi, vaikka tämä se laittoi peliin kaiken mitä se pystyi, mutta minä en katkennut, pystyn mihin vaan. Tämä onnistuminen valoi minuun voimaa, ja jaksoin tehdä aina vaan lisää asioita. Jossain vaiheessa terapiaa tajusin, että elämäni ensimmäistä kertaa olin onnellinen! Aika säälittävältähän se kuulostaa, että minulta meni siihen yli 20 vuotta. Mutta olen huomannut, että jotkut ovat eläneet monta kymmentä vuotta kauemmin mutta eivät silti ole löytäneet onnellisuutta, joten lasken itseni ihan semionnekkaaksi.

Ymmärrän, että pakkopositiivisuus ärsyttää ihmisiä. Minuakin ärsyttää. Ihmiset sanovat, että ne, jotka sanovat masentuneille "menet vaan ulos ja teet" ovat julmia. Niin ovatkin, mutta se on ihan oikein. Masentunut ei mielestäni tarvitse liiallisesti ymmärtäjiä ja sallijia, vaan joskus oikein kunnon potkun perseelle. Jos kukaan muu ei sitä anna, sen voi antaa itselleen. Itseään voi kouluttaa ajattelemaan asioista positiivisemmin ja laittamaan itsensä peliin. Asetin itselleni mielessäni erilaisia sääntöjä, joita noudatin, vaikka miten olisi tehnyt mieli haistattaa niille paskat eivätkä voimat olisi mitenkään riittäneet.

Minun ongelmani oli se, etten tiennyt itsestäni mitään. En tiennyt, millainen persoona olin, koska ajattelin aina muita. Tarvitsin paljon omaa aikaa, koska voimani kuluivat muiden ihmisten tunteiden arvioimiseen ja ennustamiseen. Annoin kaiken itsestäni muiden käyttöön ja mietin jatkuvasti, mitä muut tarvitsevat ja ajattelevat. Tästä seurasi sitten kyllästyminen ihmisiin. Ajattelin todella epäreilusti, että muut ihmiset olivat hyväksikäyttäjiä, vaikka itse en osannut sanoa ei, ja mikä pahinta, tein ihmisille palveluksia, vaikka he eivät sitä olisi edes pyytäneet. Minun oli pakko laittaa kaikelle tuolle touhulle stoppi. Tässä muutama sääntö, joita itselleni asetin:

1) Ensin päätin pitää lakon muiden auttamisesta. En auttanut ketään pienimmässäkään asiassa, en edes neuvonut heitä. Ryhdyin terveesti itsekkääksi. Tällaiselle besserwisserille ja Äiti Teresalle tämä oli pahin haaste.

2) Jos joku pyysi minulta jotakin palvelusta, en suostunut heti. Sanoin, että esimerkiksi tarkistan aikatauluni, ja sitten sain miettimisaikaa: ehdinkö/haluanko todella tehdä tämän palveluksen? Tässä ajassa pystyin keräämään rohkeutta ja muotoilemaan kohteliaasti kieltävän vastauksen vaikka tekstiviestillä. Huomasin, että maailma ei romahdakaan, jos minä en ole järjestelemässä kaikkien asioita.

3) Päätin väkipakolla lopettaa mökkihöperyyteni. Lähdin ulos ihmisten ilmoille, vaikka se ahdisti joskus jopa niin paljon, että sain hyperventilaatiokohtauksen. Purin hampaat yhteen ja päätin, että suostun kaikkiin toimintaehdotuksiin, joihin minut kutsutaan tai joista minulle tuli sellainen olo edes hetkeksi, että se voisi olla mielenkiintoista. Lähdin mökkeilemään, kävin toisissa kaupungeissa ja uskaltauduin juhliin, joista en tuntenut ketään.

4) Rupesin tekemään asioita myös yksin. Jos halusin nähdä bändin tai leffan, lähdin yksin sitä katsomaan. Lähdin pitkälle liftausreissulle. Tein hyvää ruokaa vain minulle. Nautin omasta seurastani yhä edelleen, mutta en vain makaa peiton alla piilossa maailmaa.

5) Ryhdyin etsimään omaa persoonallisuuttani. Mistä pidän? Mistä en pidä? Tämä oli todella vaikeaa. Käytin tässä apuna lapsuudenhaaveita: mistä olin aina tykännyt, mutta en ollut uskaltanut kokeilla? Lähdin kitarakurssille, ryhdyin tanssimaan itämaista tanssia ja ostin ekat fiftarimekkoni. Kitaransoitto ei ollut minun juttuni, tanssi ja mekot kyllä. Blogin perustamisestakin olin haaveillut jo jonkin aikaa, mutta lopullisen uskalluksen sain siihen vasta Baby Dollin kanssa. Olen aina tehnyt kaikenlaisia projekteja ihan vaan luomisen ilosta, mutta nyt minulla on projekteilleni hyvä esittelykanava, joka inspiroi minua tekemään aina vaan hullumpia juttuja. Siitä olen todella kiitollinen.

6) Aloin tietoisesti suhtautua itseeni ja muihin positiivisesti. Kielsin itseäni ajattelemasta, että muut varmasti inhoavat minua. Ymmärsin, että en ole meedio, enkä voi tietää, mitä muut ajattelevat. Siispä lakkasin arvailemasta. Aiemmin olin suhtautunut ihmisiin ilkeästi ja halveksivasti heti kättelyssä, jotta hauras itsetuntoni ei sitten latistuisi, kun huomaisin, etteivät he pidä minusta. Lopetin tämän. Etsin itsestäni asioita, joista pidän, ja vietin aikaa ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin. Pikkuhiljaa olen huomannut, että todella moni ajattelee ihan samalla tavoin kuin minä ennen - se on järkyttävää. Ajatella, että ihmisiä yhdistää eniten toisen ihmisen pelko ja tämä pelko estää heitä voittamasta pelkoaan. Kaikki luulevat olevansa ainoita pelokkaita. Siksi minun on nykyään helppo olla rohkea - näen oman entisen pelkoni todella monen ihmisen silmissä, ja haluan rohkaista heitä. Kehun paljon itseäni ja muita. Hyvien juttujen sanominen ääneen on todellakin loistava keino muuttaa ajatuksia, sekä omia että muiden.

Ymmärrän, että näitä ohjeita ei voi kenellekään muulle asettaa kuin itselleen. Ehkä siksi masentuneiden neuvojia inhotaan: olisin itsekin inhonnut nykyistä ylipositiivista itseäni. Mutta kun aloin näitä ensin hampaat irvessä toteuttaa, huomasin saavani elämääni sisältöä. Ohjeet alkoivat toimia. Minulla oli enemmän voimia itselleni ja mitä vähemmän välitin muiden ihmisten mielipiteistä, sitä onnellisempi olin. Onnellisuus ja se, että pitää itsestään, vetää ihmisiä puoleensa, ja niin vain yhtäkkiä huomasinkin, että ihmiset pitävät minusta. Kuinka paradoksaalista! Ymmärsin, että itse asetin muut epäreiluun asemaan kun annoin ja annoin, ja sitten syytin heitä hyväksikäyttäjiksi mielessäni ja katkeroiduin. Tajusin, että kukaan ei ole minulle mitään velkaa, enkä saisi millään tekemisen määrällä ketään olemaankaan velkaa. En voi pakottaa ketään pitämään minusta, jos en itsekään pidä.

Alotan itsestäni, korjaan mun mielen
Nostan mun katseen ja mun suupielet

Helppoa näiden sääntöjen noudattaminen ei tosiaankaan ollut. Elastinen on oikeassa: jos se ois helppoo, kaikki tekis niin. Jouduin poistamaan kivuliaasti itsestäni 20 vuoden edestä opittuja käyttäytymismalleja ja etsimään oman persoonani, mikä olisi pitänyt tehdä jo teini-iässä. Se on varmasti vaikein asia, minkä olen joutunut tekemään - mutta ei mahdoton. Ja niin sen arvoista. En edes tunnista sitä vihaista ja onnetonta tyttöä, joka olin.

Katse eteen ja suupielet ylöspäin
Teen vastoinkäymisistä voimaa
Katse eteen ja suupielet ylöspäin 
Antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan

Terapiasta vielä sen verran, että se ei toiminut minulla teini-ikäisenä, koska en ollut valmis siihen. Ajattelin vain, että terapiatäti miettii siinä kauppalistaa ja tienaa euroja minun kärsimykselläni. Vähän vanhempana ymmärsin, että työn teen MINÄ. Ihan sama vaikka terapeutti seisoisi päällään ilman vaatteita, hänen tehtävänään on vaan ohjata ajatuksiani ja välillä yhdistellä asioita oivalluksiksi. Toisaalta ymmärrän, että terapia ei sovi kaikille. Minulle sopi, sillä olen fiksu, luonteeltani aika objektiivinen, hyvä tarkastelemaan itseäni ja reflektoimaan. Työtä terapiassa kyllä riittää, se ei ole mikään taikalääke eikä se sovi ihmisille, jotka ovat jo päättäneet olla uhreja.

Nyt ajattelen, että kun aina välillä muistutan itseäni noista säännöistä ja aikaisemmista onnistumisistani, pärjään kyllä vaikka mikä tulisi. Älkää masentuneet ahdistuko tästä kirjoituksesta, oivallus tulee, kun ja jos on tullakseen. Minulle se tuli sellaisella hetkellä, kun enää ei ollut muuta vaihtoehtoa: sink or swim. Mutta voitte kokeilla miettiä, mitkä olisivat teidän elämänne säännöt ja auttaisiko teitä niiden noudattaminen.

ps. Laitoin blogiin tuollaisen lahjoituskerjuunapin, kun jossain sanottiin sen olevan fiksua eikä siinä voi mitään hävitäkään. Sain jo 2 euroa, jipii!
http://www.emp.fi/blog/vaatteet_ja_tyyli/vaatteet_ja_muut_tuotteet/kevat-ja-kaupunki/
pps. Vaikka tykkäänkin Elastisen biisin sanoista, mua ärsyttää tossa biisissä se mieskuoro siellä taustalla. Kikan Huone 105, anyone? Plus biisin loppupuolella on joku ihme Mulan-henkinen joiku.

ppps. EMP:n blogissa uusi postaus -->


54 kommenttia:

  1. Joo ja ootappa vaan ku menet sanomaan, että hei muute masennuksen parantaminen on ihan sun oma asias, niin nousee paskamyrsky. Ja se perinteinen "et voi tietää mistään mittään jos et oo ite kokenu, ja jos oisit kokenu niin et sanois noin". Iteasiassa en ees alota tätä ranttia nyt ku sille ei tulis loppua :D tldr: joo, sammaa mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tästä on väitelty iät ja ajat. Ehkä asian sanominen, vaikka ymmärtää sen vaikeuden, herättää vihaa, mutta se voi olla liikkeellepanevaakin vihaa. Tai sitten ei, ja masentunut ahdistuu ja vetäytyy kuoreensa vieläkin enemmän. Mietin tästä syystä, julkaisenko tätä lainkaan, mutta ihan hyvä että julkaisin.

      Poista
  2. Kiitos rohkeudestasi, kyllä selviytymistarinoista voi olla apua.

    Itselleni vuosia sitten auttoi hetken jaksamaan mm. William Styron (1995) Pimeän kuva, muistelma hulluudesta ja Neil Hardwickin Hullun laillla (1999). Tamin kirjasta saanee vielä uudempaa miesnäkökulmaa.

    Ja yksi muistelo empatiaharjoitteeksi niille, joilla on mennyt koko ikänsä hyvin:

    Masentuneena kuulin, kun joku soitti Popedan biisiä Pitkä kuuma kesä. Tulkitsin sen sanoituksen niin, että "jaa, Pate ei siis aio tappaa itseään ainakaan tämän kesän aikana."

    Terv. Kake

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Esimerkki oli loistava. Täytyy tsekata nuo kirjat kun ehdin.

      Poista
  3. "Älkää masentuneet ahdistuko tästä kirjoituksesta, oivallus tulee, kun ja jos on tullakseen."

    Tämä. Masennuksen parantuminen lähtee itsestä, mutta sitä ei voi pakottaa. Toisilla se ottaa pitemmän ajan kuin toisilla. Tämä oli minusta lohdullinen kirjoitus, ei lainkaan loukkaava tai ahdistava. Itse sairastan toistuvaa keskivaikeaa/vaikeaa masennusta, ja vaikka olen pyristellyt siitä suosta jo muutamia kertoja ylös, jokainen sairastumiskerta vaatii aikansa ennen kuin on voimia alkaa hoitaa itseään. Vaikka tietää, miten sen viimeksi teki, siihen ei vain pysty ennen kuin on valmis.

    Pertun kommentti taas oli turhan agressiivinen. Tuon reaktion saa aikaan juurikin sillä kun menee töksäyttämään masentuneelle että ittestäs se on kiinni, vaikka masentunut ei olisi vielä valmis päästämään sairaudestaan irti. Sitä se minulle nimittäin on ollut, irti päästämistä. Surullisinta on kun näkee masennuksesta toipuneita, jotka tuntuvat unohtaneen millaista se oli ja paasaavat juurikin tuota "pitää vaan päättää parantua" -mantraa. Sitä ei voi päättää tuosta vaan, se vaatii uskomattoman paljon voimia jo valmiiksi voimattomalta ihmiseltä. Näiltä tekisi mieli kysyä, miksi he ovat itse sitten niin pitkään sairastaneet jos paranemisprosessin aloittaminen on niin helppoa.

    Juuri nyt pelkään sairastuvani uudelleen, merkit ovat ilmassa. Yritän pakottaa itseni tekemään jo nyt jotakin, tekemään noita oman elämäni sääntöjä ja hoitamaan itseäni. Huomaan kuitenkin vältteleväni koko asiaa, alitajuisesti varmaan toivon että jos laitan silmät kiinni ja kuvittelen ettei masennusta ole, se katoaa. Pelkään että vajoan apaattisuuden tilaan ja että joudun kuulemaan niitä "paraneminen on oma asiasi" -kommentteja silloin kun minulla ei ole voimia ottaa niitä vastaan. Tiedän että se on totta, mutta sen hierominen naamaan silloin kun ei kerta kaikkiaan kykene, satuttaa ja aiheuttaa Pertun valittelemia paskamyrskyjä. Kuitenkin olisin miljoona kertaa mielummin vastaanottamassa minkälaisen tahansa vihanpurkauksen kuin siinä toisella puolella,se joka on sillä viikolla ensimmäistä kertaa jaksanut nousta sängystä ja pukea päälleen, ja jonka nyt pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi, on helpottavaa kuulla, ettei kirjoitus ahdista vaikka masennuksen keskellä olet tälläkin hetkellä. Paljon voimia sinulle toipumiseen! Minulla ainakin auttaa kevät ja valo, toivottavasti ne autavat sinuakin.

      Poista
  4. Olipa ihan mielettömän osuva ja hyvä kirjoitus, monessa kohtaa tuli nyökyteltyä niin syvään että otsatukka vaan pölisee. Suurin osa tekstistä oli kuin omalta näppikseltä, mutta siis kokemuksen myötä niiiiin totta! Positiivisuudella on aivan mieletön voima, komppailee täällä entinen pessimisti-ei-pety -kyynikko.

    Mites siinä jossain laulussa sanotaankaan, "on elämä ihanaa, kun sen oikein oivaltaa". Juuri näin. :-)

    Kiitos blogitekstistäsi ja ihanan positiivisesta asenteesta, ja auringontäyteistä kevättä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon komppailuista, ne on erityisen tärkeitä mulle kun puhun tällasista vaikeista asioista! :) ja aivan ihanan mahtavaa kevättä sullekin, mä ainakin herään horroksesta aina näihin aikoihin kun aurinko alkaa paistaa <3

      Poista
  5. Vahvasti todistettu. Mun stoori on noin niin kuin puitteiltaan hyvin samanlainen kuin sunkin: pitkäaikaisia vaikeuksia ja katkeruutta, jotka pohjimmiltaan johtuvat siitä, että itsetuntemus on luutuneiden ajatus- ja toimintamallien takia jäänyt kehittymättä lähes kokonaan. Pelasin tosi kauan marttyyrikorttia ja ikään kuin odottelin, että kyllä vielä jokin kaunis päivä joku tulee kadulla vastaan ja jotenkin taianomaisesti näkee, että en mä oikeasti ole niin ujo, arka ja rajoittunut kuin miltä vaikutan. Vasta terapian myötä olen alkanut ymmärtää, että saan kyllä odottaa kauan ja katkeroitua todella pahasti, jos oikeasti aion venailla, että joku muu mut muuttaa.

    Kyllä mä vieläkin ymmärrän niitä ihmisiä, jotka masentuneina kirjoittelevat jonkun keskustelupalstan mielenterveyslankaan ja mehustelevat siellä, että kenellä on rankin lääkitys ja rankimmat kokemukset. Mutta en enää halua samaistua niihin ihmisiin ja määritellä itseäni jonkin diagnoosin kautta. Ei se ketään hyödytä, vaan pahimmillaan johtaa paradoksaalisesti siihen, että paraneminen alkaakin näyttää uhalta, koska se vaatii aivan uudenlaisen identiteetin rakentamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin samat kokemukset tosta marttyyrikortista ja jonkun pelastajan odottelemisesta! Mun oivallus tapahtu just niin, että lopulta tajuskn, että kukaan ei tuu mua täältä hakemaan ja nostamaan pystyyn, ku olin katkassut kaikki ihmissuhteeni katkeruuksissani. Se epätoivo laukasi sen ymmärryksen, että mä oon ite oma uljas prinssini. Kiitos kokemuksiesi jakamisesta, näistä saa aina vähän vahvistusta/haastetta omiin ajatuksiin!

      Poista
  6. Onpa valtavan hyvä kirjoitus.

    Itselläni on mielenterveyspuolen diagnooseja useampi kappale, minkä takia voin todella samastua tekstiisi. Erityisesti se tuo mieleen sen, mitä kaksisuuntainen mielialahäiriöni on minulle opettanut. Jokainen lasku ja liian korkealle nouseminen on aivan hanurista, mutta jokaisen sairauden vaiheen jälkeen olen oppinut jotain uutta, jota hyödyntää myöhemmin. Isoimpia tajuamiani asioita on se, että kaikkein pahimmassa vaiheessa, jossa ei usko enää minkään voivan parantua, pitää muistaa uskoneensa siihen aiemmin. Se on kerta toisensa jälkeen toiminut ja auttanut roikkumaan tässä elämässä kiinni.

    Ja minäkin olisin takuulla inhonnut pahimmissa vaiheissani tätä nykyistä positiivisempaa itseäni. :D Toipumiseen kuuluu itsensä haastaminen, mihin oli silloin toki äärimmäisen vaikeaa tarttua. Arvostan kuitenkin kovasti sitä, että lopulta silloinenkin minäni pystyi siihen. Ei häntä olisi voinut pakottaa niihin oivalluksiin ja tekoihin, joihin hän ei silloin ollut vielä valmis, mutta lopulta hän sai itsensä onneksi valmisteltua.

    Juuri tänään mietin sitä, että olen vasta aika vähän aikaa sitten ollut kuukauden psykiatrisessa osastohoidossa, mutta sielläkään en menettänyt uskoani siihen, että tämä voi vielä kääntyä parempaan ja että elämäni on pohjimmiltaan aika onnellista, kunhan vain saan taas tartuttua siihen kiinni. Se kertoo siitä, että olen saanut työstettyä itseäni paljon.

    Sekin on tosiaan hyvin tärkeää, ettei liikaa koe itseään uhriksi. Helposti usko omiin voimiin vähenee, jos kokee, että "menneisyydessä koin sitä ja sitä, en voi koskaan elää hyvää elämää." Toki vaikeat kokemukset jättävät jälkensä ja monet vaikuttavat pitkään, mutta ne eivät ole mikään vankila - tai jos ovat, sieltäkin voi päästä pois. Pahoja kokemuksiaan ei voi pyyhkiä pois mutta niidenkin kanssa voi oppia elämään, sen olen todella huomannut.

    Terapeuttini kanssa käymme nyt läpi vaikeimpia traumojani ja se olisi liian rankkaa, jos en uskoisi siihen, että ne ja sairauteni ovat useimmiten korkeintaan hidaste, eivät este. Minulla on yhteensä kolme elinikäistä päähäröä ja liuta ehkä parantuvia liitännäisiä, mutta luotan kyllä siihen, että vielä tulen pärjäämään. Olen niin paljon muutakin kuin ne häiriöt ja voimistun vaikeista kokemuksista joka kerta, vaikkei siihen aina uskoisikaan.

    Kiitos tästä kirjoituksesta! On tämä kyllä mahtavan monipuolinen blogi. :) Pahoittelen kyllä jäätävän mittaista kommenttia. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos jäätävän mittaisesta kommentistasi 😁 ja tarinasi jakamisesta. Minusta on tärkeää, että tästä asiasta puhutaan ja on hienoa, että näin moni on uskaltautunut tähänkin kommentoimaan ja kertomaan omat tarinansa. Se luo eräänlaista yhteishenkeä! On kiva, että monipuolisuus on sinusta plussa, välillä itse kauhistelen sitä, miten hypin aiheesta aiheeseen :P

      Poista
  7. Itsestä se lähtee. Mulla lähti siitä, että tajusin, että voin oikeasti tappaa itseni. Sitten aloin miettiä, että mitä jos tapan itseni. Sitten totesin, että en halua tappaa itseäni ja menin melkein siltä istumalta (tai no, seisomalta, olin viemässä roskia ja avaamassa roska-alueen lukollista porttia avaimella ja siinä se itsensä tappamis-ajatus tuli) varaamaan lääkäriaikaa. Tiesin että yksin en ylös pääse ja onneksi mulla oli vielä sen verran järkeä, että hankin apua. Tästä on nyt reilu 10v ja sillä tiellä ollaan; masennus ei ole palannut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tämä oli hyvä esimerkki siitä oivalluksen hetkestä, joka parantumiseen tarvitaan. Kaikkea hyvää sinulle ja ihan varmasti pysytkin tuolla tiellä! :)

      Poista
  8. Kiitos mahtavasti blogistasi, ja erityisesti tästä kirjoituksestasi! Toit esiin seikkoja, joita on tullut useasti mietittyä ja nuo mainitsemasi ohjeet soveltuvat mitä suurimmassa määrin omassakin elämässäni käytettäviksi. Mainitsit objektiivisuuden sekä itsensä tarkastelu- ja reflektointikyvyn omina vahvuuksinasi ja olen samaa mieltä, että esimerkiksi psykoterapiassa nuo ovat tärkeitä, etten sanoisi olennaisia ominaisuuksia prosessin etenemisen kannalta. Itse olen useasti kaivannut tuollaista objektiivista ohjaajaa sekä henkilökohtaisten että opiskelu-/työasioiden pohtimiseen, kun oman itseluottamuksen taso on melko vaihteleva. Onneksi kohdalle on pariin otteeseen osunut henkilö, johon on uskaltanut luottaa. Kuten mainitsit, omien onnistumisten mieleen palauttamisesta voi saada apua pärjäämiseen vaikeissakin tilanteissa mutta myös vertaistuki on tärkeää, joten haluaisin kiittää sinua kokemustesi jakamisesta. Vaikka olen työskennellyt eri yhteyksissä ja eri tasoilla mielenterveysasioiden parissa, ja mielestäni psykiatria sekä psykologia aloina ovat huikean mielenkiintoisia ja psykiatriksi erikoistuminen oli pitkään vakavasti harkinnassa, on omiin vahvuuksiin uskominen ja uskalluksen löytäminen silti välillä niin vaikeaa. /Annika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä ja kiitos sinulle kommentistasi! Hienoa, että olet löytänyt sopivia tukia ja peilejä sopivaan aikaan - minulle on käynyt samoin. Välillä saan ihmisten lisäksi oivalluksia ja elämänopetuksia mitä kummimmista paikoista, etenkin entinen koirani Arska on opettanut minua paljon paitsi elämästä myös itsestäni. Enitrn tykkään itsekin lukea selviytymistarinoita, joissa ei mässäillä ongelmilla vaan keskitytään ratkaisuun. Siksi on niin kiva, että näin moni on tässä jakanut ajatuksiaan ja kertomuksiaan.

      Poista
  9. Vielä jos jostain löytyisi tukea/apua niille masentuneiden läheisille. Masennus kun osaa olla aika ajoin melko uuvuttavaa myös meille, jotka sitä vierestä katsomme. Kun toinen ei halua/jaksa/pysty osallistumaan yhteiseen elämään olipa kyse arkisesta kotitöistä suoriutumisesta tai kaveriporukan juhannusbileistä, niin se potku perseelle ja tukipilari olisi hyvä olla myös läheisille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot ihan oikeessa, läheiset usein masentuu itekin. Muistaakseni masentuneiden läheisille on olemassa jossain joku tukiryhmä, sellanen vois ehkä auttaa?

      Poista
  10. Mahtava kirjoitus, toisten selviytymistarinoita on ihana lukea. Ja listassasi on niin monia kohtia, joita pitäisi itsekin tosissaan opetella, kuten vaikka 6:nen ja 2:nen. En mitään järkevää osaa sanoa, mutta kiitos tästä postauksesta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentista, eipä mullakaan mitään sen järkevämpää sanottavaa enää oo :)

      Poista
  11. Kiitos kirjoituksestasi ja myös kommentoijille kiitos. Osaan vain kertoa että omat kokemukseni ovat hyvin samansuuntaiset ja selviämiskeinot myöskin. Aina on noustu ja jatkossakin noustaan. On vain luotettava että näin käy. Menee viikko, toinenkin, kuukausi, mutta sitten. Jokin saa huomaamaan että sadekausi meni ja aurinko nousee taas.
    Olen ilahtunut siitä hengestä jolla tätä blogia kirjoitellaan, tekstin raikkaus ja avoimuus kuvannee sitä parhaiten. Minut yllätti kuinka keski-ikäisenä miehenä voi samaistua ja ymmärtää naishauskaksi nimettyä blogia ja jopa uskaltatua kommentoimaan :-) t. Markku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentista sullekin! Mahtavaa, että uskaltauduit kommentoimaan :) Mulle merkkaa myös paljon, että tätä blogia lukevat kaikenikäiset ja -sukupuoliset ihmiset, joten tervetuloa mukaan vaan. Toivottavasti et kyllästy vaatejuttuihin, joita joskus myös tulee!

      Poista
  12. Masentuneen mieli on sellainen, ettei sitä ei-masentunut oikein pysty ymmärtämään. Jopa masentunut itse ei välttämättä pysty masennuksesta toivuttuaan ymmärtämään sitä vanhaa minäänsä. Nämä niskasta kiinni -tyyppiset ohjeet tuntuvat typeriltä, kun itse elää jossain toisessa ulottuvuussa, jossa päivät koostuvat kivusta, itseinhosta, väsymyksestä, surusta, epätoivosta eikä tulevaisuudessa ole näköpiirissä mitään hyvää. Toisaalta, jokainen tunnetila menee hyvin suurella todennäköisyydellä aikanaan ohi, aikanaan. Tämän masentuneena helposti unohtaa. Masennukseen ja tekemättömyyteen on helppo jämähtää, tervehtyminen voi olla jopa pelottavaa, koska sitten taas pitäisi tarttua asioihin, palata töihin tai opiskella, palata sosiaalisiin ympyröihin jne.

    Itse olen kärsinyt toistuvista masennusjaksoista koko aikuisikäni ja myöhemmin diagnoosini on vaihtunut 2-suuntaiseksi mielalahäiriöksi ja epävakaaksi persoonallisuushäiriöksi. Olen ollut niin masentunut, että vessassa ja käyminen ja syöminen ovat olleet lähes mahdottomia toimia. Olen yrittänyt tappaa itseni. Olen ollut useamman kerran suljetulla ja minua on yritetty hoitaa ties kuinka monilla lääkkeillä ja viimeisenä keinona sähköhoidolla, joka on oikeasti jo aika brutaali toimenpide. Toipuminen vaikeasta masennuksesta on todella hidasta, omalla kohdalla puhutaan vuosista. Kadotin mielenkiintoni ja kyvyn tuntea juuri mitään positiivisia tunteita yli vuodeksi. Nyt ne ovat palanneet osittain. Nyt olen ilmeisesti viimein pääsemässä psykoterapiaan. Minua on auttanut aika. En ole löytänyt mitään viisasten kiveä, jolla masennus nyt varmasti pysyisi poissa lopunikääni. Todennäköisesti tulen masentumaan vielä useaan otteeseen, se kuuluu taudinkuvaan. Voin tietysti omalla toiminnallani ja suhtautumisella vaikuttaa sairausepisodien voimakkuuteen.

    Tuo 4 kohda listasi oli mielestäni todella hyvä. Itse olen tuhlannut elämääni surkeassa työpaikassa, jossa itsetuntoni romahti täysin. Miksi en kykene ajattelemaan, että olen hyvä tyyppi ja saan käyttää elämäni mihin haluan? Nyt olen siinä vaihessa toipumista, että haluan tehdä mukavia asioita. Uskon, että terapian avulla opin arvostamaan ja rakastamaan itseäni, tähän asti olen vain arvostellut, moittinut, vihannut, vahingoittanut jne itseäni.

    Kiitos tästä postauksesta, tää on ihan mahtava blogi!
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tosi paljon pitkästä viestistä ja omista kokemuksistasi. Kerroit paljon hyviä pointteja ja oon samaa mieltä monessa asiassa. 4 on mullekin tärkeä, mun täytyy ainakin pari kertaa viikossa päästä tekemään jotain yksin ja olemaan ajatusteni kanssa. Nykyään käyn kirppareilla tai leffassa, tai matkustan moikkaamaan kavereita toiseen kaupunkiin - kun ajaa tai istuu bussissa ja kuuntelee täysillä musiikkia, tuntee elävänsä! :D

      Kiitos myös blogin kehumisesta, siitä tulee aina hyvä mieli :)

      Poista
  13. Kiitos paljon tästä kirjoituksesta! Itse olen kärsinyt myös masennuksesta. Toivon että nyt vihdoinkin alkaisi elämä sujua raiteellaan! Hienoa että jaoit tämän tarinan. Auttaa varmasti monia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti! Ja tsemppiä sulle raiteilla pysymiseen <3

      Poista
  14. Hieno kirjoitus! Tarinasi on osin samanlainen kuin minun, masennuksen sijaan kärsin ahdistuneisuushäiriöstä. Töitä on tehty terapian avulla nyt reilu vuoden, ja juuri tuota oman itsensä etsimistä olen etupäässä työstänyt. Itsellänikin elämästä on mennyt suuri siivu hukkaan toisten ihmisten tunteiden ja ajatusten ennakointiin ja arvailuun. Nyt pitäisi viimein osata keskittyä itseensä. On se jännä miten sitä hukkaa itsensä täysin, asiaa kun ensi kertaa ajattelin olin ihan järkyttynyt että miten en voi edes tietää mistä asioista pidän. Nyt ollaan jo valoisammalla puolella mutta töitä tehdään yhä.

    Kiitos tästä kirjoituksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä ja kiitos kommentista! Muistan myös ton järkytyksen, koska olin aina pitänyt itseäni tosi vahvana persoonana (myös sairaana) ja sitten tajusinkin, että eihän mulla ole hajuakaan mun persoonasta. Kyllä se siitä pikku hiljaa sitten rakentui!

      Poista
  15. Masentuneiden korvaan varmasti masentavin lause on "Nyt otat ittees niskasta kiinni ja lopetat rypemisen!". Kunpa se oliskin ollut niin helppoa! Mua itseäni suuresti suretti se kun lähipiirissä ei uskottu mun olevan masentunut, vaan olin kuulemma laiska. Mä todella toivon että joku masentunut sai tästä tekstistä tarvitsemansa oivalluksen. Olet ihana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana OonaV, jälleen kerran <3 Joo samaa mieltä, toi "niskasta kiinni" on ahdistava kommentti ja saa ihmisen varmasti vielä enemmän kuoreensa. Silti musta loputon ymmärtäminenkään ja hyysääminenkään ei oo hyväksi masentuneelle. Ja mun suurin pelko oli toi, että mua kuvitellaan laiskaksi, ja siksi ajoin itteni ihan loppuun kaikenlaisissa työpaikoissa ja kotonakin :/

      Poista
  16. Kiitos munkin puolestani! Olen monesti ennenkin aikonut kiitellä koko blogin asennetta ja tämän kirjoituksen jälkeen on jo suorastaan pakko!
    Itse olen yrittänyt hyväksyä itseni sellaisena kuin olen jo 40 vuotta. 15 viimeistä vuotta on mennyt jo suhteellisen hyvin. Kuitenkin, kun epävarma ihminen saa itseluottamusta ja alkaa uskoa siihen, ettei olekaan maailman rumin ja tyhmin, niin välillä löytyy lähipiiristä ihmisiä, jotka pahastuvat muutoksesta. Vaatii ihan hitosti voimia hyväksyä itsensä, jos ympärillä on ihmisiä, jotka eivät hyväksy hyväksymistäsi... ;-)
    Mutta jatkakaa samaan malliin. Saan tästä blogista ihan hirveästi energiaa! Itsensä hyväksyminen tuntuu jopa ihan sallitulta, vaikka joku urpo ei sitä ymmärtäisikään.

    -Pia-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, tuntuu tosi hyvältä, että joku kertoo saavansa energiaa mun jutuista, kiitos tosi paljon siitä ja kiitoksista muutenkin :) Ja oon huomannut saman, lähipiirin ihmisille on usein vaikeeta, kun läheinen osoittautuukin toisenlaiseks kuin mitä on tottunut. Jotkut ymmärtää asian ja pysyy rinnalla, kaikki ei ja sekin on ihan hyvä kai. Ja etenkin toi, että se vaatii ihan hirveästi enemmän vielä voimia tulla ulos kuorestaan kun ihmiset ympärillä yrittää painaa sinne takaisin, kuulostaa tutulta. Ei ne ihmiset silti sitä pahuuttaan tee, kai se tietty dynamiikka suhteessa vaan halutaan säilyttää.

      Poista
  17. Luin tän töissä ja itken. Nyt toivon ettei tuu enää asiakkaita. Helvetin hyvä kirjoitus, löysin tästä paljon itseäni. Kiitos.

    -anne-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En nyt tiedä, mitä tähän kommentois, ettei kuulostais latteelta. Mutta sydämellinen kiitos sulle kommentista, se kosketti mua :( Toivottavasti sulla on kaikki hyvin.

      Poista
    2. Kaikki hyvin, no worries :) Oisin voinu vähän tarkentaa että itkin koska teksti kosketti ja koska olen hyvin herkkä sekä itkemään että nauramaan. Pidän muutenkin sun tyylistäs käsitellä asioita.

      -anne-

      Poista
    3. No hyvä! :) Ja kiitos, yritän olla aina mahdollisimman humaani. Mä itken aina, kun lapset laulaa, en tiedä miksi :D

      Poista
  18. Mä haluaisin kiinnittää huomiota perusteellisen terapian tarpeellisuuteen. Lyhyestä virsi kaunis: myös minun elämääni on varjostanut muutamat asiat, joiden määrittävyyden olen tajunnut vasta aivan hiljan. En ole ollut masentunut tai muuten mielialahäiriöitä poteva enää vuosiin, mutta elämäni varjot ovat tuottaneet itseeni sellaisia hyvin läheisriippuvaisia toiminta- ja ajatustapoja, joilla on vaikutusta elämän jokaiseen osa-alueeseen, ja vieläpä hyvin negatiivisesti. Olenkin tällä hetkellä, näin kolmekymppisenä, kartoittamassa mahdollisuuttani aloittaa psykoterapia, vaikka suurimmat mielenterveydelliset ongelmani koin ikävuosien 15-25 välissä. Olen ajatellut "parantuneeni" ja päässeeni eteenpäin - osittainhan tämä pitää paikkansa. Oireet olen saanut hoidettua, mutta syyt taustalla ovat pysyneet käsittelemättöminä ja näin ollen ne vaikuttavat aivan kaikkeen minussa. Tämän tajuaminen oli samalla musertava ja voimauttava kokemus. En olekaan lähtökohtaisesti viallinen, vaan minussa on vain asioita, jotka pitää korjata. En ole enää rikki, mutta en ole täysin ehytkään.
    Mikähän se mun pointti oli. Ehkä se, että tämä tie ottaa aikaa. Ja minun piti parantua masennuksesta ja muista mielialahäiriöistäni täysin, ennen kuin saavutin ymmärryksen, että voin parantaa itseni kokonaisvaltaisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä hakeuduin aikanaan psykoanalyyttiseen terapiaan ja se toimi mulla hyvin, koska siellä käsiteltiin just käytöksen syitä. Mun terapeutti aina sanoikin, että asioita ei voi unohtaa, ennenku antaa ne anteeksi, ja anteeksi ei voi antaa, ennenku ymmärtää, miksi asia on tapahtunut tai miksi joku toinen ihminen tai itse on toiminut jollain tavalla. Musta se oli fiksusti sanottu ja oon soveltanut sitä moneen asiaan.

      Toivon sulle voimia käsitellä ne taustalla olevat syyt myös! Ja upeeta, että olet jo päässyt pahimmista varjoita eroon. Kiitos kommentista ja tsemppiä!

      Poista
  19. Bongasin sut hesarista. Wau mikä suoritus, mahtavaa!

    VastaaPoista
  20. Hyvä kirjoitus! Olen kärsinyt lapsuusiän depressiosta ja nuoruusiän depressiivisestä käytöshäiriöstä ja aikuisena eriasteisista masennuksista koko elämäni. Joitain vuosia sitten, kun kuuntelin hädissäni parin ystäväni ja yhden perheenjäsenen masentuneita puheita itsensä tappamisesta, päätin etten itse koskaan tapa itseäni koska en voi tehdä sitä muille ihmisille (periaatteessa mun ajatus oli että olin itse niin huono ja kamala etten ansaitse helppoa tietä pois jos se satuttaa muita, kauniisti ajateltu :'D). No kun olin päättänyt etten tapa itseäni, asian ajatteleminen ja suunnittelu oli turhaa. Aloin kääntää ajatuksia aina pois itsetuhoisista aiheista. Se aloitti parantumiseni pahimmista masennuksista. Sen jälkeen olen oivaltanut että kun etsii elämäänsä hyviä asioita, eikä jää kiinni niihin negatiivisiin, on elämä kevyempää.

    Mulla on edelleen mielenterveysongelmista kärsiviä ystäviä ja perheenjäseniä, mutta en minä voi heitä pelastaa vaikka kuinka yrittäisin kertoa heille omasta oivalluksestani. Oivallus lähtee jokaisesta itsestään.

    Mun masennukset on pahimmillaan olleet luokkaa "makaan useita viikkoja putkeen sängyssä likaisena, samoissa vaatteissa ja käyn kerran päivässä vessassa" koska voimia mihinkään muuhun ei ole ollut (olen kuitenkin ihan iloinen että vessaan sentään jaksoin xD).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, negatiiviset ajatukset voi vaan tietoisesti sivuuttaa. Tän kun tajusin, mun elämä muuttui, vaikka joku sitä itsepetokseksi sanoiskin. Mitä väliä, jos olo on parempi? Ja varsinkin, kun usein ne negatiiviset ajatukset on ihan ite keksittyä hölynpölyä.

      Hyvä, ettet ota liikaa vastuuta läheisistäsi, se vie turhaan vaan omia voimia eikä auta mitään. Kiitos paljon sun tarinasta ja voimia sulle jatkoon!

      Poista
  21. Tää kirjoitus sai ajattelemaan. Kävin nuorena läpi osastohoidot, terapian ja masennuslääkityksen ja monta vuotta jälkeenpäin tajusin, että pahiten mua masensi tuo prosessi. Sairastin ohimenevää mielenterveyden häiriötä nimeltä murrosikä. Vanhemmat ja muut läheiset aikuiset olivat tottuneet kilttiin tyttöön ja äkäinen, "en-enää-kaikesta-kerro-äidille"-murkku oli järkytys. Koska ajan trendin mukaisesti joka paikassa paasattiin nuorten mielenterveysongelmista, oli mullakin nyt heidän mielestään akuuttia puuttumlsta vaativa sellainen. Keskivaikea masennus.

    "Kiltin tytön" rooli oli jäänyt päälle siinä, että uskoin vanhempieni ja lääkäreiden olevan oikeassa. Auktoriteettiin luottavalle, pohjimmiltaan ujolle teinille sanottiin, että "olet masentunut" ja minä uskoin. Aikuisethan tämän paremmin tietäisivät. Sitten vietin monta vuotta elämää "masentuneena". Lamaannuin lääkityksestä, hämmennyin terapiassa. Kun lopulta hoitava taho julisti mut "terveeksi", ihmettelin, miksei olo tunnu yhtään erilaiselta. Meni vuosia ymmärtää koko asia. Suurin ahaa-elämys taisi olla siskon murrosikä, joka oli monella tapaa omaani rajumpi, mutta johon suhtauduttiin paljon lievemmin.

    En ole vihainen tai katkera vanhemmilleni. Olen esikoinen, ymmärrän kyllä että kaikki mun kanssa oli niin uutta ja erilaista, ettei sellaiseen voi valmistautua. Kaiken jälkeen tunnen jotenkin vähän syyllisyyttä siitä, että olin turhaan viemässä jonkun oikeasti masentuneen hoitopaikan.

    Mut sit viel itse aiheesta, eikä enää sen vierestä: onnea ihan hirveästi sulle, MRV, että oot kokenut sen ns. "Valaistumisen" ja että sulla on voimavaroja työstää asiaa. Voimia kaikille, joilla ei ole. Peace ✌

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole itse esikoinen, mutta tietyllä tapaa meidän perheen eka angstinen murrosikänen, joten voin samaistua sun tarinaan. Saan ite kuitenkin voimia siitä, että mä olin tienraivaaja mun pikkusiskoille ja nyt niiden ei tarvi ehkä kärsiä niin paljoa. Kiitos paljon sun tarinasta ja kiitos myös onnitteluista, koen olevani monella tapaa onnekas.

      Poista
  22. Kiitos tästä! Olen yksi kaunein ja fiksuin nainen minkä olen (ei voida sanoa että nähnyt, mutta) tiennyt! Blogisi lukeminen on monella tapaa antoisaa sekä koukuttavaa. On hienoa lukea tavoistasi parantaa itseäsi, sillä se varmasti tuo joillekin - ja vähintäänkin minulle, esille erilaista näkökulmaa mielenterveysongelmista tai samasta sairaudesta. Ensinnäkin depressio esimerkiksi ei ole sellainen sairaus mikä parannetaan levolla ja lääkkeillä kuten vaikka flunssa. Depressiossa on negatiivisia ajattelu- ja toimintatapoja, mitä ei poisteta vaan muutetaan. Mikä parasta, tälläinen muuntautumiskyky voi luoda aivan uskomattomia mahdollisuuksia. Näin uskon ja tämä kirjoitus entistä enemmän antaa pontta sille uskomukselle. Esimerkiksi se, että tuollainen ihminen on joskus käpertynyt itseensä ja päättänyt sitten lähteä yksin elokuviin ja harrastusksiin on voimaannuttavaa kuulla.

    Minä aloitin käsittelemään ja purkamaan murrosiän kriisejäni päihteisiin. Niillä pääsin ylittämään "esteitä", kuten ujoutta ja epävarmuuttani, väsymystä, levottomuutta ja mielipahaa. Pääsin melko nopeaa perille jutun juonesta, eli siitä että ne tuovat mukanaan mitä moninaisimman ongelmien kirjon. Käytösmalli kuitenkin jäi ja homma on jatkunut. Olen kuitenkin edennyt, pysytellyt poissa joistain piireistä ja jättänyt tekemättä sitä sun tätä ja huomannut että kappas, tämän toiminnan kohdalle ei jääkään pelkkää tyhjää! Kyllähän sitä elämä alkaa jo tuntua entistä paskemmalle kun tekee ja ajattelee samoja asioita päivästä toiseen kun ei muuhun muka pysty tai ei huvita. Olen alkanut lukemaan kirjoja, katsomaan elokuvia, järkkäämään kaikenlaista urheilemaan, löhöämään ja sen sellaista perustavanlaista toimintaa.

    Kukahan se sanoi, että "tieto tuo tuskaa". On kiehtovampaa tarkastella maailmaa eri näkökulmista kuin yhdestä. Se tuo joustovaraa ja vapautta, suosittelen kaikille lämpimästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommentistasi tuli niin hyvä mieli, varsinkin kun luin sen minua haukkuneen keskustelun lukemisen jälkeen. Kiitos <3 On todella palkitsevaa kuulla, että joku saa iloa ja voimaa kirjoituksistani :) Ja olen samaa mieltä muuntautumisesta ja sen vaikutuksesta elämään - olen jopa vähän kiitollinen siitä, että sain kerran kunnolla palaa loppuun enkä hiipunut hiljaa. Näin opin todella paljon itsestäni ja maailmasta. Yhdessä televisio-ohjelmassa joku nainen sanoi, että kun hän alkoi parantumaan masennuksesta, hän ymmärsi tosi syvällisesti, että näiden mystisten "muiden" mielipiteillä ei oikeastaan ole mitään väliä, ja että tän asian hän muistaa koko loppuelämänsä. Ajattelen samalla tavalla, ja se on yksi syy, miksi oon jopa vähän kiitollinen vaikeuksistani. Oon saanut sellaisen opetuksen, jota en voi koskaan unohtaa, ja se varmasti kantaa mua mihin tahansa meenkin. Tärkeintä on, että on itse tyytyväinen itseensä ja tekoihinsa, ja toisiksi tärkeintä, että ei loukkaa muita tarpeettomasti.

      Arvostan todella paljon sitä, että oot päässyt eroon haitallisista ympyröistä. Se on tosi vaikeeta! Oon ite joutunut tekemään ehkä jotakin vähän samankaltaista. Mulla ei oo ollut päihdeongelmaa, mutta joudun koko ajan sitä varomaan, koska se kulkee mulla geeneissä. Kiitos paljon siitä, että jaoit omat kokemuksesi, niistä on varmasti hyötyä tätä lukeville. Olen samoilla linjoilla sun kanssa melkeinpä kaikesta, varsinkin lopun ohjeesta! :)

      Poista
  23. Eikö meille vähän yksinkertaisemille ole sitten hyötyä terapiasta? En ole kummoinenkaan. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, en tarkoittanut sitä! Terapiasta voi olla hyötyä monella eri tapaa, ja mulle se oli hyodyllistä, koska pääsin ymmärtämään ongelmiani mun vahvuuksien avulla. Toisilla ihmisillä vahvuutena terapiassa käymiseen voi olla esimerkiksi voimakastahtoisuus, sisukkuus, hyvä empatiakyky, kyky noudattaa ohjeita tai kyky ilmaista/säädellä tunteitaan. Mun vahvuus vaan sattu olemaan fiksuus ja reflektointikyky.

      Poista
  24. Eipä tähän voi muuta sanoa kuin kiitos sinulle! Tekstisi sattui oikein sopivaan kohtaan omaa elämääni, tuuppasi ikään kuin viimeiset askeleet perille. Löysin tänne muuten Hesarin taannoisen jutun kautta – kuten varmaan moni muukin. Itse olen jahkannut asian selvittämistä vuosikaupalla, mutta nyt aika alkaa olla kypsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä jos tuuppasi silleen lempeästi. Ole hyvä ja kiitos, on kiva tietää, jos voi jollekin olla avuksi :) Jos viittaat asian selvittämisellä Mensan testiin, kehotan kokeilemaan! Siinä oppii ainakin tuntemaan itsensä paremmin jos ei muuta. Tsemppiä, jos sinne uskaltaudut, ja tietysti muutenkin. Toivottavasti vierailet blogissa jatkossakin, on täällä aina välillä ihan täyspäistä juttua :D

      Poista
  25. Kiitos vastauksesta! Sopivan lempeästi tuuppasi :) Kiitos ja ole hyvä että voit tietää olleesi avuksi – tiedän että siitä tulee hyvä mieli :) Voin tässä vaiheessa tunnustaa olleeni hyvän aikaa vakiovieras tässä blogissa, joskin vain kärpäsenä katossa. Mä olen jahkannut sitä testiä aivan liian kauan… mutta asiat menevät kuten menevät. Ihan kohta asia on poissa päiväjärjestyksestä. 25 minuutin suoritus 25 vuoden valmistautumisella lupaa toivottavasti hyvää :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua jännittää, että niin moni lukee tätä anonyymina enkä saa ikinä tietää edes nimimerkkiä :D Kiitos siis kommentoinnista. Tuntuu hassulta, että jaan paljon asioitani mutta en tiedä oikeastaan kenelle. Joskus kun ihmiset tulee moikkaamaan kadulla tai jossain, ne käyttytyy niinku mun pitäis myös tuntea heidät. Ehkä se on jotenkin alitajuntaista... No joo, ei oikeastaan liittynyt nyt tähän, tuli vain mieleen. Kiva kun seuraat! Ja ihan hyvin se menee, tsemppiä!

      Poista
    2. Ymmärrän hyvin asian. Nimimerkin takaa on myös valitettavan helppo huudella… :/ Vaatii todella paljon rohkeutta jakaa itsestään noin paljon kuin sinä teet. Varsinkin ilman vastavuoroisuutta. Tuttavallisuus on varmaankin hyvin alitajuntaista käytöstä, mutta silti outoa mun mielestä. Todellakin seuraan! Ja Facebookissa myös, saatan jopa kommentoida täydellä nimelläni :) Se muuten meni hyvin, tosin pitää vielä hyvän aikaa odotella, hieman jännittää… Kiitos tsemppauksesta!

      Poista
  26. Ei ikävien, omassa päässä olevien asioiden sivuuttaminen ole itsepetosta. Muutenhan itsepetosta olisi myös hyvien asioiden sivuuttaminen.
    Kun ei saa sanoa, jos ei itsellä ole kokemusta, niin saanko minä sanoa, kun minulla on? Vastaus: En.
    Koska masennukseni ei ollut oikeaa kun kerran selätin sen.
    Tekee niin tai näin, niin ainahan se väärin menee.

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.