torstai 15. tammikuuta 2015

Veren maku suussa

Törmäsin Geek Women Unite -ryhmässä kampanjaan, jossa yritetään saada brittiläisiä naisia innostumaan liikunnasta.


Videolla näytetään "oikeita" naisia liikkumassa. Onneksi videolla näkyy kaikenlaisia naisia ja naisvartaloita, joten oikealla viitataan luultavasti photoshoppaamiseen, ei tiettyyn vartalonmalliin. Kampanja on hyvä vastaisku fitspirationille, niille "motivoiville" kuville, jotka kiertävät netissä.

Kuva täältä, käyttöoikeudet vapaat
Siinähän ei ole mitään väärää, että nämä kuvat oikeasti motivoivat joitakin. Mutta minunkaltaisilleni ihmisille ne edustavat kaikkea sitä kamalaa, mitä liikunta pitää sisällään. Kampanjavideo sai minut pohtimaan omaa ongelmallista suhdettani liikuntaan - luvassa on avautumista.


Traumani liikunnasta ovat niin kliseisiä, kun vaan voi. Ne saivat alkunsa koulun liikuntatunneilla, kun opettaja oli sadisti, kukaan ei valinnut minua pesäpallojoukkueeseen ja hiihdosta tehtiin kilpailu. Opin inhoamaan ryhmäliikuntalajeja sydämeni pohjasta, ja jos joku arvioi suoritustani (tai edes kuvittelen jonkun arvioivan sitä), saan paniikkikohtauksen. Kamalimmat häpeän tunteeni sijoittuvat liikuntatunneille.

Sumopaini kuuluu lempiharrastuksiini
En tajua, miksi liikunnasta tehtiin niin kamalaa. En ollut huono tai huonokuntoinen - ei sillä, että se oikeuttaisi syrjintään, mutta ymmärtäisin sen paremmin. Jaksoin hyppiä narua monta tuntia putkeen, viikonloppuisin pelasimme kirkonrottaa serkkujeni kanssa pimeään asti ja uintireissut olivat parasta, mitä tiesin. Asuimme niin kaukana kaikesta, että jouduin polkemaan pyörällä joka paikkaan. 10 kilometriä määränpäähän ei ollut matka eikä mikään, sillä teimme siitä seikkailun. Yleensä vielä kuskasin Huskya pyörän taksalla, koska hän ei vielä osannut ajaa polkupyörää. Liikuntatunteja opin kuitenkin kammoamaan. En tiedä tarkalleen, mistä se johtui, ehkä ulkopuolisuudesta tai siitä hullusta kilpailutuksesta. Opettajamme laittoi aina kaksi oppilasta juoksemaan/hiihtämään/hyppimään yhdellä jalalla/muuta älytöntä rinnakkain, ja muu luokka sitten kannusti jompaa kumpaa (= suositumpaa). Ainoa asia, josta koululiikunnassa pidin, oli laskettelu, sillä siinä sai tulla alas mäkeä ihan yksin ja rauhassa.

En tajua sitä, että jotkut liikkuvat liikunnan aiheuttaman euforian tunteen takia. Minulle sellaista tunnetta ei tule. Aina, kun kokeilen uutta liikuntamuotoa, taistelen paniikkia ja aggressiota vastaan. Tämä on ehkä noloin tunnustus, jonka olen täällä tehnyt, mutta minulla oli isoja ongelmia liikuntatuntien kanssa lukiossa. En pystynyt käymään tunneilla ollenkaan, ja valmistumiseni meinasi jäädä kiinni niistä kahdesta pakollisesta kurssista. Onneksi liikunnan opettaja tuli minua vähän vastaan, vaikkei uskonutkaan täysin selostustani valtavasta ahdistuksesta, ja sain suorittaa kursseja omaan tahtiini. Kävin uimassa ja suunnistamassa. Viimeisen suoritukseni tein sinä päivänä, kun oli pakko suorittaa loput kurssit, jos halusi valmistua. Minun piti mennä koululle yksityiseen kuntotestiin, mutta en uskaltanut. En asunut enää edes kotona, mutta kun äitini kuuli, etten aio mennä, hän tuli kanssani tunnille! Hän teki kaikki testit ensin, ja oli niin nolo, että minua vain nauratti. Uskalsin sitten itse myös. Olen ottanut äidiltäni tästä asenteesta oppia sittemmin - nolaan itseni usein tahallaan, jotta muiden olisi helpompi olla tietyissä tilanteissa.

Kannattaa kokeilla itsensä häpäisyä,
siihen ei kuole, kokeilin, oon vielä hengissä
PMMP - Tytöt


Onneksi olen noista ajoista kasvanut todella paljon. Nykyisin tykkään kyllä liikunnasta, mutta ainoastaan välineenä. Tykkään käydä lenkillä, mutta vain siksi, että samalla juttelemme mieheni kanssa päivän asiat ja koiramme saa haistella naapurustoa. Tykkään uida, koska teen samalla hengitysharjoituksia ja sen jälkeen pääsee saunaan. Tykkään joogasta, koska siinä saa rauhoittua. Tykkään itämaisesta tanssista, koska voin fiilistellä vartaloani ja katsella liikkeitäni peilistä samalla kun värisyttelen kaikkea irtonaista itsessäni .

Tarkoitus tässä olisi tehdä tuo liike niin nopeasti, että liikkeen sijaan näkyisi vain tutisevat ihrat. Nokian gif-ominaisuus kuitenkin on niin hidas, että se ei ota koko liikettä talteen, joten shimmyni näyttää vähän orvolta.
Kirjoitan tästä, koska olen kuullut todella monelta samanlaisia kokemuksia. Eivät ne koulun liikuntatuntien traumat ole turhaan kliseitä. Ehkäpä liikunnan opettajille pitäisi opettaa enemmän tuon kampanjavideon kaltaista ajattelua kuin ahdistavia fitspiration-sloganeita. Suoraan sanoen oikein suututtaa, että liikunta on minulta ja monilta muilta pilattu. Olen joutunut käyttämään paljon voimavaroja, että uskallan mennä mihinkään ryhmäliikuntatunneille. Koululiikunnan tavoite olisi juuri päinvastainen: opettaa lapsia liikunnasta nauttimiseen ja liikunnalliseen elämäntapaan.

Terveisiä vaan Ruosniemen ala-asteelle!


 ps. EMP:n blogissa uusi postaus:

http://www.emp.fi/blog/vaatteet_ja_tyyli/vaatteet_ja_muut_tuotteet/semisti-makaaberi/

33 kommenttia:

  1. Samankaltaisia traumoja täällä! Ihan ensimmäisillä luokilla, kun meidän luokanopettaja piti myös liikuntatunnit, se oli kivaa. Tehtiin hiihtoretkiä, ja joukkuet valittiin niin että kaksi kapteenia seisoi selin muihin, ja sanoi vuorollaan vaikka "kolmas oikealta" tai "viides vasemmalta" kunnes joukkueet oli kasassa. Sitten myöhemmin meille tuli rinnakkaisluokan liikuntahullu opettaja pitämään liikuntaa, kaikki oli kilpailua ja suorittamista. Jos joku ei halunnut tehdä jotain, siitä nostettiin haloo. "Ei tää nyt niin noloo voi olla, tee vaan!". Minä esimerkiksi en koskaan oppinut kärrynpyörää, koska en kuulemma edes yrittänyt, koska se oli kuulemma mielestäni noloa. Tosiasiassa noloa oli se että sitä kuulutettiin ja päiviteltiin. Argh sä revit vanhat haavat auki!

    Enpä ole koskaan kuullut kenenkään sanovan pyörän tarakkaa taksaksi. Aina oppii jotain uutta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luokanopettajan metodit tuntuu olevan kohdillaan :) Nuo olisi niin yksinkertaisia asioita toteuttaa, että tulee oikeasti tunne, että liikunnan opettajat tekevät niitä tahallaan väärin. Toki tunnen muutamia oikein sydämellisiä liikan opeja, joten ei voi yleistää ihan kaikkiin.

      Ja meille se on aina ollut taksa! Ja sillä kuljettaminen taksaamista :D

      Poista
  2. Itselleni ei jäänyt varsinaisia traumoja liikuntatunneista, mutta muutamasta kerrasta jäi kyllä paha mieli. Muistan esim. yhden kerran, kun meillä oli sählyä ja pari suosittua tyttöä pääsi valitsemaan joukkueet. Tytöt osoittelivat sormella muita oppilaita ja sanoivat, että "sinä olet hyvä" ja "sinä olet huono" valitessaan pelaajia. Näillä tytöillä oli liikuntanumero 9 tai 10 ja meillä "tavallisilla" yleensä 8. Mielestäni liikunnasta ei oikeastaan pitäisi edes antaa numeroa, vaan siitä voisi tulla suoritusmerkintä. Muutenkin liikunta saisi olla esim. tutustumista eri lajeihin, eikä suorituksia varsinaisesti arvosteltaisi. Ja jos on pakko antaa numero, niin sen perusteena voisi olla esim. oppilaan yhteistyökyvyt ja muiden huomioon ottaminen, eikä se montako maalia hän tekee tai miten nopeasti juoksee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ehdottomasti tuon suoritusmerkintäehdotuksen kannalla.

      Poista
  3. Ihana teksti, tää on niin totta! Onneksi meillä oli peruskoulussa melko paljon sellaista ns. "rentoa" liikuntaa, missä sai mennä ihan vapaasti - luistelu, suunnistus, yms, missä vain höpötettiin kavereiden kanssa.
    Kaikki muu liikunta olikin sitten ihan kamalaa. Jos et osunut pesäpalloon, muut joukkueessasi olevat valittivat ja alkoivat syyttelemään. Jos et saanut jalkapalloa potkaistua maaliin, olit idiootti ja huono. Opettajat eivät tähän joukkuetovereiden käytökseen puuttuneet mitenkään.
    Liikuntatunnit oli tarkoitettu niille, jotka olivat 3-vuotiaasta asti harrastaneet intohimoisesti jotakin lajia, ja kävivät edelleen treeneissä vähintään 6 kertaa viikossa. Ne oli tarkoitettu niille, joille kaikki oli kilpailua.
    Minusta on oikeasti tosi surullista, että koko peruskoulun aikana minulla on ollut ehkä yksi oikeasti hyvä liikunnanopettaja, joka antoi kaikkien (kohtuuden rajoissa tietenkin) tehdä sitä, mistä he pitivät. Jotta kaikki oikeasti innostuisivat liikkumisesta ja pitäisivät sitä kivana. Sitten osa lähti maastoon kävelemään, muutama meni heittelemään frisbeetä, jotkut pelaamaan sulkapalloa, ja loput muodostivat joukkueet ja alkoivat pelata jalkapalloa. Sellaiset liikuntatunnit olivat mukavia. Valitettavan vähän niitä kuitenkin oli.
    Traumoja minulle ei ole jäänyt oikeastaan muiden kuin joukkuepelien osalta. En edelleenkään suostu pelaamaan mitään, missä muodostetaan ryhmä, joka pelaa toista ryhmää vastaan. Mieleeni on jäänyt niin vahvana se, miten kaikki vihaavat minua, kun en saakaan lyötyä palloa kentän takalaitaan, en saakaan syötettyä palloa kunnolla ja vastustaja nappaa sen välistä. Miten kaikki sanovat, että nyt me hävittiin tää KOKO PELI SUN TAKIA.
    Pidän kuitenkin yksikseni liikkumisesta todella paljon, olen aina pitänyt. Olen siinä aina ollut myös melko hyvä.
    Toivottavasti tulevaisuudessa olisi paljon enemmän sellaisia liikunnanopettajia, jotka ymmärtävät, että kaikilla ei ole samat mieltymykset liikunnan suhteen. Sellaisia, jotka antavat jokaisen toteuttaa itseään juuri sellaisessa liikuntamuodossa kuin he itse haluavat. Tämä voi vaikuttaa todella paljon ihmisen liikkumiseen myöhemmässä elämässä, ja opettajien olisi hyvä tajuta se.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon tosiaan, että tuohon kannustamiseen panostetaan nykyään opettajien koulutuksessa hurjasti enemmän, niin yleisiä nämä kokemukset näyttävät olevan!

      Poista
  4. Ai että, ei ole kyllä yhtään ikävä koulun liikuntatunnille. Pienestä asti olen ollu pikkuisen pullukka, eikä sellaiselle oikein ollut sijaa liikuntatunneilla. Katkerimmat muistot syntyivät ala-asteella; silloisen liikunnanopettajan mielestä urheilu oli suurinpiirtein tärkein asia elämässä. Ja tietysti opettaja suosi niitä, jotka urheilivat, muihin ei juurikaan edes kiinnittänyt huomiota, tai sitten vaati heiltä sellaisia suorituksia, joihin taidot eivät riittäneet. Liikunnanopettajien ja terkkareiden vuoksi elin liki 20-vuotta siinä uskossa, että ainoastaan hoikat ovat hyväkuntoisia ja elävät terveellisesti. Vasta kun muutin opiskelemaan ja löysin itselleni sopivat lajit (joista ei tietenkään koulussa oltu puhuttu mitään) aloin aidosti innostua liikunnasta, ja ymmärsin sen, että koostani huolimatta olin kohtuullisen hyväkuntoinen. Tajusin miten paljon liikunnasta voi saada hyvää oloa, ja miten se vaikuttaa kokonaisvaltaisesti omaan jaksamiseen. Aiemmin suhtautumiseni liikuntaan oli vääristynyt, sillä olin yhdistänyt sen pelkästään painonpudotukseen ja ulkonäköön. Huoh, välillä tuntuu, että joillain opettajilla ei ole hajuakaan, miten paljon heidän tekemisensä ja sanomisensa vaikuttavat lapsiin ja nuoriin. Ja miten paljon voitaisiin saavuttaa pienillä asioilla ja huomioilla..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Tällaisten kokemusten takia minusta tuo motivaatiovideo oli erittäin hyvä, Suomenkin telkkarissa sitä saisi näyttää :)

      Poista
  5. Hah, Ruosniemen ala-aste! Eikä! Sieltä mullekkin tuli viha liikuntaan, mut onneks pääsin yläasteen aikana siitä aika hyvin eroon. Suksiin en oo koskenut sitten kutosluokan, esim. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, kohtalotoveri! Otan osaa. Onneksi yläaste korjasi sinulla haavat :)

      Poista
  6. Asiaa! Itsellänikin koululiikuntatraumoja erityisesti yläasteelta. Puistattaakin ajatella kaikkia hiihtokisoja ja coopereita ym. Itselläni vielä lukion liikunnan kakkoskurssi jäljellä... Ensimmäisestä selvisin onneksi läpi, olin kyllä niin paljon pois kun mahdollista. Myös liikunnan opettajien pitäisi katsoa missä säässä lähdetään sinne hiihtämään, tottakai pieni sade ei haittaa ja pukeutumiskysymys, mutta meidät pistettiin yläasteella hiihtämään monesti lumimyräkkään ja sen jälkeen oli kiva istua vielä muutama tunti koulussa märillä vaatteilla ja tukalla...

    Liikaa kilpailua ja meillä oli myös koululiikunnassa ne tietyt tytöt, joilla oli 10 liikunnasta ja jotka osasivat kaiken ja huusivat ohjeita muille "huonommille" ja ottivat voiton todella vakavasti. Nykyään vihaan urheilua, varmasti osa syynä koululiikunta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, tsemppiä kurssille! Pidän sulle peukkuja <3

      Poista
  7. Tuttua, niin tuttua. Nyt on pakko liikkua että kestää kasassa, mutta vastenmielistä vuosi vuoden jälkeen. En kestä. Tulis edes kerran se saatanan euforia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä täälläkin odotetaan. Saan euforian tunteita liikunnan sijaan luovasta työskentelystä ja projekteista :)

      Poista
  8. Tutulta kuulosti tähänkin suuntaan. Mä tosin rakastin pelaamista ja kaikkea vähänkään joukkueisiin liittyvää, erityisesti jääkiekkoa ja sählyä, mutta sillä aikaa kun pojat pelasivat isoimmalla kentällä, tytöt jumppasivat tai tanssivat (tai mikä vielä kammottavampaa, steppasivat!) paljon pienemmissä tiloissa. Liikunnanopettaja antoi automaattisesti kympit kaikille, jotka harrastivat hänen lajejaan vapaa-ajallaankin, vaikka eivät olisi jalkavaivojen vuoksi koskaan osallistuneet yhdellekään tunnille koulussa. Mun mielestä kiva laji, ratsastus, ei ollut opettajan mielestä urheilua lainkaan. Kun mä annoin kovaäänisesti palautetta siitä typerästä steppaamisesta ja tanssimisesta, opettaja suuttui mutta antoi meidän pelata seuraavalla tunnilla korista. Ja mun liikunnannumero laski kasista seiskaan. Voin vannoa, että mua ei saa nykyään zumbaamaan mihinkään ryhmätanssitunnille. Ainakaan ilman mailaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tääkin on käsittämätöntä, että miks tyttöjen ja poikien liikunta on erikseen? Ja just noi sukupuolittuneet lajit, tytöt kaunoluistelee ja pojat pelaa jääkiekkoa -wtf?

      Poista
  9. Niin samis. Eri koulu ja ikää yli 40 mutta kokemus sama. Tosin sitä fiilislajia en ole löytänyt vieläkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otan osaa ja toivottavasti löydät sua innostavan lajin! Tosin mullekin se oli vaikeeta, kun kynnys kokeilla eri lajeja oli erittäin suuri.

      Poista
  10. Äää ihana tuo gif! :D

    Ala-asteen liikuntatunnit olisivat kyllä menneet paljon helpommin, jos olisi ollut suosittu. Meillä puolet luokan tytöistä harrasti jalkapalloa joukkueessa ja painoi varmaan alle 40 kiloa, niin oli tosi hauskaa painaa itse varmaan 10 kiloa enemmän kuin suositut tytöt. Ja sitten kun oli se suihkupakko aina liikuntatuntien jälkeen..... D: Yläasteellakin vielä ne jalkapalloilijat/muut oikean lajin harrastajat sai parempia numeroita kuin harrastamattomat riippumatta läsnäoloista tai tuntiosallistumisesta. Meni vähän maku koko koululiikunnasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höhöö kiitti :) Toi suihkupakko on myös kamala, siitä unohdinkin mainita! Varsinkin jos opettaja ei valvo suihkuttelua, ja suihkussa päästään esimerkiks kiusaamaan.

      Poista
  11. Itse on pitänyt tästä aiheesta kirjoittaa jo jonkin aikaa, tämä kirjoitus inspiraationlähteenä: http://treenia.tumblr.com/post/104352101689/aluksi-eli-miksi-suomalainen-liikunnanopetus

    Lyhyesti ehdin siitä FB:ssä kirjoittaa, mutta täytyy kyllä jaksaa vielä kunnolla blogissa asiaa pohtia ja yrittää ne kuvituskuvat ottaa.

    "Piti tässä äkkiä tarkistaa, että mitä todistukset sanovat omista taidoistani. Kaunis 9 rivi siellä on, mitä nyt ysin päättötodistuksessa 8. Periaatteessa kai tästä voisi päätellä, että olen kuulunut (itse sitä ymmärtämättäni) siihen etuoikeutettuun ryhmään, jolle liikuntatuntien ei olisi kuulunut olla täyttä tuskaa ja nöyryyttämistä. Silti se oli sitä. Olin takarivissä, jos mahdollista ja tein itsestäni näkymätöntä kaikin mahdollisin tavoin.
    Ja mitä ainoaan kasiini tulee, samana vuonna taitoin koulun lentopallotunnilla nilkan niin pahasti, että edelleen huonot kengät taikka liiallinen istuminen jalkojen päällä aiheuttaa itkua ja hampaiden kiristystä. Sitkeästi silti koko kevään, myös kyseisen tunnin loppuun, jatkoin tunneilla käyntiä, koska "Voittaja ei koskaan luovuta, eikä luovuttaja koskaan voita", kuten eräs urheiluhullu sanoi (jonka mielestä kuuluminen 100 parhaan jääkiekkoilijan joukkoon ei ole mitään, koska joku on ollut monta vuotta peräkkäin maailman nopein juoksija), eli täysi luuseri olisin ollut, jos mokoman pikkuhaaverin olisin antanut itseäni häiritä.
    Vaikka lukiossa meininki tunneilla oli jo onneksi toista, vasta tänä syksynä olen alkanut harrastaa liikuntaa koulun ulkopuolella, sekin tosin sijoittuu keskiyöhön ja pimeille metsäpoluille, ettei ketään vain näe, naura ja arvostele "Katsokaa, läski juoksee! Ei se edes osaa!". Vastaavia tarinoita olen kuullut muiltakin ja harva aine aiheuttaa yhtä paljon mielipahaa, paitsi ehkä ruotsi, jota nyt vihataan jo ihan periaatteesta. Tosin, sitä saa harjoitella omassa rauhassa, oman tason mukaan, korkeintaan joskus tehdään jokin harjoitus parin kanssa keskustellen, ilman, että muut kuuntelemalla kuuntelevat kyseistä suoritusta."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että tästä pidetään melua! Eli siis kannatan aiheesta kirjoittamista. Koululiikuntahan on yleinen vitsi ja traumat siitä kliseitä, mutta siitä ei kauheasti näe omalla nimellä (tai nimimerkillä, krhm krhm :D) kirjoitettuja kokemuksia, joilla vois oikeesti mitään muutosta perustella.

      Poista
    2. Ja nyt löytyy:
      http://seurallinenerakko.blogspot.fi/2015/01/ajatuksia-ja-kokemuksia-koululiikunnasta.html

      Poista
  12. Ihana äiti sinulla :)

    VastaaPoista
  13. Liikuntatunneilla olin AINA viimeinen ala-asteella. Aina oli huutojaot ja olin aina viimeinen, koska olin laiha ja periaatteesta jäin viimeiseksi. Hyvät numerot saivat ne, jotka harrastivat liikuntaa VAPAA-AJALLA. Jos et harrastanut liikuntaa vapaa-ajalla, et voinut saada mitenkään kasia parempaa. Vasta sitten kun koulun ulkopuolisiin harrastuksiin kuului liikunta, saatoit haaveilla ysistä.
    Muu liikunta oli ihan hauskaa, mutta huutojaot pilasivat ryhmäliikunnan. Oli muutama niitä urheilijoita, jotka painoi esim. jalkapallossa päälle niin railakkaasti, että opin pelkäämään kaikkia itseä päin lentäviä esineitä, vaikka kyseessä olisi nallekarkki. Toinen oli se, että joka kevät pidettiin jalkapallokisat A- ja B-luokan välillä (pieni koulu, joten ei ollut enemmän) ja kaikki urheilijat olivat A-luokalla, joten se oli jokavuotinen turpalöyly edessä aina keväällä meidän luokalle. Pojilla oli vähän tasapainoisempaa.

    Yläasteella liikunnan opettaja oli vähän parempi, huutojaot vaihtuivat vaatteiden värin perusteella jakoihin ja muihin vähemmän syrjiviin, että ei huudettu vaan kavereita ja parhaita pelaajia ensin vaan sitten vaan jakautui vähän miten sattui, mutta muuten ymmärrys oli suolesta. Kaveri joutui yskimään verta ennen kuin pääsi pois luistelemasta, kun opettaja ei kuunnellut.

    Lukiossa meillä oli paljon vapautta, mutta liikuntatunnit ei ollu oikein mistään kotoisin. Jos ei ollut luistimia niin kävelit, mikä oli sinällään jees jos ei yksinkertaisesti omistanut niitä tai halunnut luistella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi vapaa-ajan harrastuneisuuden vaatiminen on musta tosi typerää, koska eihän esimerkiksi matikassa vaadita mitään matikkakerhoa hyvään numeroon. Miksi liikunta olisi erilaista?

      Eri liikuntavälineiden omistamisen vaatiminen lisää mun mielestä eriarvoisuutta: musta oli pienenä tosi noloa, että mulla ei ollut luistimia eikä suksia, ja polkupyöräkin oli tosi vanha Nopsa, jollasista sillon kiusattiin.

      Poista
  14. Siis niin alleviivan tuon kohdan, jossa kerrot muiden arviomisen aiheuttamista tunteista! Se on niin kahlitsevaa. Minullakin kaikkia alkoi ala-asteella, vaikkakin minä jopa "kilpa urheilin". Hiihdin ja osallistuin yleisurheilukisoihin ja jopa pärjäsin kohtalaisesti. Jossain vaiheessa aloin huomaamaan opettajan ja muiden asenteet liikuntatunneilla. Kaikista lajeista piti tietää säännöt jo syntyessään ja voittaminen otettiin tosissaan. Ihan hirveää kun ei oikein ymmärrä sääntöjä ja kaikki odottaa kovia tuloksia kun näytän "urheilulliselta", mikä pettymys olinkaan. Hymyilemällä sain numeron pysymään kasissa ja luomalla alter ego Ossin, pysyin jopa järjissäni. Onnistuin pitämään kritiikkini hiljaisena jopa kasi luokalle asti, kunnes koitti THE telinevoimistelu tunti. Jokaisen piti vuorotellen juosta kohti patjaa, hypätä, tehdä jossain vaiheessa kuperkeikka ja laskeutua. Juu-u, minähän siis osaan tehdä kuperkeikan maassa. Tosi hyvin. Olin jonon hännillä, mutta opettaja päättää, että nyt kyllä neiti hyppäät. Pyysin voinko odottaa vielä, kuulemma olin viimeinen ja nyt olisi hypättävä. Tiesin, että kaikki eivät olleet hypänneent, vain ne jotka halusivat ja tiesivät pystyvänsä ja silloin minulle iski seinä vastaan. Sanoin, etten aioi hypätä. Voin vieläkin kuulla kuinka hiljaa kaikki olivat >D Olin kovin kiltti tyttö silloin. Siitähän sitten repesi sanaharkka opettajan kanssa, jossa muistin mainita etten hyppäisi vaikka uhkaisi antaa nelosen. Ei tarvinnut hypätä ja numero tippui seiskaan. Kannatti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, hatunnosto vastarinnalle! Olisinpa ite ollut yhtä rohkea jo pienenä, mutta ei, olin ihan vässykkä. Kiitos kokemuksen jakamisesta sulle ja kaikille ylläoleville, on tosi helpottavaa saada tietää, ettei oo ihan yksin :) <3

      Poista
  15. Ihana kirjotus ja ihana sä! Ihana ihana ihana! Tää on Suomen paras blogi, ihan kiistatta :) sä oot niin aidosti läsnä ja kerrot epätäydellisyyksistäsi niin että meille
    Lukijoille tulee parempi olo itsemme suhteen. Kiitos :)

    VastaaPoista
  16. En tiiä onks mul nyt oikeesti hormonitasapaino heitteillä, mutta melkein aloin vollottamaan täysiä tuosta että äitisi tuli kanssasi sinne liikuntaan! ÄIDIT! <3

    VastaaPoista
  17. Vähän vanha postaus, mutta minusta koulussa pitäisi olla vain jonkinlaista eri liikuntalajien esittelyä, että voisi löytää sen, mistä tykkää ja mistä voisi muodostua pysyvä, kenties elinikäinen harrastus. Ja sitten ylemmillä luokilla voisi koulu antaa jotain liikuntaseteleitä siihen omaan juttuun (jossain rajoissa ehkä, onhan osa liikuntaharrastuksista kalliimpia) ja suoritusmerkintä. Nykyinen käytäntö on ihan älytön.

    VastaaPoista
  18. Luen tämän usein uudestaan, samoin kommentit. Aihe on nimittäin tosi riipivä ja tällaisten juttujen lukeminen jotenkin voimauttavaa.

    Tuttavapiirissäni valtaosa ihmisistä oli lukion viimeisten pakollisten liikuntatuntien jälkeen useamman vuoden harrastamatta minkäänlaista liikunnallista aktiviteettia, kunnes sitten parinkympin jälkeen vähän jokainen yllättäen alkoi pikkuhiljaa aloitella liikuntaharrastuksia, kun viimein oltiin päästy yli koululiikunnan jättämistä traumoista. Sama koskee itseäni. Mitä tämä kertoo koululiikunnasta? Sitä samaa vanhaa tarinaa. Koululiikunta useimmiten tuhoaa liikunnan ilon ja sen vaikutus on hyvin pitkäkestoinen.

    On kauheaa edes ajatella, miten monelle lapselle ja nuorelle koululiikunta on jättänyt traumoja - ja miten vakavia. Asiasta puhutaan paljon, mutta silti muutosta ei tunnu tapahtuvan. Yhä uudet sukupolvet kärsivät. Miten erilaisia me kaikki olisimme, jos olisimme säästyneet koulun liikuntatunneilta? Miten paljon ehjempi kuva meillä olisi itsestämme, miten paljon nauttisimme liikunnasta, miten paljon parempi fyysinen kuntomme olisi?

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.