torstai 20. marraskuuta 2014

Tältäkin näyttää synnyttänyt nainen

Me naiset näemme itsessämme liian usein vain vikoja: aina voisi vähän laihduttaa, liian pienet tissit, liian isot tissit, vääränlainen nenä, liian pitkä otsa ja lista voisi jatkua loputtomiin. Miksemme vikojen sijaan näe omia hyviä puolia ja korosta niitä?

(J. Lehtilä photography)
Tässä viime aikoina olen törmännyt upeisiin äiteihin, jotka ovat ulkoisesti kadedittavan kauniita. Itse he eivät upeuttaan kuitenkaan näe, vaan hakevat itsestään vikoja. Toisella on synnytyksestä vajaa 6 kk, ja hänen "pitää saada se pömppömaha pois". Toisella on mennyt rinnat imetyksen takia "pilalle". Toden totta, molemmat naiset näyttävät oikeasti aivan uskomattoman hyviltä - itse näitä heidän mainostamiaan vikoja en huomaa. Omiin silmiin ekan vatsa näytti hyvältä ja toisen rinnat aivan upeilta. Jos vatsassa olisikin merkkejä synnytyksestä, se kyllä kiinteytyy ja rinnat palautuvat, kunhan niille antaa aikaa. Onhan se mahdollista pudottaa kilo jos toinenkin, mutta sitten on kosmeettisia"vikoja", joita emme saa itsestämme pois - tai no, kaikenhan saa korjattua kirurgin veitsen alla, mutta onko se tarpeellista?

Itselleni muka kaikkein ylitsepääsemättömmämmäksi asiaksi muodostui ensimmäisen lapsen saannin jälkeen raskausarvet. Minun kaunis ihana vatsani oli ihan repaleina! Pääni sisällä asia paisui hirveän suureksi, ja joka kerta kun katsoin itseäni peilistä tunsin aivan kamalaa häpeää ja inhoa omaa kroppaani kohtaan. Itku pääsi monesti. Käytin nimittäin koko raskauden ajan kaiken maailman kalliita raskausarpivoiteita. Nahkani ei kuitenkaan kestänyt sitä raskauden loppuvaihetta ja antoi periksi.

Synnytyksen jälkeen aloin etsiä ratkaisua, millä saisin arpeni pois: ostin monenmoisia voiteita ja harkitsin jopa laserleikkausta. Arvet alkoivat haalistua, mutta mielessäni ne olivat kauhea mörkö. Kun esikoiseni oli reilun vuoden ikäinen, laihduin loputkin raskauskilot pois ja aloin pikkuhiljaa taas pitää itsestäni. Bikineitä en ole kuitenkaan pitänyt, etsin aina uimahousut, jotka peittävät vatsani ja olen peitellyt kroppaani. Nyt kysynpä vaan: miksi ihmeessä? 


J. Lehtilä photography
Tämä siis tapahtui neljä vuotta sitten. Nyt toisen lapsen myötä olen oppinut rakastamaan itseäni uudelleen ja olen hyväksynyt elämän tuomat muutokset kropassani. En näe syytä sille, miksi niitä pitäisi yrittää poistaa tai peittää. Koin suuren ahaa-elämyksen ja tajusin sen konkreettisesti, kun muutamia viikkoja sitten puin päälleni suihkun jälkeen ja katselin itseäni peilistä: sieltä katsoi onnellinen nainen takaisin. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen katsoin itseäni peilistä ilman vaatteita ja ajattelin: vau, onpa upea kroppa!

J. Lehtilä photography
Olen tietenkin sitä mieltä, että jos se, että pudotat pari kiloa tekee sinut onnelliseksi, niin tee se ihmeessä. Jos huono olosi johtuu tosiaan kiloista, nehän saa helposti pois. Usein kuitenkin on niin, että itseinho ja huono itsetunto ei tosiaankaan johdu ulkonäöstä - silloin ei laihduttaminen auta, vaan liikakilot ovat vain tekosyy huonolle ololle. Joten olisiko helpompi oppia rakastamaan itseään sellaisena kuin on? Itsekin kamppailen tämän asian kanssa ja ajatukseni ovat ristiriitaisia, koska tykkään liikkumisesta ja terveellisistä elämäntavoista. Nyt minulla ei enää kiloja ole pudotettavana, mutta haluan kuitenkin kiinteyttää kroppaani, mutta vasta kun sen aika on. Se ei ole nyt. Kuulin, että vatsalla kestää kiinteytyä synnytyksestä vähintään vuosi. Miksi kuitenkin minulle ja niin monelle muullekin tulee tarve alkaa pudottaa painoa ja kiinteyttää kroppaa melkein heti synnytyssairaalasta lähdettyä?

Olkaa armollisia kropallenne. Ikä ja etenkin raskaus tuovat siihen muutoksia, eivätkä ne ole kaikki pahasta. Kilot kyllä saa pudotettua ja arvet haalistuvat ajan myötä. Se on elämää. Minä tapaan nykyään ajatella, että minun kaunis kroppani on kantanut ihanat lapseni ja tehnyt upean raskaan työn. Näen etuoikeutena, että olen saanut terveet lapset, ja arvet - ne ovat pieni hinta siitä.

14 kommenttia:

  1. KIITOS. Tämä toi kyyneleet silmiini. Lupaan olla itselleni armollisempi. Sinä olet upea, sekä sisältä että ulkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Elämä helpottuu huomattavasti kun hyväksyy itsensä juuri sellaisena kun on <3

      Poista
  2. Samat sanaet edellisen kanssa. Kuvat ovat todella kauniitaj a sanasi vielä kauniimmat. Kunpa min'äkin voisin ajatella näin vaikka minulla ei edes ole lapsia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pientä itsensä tutkiskelua niin kyllä se siitä <3

      Poista
  3. Mun kroppani on käynyt läpi vaikka mitä ja sairastelun myötä ulkoiset jutut tuntuu aika tavalla toisarvoisilta. Mulle tärkeintä on, että keho toimii ja ulkonäkö, vaikka tärkeää onkin, on usein ollut sivuseikka. Olen jo aikapäiviä sitten lakannut murehtimasta ulkonäköjuttuja ja viimeinen niitti (positiivinen sellainen) oli Barcelonan reissu. Siellä näki terveenoloisia ja normaalipainoisia naisia ja parasta oli, että rannalla mötkötti vierekkäni raskausarpiset roikkumassut, tavalliset espanjalaiset nuoret ja vanhat, kalpeat turistit eikä kukaan toljottanut toisia! Suomessa ei voi mennä edes lähilammen rannalle ilman, että joku ryhtyy kartoittamaan selluliitteja.

    Olen totaalisen kyllästynyt suomalaiseen "oonrumavanhaläskijatämäpaitakinonvainvanha"-mentaliteettiin! Enkä ole koskaan ymmärtänyt raskaana olevien ja synnyttäneiden ulkonäköpaineita ja nyt entistä vähemmän, kun olen itse raskaana. En ole koskaan rakastanut kehoani näin paljon kuin nyt ja sanoin jopa vähän liioitellusti, että tunnen olevani ultimaattisen seksikäs :) Naisen keho on aivan ihmeellinen, miten se kykeneekään tuottamaan ja kantamaan uutta elämää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Upea asenne ja täysin totta, että terveys on kuitenkin kaiken tärkeintä. Itse olin todella itsevarma ennen ensimmäistä lastani ja olin tosi hoikka ennen lapsia. Minulle siis se oli paha isku vasten kasvoja kun kroppa muuttui niin radikaalisti ja olin vielä tosi nuori vasta 19-vuotias. Mä luulen, että se on tämä ulkoinen sosiaalinen paine miksi naiset ovat niin kriittisiä omaa kroppaansa kohtaan. Minulla toinen raskaus teki tuon saman käänteen ja tunsin olevani super seksikäs :D Kaikki kuitenkin kokee asiat niin eri tavalla, jos kaikilla olisi samanlainen asenne kuin sinulla se olisi mahtavaa näin ei kuitenkaan valitettasti ole :/

      Poista
  4. Totta puhuen, nautin lukea postauksiasi! Vaikka MRV:llä onkin aina humoristisia, päivää piristäviä ja hyviä postauksia, kaipaan siltikin enemmän tämmöisiä 'liikuttavan' aitoja postauksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti. Näköjään näistä mun postauksista tuppaa tulemaan niin sanotusti "syvällisiä". Ajattelin olevani vähän tylsä :D. Toivottavasti et pety kauheasti jos teenkin humoristisen postauksen ;) Meidän blogissa tarkoituksella erilaisia ihmisiä kirjoittelemassa, jotta tulisi vähän erilaisia näkemyksiä.

      Poista
  5. Totta joka sana. Mun arvet mahassa on merkki siitä että olen kasvattanut mahassani neljä kiloisen vauvan. Ylpeydellä kannan ne merkit mukanani aina. Tietysti uhmaikäinen lapsikin on jo tarpeeksi muistutusta :D
    -Jenni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh <3 Niin pitääkin! Minulla meni liian monta vuotta surkutteluun!

      Poista
  6. Eipäs herätellä turhia toiveita siellä! Oikeasti kaikilla ei rinnat palaudu ajankaan kanssa, ei mulla ainakaan. Kuppikoko kasvoi ainakin kolmella raskauden ja imetyksen aikana, eikä iho siitä palautunu. Varsinkin uimarannalla joudun muistuttamaan itseäni että oon äiti ja mun kroppa muuttu sen myötä, meinaan nimittäin verrata itteeni niihin lapsettomiin neitokaisiin. Töitä tämä vaatii. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei tietenkään eihän minunkaan vatsani ole arveton. Se on elämää ja minusta se saa kropassa näkyäkin :) Kantakaamme se ylpeydellä

      Poista
  7. Suhde omaan vartalooni on ollut todella kieroutunut. Lukioikäisenä kävin läpi anoreksian ja bulimian joilta minut pelasti liikunta. Siitä tosin taisi tulla pakkomielle vaikka omaa epätäydellistä kehoa oli helpompi hyväksyä kun se suoriutui kaikenlaisista asioista. Nyt, 34-vuotiaana puolivuotiaan vauvan äitinä rakastan vartaloani enkä peittele itseäni mieheltäni. Vatsalihakset ovat vielä äitiyslomalla, rinnat ovat tiikeriarpiset ja venyneet mutta tunnen itseni kauniimmaksi kuin koskaan:minun vartaloni antoi suojan ja ravinnon ihanalle lapsellemme. Kiitos kauniista postauksesta, kyllä me äidit olemme upeita. Jokainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi olet päässyt syömishäiriöstäsi vaikea sairaus! Mutta juuri tuollaista asennetta kun sinulla on nyt tarvitaan <3 Olen samoilla linjoilla!

      Poista

Kommentoi ja ylistä, beibi! Vastaan, jos ehdin.