maanantai 22. joulukuuta 2014

Luokkaeroista (luukku 20)

Minulle on tullut paljon postia, jossa ihmetellään Hesarin jutussa esittämiäni mielipiteitäni "luokkaeroista". Haluaisin hiukan avata näkemyksiäni asian suhteen. Omien kokemuksieni perusteella sanoisin, että kyllä Suomessakin luokkaeroja on. Näitä kokemuksiani vahvistaa aina välillä esille nousevat kummalliset ja tietämättömyydestä kertovat lausahdukset, joissa mm. ihmetellään, kuka muka tienaa alle 2600 euroa.

Muutama jutun lukija ja äitinikin olivat hiukan loukkaantuneita, kun olin sanonut "nousseeni yhteiskuntaluokassa". En tarkoittanut arvottaa tällä ilmaisulla itseäni tai mainitsemiani yhteiskuntaluokkia. Yleensähän toki ajatellaan, että nouseminen tarkoittaa jotenkin parempaan siirtymistä (olen muuten tätä aina ihmetellyt, koska esimerkiksi ylämäkeen kiipeäminen on minusta paljon kurjempaa kuin alamäkeen meno). En itse kuitenkaan ajattele, että olen nyt jotenkin "parempi", ainakaan ihan suoraviivaisesti. En myöskään haluaisi käyttää sellaisia termejä kuin "työväenluokka" tai "akateeminen", koska ne kuulostavat jotenkin vääriltä ja ehkä ihan vaan kettuilulta. En kuitenkaan keksi parempiakaan sanoja kuvailemaan asiaa, joka tuntuu nytkin olevan jotenkin tosi vaikea hahmottaa ja kuvailla.

Monissa viesteissä ihmeteltiin, mistä puhun, ja sanottiin, että olen erehtynyt: Suomessa ei ole mitään luokkia. Ei varmasti olekaan samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi jossakin Britanniassa. Luin joskus suomalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan (etenkin äidin) koulutus periytyy. Minulta on vaatinut todella paljon ponnisteluja hankkia itselleni koulutusta. Opiskelu sinänsä ei ole ollut ikinä yhtään vaikeaa, mutta kaikki siihen liittyvä on vienyt voimia melkein niin paljon, että olen monta kertaa miettinyt lopettamista. 


Pieni pätkä koulutushistoriaani 




Minun oli peruskoulun jälkeen hirveän vaike kuvitella itseäni mihinkään ammattiin. En ollut ikinä miettinyt asiaa. Lisäksi olin kasvanut ympäristössä, jossa työ on jatkuvasti epävarmaa eikä yhteiskuntaan voi luottaa. Olin kuitenkin aina tykännyt leipomisesta, joten ajattelin ensin hakea ammattikouluun opiskelemaan kondiittoriksi. Oponi oli kuitenkin sitä mieltä, että koska numeroni olivat niin hyvät, minun pitäisi hakea lukioon. Kompromissina hain sitten yhdistelmäopintoihin ja minusta piti tulla ylioppilas-kondiittori. Kesällä ennen koulun aloittamista koin jonkinlaisen valaistumisen/laiskistumisen ja vaihdoinkin pelkkään lukioon. Lukio oli minulle aika vaikeaa, sillä en oikein tajunnut mistään mitään ja tunsin itseni ulkopuoliseksi. En saanut kotoa tukea ja yritin pärjätä kursseilla mahdollisimman pitkään ilman kirjoja. 

Lukion pääsin läpi joten kuten, vaikka minulla oli aika paljon vaikeuksia matkalla. Valmistumisestani ylioppilaaksi saan kiittää miestäni, joka viimeisenä vuonna pakotti minut aamulla ylös ja kouluun. Lukion jälkeen vietin kaksi välivuotta, joiden aikana olin töissä vaikka missä. Työskentelyn aikana päätin, että haluan opettajaksi. Myöhemmin olen lukenut, että monet "työläisperheiden" lapset valitsevat nimenomaan opettajan ammatin, jos jatkavat opiskelua korkeakoulussa. Kai siihen vaikutti ainakin omalla kohdallani se, että opettajan ammatti on kaikille jotenkin tuttu ja siitä on saanut esimerkkejä. Olen miettinyt nyt, että olisinko valinnut tätä työtä, jos olisin saanut toisenlaisiakin malleja. Minusta kuitenkin tuntui silloin siltä, että yliopisto on jotenkin tosi hieno paikka ja että minun on sinne melkein mahdotonta päästä. Niinpä opettajaksi opiskelui tuntui jotenkin tutuimmalta ja helpoimmalta vaihtoehdolta. 






Luokkaerot
 

En tiedä, ovatko yhteiskuntaluokatkaan oikea termi kuvaamaan tätä, mutta se luo asiasta jonkinlaisen pohjakäsityksen. Erot "luokissa" ovat pieniä, mutta ne ovat omiaan saamaan ihmisen tuntemaan olonsa epämukavaksi ja porukkaan kuulumattomaksi. Ne näkyvät siinä, mistä puhutaan ja mistä ei puhuta, miten puhutaan, mikä on hauskaa ja mille ei saa nauraa. Erot ovat muiden ihmisten asenteissa ja myös ihan omassakin asenteessa. Jotkut tutut vanhassa kotikaupungissani Porissa naureskelevat opiskeluilleni, ja uudessa kotikaupungissani Turussa nauretaan taas porilaisille junteille. Alun vaikeuksien jälkeen olen oppinut, että ainut ratkaisu on nauraa mukana molemmissa porukoissa ja suhtautua asiaan huumorilla ja itseironialla. Se toimii nykyään, vaikka aluksi se tuntui pahalta.

Tämä kaksoiskansalaisuus on raskasta, sillä koen kuuluvani molempiin porukoihin mutta en mihinkään kokonaan. Olen aina vähän vieras. Olen huomannut, että samanlaisia kokemuksia on maasta toiseen muuttaneilla. Toisaalta taas en näe tätä asiaa pelkästään taakkana, sillä vieraus antaa minulle uusia näkökulmia. Näen ongelmia molemmissa "luokissa". Siksi en koekaan toista arvokkaammaksi. Pidän siitä, että "työväen luokassa" asioista puhutaan suoraan eikä aina tarvitse miettiä, minkälaisen kuvan itsestään antaa. Ahdistun todella paljon tilanteista, joissa ei voi sanoa ääneen jotakin asiaa, jonka kaikki tietävät mutta hymisevät vaan heinähangot perseissä. Tykkään myös tietynlaisesta snobbailun halveksumisesta ja rennosta omana itsenään olosta. Toisaalta taas tällaisessa vapaassa ympäristössä vallitsee valitettavan usein rasismi, seksismi ja huonosta itsetunnosta johtuva toisten halveksiminen. Olen huomannut senkin, että akateemisissa piireissä ei oikeasti ymmärretä loputonta köyhyyttä, työttömyyttä ja sitä mielentilaa, jonka jatkuva epävarmuus ja toivottomuus ihmiseen luo. Epävarmuus ei jää pelkästään toimeentulon hankkimiseen tai siihen, miten suhtautuu yhteiskuntaan, se jää ihmiseen. Sitä on todella vaikeaa selittää sellaiselle, joka asiaa ei itse ole kokenut.

Jotta tämä nyt ei menisi liian synkistelyksi, laitan tähän loppuun, että loppujen lopuksi olen tajunnut, että asiasta on hyötyäkin. Kun opin yhdistämään nämä kaksi puolta itsessäni, olen muuttunut ihan mahtavaksi ihmiseksi! Ainakin omasta mielestäni (ja tietysti teidän lukijoiden mielestä <3). Aluksi häpesin aina jompaa kumpaa puoltani, ja yritin piilottaa itsestäni aina toisen puolen. Nyt myöhemmin olen tajunnut, että jatkuva piilottelu ja se, etten saanut ikinä olla koko itseni, oli se asia, joka aina tuntui raskaalta. 


Nyt kun olen oppinut olemaan ihan vain oma itseni miettimättä, mitä muut minusta ajattelevat, on elämä muuttunut hirveästi helpommaksi. Sen takia en sanokaan, että syy on muissa ja muiden suhtautumisessa minuun. Syy on ollut pääosin minussa itsessäni ja omassa asenteessani. Olen huomannut, että todella monella muullakin on samanlainen asenne, ja siksi halusin kertoa omista kokemuksistani. Ehkä niistä on jollekin hyötyä. 

13 kommenttia:

  1. Tähän pitää nyt kyllä kommentoida että samaistun kokemuksiisi täysillä. Olipa hienoa kun joku oli osannut pukea nämä tuntemukset sanoiksi. Itselläni tuo "nousu" on sinänsä ollut vieläkin räikeämpi ja suurempi. En valitettavasti tunne ketään jolla olisi samanlaisia kokemuksia, joten en ole koskaan voinut asiasta kellekkään puhua.
    Itselläni valitsevana tunteena on aina ollut se, etten tunne oikein kuuluvani mihinkään ja olen joka paikassa erilainen kuin muut. Ystävyyssuhteiden solminen on tästä syystä ollut jokseenkin vaikeaa. Akateemikkona olen myös diagnosoinut kärsiväni impostor-syndroomasta.
    Toisaalta tiedän että kokemukseni ovat arvokkaita ja erilaisuus rikkaus. "There's nothing worse than being ordinary." :) Ehkäpä itsekin opin yhdistämään molemmat puolet itsestäni. Se olisi ainakin tavoitteena.
    Kiitokset tästä tekstistä, hyvästä blogista ja hauskaa joulua!

    Nonja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosi kiva saada tietää, että mulla on kohtalotovereita. Kiitos siis kommentista ja ihanista toivotuksistasi! Pahoitteluni, että vastaan näin myöhään. Joulukuu oli aika kiireinen, joten nyt vasta ehdin näihin kommentteihin vastailemaan, vaikka kaikki olen kyllä lukenut jo aikaisemmin.

      Poista
  2. Voisin allekirjoittaa tämän kaiken. En ole tosin työläis- vaan pienviljelijäperheestä, joten töitä ja ruokaa oli aina, rahaa ei niinkään. Opettajaksi minäkin aioin mutta Matlockin vaikutuksesta päädyin oikikseen :D Kun olin yliopistolla töissä, esimies mainitsi minun olevan sosiaalinen nousija - Suomen koulutusjärjestelmä on siitä mahtava, että jos on "älyä ja halua", opiskella voivat nekin, joilla sitä rahaa ei ole. Minä kävin töissä hotellisiivoojana graduvuoden alkuun saakka, opintotukeakin jäi käyttämättä.

    Nyt olen työskennellyt vuosikymmennen valtiosektorilla, nykyään johtavassa tehtävässä. En edelleenkään käy oopperassa, teatterissa enkä taidenäyttelyissä, koska en saa niistä mitään kiksejä. Katson Putousta ja Possea, luen Oliviaa ja Kodin Kuvalehteä (vanhempani sentään myös kirjoja ja käyvät kesäteatterissa). Meillä ei käy monista työkavereistani poiketen siivooja, koska tykkään siivota itse ja olen hotellikokemuksen takia siinä hyvä :D

    Mulle on mahdotonta arvottaa ihmisiä statuksen tai koulutuksen mukaan, käytös ja muiden muu kohtelu ratkaisee. Ja tämän haluan opettaa lapsillenikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Koulujärjestelmästä mäkin oon kiitollinen, koska mahdollisuus on. Siihen vaan pitäis jotenkin saada kaikkia kannustettua. ps. Matlock on paras :D

      Poista
  3. Kuulostaa tutulta. Tiedän vuosien työttömyyden /pätkätyöt/friikkuuden fiilikset ja olen akateeminen, nollakoulutettujen vanhempien kodista peräisin. Onneksi mulla on ollut jo 16 vuotta vakityö, olen silleen "turvassa" sikäli kuin kukaan on turvassa tässä yt-vyöryssä.

    Mutta hei, tulin vaan sanomaan että tykkään tosi paljon blogistasi ja toivotan oikein ihanaa joulua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Zepa, hyvää tammikuuta - en voi enää joulua toivottaa.

      Poista
  4. Olipas hyvä ja "asiat halkaiseva" blogikirjoitus Miss Ruki Ver:ltä. Viimeinkin joku mainitsi kuinka "holistinen" sosioekonominen luokka rajoitteissaan ja roolirutiineissaan on. Tällaisista luokka ja/tai ryhmävaateista murtautuminen tarkoittaa itsensä pistämistä likoon tavalla jota "siteistään murtautumattomat yksilöt" eivät koskaan koe. Käytännön elämässä nämä usein ilmentyvät raskaina laahaimina jotka estävät riittävän kiihdytyksen. Tällöin edes Sisyfosin urakan kukkulan laelle pääsy olisi menestys joka sisuunnuttaisi jatkamaan. Mutta kun voima uupuu jo matkalla...

    Lenonin Working Class Hero kuvaa yhtä näkökulmaa tähän aiheeseen. Mutta onhan niitä myriadeja erillaisia ja ainutlaatuisia kohtaloita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää oli mulle jotenkin todella valaiseva virke: "Tällaisista luokka ja/tai ryhmävaateista murtautuminen tarkoittaa itsensä pistämistä likoon tavalla jota "siteistään murtautumattomat yksilöt" eivät koskaan koe". Kiitos siitä todella paljon! Ja koko kommentistasi.

      Poista
  5. Enpä ole koskaan mieltäni pahoittanut tällä tavalla luettuani tekstin, jolla pyritään lievittämään mielensäpahoittamista. Luokkaeroistahan tässä tekstissä ei ilmeisestikään ole kysymys, vaan itserakennetusta ihmisten ryhmittelystä kahteen alalajiin, kouluttamattomat juntit / akateemiset snobit, jonka määritelmän tunnut muodostavan lähinnä koulutustaustan perusteella. Ei "akateeminen" ole mikään yhteiskuntaluokka. Jos Suomessa onkin luokkaeroja, niissä eteneminen tai taantuminen ei onnistu pelkällä kouluttautumisella, valtiossammehan kouluttautuminen on ilmaista ja jokaiselle mahdollista. Koulutus ei enää takaa automaattisesti korkeaa elintasoa, valtiomme pursuaa akateemisia työttömiä. On köyhyysrajan alapuolella eläviä tohtoreita ja toisaalta ihmisiä, jotka tahkoavat miljoonia amispohjalta. Koulutus kertoo aika vähän.

    Jotenkin särähtää korvaan, miten samaan aikaan kerrot työväenluokassa viljeltävän seksismiä, rasismia ja toisten halveksimista, juuri aiemmin kirjoitettuasi, miten akateemisissa snobipiireissäsi naureskelette porilaisille junteille. Eh, anteeksi? Itse koen vahvasti edustavani työväenluokkaa, vaikka edes laajemmin ajateltuna tuttavapiirissäni ei taida olla ainoatakaan korkeakouluttamatonta, monilla on useitakin tutkintoja. Osa on työttömiä, osa tekee duunaritöitä, osa siisiä, akateemista sisätyötä, jotkut korkeassakin asemassa, osa on apurahojen varassa toimivia taiteilijoita ja tutkijoita. Missään tapauksessa en silti voisi kuvitella, että yksikään heistä tekisi noin rumia, räikeitä yleistyksiä ihmisistä koulutuksen perusteella, olen ihan typertynyt tästä.

    Voisiko olla mahdollista, että tässä kyseessä olisi sun kaksi erityyppistä tuttavapiiriä, eikä niinkään yhteiskuntaluokkia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tällä postauksella pyritty lieventämään mielensäpahoittamista, ainoastaan tolla selvennyksellä noista käsitteistä.

      Poista
  6. Hmm, minä en kyllä osaa lukea tätä postausta samoilla laseilla kuin edellinen anonyymi. Toki "yhteiskuntaluokka" on ehkä turhan lokeroiva ja kova ilmaisu, mutta eipä tuohon parempaakaan termiä nyt äkkiseltään keksi. Ja tuskin Ruki tarkoitti jakaa mustavalkoisesti ihmisiä töväenluokka-amisjuntteihin ja rikkaisiin akateemisiin snobeihin, minulle ei ainakaan sellaista vaikutelmaa tullut :)

    Minä ainakin voin samaistua hyvin tuohon opiskelun vaativuuteen ja asioiden raskaina ja työläinä kokemiseen. Se piste, jossa vanhemmat eivät enää kyenneet auttamaan mm.läksyissä, tuli meidän perheessä hyvin pian alakoulun jälkeen. Niinpä esimerkiksi pelkkä ylioppilastutkinto oli minulle iso juttu, ja yliopistoon pääseminen tuntui lottovoitolta (kirjaimellisesti; sitä uskoi että kyseessä oli enemmän tuuri tai jokin erehdys, kuin oikeasti oma osaaminen)! Suurin ero akateemisesta perheestä tuleviin ihmisiin onkin ehkä tietynlainen epävarmuus ja huijarisyndroomasta kärsiminen. Toki se oma persoonallisuuskin vaikuttaa, mutta uskon että vanhempien koulutustaustallakin on vaikutusta näihin kokemuksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon just ite tutustunut tohon huijarisyndrooman käsitteeseen ja olin ihan ällistynyt, miten tuttu juttu se mullekin oli!

      Poista
  7. Kiitos kaikille kommenteista! Tää on jotenkin mulle tosi henkilökohtainen aihe, joten tästä oli aika vaikea kirjottaa. Lisäksi tätä on hankala itekään ymmärtää ja pukea sanoiksi. Tosi paljon kiitoksia siitä, että ootte kommentoineet ja uskallatte sanoa, että teistä on tuntunut samalta: se antaa varmuutta siihen, että en oo kuvitellut näitä asioita ja että ne on ihan oikeita juttuja eikä vaan musta riippuvaisia.

    VastaaPoista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.